Heikko paloturvallisuus syynä katastrofiin

Kaupunkien paloturvallisuudessa oli paljon parantamisen varaa yhä 1800-luvulla huolimatta siitä, että Pohjanmaan kaupungeista ainakin Kokkolassa kiellettiin jo vuonna 1724 ja Pietarsaaressa 1726 paloturvallisuuteen vedoten sisäänlämpiävät savutuvat. Paloja yritettiin välttää kieltojen lisäksi vuosittaisilla tarkastuksilla. Kaksi raatimiestä tarkasti talojen katot, savupiiput ja tulisijat. Käytännössä raatimiesten huomautuksista ei usein välitetty, vaikka tulipalot syttyivät helposti ja levisivät nopeasti tulenarkojen rakennusmateriaalien ja ahtaan rakentamisen vuoksi.

Vuoden 1773 lopulla Raahen maistraatti totesi uudeksi palovaaraksi mallashuoneet, joita oli rakennettu runsaasti. Samaten huomautettiin saunojen ainaisesta palovaarasta. Edelleen seuraavana keväänä kaupunkilaisia varoitettiin yleisestä palovaarasta. Runsaat 35 vuotta ennen Raahen suurpaloa maistraatti korosti, että nyt täytyi terästäytyä, jotta kaupunki ei vain palaisi. Vuonna 1782 maistraatti päätti sijoittaa laivojen rakennuspaikan kaupungin ulkopuolelle torinrannasta. Kaupunki säästyisi tuholta, jos rakennuspaikalla syttyisi tulipalo.

1700-luvun lopulta lähtien kaupungeille säädettiin palo- ja rakennusjärjestyksiä. Maistraatit tehostivat rakennusvalvontaansa. Kuninkaan käskystä myös Raahen maistraatti valmisteli vuonna 1791 kaupungille paloturvallisuusohjeita. Pormestari Carl Mentzer esitteli Turun ja Vaasan vastaavat ohjeet. Maistraatti päätti niiden pohjalta tehdä Raaheen samankaltaiset säännökset. Tavalliset raahelaiset eivät säännöistä ja määräyksistä kantaneet suurta huolta. Asenteissa tapahtui muutos vasta, kun monelta paloi yhden yön aikana kaikki.

Raahen palossa lokakuun kuudentena päivänä 1810 tuhoutui maistraatin mukaan 72 taloa. Niiden lisäksi tuli nieli kuumaan kitaansa kaikki talojen ympärillä olleet ulkorakennukset. Vain yksi kolmasosa Raahesta säästyi. Maistraatin pöytäkirjassa 8. lokakuuta todettiin lakonisesti, miten onneton tuli neljässä tunnissa tuhosi kaupungin merkittävimmät osat. Tulen ruoaksi joutuivat raatihuone ruisku- ja vahtisuojineen sekä vankila ja vaakahuone. Raatihuoneesta säilyi ainoastaan salolaisen kellonrakentaja Matti Ekin tekemä ulkokello, joka oli aiemmin siirretty kirkon tornikelloksi. Tuli eteni kovan länsilounaisen tuulen yllyttämänä kahta puolen Isoakatua. Palolta säästyivät pohjois- ja itäosat. Tärkeimmistä rakennuksista pelastuivat kirkko, kellotapuli, koulutalo ja pakkahuone. Raahelaiset olivat pysäyttäneet tulen etenemisen kolmella suurella ja yhdellä pienellä paloruiskulla. Maaliskuussa 1811, viisi kuukautta palon jälkeen, raahelaiset kauppiaat Hans Hallberg ja Hans Tvetman harmittelivat yhä tulipaloa. Heidän kaikki kauppatavaransa paloivat. Erityisesti Hallberg korosti maistraatille, että paloturvallisuutta täytyy kaupungissa parantaa. Käytännössä kukin Raahen porvareista huolehti vuorollaan vuoden ajan kaupungin ruiskusta. 1800-luku oli kaupunkipalojen aikaa. Raahen palon jälkeen liekit tuhosivat seuraavan 25 vuoden aikana seitsemän muuta kaupunkia: Savonlinnan, Haminan, Tammisaaren, Oulun, Hämeenlinnan, Turun ja Pietarsaaren.

Ennen kuin Raahen palon syttymissyytä alettiin raastuvassa käsitellä, oikeutta työllistivät varkaudet. Jotkut yrittivät hyötyä toisten hädästä varastaen kadun reunoille palosta pelastettua tavaraa. Kaksi varasta jäi heti kiinni, kun he pyrkivät tulliportin kautta pois kaupungista. Suomen sodan sotilas Fredrik Palmn vangittiin, kun häneltä löytyi runsaasti arvokasta tavaraa. Palmn oli varastanut kulta- ja hopeakoruja: kultaisen korvarenkaan ja sydänriipuksen, hopeisen sormuksen, riipuksen ja hopeisen kenkälusikan kauppias Hans Hallbergiltä. Alavieskalainen talonpoika Erkki Mattila jäi kiinni tulliportilla varastettuaan vaatteita. Molemmat jutut siirtyivät Vaasan hovioikeuteen. Palmn vietiin Oulun kruununvankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä.

