Opettajaseminaarista

  • 1896–1919 4-luokkainen kansakoulupohjainen
  • 1916–1962 5-luokkainen kansakoulupohjainen
  • 1951 ensimmäiset miesoppilaat
  • 1955 kaksiosastoinen: nais­osasto ja mies­osasto (4-vuotinen, keskikoulupohjainen)
  • 1958 keskikoulupohjainen linja 4 vuotta
  • kansakoulupohjaiselle ensin 2-vuotinen esikoulutusluokka, sitten voi aloittaa opettajaopiston
  • loppui 29.5.1971. Kaikkiaan valmistui 2 215 naista, 465 naishospitanttia, 497 miestä yht. 3 177 kansakoulunopettajaa, lisäksi 91 tyttöjen käsityönopettajaa, 4 tyttöjen käsityönohjaajaa ja 3 kotitalousopettajaa.
  • Peruskoulu-uudistus oli opettajaseminaarin loppu: opettajanvalmistus muuttui yli­oppilas­pohjaiseksi 3-vuotiseksi koulutukseksi.

Suomen suuriruhtinaskunta sai kansakouluasetuksen v. 1866. Kansa­koulujen järjes­tämisellä halut­tiin lisätä alem­pien luok­kien luku­taitoa. Näin saa­tai­siin ”ns. huonom­malle kansalle tilai­suus hankkia yleistä kansalais­sivistystä ja kehittää niitä lahjoja joita kaikilla ihmi­sillä on ja mikä oli aikai­semmin ollut paremman kansan etu­oikeutena” (Uno Cygnaeus). Uno jatkaa: opet­taja oli esi­kuva ja kutsumus­työn­tekijä, mutta myös Herran viini­tarhan työ­mies, jonka kristillis­mielinen persoonal­lisuus oli tärkeämpi kuin teo­reet­tinen opettaja­lahjakkuus. Unon mukaan parhaita opet­tajia kenttä­työssä olivat ne, jotka olivat semi­naa­rissa menes­tyneet keskin­kertaisesti. Sillä keskin­kertainen opet­taja oli tyyty­väinen saamaansa tehtävään ja samalla riittävän kyvykäs hoi­ta­maan sitä. Olivat tunnol­lisia ja uskol­lisia työlleen.

Kansakouluasetuksen myötä kunnal­listen koulujen perus­ta­mi­nen tuli mahdol­liseksi. Tarvit­tiin suuri määrä päteviä opet­tajia. (Tähän asti opetus oli ollut lähinnä pappien ja nk. mamselli­kou­lujen hoidet­tavana). Piti perustaa opettaja­seminaareja, ja heti aluksi huomattiin, että naiset olisivat hyviä alakoulunopettajia, eli opettajan ammatti oli alusta asti myös naisille mahdollinen.

Opettajakoulutukseen hakevalta vaadittiin 18 vuoden ikä, suoritettu rippikoulu, siveellinen käytös, hyvät kristinopin tiedot sekä suomen kielen puhtaasti lukemisen taito. Cygnaeus oli toiveikas naisopiskelijoitten suhteen: monet nuoret naiset, ”joiden elämä kului hyödyttömästi ja ilottomasti, käyttäisivät riemumielin hyväkseen tilaisuutta päästä opettajattareksi”.

Ensimmäinen suomenkielinen kaksiosastoinen opettajaseminaari oli kyllä saatu v. 1861 Jyväskylään (siellähän se melkein raahelainen Isa Aspkin opiskeli). Kymmenen vuoden kuluttua 1871 Tammisaari sai ruotsinkielisen opettajaseminaarin ja parin vuoden päästä Uusikaarlepyy.

Toiselle suomenkieliselle opettajaseminaarille oli tarvetta. Kouluylihallitus tiedusteli potentiaalisia seminaarikaupunkeja; halukkaita ilmoittautui useita, niiden joukossa myös Raahe. Kaupunki tarjosi 100 000 markkaa ja maa-aluetta yksiosastoisesta seminaarista ja kaksiosastoisesta maa-alueen lisäksi 250 000 markkaa. Seminaari, kaksiosastoinen, meni kuitenkin Sortavalaan v. 1880. Pohjois-Suomi jäi yhä ilman korkeampaa oppilaitosta.

