Vanhan Raahen, sitten kun se oli selvinnyt mairittelevalla ponnekkuudella Suomen sodan ja sitä seuranneen kaupunkipalon tuskallisista kiroista, toiminnallinen aktiviteetti oli lähes rajaton. Yritettiin miltei kaikilla elämän aloilla yhä täydellisempään omavaraisuuteen. Näin usein silloinkin, vaikka toiminnalle ei ollut edes auttavia edellytyksiä. Mitä moninaisimmat yritykset kohottautuivat 1800-luvun kaupungissa tavoittelemaan menestyksen isottavaa kruunua.

Vanhasta Raahesta oli muodostunut – ehkä tahattomasti muodostettukin – myytti meille koruttoman, toivottoman yksiselitteisen nykyajan ihmisille. Näinhän ei tietenkään saisi olla. Kaikkea toimintaa säätelivät ennen, niin kuin nytkin, selväpiirteiset taloudelliset lait. Ainoa ero kahden vuosisadan välillä on siinä, että vanha Raahe myötäili ja reagoi yleismaailmallisiin virtauksiin paljon herkemmin. Se ikään kuin värähteli samassa tempossa aikansa kanssa!

1800-luvun puolivälissä ja sen jälkeen mittavaksi paisuneen laivanrakennuksen ja merenkulun rinnalle versoi monenmoisia yrityksiä. Kaikilla niillä oli yksi yhteinen piirre: Ne olivat kytkeytyneet merenkulkuun kuin loiset emäkasviinsa. Ja niitä kohtasi ennen pitkää sama jatkuvuuden puutostauti kuin kaupungin laivaliikettäkin.

Tällaisia hetken ilmiöitä olivat Gellmanin olutpanimo ja Pattijoelle rakennettu viinatehdas.

Pattijoen viinatehdas

Jo 1700-luvulla tiedetään Raahessa olleen alkeellisen viinatehtaan, ”Prännin”. Se sijaitsi Ruonanojan varressa liki nykyistä Raahe Oy:tä. Käsitteet ”Prännärin kaivo ja Prännärin kevot” ovat vielä olleet muistona vanhasta viinatehtaasta, joka kuitenkin nälkävuosien ja kieltolakien paineen alla lakkasi olemasta.

Kieltolain 1866 tapahtuneen kumoamisen jälkeen aloitti raahelaisten uusi viinatehdas toimintansa Pattijoen varressa. Tehtaan perustajina ja omistajina olivat Fredrik Sovelius, G. H. Möller, L. Ahlqvist ja J. Aspegren. Jossakin vaiheessa tuli yrityksen osakkaaksi myös asessori Johan Saalanne. Tehtaan osakepääoma oli hieman vajaa 90 000 silloista markkaa, josta määrästä ¼ (22 000 mk) oli Saalanteen nimissä.

Pattijoen viinatehtaan markkinointialueena oli aluksi Raahen kaupunki. Kuitenkin vuonna 1876 suoritetun tehtaan laajennuksen jälkeen avautui asiakaspiiriksi koko maakunta. Tarkkoja tietoja viinatehtaan tuotannon suuruudesta ei enää ole saatavissa, mutta iso metallinen viinasäiliö oli useiden kymmenien tuhansien litrojen vetoinen, ja viinaa kuljetettiin tehtaalta useilla sadoilla suurilla kuljetussammioilla. Kun vuosittain suoritettiin kaksi viinanlaskua, keväällä ja syksyllä, on tehtaan vuosituotannoksi arvioitu noin 40 000–50 000 ltr.

Viinatehtaan toiminta laantui nopeasti vuosisadan viime vuosikymmenellä. Tämä oli suoranainen seuraus Raahen tienoilla tapahtuneesta yhtäkkisestä taloudellisesta laskusta. Lopullisen laantumisen käytyä selviöksi myytiin tehtaan rakennukset purettaviksi huutokaupalla 1903.

Pattijoella enimmin perunasta puristamalla valmistettu viina kulki kaupunkilaisten käsiin Möllerin Brahenkadulla olleen kauppaliikkeen kautta. Samuli Paulaharju on tallettanut Wanhaan Raaheen Möllerin viinansa laatuluokittelusta seuraavaa: ”Tynnyrissä on väliseinä; kun minä väännän kraanaa näinpäin, tulee rommia, ja kun väännän näinpäin tulee konjakkia.” Itse asiassa aine oli aina samaa, kääntelipä Möller kraanansa kuinka päin tahansa, mutta sitähän asiaa tuntematon ostaja ei tiennyt. Eikä tainnut tietämättömyyttään jälkeenkään päin valitella.

Gellinin olutpanimo

Rinnan viinatehtaan lienee Lars Edvin Gellinin 1857 Paavonperänmäelle, nyk. yhteislyseon tienoille rakentama oluttehdas ollut yhtä mielenläheinen laitos Raahelle. Jo aiemmin oli paikalla ollut pienempi panimo, joka kunnon raahelaisten mielestä oli vain turhan väärti, ”akkain konsteja” käyttävä, siksi heikkotasoista siinä valmistettu olut oli ollut. Mutta kraatarinpoika Gellin pisti pyörät pyörähtelemään.

Hän rakennutti panimolleen kookkaan kaksikerroksisen talon välttämättömine apurakennuksineen. Parhaimpana aikana, 1870-tienoilla, oli olutpanimossa lähes kolmekymmentä työntekijää. Panimo käytti vuosittain puolensataa tynnyriä maltaita, ja siellä valmistettiin mm. v. 1860 4 782 kannua olutta, jotka tuottivat Gellinille 1 500 kopeekkaa. Olutpanimon yhteydessä oli Gellinillä kauppaliikkeensä, josta käsin olut kulkeutui kaupunkilaisten nautittavaksi. Sen lisäksi olivat kaupungissa toimineet puolen tusinaa oluttupaa varsin hyviä asiakkaita Gellinille.

Olutpanimo oli suoranaisessa riippuvuussuhteessa Tervahovissa toimineeseen Lundbergin ”tulimyllyyn”, josta se sai varsin edullisesti raaka-aineensa. Kun myllyn toiminta vuosisadan lopulla alkoi vaikeutua, vaikutti se vastavuoroisesti Gellinin panimoon. Maltaiden saanti vaikeutui, hinnat kohosivat, ja mikä ikävintä Gellinille ja hänen panimolleen, ilmestyi alalle runsaasti uusia yrittäjiä, joilla oli käytössään nykyaikaisemmat menetelmät ja laitteet, joiden avulla panimoliikkeet siirtyivät yhä suurempiin tuotantoeriin. Täten oluen hinta muualla aleni huomattavasti, kun se Gellinin osalta pyrki kohoamaan.

Kun lisäksi yhteyksiä maan eri osien välillä ryhdyttiin nopeasti parantamaan eikä tuotantolaitosten sijainti ollut enää ratkaiseva tekijä, on ymmärrettävää Gellinin panimon nopea tyrehtyminen. Gellin ei oivaltanut kehityksen tasalla pysymisen arvoa, vaan luotti sokealla varmuudella jo luomaansa laitokseen. Tämä oli kuoleman tae hänen panimoliikkeelleen, niin kuin niin monelle muullekin tuon ajan raahelaiselle yritykselle.

Teksti on julkaistu aiemmin Raahen Seudussa 15.12.1966.