Raastuvanoikeus alkoi selvittää palon syttymistä lokakuun 13. päivän istunnossa. Tulen todettiin näkyneen ensimmäiseksi kauppiaiden Diedrich Freitagin ja Nils Berghin tonteilla. Koska kauppias Bergh oli matkalla Tukholmaan, oikeuteen oli kutsuttu rouva Anna Sophia Bergh. Diedrich Freitag kertoi ensin, että hän oli herännyt kello kahdentoista aikoihin torilta kuuluneeseen huutoon, mennyt ulos ja nähnyt Berghin tontilla palavan. Liekit levisivät ja sytyttivät heidän kivinavettansa katon. Freitag korosti vielä, että heidän navettansa uuniin hän ei ollut koko kesänä antanut sytyttää tulta. Rouva Bergh ihmetteli, miten tuli on voinut alkaa heidän puoleltaan, koska navetassa viimeksi pidettiin tulta lähes vuorokausi ennen paloa. Rouva Berghin veli, kauppa-apulainen Alexander Freitag totesi oikeudelle, että voimakas tuli poltti nopeasti Berghin ladonkaton ja levisi ympärillä oleviin rakennuksiin tuulen avustamana niin nopeasti, että sammutustyö oli ollut täysin mahdotonta.

Kaupungin palovahdeista kuulusteltiin vuorossa olleita Matias Pietilää ja Iisakki Räihää. Pietilä kertoi kiertäneensä kaupungin kadut normaalisti. Kellon lyödessä kaksitoista hän oli tullut kaupungin torille, jolloin kaikki oli ollut vielä hyvin. Hän oli mennyt koleaa tuulta pakoon kauppias Johan Soveliuksen saunaan, jonka ikkunasta hän oli nähnyt tulen olevan irrallaan Freitagin takapihalla. Pietilä oli juossut paikalle ja todennut tulipalon riehuvan Freitagin ja Berghin tonteilla, minkä jälkeen hän juoksi kellotapuliin soittamaan kelloja. Iisakki Räihä oli puolestaan saanut kierroksensa tehtyä kello kymmenen aikoihin, jolloin hän oli mennyt kotiinsa ruokkimaan hevosensa ja katsomaan lapsiaan, koska hänen vaimonsa oli hoitamassa Åhmanin sairasta lasta.

Seuraavaksi oman versionsa tapahtumista antoivat viisitoista todistajaa. Heistä oikeus ehti kuulustella aamupäivän aikana työmies Samuel Laitisen ja hänen vaimonsa Liisa Laitisen, työmies Heikki Martikkalan, renki Juho Lahdenperän, merimiehen lesket Beata Hjerpen ja Sofia Oravan, piiat Anna Turckin, Maria Piukkalan ja Maria Savolan. Palon he arvioivat syttyneen sen mukaan kumman pihamaalle, Freitagin vai Berghin, he olivat hätääntyneenä rynnänneet. Useimmat todistajista olivat heränneet vasta kellojen kumauksiin. Kuultuaan todistajia vielä 17. lokakuuta raastuvanoikeus oli valmis antamaan päätöksensä. Oikeus totesi syttymispaikan: ”Eldens första tänderna i Berghs lada”, eli palon ensiliekit olivat peräisin Berghin ladosta. Tapauksesta ei oikeuden mielestä heitä voitu kuitenkaan asettaa vastuuseen. Sen sijaan vahtipaikaltaan poissaollut Iisakki Räihä tuomittiin. Hän joutui maksamaan sakkoina kahden kuukauden palkkansa, eli kaksi riikintaalaria 31 killinkiä. Yhtään varsinaista silminnäkijää ei oikeus löytänyt todistajaksi, ja näin myös palon syttymissyy jäi selvittämättä.

Uudelleenrakentaminen käynnistyy

Raahen palo kuudes lokakuuta 1810 pisti raastuvanoikeuden lisäksi maistraatin, kruununvoudin, maaherran ja senaatin toimimaan vauhdilla. Hälyttäväksi tilanteen teki talven läheisyys. Ihmisille täytyi saada jonkinlainen katto pään päälle vajaan kahden kuukauden kuluessa. Ensimmäisenä palosta kirjoitti laajan selvityksen senaatille heti päivän valjettua 6. lokakuuta Salon kruununvouti Gabriel Bergbom, joka toivoi, että katastrofista kärsineitä autettaisiin kolehdeilla. Seuraavana päivänä kirjoitti Raahen pormestari Mats Wilander senaatille. Hän ehdotti, että Raahe vapautettaisiin venäläisten joukkojen majoituksesta. Senaatti kuuluttikin Allmänna Tidningenissä eli Yleisessä Lehdessä maan asukkaita auttamaan Raahen porvareita. Lisäksi senaatti ehdotti, että Raaheen perustettaisiin erityinen komitea, joka selvittäisi palon tuhoja ja johtaisi jälleenrakentamista. Komitea kasattiin kokoon kiireesti jo 11. lokakuuta. Siihen valittiin puheenjohtajaksi Raahen pitäjänapulaisen paikalta Hailuodon kirkkoherraksi siirtyvä E. J. Frosterus. Jäseniksi tulivat kruununvouti Gabriel Bergbom, lääkäri Johan Söderberg, pormestari Mats Wilander, kappalainen Johan Gyllenberg, raatimies Johan Lövenmarck, kauppiaat Mikael Jurvelius, Johan Laureus ja Diedrich Freitag sekä porvari Petter Richard.

Kauppias Anders Hedmanson toi komitealle ja maistraatille kirjallisen ehdotuksen kaupungin uudelleenrakentamisesta. Hän ehdotti erityisen rakentamissuunnitelman laatimista. Katujen leveys pitäisi kaksinkertaistaa. Rakennusten lukumäärä kortteleissa täytyisi rajata. Hedmansonin mielestä tontit pitäisi jakaa arvonnan perusteella. Katujen leventämisehdotus ei saanut kannatusta. 20–21 kyynärän (11,8–12,4 metrin) leveyttä pidettiin riittävänä. Sen sijaan päätettiin, että tonttien kokoa voitaisiin suurentaa ja kaupungin aluetta laajennettaisiin itään ja etelään.