[Kuva: Raahen Katinhäntää]
Raahen Katinhäntää. Taustalla seminaari. Kuvalähde: Raahen museo.

Vuonna 1895 saatiin keisarillinen suostumus kahden uuden seminaarin perustamiseksi. Jälleen Raahenkin valtuusmiehet olivat kilvassa mukana: luvattiin taas tontti ja 100 000 markkaa rakennuksiin. Kilpailijoina meillä oli Iisalmi, Tampere, Hämeenlinna, Uusikaupunki, Rauma ja Pori sekä Tyrvään maalaiskunta. Kaikeksi onneksi senaatti päätti sijoittaa naisseminaarin Raaheen ja miesseminaarin Raumalle. Molemmat olivat suomenkielisiä. Asiassa painoi varmaan sekin, että pormestarimme Albert Luoma oli hankkeessa tarmolla ja innolla mukana. Keisarin armollinen asetus oli päivätty 29.4.1896. Jo samana kesänä seminaarin toimintaa tuli käynnistämään Jyväskylän seminaarin lehtori Kosti (Konstantin) Raitio.

Kansakoulujen ylitarkastaja Wilhelm Floman:

”Ennen kaikkea on päivänselvää, mikä kulttuurimerkitys koko tälle valtakunnanosalle ja erityisesti Raahen kaupungille on seminaarilla oleva. Sitä ei voida kyllin korkeaksi arvioida.”

Toiminta käynnistyy

[Kuva: Ensimmäisiä seminaarilaisia]
Ensimmäisiä seminaarilaisia. Kuvalähde: Raahen museo.

Raitio ryhtyi työhönsä toimella ja tarmolla; tilat opettajaseminaarille saatiin alkuun Frans Lindbergin talosta Rantakadun ja Koulukadun kulmasta. Aloittajan hommiin kuului niin opettajien palkkaaminen kuin pulpettien yms. materiaalin tilaaminen, eli kaikki täytyi hoitaa ihan alusta asti. Pianiinon ja harmonion saapuminen Raahen seminaarille meriteitse näkyy Raahen tullikamariin jätetyissä asiakirjoissa. Muukin painava tavara tuli meritse, höyrylaivoilla – meillähän ei ollut vielä rautatietä.

Aloittava seminaari ilmoitti heinäkuussa opiskelijahausta sanomalehdissä. Uuteen seminaariin lähetti hakemuksensa 77 nuorta naista. Vapaamuotoisen hakemuksen mukana tuli lähettää koulutodistukset sekä syntymä-, rokotus-, lääkärin- ja papintodistukset. Papintodistuksesta piti käydä ilmi, oliko omavarainen, vähävarainen, köyhä, erittäin köyhä vai täysin varaton. Seminaari sinänsä ei maksanut mitään, mutta asunto, ruoka ja kirjat ym. oppimateriaalihan kyllä maksoi. Pääsytutkintoon saapui 51 hakijaa, ja sisään otettiin 36 koeoppilasta, jotka syksyn kuluessa hyväksyttiin vakinaisiksi oppilaiksi, esikoisiksi.

Esikoisista 15 oli Oulun läänistä, muualta Suomesta 15 ja Raahesta 6 tyttöä. Tytöt olivat mm. talollisen, mäkitupalaisen, torpparin, itsellisen, kellosepän, ratsutilallisen, palokonstaapelin, timpurin, työmiehen ja urunpolkijan tyttäriä. Sama linja jatkuu erityisesti alkuvuosikymmeninä.

Harjoituskoulu eli mallikoulu aloitti vuonna 1898 kuusiluokkaisena; se vastasi jotakuinkin III ja IV luokkaa. Mallikoulun oppilaina oli alkuun ainoastaan tyttöjä. Myöhemmin oppilaiksi hyväksyttiin myös poikia, sillä arveltiin, ihan viisaasti, että pelkkien kilttien tyttöjen opettaminen antoi väärän kuvan tulevasta oppilasaineksesta.

