Vanha Raahe oli toimissaan merkittävän pitkälle omavarainen. Rinnan merikaupan tuotti ja valmisti kotikylä lähes kaiken sen, mitä tarvittiin arkielämän ja juhlien tarpeiksi: Lundberg myllyineen piti leivän ja nisun rantakylän pöydissä, Gellinin olutpatruuni valmisti Paavonperänmäelle rakentamassaan panimossa särpimen, ja kaupungin käsityömestarit vaatettivat merikansan, huolehtivat heidän käyttöesineistään ja valmistivat korut kotoisiin juhliin. Heidän, vanhan Raahen yrittäjien, joukkoon sukeusi 1850-luvun taitteessa kapteeni Johan Leufstadius (1786–1867) tupakkatehtaineen.

Tupakan käyttö oli Suomessa jo 1700-luvun alkupuolella yleistynyt siinä määrin, että sen maahan hankkiminen oli alkanut tuottaa vaikeuksia. Niinpä valtio 1750 kehotti kansaa ryhtymään ”kessun” viljelyyn ja omavaraiseen tupakan valmistukseen. Näin pyrki Raahekin menettelemään, mutta tupakka pysyi edelleen kaupallisena kompastinkivenä. Pitkien meritaivalten takaa oli yhä hankittava huomattava osa pikkukaupunginkin tupakkatarpeesta. 1800-luvun vaihteessa puuttui hallitus uudemman kerran asiaan yllyttäen kansaa viljelemään perunaa, jonka lehtiaines sen mielestä oivasti soveltuisi piippunysissä höyryteltäväksi.

Ja niin kasvatti Raahe noista Suomen sodan vuosista kessua ja perunaa pihanurkissaan päästäkseen osalliseksi isoisempien nautinnoista. Mutta kitkerää ja pahanmakuista oli tuo maanisien suosittelema kotoinen tupakka raahelaisten mielestä. He heittivät moiset elkeet mielestään ja ryhtyivät jälleen tupruttelemaan merentakaista ja ”sitä oikiaa tupakkaa”.

Kapteenina toimiessaan ja tupakkaa Raahen tuodessaan oivalsi Johan Leufstadius tupakan valmistuksessa piilevät menestymisen mahdollisuudet. 1800-luvun puolivälissä hän jäi maihin ja perusti tupakkatehtaan Raaheen 1848. Hän omisti talon Rantakadun ja Cortenkadun kulmassa, ja piharakennus sai toimia tehtaan työsalina. Raaka-ainetupakan Leufstadius hankki Venäjältä, ja hän palkkasi puolenkymmentä ”tupakkaenkeliä” käärimään sikaareja ja savukkeita raahelaisten tarpeiksi.

Suuren suuri ei Raahen tupakkatehdas ollut: parikymmentä neliömetriä tupakanlehtien peittämää lattiapintaa, jolla seisoivat työpöytä ja alkeellinen vääntöpeli, jota pyörittämällä lehtimassa köynnöstettiin sopivan mittaisiksi rulliksi. Vähäisiä olivat myöskin tehtaan työntekijät. Alkuvuosina siellä työskenteli jo kuudenkymmenen ikään ehtineen fabriköörin ohella joukko poikia, joiden ikä vaihteli 12:sta 17:ään vuoteen. Valkeissa työtakeissaan askaroivat pojat viidestä iltakahdeksaan ja kuittasivat viiden kopeekan päiväansion. Ehkä juuri työasunsa vuoksi ryhtyi kaupunki hetimiten kutsumaan poikia ”Leufstadiuksen tupakkaenkeleiksi”.

Leufstadiuksen tupakkatehdas piti vähäisestä koostaan huolimatta kaupungin ja sen maakunnan tupakassa pari vuosikymmentä. Vuosittain se käsitteli vajaat 3 000 naulaa (n. 1,28 tonnia) raakatupakkaa, josta n. 60 % hankittiin Venäjältä ja loput kotimaasta. Tuotannon jakautumisesta antaa oivan kuvan Paulaharjun merkitsemä tieto, jonka mukaan Leufstadius 1860 tuotti 2 100 naulaa purutupakkaa, ”mälliä” , 200 naulaa pyörötupakkaa, sikaareja ja savukkeita, 200 naulaa piipputupakkaa ja 600 naulaa nuuskaa. Näin ollen kohosi vuoden tuotanto 3 100 naulaan (1,32 tonniin) ja oli rahalliselta arvoltaan 940 ruplaa. Sitä ennen oli Leufstadiuksella ja hänen yrityksellään ollut parhaimmat vuotensa. 1859 hänen verstaassaan käärittiin yli 2 000 sikaaria ja tuotanto oli 1 055 ruplan arvoinen. 1 515 ruplaan kohosi tupakkatehtaan liikevaihto 1857, jolloin sen piirissä toimi kymmenen palkattua työntekijää.

Raahen tupakkaa kauppasi palonkyläläinen Sakari Aunola – hänkin entinen merimies – kotikylän ohella Kalajoen ja Kuopion markkinoita myöten. Varsinainen tupakkakauppa oli fabrikööri Leufstadiuksen Rantakadun varrella ollessa asuintalossa. Liikkeeseen käytiin kadulta antaneesta ovesta. Pientä tiukua soittamalla pääsi tupakannälkäinen asiakas sisälle puotiin, kunhan ukko oli ensin mälliään pureskellen hänelle oven aukaissut.

Omahyväisestä mainostuksesta huolimatta – Leufstadius ilmoitti valmisteidensa olevan parasta Virginian tupakkaa – ei raahelainen tupakka kyennyt laadullisesti kilpailemaan merentakaisten tuotteiden kanssa. Mutta tyytyväisenä Raahe tupakkaansa sauhutteli, panipa joskus kaupungin paras väkikin ”leufstadiuksen” palamaan ja saattoi sellaisen kaukaiselle vieraalleenkin tarjota.

Johan Leufstadiuksen 1867 kuoltua ei hänen yritykselleen ollut kykenevää jatkajaa. Toinen hänen pojistaan ryhtyi kapteenina kulkemaan maailman meriä, ja toinen antautui kauppiaaksi ja myöhemmin jopa raatimieheksikin. Isän verstas jäi seisomaan, ja raahelaisten oli jälleen ryhdyttävä hankkimaan tupakkansa kivulloisten meriteiden takaa.

Lähdeluettelo

Teksti on julkaistu aiemmin Raahen Seudussa 2.12.1965.