Erittäin tärkeä istunto maistraatilla oli 24. lokakuuta, kun kokoukseen saapui läänin maaherra Carl Henrik Ehrenstolpe. Maaherralla oli mukanaan kymmenkohtainen ehdotus. Hänenkään mielestään 20–21 kyynärää leveitä katuja ei tarvitsisi leventää. Sen sijaan maaherra ehdotti, että tontit suurenisivat vähintään kahdeksaan, Brahenkadulla mahdollisesti kahteentoista, kapan alaan. Rakennusten välille piti saada kolmen kyynärän, 1,8 metrin, levyinen palokuja. Maaherra ehdotti kaupungin rakennusalueen laajentamista itään. Uusi alue täytyisi suunnitella niin, että kadut tehtäisiin samansuuntaisiksi ja leveiksi sekä tontit tarpeeksi suuriksi. Kaksikerroksiset puutalot maaherra Ehrenstolpe halusi kieltää kokonaan. Hän painotti, että kukaan ei saanut aloittaa rakennustöitä ilman maistraatin hyväksyntää. Kivijalka olisi rakennuksissa oltava riittävän korkea.

Iltapäivällä maistraatin istunto jatkui. Jo 11. lokakuuta oli keskusteltu kaupungin torin tulevasta paikasta. Vanhaa toria oli pidetty liian ahtaana. Lähinnä tätä vanhaa paikkaa kannattivat 31 porvaria, joiden liiketilat olivat sen läheisyydessä.

Enemmistö porvaristosta kannatti Brahenkadun ja Kirkkokadun kulmaa torin uudeksi paikaksi. Toinen ehdotus, Brahenkadun ja Kauppakadun risteys, sai vähemmän kannatusta. Maaherra Ehrenstolpe tutustui uuden toripaikan sijoittamiskysymykseen. Maaherrakin piti parhaimpana paikkana Brahenkadun ja Kirkkokadun risteävää aluetta.

Oulun läänin maanmittari Gustaf Odenvall saapui Raaheen jo 11. lokakuuta. Hänen piirustuksensa uudesta Raahesta ehtivät palosyksyn 1810 aikana varsin pitkälle. Suunnitelmassa otettiin huomioon mahdollisuus käyttää hyväksi vanhoja kivijalkoja, kellareita ja talojen kaivoja. Liian pienen tontin omaavat asukkaat ja uuden torin alta pois siirtyvät joutuivat aloittamaan kaiken alusta. Erityisesti heille maaherra ehdotti tukea. Suureksi ei Ehrenstolpen mukaan tuki voinut nousta. Lisäksi kaupungin täytyi itse kustantaa uusien katujen rakentaminen. Senaatissa Odenvallin kaavaa käsiteltiin tammi–helmikuun vaihteessa 1811. Suurimpana ongelmana pidettiin uutta toria. Raahen maistraatti hyväksyi kaavan lopullisesti 20. heinäkuuta 1811. Raahen palo ja Odenvallin kaava muuttivat kaupunkikuvaa luonnollisesti paljon. Uusi tori oli keskeinen muutos. Lisäksi hän piirsi kaupungille toisenkin torin sen eteläosiin eli nykyisen Härkätorin. Härkätorin rakennustyöt etenivät siten, että vuonna 1817 torille voitiin istuttaa jo puita. Nurmikenttäisestä Härkätorista tuli suosittu lasten leikki- ja kisailupaikka. Odenvallin kaava sisälsi uusina katuina Tori-, Puusepän-, Ämmän-, Laivurin- ja Palokunnankadut. Pitkäkatu oli muutettu Brahenkaduksi, Etelä-Kirkkokatu oli lyhennetty Kirkkokaduksi, ja itäpuolen Tullikatu oli saanut nimen Reiponkatu. Poikittain kulkevista kaduista Länsi-Kirkkokatu oli muutettu Cortenkaduksi, Isokatu Pakkahuoneenkaduksi ja Eteläinen Tullikatu Mentzerinkaduksi.

Suomalaiset kaupungit eivät yksin selvinneet palojensa tuhoista. Ne saivat valtiovallalta varoja korottomina tai halpakorkoisina lainoina. Keisari antoi monille kaupungeille suuria summia uudelleenrakentamiseen. Raahelle keisari Aleksanteri I lahjoitti 20 000 ruplaa. Kolmantena mahdollisena rahalähteenä olivat yksityiset lahjoitukset. Raaheen tuli lahjoitus ainakin kokkolalaisilta, vajaat 300 riikintaalaria. Lisäksi kaupungin asukkaat vapautettiin kaikista kruununveroista vuosien 1812–1817 ajaksi. Silti kaupunki joutui ottamaan heti alkuun 480 hopearuplan lainan uuden torin rakennustöihin.

Palovakuutuksista harva hyötyi, sillä palaneista rakennuksista vain kuusitoista oli vakuutettu. Vakuutuksia oli otettu 28 177 hopearuplan edestä, kun rakennusten arvoksi laskettiin 52 193 hopearuplaa. Palovakuutukset korvasivat siis runsaat puolet palaneiden kiinteistöjen arvosta. Korvauskysymykset ratkaistiin vuoteen 1813 mennessä.