Atmosfääri Raahessa

[Kuva: Kokelaita ja mallikoululaisia]
Kokelaita ja mallikoululaisia. Kuvalähde: Raahen museo.

Kosti Raitio muistelee, että seminaari ja sen työntekijät ja oppilaat saivat paikallisilta varsin vähän vastakaikua ja ymmärtämystä. Raahelaisille koko seminaari oli outo ilmiö, eikä sitä otettu riemumielin vastaan. Raahella oli maineikas kansainvälinen menneisyys kaupan ja meriliikenteen merkeissä. Raition mukaan kaupungin väestön mielessä uinailivat entisen ajan mielikuvat ja katsantokannat; uusista aatteista ja pyrinnöistä se oli ehtinyt jäädä hiukan syrjään. Nyt kansanvalistus tuli kaupunkiin ja vielä suomenkielinen! (Esim. seminaarin tontista jahkattiin valtuustossa moneen otteeseen, mutta lopulta paikaksi määrättiin tai valittiin se paikka, jota alunperinkin oli aiottu.)

Raahe oli Seminaarin perustamisen aikoihin vielä kovin ruotsin kieli -mielinen, ja suomenkielisen naisopettajaseminaarin tulo kaupunkiin ei tainnut olla toivelistan kärjessä. Ruotsi oli vielä aika monen raahelaisen kotikieli, täällä oli ruotsinkielisiä kouluja, ja Raahen Porvari- ja kauppakoulukin oli tuolloin vielä ruotsinkielinen.

Asunnot

Asuntoja oli ilmeisen vaikea löytää. Raahelaiset ottivat mieluummin porvarikoululaisen (so. säätyläisperheen vesan) hyyrylle luokseen kuin seminaarilaisen: sai paremman ja varmemman maksunkin. ”Di är bara seminarister” tai ”Pitääkö minunkin, joka olen huoneessani pitänyt ihmisten lapsia, ruveta pitämään seminaarilaisia?” Siinä vaiheessa, kun Raahen Porvari- ja Kauppakoulun opetuskieli muutettiin suomeksi, ja aiemminkin, kun koulun sisälle syntyi jako suomalais- ja toisaalta ruotsalaismielisiin, syntyi jonkinlaista liennytystä. Porvarikoulun suomalaismieliset järjestivät seminaarilaisten kanssa yhteistä ohjelmaa: retkiä yms.

Useimmiten seminaareihin kuului asuntola, internaatti, mutta Raaheen sitä ei tehty; toki semmoista suunniteltiin alkuaikoina innokkaasti. Asunto oli kuitenkin löydettävä. Seminaarilaisten tai heidän opettajiensa mielestä vain osa vuokranantajista täytti kunnollisuuden vaatimukset.

1900-luvun alussa olot raahelaiskodeissa tuntuvat olleen varsin epätyydyttävät: oli ahdasta, ja meri-ilmastoon tottuneet raahelaiset tuntuvat olleen yllättävää kyllä arkoja raittiille ilmalle. Kun hyyryläinen oli kainosti esittänyt ilmanvaihtoventtiilin tarvetta, oli hänelle toivotettu tervemenoa vaan siitä samasta rööristä, mihin venttiiliä kaipasi. Myös käsitykset siisteydestä saattoivat usein olla ristiriidassa keskenään.

Myöskään ei kuulemma tarjoutunut tilaisuutta siveellisesti kasvattavaan perhe-elämään (joissain kodeissa kyllä) eikä tilaisuutta saada samanlaista ohjausta kuin mitä kodissa saisi. Opettajien vastuu kasvoi entisestään. Johtajattaret olivat äitien korvikkeita, jotka yrittivät parhaansa mukaan vierailla seminaarilaisten kortteereissa. Mutta yleensä ottaen tytöt olivat kortteereissaan oman onnensa nojassa. Raahen seminaarissa vallitsevasta hengestä on pidettävä eräänä todistuksena sitä, että kurinpidollisia toimenpiteitä tarvittiin harvoin. Rangaistuksia on annettu mm. sopimattomasta käytöksestä opettajia kohtaan, valehtelusta, vilpistä, näpistelystä ja ehkä pahimpana seurustelusta venäläisten sotilaitten kanssa. Keväällä 1918 yksi opiskelija erotettiin tuosta syystä! (Vielä 1950-luvulla raskaaksi tullut naisseminaarilainen, vaikka rouvakin, voitiin väliaikaisesti erottaa, sillä raskaana oleva nainen oli epäsiveellinen näky. Myös miesopiskelijoita saatettiin erottaa joksikin ajaksi, jos heidät saatiin kiinni seksistä.)