Raahessa voimassa oleva määräys tonttien rakentamisesta kahden vuoden sisällä ei palon jälkeen vaikeissa oloissa kokonaan toteutunut. Monet anoivat leski Albertina Söderbergin tavoin maistraatilta lisäaikaa rakennusten tekoon. Yksityiset kaupunkilaiset saivat talonsa ja ulkorakennuksensa valmiiksi vapaavuosien aikana eli vuoteen 1817 mennessä. Muutamat kauppiaat, ainakin Lundberg, olivat tuoneet laivoillaan Ruotsin Skellefteåsta valmiiksi salvettuja taloja. Eniten uusia rakennuksia palaneiden tilalle nousi heti kahtena seuraavana vuotena. Lähes 70 prosenttia taloista tuli valmiiksi vuosien 1811 ja 1812 aikana. Ulkorakennuksista valmistui 60 prosenttia.

Raahen asuintalojen ja ulkorakennusten valmistuminen palon jälkeen vuosina 1810–1817
Vuosi Asuintalot Ulkorakennukset
Yhteensä 41 99
1810 2 2
1811 15 40
1812 13 20
1813 3 7
1814 3 6
1815 1 8
1816 4 12
1817 4

Rakennushankkeet vietiin läpi urakoilla. Porvarit tekivät päivätöinä enää satamatyöt, katuosuuksien hoidot ja vastaavat yleiset työt. Komitea valvoi suurimpia rakennustöitä. Kesällä 1816 Isonkadun eli Pakkahuoneenkadun varteen nousi uusia rakennuksia. Puutetta oli kattolaudoista, mutta kaupunginvanhimmat ja maistraatti korostivat, että varsinkin Isonkadun varteen pitää katot tehdä puusta. Myöhemmin 1800-luvulla monen porvaritalon katto alkoi punoittaa ruskeasuomuisena ”kaakelikattona”. Nämä kattotiilet olivat toimineet painolastina kauppiaiden Englannista Raahen purjehtivissa laivoissa. Maistraatti valvoi rakentamista varsin pikkutarkasti. Kauppias Zachrias Franzen pyysi helmikuussa 1818 lupaa rakentaa kivisen kellarin. Kauppias J. H. Winsten haki lokakuussa 1818 lupaa ranta-aitan rakentamiseen. Ensin asiasta kuulutettiin kaupungin kirkossa, ja sen jälkeen raatimiehet tarkastivat rakennuspaikan.

Vuonna 1817 maaherra Ehrenstolpe kiitteli raahelaisia ahkerasta rakentamisesta palon jälkeen. Maaherra huomautti silti muutamista puutteista. Kauppias Johan Langea hän kehotti nostamaan talonsa uuden Isontorin laidalla yhtä korkeaksi kuin Fontellin talo Kirkkokadun toisella puolella. Raatihuoneentontin ympärille täytyi laittaa puuaita. Kaupunkikuvaa maaherra halusi parantaa puuistutuksilla ja sikojen pitämisellä pois kaduilta.

Jo 1820-luvun alussa jatkui kaavoitus. Syksyllä 1823 Gustaf Odenvall mittasi Köydenpunojankadun varrella olevia tontteja, joiden omistajina olivat Johan Duckman, Juho Kallio, Pehr Partinz, Jaakko Annunen, leski Brita Sannan, Alexander Brusin ja kauppias A. F. Dauer. Kokonaan uusia tontteja perustettiin vuosi Köydenpunojankadun muutosten jälkeen Kivimäelle, kirkosta itään. Tontteja myytiin kirkossa pidettävän yleisen kuulutuksen avulla. Esimerkiksi vuonna 1824 maistraatti ja kaupunginvanhimmat päättivät laittaa myyntiin kolme tonttia.

Kun porvaristo valloitti kokonaan kaupungin keskustan, työväestö, entiset merimiehet, merimiesten lesket ja muut pieneläjät rakensivat talonsa pienille tonteille kaupungin laidoille. Katinhännäksi alettiin nimittää Raahen pohjoislaitaa, Kirkonmäen takaista aluetta, Saaristokadun molempia puolia ja Reiponkadun toista päätä. Itse asukkaat nimittivät aluetta mieluummin Kirkonkyläksi. Toinen työväestön asuinalue oli Nätterpori Härkätorin itälaidassa ja kolmas Paavonperä, mäellä kaupungin eteläosassa.

Raahe rakennettiin täyteen 1830-luvun loppuun mennessä. Huhtikuun alussa 1837 maistraatti käsitteli maaherran kirjettä. Maaherran tietoon oli tullut, että kaikki Raahen tontit oli varattu. Siksi maistraatin tuli käynnistää suunnitelmat, joiden avulla kaupunkiin saataisiin uusia tontteja. Maareserviä löytyi lahjoitusmaista, joita alettiin kaavoittaa.

Kaupunki laajeni 1800-luvun alun tavoin etelään päin. Vuonna 1848 Raahessa mittailtiin uutta katua Peeranperästä alas etelään vievälle maalaistielle. Ensimmäisten joukossa merimies Mats Hedmanson sai maistraatilta luvan rakentaa talonsa uuteen kaupunginosaan. Uuden alueen suurimmaksi ongelmaksi nousi 1860-luvulla juomaveden puute. Sinne tarvittiin runsaasti lisää kaivoja. Vuonna 1853 mittaustyöt jatkuivat, kun Johan Oldenburgin tehtäväksi annettiin Raahen kaikkien katujen mittaus. 1850-luvun lopulla maistraatti käsitteli useaan otteeseen Johan Jakob Äkermanin laatimaa tontti- ja esplanadisuunnitelmaa. Siinä määriteltiin jopa rakennusten väri. Vuonna 1864 oli vanhempien, jo rakennettujen kaupunginosien vuoro. Suunnitelmat teki Ludvig Lindqvist. Hän hahmotteli Kirkkokadulle 30 kyynärää (21,3 m) leveää esplanadia. Porvariston mielestä näin suurisuuntainen suunnitelma loukkasi heidän omistusoikeuttaan tontteihin.

Palon jälkeisessä Raahessa paloturvallisuus nousi tärkeäksi. Varsinaisen palotarkastuksen maistraatti järjesti vanhaan tapaan edelleen vuosittain toukokuussa. Syksyn toisella tarkastuskierroksella alettiin varmistaa, että kevään huomautukset olivat menneet perille. Ensimmäinen palosyynistä säilynyt erillinen pöytäkirja löytyy Raahesta vasta vuodelta 1857 maistraatin pöytäkirjoihin liitettynä. Tarkastuksen teki 3. lokakuuta raatimies Johan Lundström. Eniten Lundström huomautti muureista. Varsinkin saunanmuurit olivat huonossa kunnossa. Raskaimman huomautuksen sai 1850-luvun alussa kuolleen raatimies Johan Loven Marckin poika. Hän ei ollut välittänyt, vaikka kolmessa viimeisessä palosyynissä oli käsketty korjata kaikkien rakennusten katot.

Tarkastusten lisäksi kaupunkilaisia opetettiin paloturvallisuuteen ohjeilla, joita maistraatti uusi ja täydensi 1860-luvulle mennessä peräti kolme kertaa. Syksyllä1824 maistraatti painatti vajaat sata kappaletta uusia palojärjestyssääntöjä kaupunkilaisten käyttöön. Vuonna 1852 säädöksiä uusittiin, ja kaupunki myi niitä viidellä kopeekalla. Sääntöjä täydennettiin jälleen vuonna 1863. Ne sisälsivät yhteensä viisi artiklaa ja 29 pykälää. Ensimmäinen artikla käsitteli yleistä palohoitoa, toinen yksityistä palohoitoa, kolmas toimimista palotilanteessa, neljäs palotarkastuksia, ja viidennessä artiklassa selvitettiin yleiset kaupunkisäännöt. Säännöksistä kaupunkilaisia kismitti eniten se, että saunoja ei tulipalovaaran takia saanut enää pihapiiriin rakentaa. Tilalle perustettiin yleisiä saunoja. Parempi väki vihtoi Rantasaunassa, työväki ja merimiehet ensin Skinnarin ja Helaakosken pikkusaunoissa ja myöhemmin Maijan-saunassa kaupungin laidalla.

Syksyllä 1858 Raaheen laadittiin uusi rakennusjärjestys. Sekin kohensi kaupungin paloturvallisuutta. Järjestyksessä edellytettiin viiden kyynärän eli lähes kolmen metrin levyistä palokujaa rakennusten välille. Kattojen tervaus kiellettiin Sen sijasta ne tuli maalata punamullalla. Tulisijojen täytyi olla kunnossa. Kaupunkilaisia muistutettiin, että niin suuremmasta kuin myös pienemmästäkin rakennuksesta piti laatia piirustukset, jotka maistraatin täytyi ennen rakennustöiden aloittamista hyväksyä. Perämies Alexander Brusin halusi rakentaa uudisrakennuksen tontilleen numero 160 Saaristokadun varteen kaupungin pohjoisosassa. Talo tulisi piirustusten mukaan olemaan 22,5 kyynärää eli 15,9 metriä pitkä.

Seuraavana vuonna Brusin anoi lupaa kahden kaakeliuunin rakentamiseen taloonsa. Tähän työhön hän ei halunnut käyttää kaupungin ainoaa muurarimestaria Itkosen Juhoa vaan työmies Matti Tenkulaa, jonka muuraustaito oli yleisesti tunnettu. Maistraatti antoi siihen luvan. Rakennusjärjestyksellä ei silti saatu kaikkea rakentamista kuriin. Vanha Tulliluodon alue oli 1860-luvun puoliväliin mennessä rakennettu täyteen makasiineja ja pienempiä kala-aittoja. Maistraatti yritti epätoivoisesti saada aikaan järjestystä vaatien jopa, että osa rakennuksista piti siirtää perustettavien katujen tieltä.

Isotori eli Pekkatori kaupungin sydämeksi

[Kuva: Pekkatori]

Kirkkokadun ja Brahenkadun välisen uuden torin, Isontorin, ympärille sijoitettiin yhteensä kahdeksan tonttia, joihin rakennukset nousivat vuosien 1811–1870 aikana. Silti torista tuli Liliuksen mukaan arkkitehtuurisesti yhtenäinen. Yhdelle kahdeksasta tontista piti nousta raatihuoneen. Julkisista rakennuksista vankila oli kuitenkin ensimmäinen, jolle uudet tilat piti pikimmiten järjestää palossa tuhoutuneiden tilalle. Aluksi vankilalle vuokrattiin kaksi huonetta merimies Mikael Ahlmannilta. Keväällä 1814 maistraatti päätti pyytää urakkatarjouksia uuden vankila- ja vahtihuoneen rakentamisesta raatihuoneen tontille. Vankila ja sen viereen vaakahuone tuli rakentaa tontin eteläkulmaan. Vankila valmistui jo vuoden 1814 aikana, mutta vaakahuoneen rakentamiseen tarvittiin vielä uusi päätös huhtikuun lopulla 1816. Sen sijaan suunnitelmat rakentaa paari- ja ruiskuhuone samaiselle raatihuoneen tontille eivät toteutuneet. Vuonna 1851 maalasi raahelainen porvari Anders Johan Hedman torista akvarellin. Hänen maalauksessaan näkyvät nämä satulakattoiset rakennukset, vankila ja vaakahuone.