Monissa muisteluksissa muistellaan ilmeisen vilpittömällä lämmöllä opettajia ja opettajattaria, joiden kotien ovet olivat opiskelijoille avoinna. Ja museon arkistoon säilötyt kuvat ja kortit kertovat siitä, että monet oppilaat, mm. erilaiset pienryhmät, olivat ne sitten raamatunlukua tai laulua harrastaneita, muistivat opettajiaan vielä vuosien jälkeenkin.

Ennen pitkää asenteet onneksi muuttuivat: seminaarilaiset tunsivat itsensä tervetulleiksi, ja yhä useampi opiskelija asui koko opiskeluaikansa samassa huushollissa. Semiskojen vuokrarahat oli kyllä tervetullut lisä perheitten kukkaroon. ”Pottumaa, lehemä ja semiska, noli pitkään raahelaisen elon kulumakivet.”

Ruoka ja ravinto

Ruokahuolto olikin sitten hankalampi hoitaa. Jotkut tytöistä saivat ruoan asuinpaikassaan, mutta yleisempää oli, että joku ”ruokarouva” valmisti isommalle joukolle ruokaa ja että tytöt kävivät siellä syömässä, maksua vastaan tietenkin. Ruoan valmistus isolle joukolle oli työlästä, etenkin jos ei ollut palvelijaa apuna, ja moni tällainen ruokasuhde loppuikin emännän lopettaessa työn kannattamattomana ja liiallisesti rasittavana.

Täysipainoinen ravinto oli menestyksellä suoritettavien opintojen a ja o. Mistä apu ruokapulmaan? Opiskelijoiden keskuudessa syntyi ajatus omasta ruokalaosuuskunnasta, joita muissa seminaareissa kuulemma oli. Opiskelijoitten ja opettajien, erityisesti lehtori Iivari Reinilän, yhteisponnistuksin tehtiin mahdottomasta mahdollista. Vuonna 1909 lausuttiin ruokalaosuuskunta Oman Padan syntysanat. Ruokala toimi ensin Soveliuksen sukusäätiön talon alakerrassa, ja siitä muutettiin muutaman vuoden kuluttua Himangan taloon kirkon aukiolle. Toukokuussa 1925 osuuskunta osti oman kiinteistön eli nykyisen Patalan talon Brahen- ja Reiponkadun kulmasta. Ruokala siirtyi sittemmin uuteen seminaarirakennukseen v. 1965.

Terveysolot

Seminaarilaisia hivuttivat rasittava työ, ilmanalan kovuus ja paikkakunnan terveysolot. Keuhkotauti jylläsi täällä vesijättömaalla varsin sitkeässä. Alkuaikojen opettajakunta puhkui intoa ja antoi ehkä liikaakin tehtäviä ja asetti riman liian korkealle – oppilaat uupuivat. Kun oppilaiden väsymys huomattiin, tehtäviä hieman helpotettiin tahi muutettiin, ja näin alkuaikojen liikarasitus väistyi.

Seminaarirakennuksen alakerran luokkahuoneet olivat valmistumisen jälkeen jostain syystä kylmät ja kosteat. Syitä etsittiin, ja syyllisiä ei oikein löytynyt. Kosteus häipyi tai väheni kyllä vähitellen, mutta kylmyys säilyi. Kovilla pakkasilla tyttäret istuivat luokissa päällysvaatteet päällänsä. Opiskelijoiden terveyttä haluttiin vaalia ja hoitaa: saatiin säännölliset lääkärintarkastukset. Myöhemmin hakijoille tehtiin terveystarkastus. Harjoituskoulussa eli pienillä lapsilla oli myös ongelmia. Tehtiin hygieniatarkastus, jonka mukaan kaikki oli kunnossa. Syitä piti kuulemma etsiä ilmastollisista ja paikkakunnallisista oloista. Suuren parannuksen sai aikaan harjoituskoulun ruokailulaitos, jonka avulla varattomille lapsille varmistettiin edes yksi ravitseva ateria päivässä.