Raatihuoneen rakentaminen oli pitkään liian suuri urakka palosta kärsineelle porvaristolle. Tämä ymmärrettiin myös Oulussa. Maaherra nosti raatihuoneen uudelleen maistraatin asialistalle vasta 1830-luvulla. Toukokuussa 1836 ja toistamiseen elokuussa 1837 Oulun läänin maaherra Robert Lagerborg huomautti maistraatille, että kaupungin tulisi vähitellen ajatella raatihuoneen rakentamista. Maaherran patistelun jälkeen Raaheen perustettiin vuonna 1838 komitea, jonka jäseninä olivat raatimies Zachrias Franzen, kauppiaat Mats Junell, Johan Lundström ja Zachrias Durchman sekä kultaseppä Carl Abraham Härdh. Komitea ehdotti yksikerroksisen, puisen raatihuoneen rakentamista, jossa olisivat istuntosali, eteinen ja arkistohuone. Mitään kiirettä ei haluttu pitää, sillä komitea varasi aikaa rakennustöihin kaksikymmentä vuotta. Porvaristoa rasittivat juuri nyt kaupunginlääkärin kohonnut palkka, maanmittaus kaupungin lahjoitusmaalla ja maantien rakennustyöt. Tavoitteeksi tuli silti kerätä veronkannon yhteydessä vuosittain rakennuskassaan 500 ruplaa.

Sen sijaan maaherra Lagerborg kiirehti raahelaisia raatihuoneen tekoon. Heinäkuussa 1839 hän vaati jo tarkempia rakennussuunnitelmia. Komitea ja tavalliset raahelaiset eivät kuitenkaan olleet yhtä innokkaita. Maistraatin kokoukseen kutsutuista kaupunkilaisista työmies Tuomas Leppäluoto huomautti, että suuri osa kaupungin asukkaista, meri- ja työmiehistä ja tontinomistajista, pitävät raatihuoneen rakentamista tarpeettomana. Maistraatti ja raastuvanoikeus jatkoivat kokouksiaan edelleen vuokratiloissa 1840-luvun lopussa. Syksyllä 1849 kauppias Henrik Montin esitti 40 hopearuplan laskelman raastuvantalon vuokrauksesta. Seuraavalle vuodelle Montin halusi nostaa vuokran 70 hopearuplaan. Vuonna 1852 maisraatti ja raastuvanoikeus vaihtoivat kokouspaikkaa. Kaupunki maksoi karvari Carl Stenmanille raatitalon vuokraa vuosittain 44 hopearuplaa ja viisi kopeekkaa.

Uusi maaherra Alexander Lavonius nosti raatihuoneen rakentamisen uudelleen esiin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Patisteltu maistraatti päätti rakennuttaa kahdeksan huonetta käsittävän raatitalon kivestä. Kellarikerrokseen voitaisiin siirtää myös vankila, jonka tilat olivat jo tuolloin menneet kehnoon kuntoon. Uuteen taloon tehtäisiin kaksi siipeä. Toinen olisi toria vasten ja toinen Brahenkatua. Uudeksi tavoitteeksi maistraatti asetti, että raatihuone seisoisi valmiina ja ylväänä vuoteen 1861 mennessä. Rahaa kerättäisiin porvaristolta 10 000 hopearuplaa.

Näiden päätösten jälkeen ehti kulua kaksi vuotta, kunnes maistraatti tilasi kivisen raatihuoneen piirustukset arkkitehti Johan Oldenburgilta. Hänen ehdotuksessaan raatihuone sijoittui torille vinkkelinmuotoiselle tontille, kuten maistraatti oli esittänyt. Ajalle ominaiseen tapaan intendentinkonttori hylkäsi suunnitelman ja Nils Johan Österman laati konttorin oman ehdotuksen. Suunnitelmat osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Ensin kyllä maistraatti hyväksyi tämän Östermanin piirustuksen ilman huomautuksia maaliskuussa 1855. Kun se sitten kävi lävitse intendentinkonttorin kustannuslaskelmaa, romahtivat pilvilinnat. Uusi raatihuone tulisi näiden suunnitelmien mukaan liian kalliiksi. Oldenburgin alkuperäisen piirustuksen mukaan raatihuone olisi maksanut vain 7 000 hopearuplaa, kun hinta intendentinkonttorin muutosten jälkeen nousi peräti 29 000 ruplaan. Siksi Raahen porvaristo tilasi vielä kolmannet piirustukset, tällä kertaa arkkitehti Ludvig Lindqvistiltä. Hänen suunnitelmansa hyväksyttiin vuonna 1857. Senkin kustannusarvio, 16 000 hopearuplaa, tuntui suurelta, sillä kaksi vuotta aikaisemmin Raahen uuden raatihuoneen rakennuskassassa oli ollut rahaa ainoastaan 2 800 hopearuplaa.

Uusi käänne saatiin huhtikuun alussa 1860. Kaupungin tullinhoitaja Gustaf Robert Brunow oli valmis myymään talonsa Rantakadulta raatihuoneeksi 3 000 hopearuplalla. Brunowin komea uusklassinen talo oli valmistunut vuonna 1839 niin merenrantaan, että peruskivien pohjaksi oli meriveteen upotettu hirsilavoja. Talon pituudeksi oli tullut 34 ja leveydeksi 15 metriä. Aluksi maistraatti tyrmäsi Brunowin myyntitarjouksen. Pormestari toivoi, että alettaisiin rakentaa edes uuden raatihuoneen kivijalkaa. Rakentamiskassaan oli kertynyt kuitenkin vain vähän yli puolet tarvittavasta 16 000 hopearuplasta, 8 700 ruplaa. Rakennustöitä siirrettiin vuoteen 1866.

Kymmeniä vuosia jatkunut sähellys raatihuoneen ympärillä paheni entisestään, kun joulukuussa 1861 maistraatti totesi, että Isontorin tontti onkin aivan liian pieni eikä kivistä raatihuonetta voi rakentaa puutalojen keskelle. Maistraatin mielestä raatihuoneelle täytyi löytää uusi paikka. Fredriksberg kaupungin itälaidalla katsottiin soveliaaksi, mutta pormestari Konstantin Hilden alkoi kyllästyä jatkuviin muutoksiin ja vitkasteluun. Keväällä 1862 hän ehdotti, että Brunowilta ostettaisiin sittenkin talo raatihuoneeksi. Se oli tilava ja koristeellinen puutalo. Porvaristo oli myöntyväinen, koska sopivaa paikkaa kiviselle raatihuoneelle ei tahtonut löytyä. Rahaakin säästyisi. Kun senaatti näytti vihreää valoa, päätti Raahen kaupunki ostaa Brunowilta vuonna 1839 valmistuneen komean talon Rantakadulta.

Sellaisenaan maistraatti ei taloa kuitenkaan kelpuuttanut. Taloon alun perin suunnitelluista 25 huoneesta Brunow oli laittanut asuttavaan kuntoon ainoastaan kahdeksan huonetta. Taloa kunnostettiin varsin perusteellisesti seuraavien vuosien aikana. Maistraatti päätti rakennuttaa kokonaan uuden kivijalan. Puinen talo päällystettiin uudelleen rappauksella ja tämän jälkeen se maalattiin valkoiseksi ja talon lämmitystä parannettiin uusilla kaakeliuuneilla. Töitä valvoivat kauppiaat Fredrik Sovelius ja Herman Gustaf Mällin sekä karvarimestari Carl Stenman, jotka huolehtivat kaupungin puolesta myös lopullisista kauppaehdoista Brunowin perikunnan kanssa. Talo ostettiin marraskuussa 1862 lopulta 2 500 hopearuplalla. Kunnostuksen piti olla valmis vuoteen 1866 mennessä. Vuoden 1863 aikana taloa korjattiin sisältä. Maalarimestari Petter Anton Holmqvistin perusteelliset tapetointi- ja maalaustyöt maksoivat runsaat 480 hopearuplaa. Joulukuussa 1864 raatihuoneen tontin ympärille rakennettiin aita, ja seuraavana vuonna raatihuone ja kaupunginvankila turvattiin 40 000 markan arvoisella palovakuutuksella.

Osaksi Raahen porvariston päättämättömyys uuden raatihuoneen rakentamisessa johtui muista menoista. 1810-luvulla rakennettiin omia taloja ja talousrakennuksia sekä vankila- ja vaakahuone. 1840-luvulla ränsistyneen pakkahuoneen tilalle piti saada uudet tilat. Vanhaa koulutaloakin remontoitiin. Katujen kivetystyöt nousivat myös merkittäväksi kustannukseksi. Toisaalta Raahen yli 50 vuotta kestänyt kausi ilman raatihuonetta ei ollut mitenkään ainutlaatuista 1800-luvulla suomalaisissa puukaupungeissa, joiden elämää palot koettelivat. Raahen tavoin Kokkola ei kyennyt vuoden 1805 suurpalonsa jälkeen rakennuttamaan uutta raatihuonetta kymmeniin vuosiin. Kokkolalaiset pääsivät ihailemaan uutta raatihuonettaan vasta vuonna 1842. Oululaisilla meni vuoden 1822 suurpalon jälkeen peräti 72 vuotta, ennen kuin uusi raatihuone saatiin rakennetuksi. Näin raahelaisilla oli aihetta pieneen kehuskeluun. Oulun Wiikko-Sanomissa oli uutinen: ”Kaupungin uudessa hyvin komeassa raastuvassa pidetään seuroja joka toisena tiistaina. Silloin huvitellaan tansseilla, elävän kuvain näytännöllä, soitannoilla ja näytelmätaiteella.”

Isollatorilla sykki raahelainen elämä silti voimakkaana, vaikka raatihuonetta ei sen laidalle saatukaan. Siitä tuli kaupungin sydän komeiden porvaristalojen myötä. Talot ja kauppahuoneet eivät nousseet torin kahdeksalle eri tontille yhtä aikaa. Suurin osa niistä valmistui vuoteen 1820 mennessä, mutta rakentaminen jatkui aina 1880-luvulle saakka. Torista väitöskirjan tehnyt Henrik Lilius erottaa kaksi vaihetta. Ensimmäisen vaiheen aikana, jota kesti vuoteen 1849 saakka, alkuperäiseen asuun tehtiin vain vähäisiä muutoksia. Tätä kautta Lilius nimittää välttämättömyyden kaudeksi. Talot rakennettiin asumista ja liiketoimintaa varten. Vuosisadan toinen puolisko toi sen sijaan muutoksia, näkyvimpänä julkisivujen muuttaminen näyttävämmiksi. Raahe oli tuolloin yksi Suomen suurimmista merikaupungeista, ja varallisuus alkoi näkyä myös rakennuksissa.