Vapaa-aika

[Kuva: Seminaarilaisten voimisteluhetki]
Seminaarilaisten voimisteluhetki. Kuvalähde: Raahen museo.

Syrjäinen ja hiljainen paikkakunta tarjosi vähän kehittäviä nuorten rientoja. Toisaalta katsottiin, ettei kovin vilkas osanotto koulupiirin ulkopuolella oleviin yhdistyksin ja seuroihin ollut suotavaa terveydellisten olosuhteiden takia. Siksipä täytyi itse viritellä sisäistä viihdykettä. Marraskuussa 1896 seminaarin opettajakunta päätti suostua oppilaiden pyyntöön saada pitää iltamia keskuudessaan. Oppilaiden tuli nimetä toimikunta, joka suunnittelisi ohjelman, opettajilta sai pyytää neuvoja, ja ohjelma, jota toveri-iltamissa aiottiin esittää, tuli näyttää opettajille! Siis saada opettajiston hyväksyntä.

Näitä iltamia pidettiin koulun tiloissa. Esitettiin puheita, esitelmiä, laulua, soittoa kuvaelmia, leikkiä, murrejuttuja jne. Mieliala oli aatteellinen ja lämpimän isänmaallinen; kun ottaa huomioon ajankohdan, se lienee luonnollista. Opettajakunnankin harrastuneisuus näyttää painottuneen isänmaan, kansallistunteen, puolelle.

Opettajat antoivat toverikunnalle tarkat säännöt, mitä sai tehdä ja toimittaa, ja kontrolli oli tarkka ja kova. Edellytettiinhän seminaarilaisilta ja heidän opettajiltaan tietynlaista käytöstä noin yleensäkin, ja aikakausi oli sellainen, että lausuntojen vivahteet saatettiin joskus tulkita liiankin herkästi. (Senaatin jäsen Yrjö-Koskinen tiedusteli seminaarinjohtaja Adolf Holmströmiltä, joko keisarin kuva on asetettu sille kuuluvalle paikalle, kun se ei siellä viimeksi ollut! Ja senaatista maaherran kautta huomautettiin kaupungin valtuusmiehille, ettei kaupungissa ollut vielä kolmikielisiä katukylttejä.) Toverikunta oli perustettu uskonnollissiveelliselle pohjalle, ja sen avulla haluttiin laajaan opiskelijaparveen istuttaa hyvän toverihengen siemen ja totuttaa tytöt esiintymään ja puhumaan, lausumaan mielipiteensä isossakin joukossa.

Esitelmiä pidettiin esim. suurmiehistä, taiteilijoista, kirjailijoista, herännäisyydestä, ulkomaiden kouluoloista, siveellisyydestä, urheilun eri puolista. Keskustelunaiheina olivat mm. lainarahaston perustaminen, romaanikirjallisuuden merkitys nuorisolle, pitsinvirkkuu yleisenä käsityönä, olisiko syytä ruveta harrastamaan yksiäänistä lausuntaa toverikunnan iltamissa, raittius, nimien suomalaistaminen, naisen vaikutus kasvattajana, itsehallinta, miten opettaja voisi parhaiten ympäristöään palvella jne. Tuo viimeinen lienee leimaa antava koko opettaja-aatteelle.

Koulun hengestä

[Kuva: Seminaarin puutarhassa 1910]
Seminaarin puutarhassa 1910. Kuvalähde: Raahen museo.

Alkuaikojen opettajistosta sanotaan näin: ”Vanhemman opettajapolven panosta kasvatustyössä ja kutsumususkollisuutta on aikoinaan arvosteltu julkisessa sanassa korkeimman tunnustuksen sanoin. He saattoivat kansalliset traditiot eläviksi ja velvoittaviksi, asettivat opetettavilleen korkeat ihanteet, joiden aatteellisuudessa on kestävää kansallista idealismia.” Raahen seminaarin poikkeuksellisen etevistä opettajista puhuttaessa ”on epäilemättä yleisessä tietoisuudessa silloin väikkynyt kuva eheistä, harmonisista kasvattajista, jotka, jälkipolvien arvioinnin kannalta, mahdollisesti näköalojen rajoittuneisuudesta huolimatta ovat jakaneet persoonallisen ethoksen elävöittämää viisautta ja kirkastaneet suurimpana ja arvokkaimpana kasvatustavoitteena jaloa ihmisyyttä.” Ja vielä ”Mittasuhteiltaan suurta kunnioitusta ansaitsevaa aherrusta kasvatustyössä ovat tehneet harjoituskoulun opettajat.”

Seminaarin taipaleen puolivälissä 1940-luvulla vuosikertomuksen historiakatsauksessa kerrotaan oppilasaineksesta. Vuoteen 1946 mennessä oppilaitoksessa oli opiskellut 1 692 oppilasta, heistä 60 % Oulun ja Vaasan läänistä, muut ympäri Suomea. Eniten oli talollisten ja maanviljelijöiden, sitten työväestön (maa-, tehdas- ja ammattityöväestön, varmaan myös merimiesten), pikkutilallisten, vuokraajien, pikkuvirkamiesten, käsityöläisten, liikemiesten ja pienliikkeenharjoittajien tyttäriä. Vain 85 oppilasta tuohon mennessä on ollut kansakoulunopettajaperheestä; papiston ja virkamiehistön lapsia on ollut suunnilleen saman verran. Vain seitsemän oppilasta on maininnut olevansa suurliikemiehen tai tehtailijan tytär.

Mutta kaiken kaikkiaan laajat kansankerrokset ovat tyttärien lähtökohtana. Mikäpä sen parempaa opettaja-ainesta kaiken kansan kouluun, jossa on vain hyödyksi, ettei ole syntynyt kultalusikka suussa tai ole muuten liian herraskainen. Tällainen tyttö sopeutuu ympäristöön kuin ympäristöön ja on mitä parhain henkilö kaventamaan yhteiskuntaluokkien välisiä rajoja. Juuri opettajatarseminaarin kautta joku torpparin tai merimiehen tytär pääsi mahtavasti itsenäiseen, arvostettuun ammattiin, oman kyläkuntansa tai kaupunkinsa tärkeäksi vaikuttajaksi. Kansakoulunopettajahan oli todellakin koko kyläkunnan, ellei kaupunginkin, palvelija, samassa asemassa kuin papit erityisesti entiseen aikaan. Opettajatarseminaarista valmistunut nuori nainen oli varmasti saanut pätevän tietopuolisen koulutuksen.

Opettajan opetettavia olivat tuolloin sata vuotta sitten lapsosten lisäksi varmasti myös perheet ja muut seudun asukkaat. Uudet viljelykasvit ja -tavat, uudet aatteet ja asenteet, niitä levisi varmasti näiden palavasydämisten opettajattarien kautta ympäri Suomea.

Opettajatarseminaarin opiskelijoista sanotaan, että ”heillä oli elävä mielenkiinto ja harrastus kutsumusta kohtaan, johon he ovat elämänsä vihkineet. Tämä ei näy vähimmin siinä tavassa millä he ovat kasvaneet sisästä päin siihen itsekuriin ja järjestyksen henkeen, jota useimmissa tapauksissa kasvattajan oman persoonallisuuden organisaatioon sidotut kasvatusarvot edellyttävät.”

Opettajaseminaari ei opettanut koulua vaan elämää varten. Entinen rehtori Jouko Manninen sanoo vuoden 1945–46 vuosikertomuksessa näin: ”Oppilaiden kehityksen kannalta on sen vuoksi ilahduttavaa, että seminaarimme piirissä on paljon elävää ja jaloa harrastusta työmuotoihin, jotka viitoittavat korkeisiin päämääriin, antavat uhrimielelle ja ihanteellisuudelle toimintamahdollisuuksia ja kasvattavat sosiaalista vastuuntunnetta.”