Ensimmäisenä yksityisistä porvaritaloista uuden torin laitaan, sen eteläkulmaan, valmistui kauppiaan, kaupunginvanhimman ja vuodesta 1820 raatimiehen, Anders Hedmansonin, talo Kirkkokatu 21:een vuonna 1811. Talo oli Isontorin ja koko Raahen ensimmäinen kulmatalo, jossa oli suunnilleen kaksi yhtä suurta siipeä. Talossa oli peräti kymmenen huonetta: eteinen, keittiö, kuusi kamaria, myymälä ja takahuone. Ainoastaan keittiön ja takahuoneen sisäkatosta paistoi paljas hirsi. Muissa huoneissa katot oli paneloitu. Seinät oli päällystetty kangas- tai paperitapeteilla. Kaikki uunit oli muurattu tiilestä. Torin puoleisella julkisivulla oli seitsemän ikkunaa ja Kirkkokadun puoleisella seinustalla neljä. Taloon tehtiin muutoksia vuosina 1828 ja 1831. Se maalattiin tuolloin keltaiseksi. Toisena porvaritaloista valmistui kauppias, vuodesta 1818 raatimies, Mikael Montin Abrahamsonin talo Brahenkatu kahteentoista Isontorin itälaidalle. Hänenkin taloaan, sen pääsiipeä, korjattiin vuonna 1828. Tuolloin talo maalattiin keltaiseksi. Se oli muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta Hedmansonin talon kaltainen. 1860-luvulla Montin muutti taloaan ajan tavan mukaan näyttävämmäksi. Siihen tehtiin pilareita.

Brahenkatu kymmeneen nousi kauppiaan, raatimiehen (vuosina 1779–1786), kaupunginvanhimman ja Raahen kauppaseuran puheenjohtajan Johan Langin talo. Lang oli Raahen rikkaimpia. Hänellä olikin käytössään kaksi tonttia. Ulkorakennus valmistui marraskuussa 1811, ja seitsemäntoista huonetta käsittävä päärakennus nousi viereiselle tontille seuraavan vuoden aikana. Se oli yleisen tavan mukainen kulmatalo, johon kuitenkin tehtiin vanhanaikainen katto. Isontorin etelälaitaan, Kirkkokatu neljääntoista, valmistui kauppias, raatimies (vuosina 1810–1811) Johan Friemanille talo vuoden 1812 aikana yhtä aikaa Langin päärakennuksen kanssa. Myös Frieman teki talostaan kahta katua vasten olevan kulmatalon. Vuonna 1834 taloa korjattiin. Friemanin talo oli ensimmäinen, johon tehtiin pilarit. Ne koristivat talon jokaista kulmaa. Puupilarit maalattiin valkoisiksi. Torille katseltiin kahdeksasta eri ikkunasta. Talo oli edustava. Jopa Aleksanteri I käydessään Raahessa 1819 vieraili Friemaneilla.

Niin sanotun Kivi-Sovion korkeaa kivijalkaista taloa alkoi Isontorin laitaan Brahenkatu kolmeentoista rakentaa kauppias Carl Gustaf Hedman. Ensimmäinen hänen rakennuksistaan oli valmis 1812. Päärakennusta ei hän lopulta kuitenkaan saanut valmiiksi, koska hänen liiketoimensa ajautuivat konkurssiin vuonna 1817. Soveliukset ostivat tontin ja siinä olevat rakennukset. Ensin paikkaa isännöi Johan Sovelius, sitten Fredrik ja vielä hänen leskensä Catharina Sovelius, jonka aikana tontin nykyinen päärakennus valmistui. Siitä tuli mahtava kulmatalo, jossa kivijalka oli korkea. Julkisivua koristivat doorilaiset pilarit. Talo erosi muista valkoisena. Pilarit ja katto maalattiin punaiseksi, kivijalka mustaksi. Taloon tehtiin kaksi suurta salia, joista suurempi sijaitsi Brahenkadun ja pienempi torin puolella.

Kauppias, kaupunginvanhimmissa 1810-luvulla toiminut Mikael Fontell rakennutti talonsa Isontorin pohjoislaitaan Kirkkokatu kahteentoista. Päärakennus oli viimeinen ensimmäisen rakennusvaiheen taloista. Torin vastainen siipi valmistui 1813. Se oli hieman korkeampi kuin kadunpuoleinen siipi. Kirkkokatua vasten talo oli peräti 21 metriä pitkä.

Raatihuoneen tontti ei jäänyt pitkään tyhjäksi, kun maistraatti lopulta keväällä 1862 päätti ostaa Brunowin talon Rantakadulta. Syksyllä 1864 maistraatti myi tontin kauppias Frans Petter Ahlqvistille 200 markalla. Ahlqvist rakensi talon, mutta hän myi sen jo vuonna 1870 kauppias Johan Gustaf Reinille. Isolle tontille oli tehty iso kulmatalo. Torille aukesi seitsemän ikkunaa ja Brahenkadulle peräti yhdeksän. Sisäpihaa koristi komea lasiveranta.

Koska Isolletorille ei raatihuonetta rakennettu, menetti se Liliuksen mukaan hallintopaikan luonteen, miksi se alunalkaen oli tarkoitettu, ja siitä tuli kauppapaikka. Kun Hedmansonin, Friemanin ja Fontellin liikkeiden katuovet suljettiin, muuttui paikan luonne asuinalueeksi. Härkätorista tuli Raahen kauppapaikka. Toisaalta kun katsoo, ketkä talonsa Isolletorille rakensivat, ei sen hallinnollista luonnetta voi kokonaan tyrmätä, vaikka raatihuonetta ei torille saatukaan. Raahen palon jälkeinen paraatialue imi nimittäin kaupungin kerman. Talojen isännät toimivat eri aikoina raatimiehinä, kaupunginvanhimpina ja kauppaseuran jäseninä. Monista Raahea koskettavista hallinnollisista ja taloudellisista asioista keskusteltiin ja päätettiinkin torin laidalla olevissa taloissa 1800-luvun mittaan.

Isontorin merkitys koko Raahen palon jälkeiselle rakentamiselle oli lisäksi siinä, että sen taloista muut ottivat mallia. Rakennustyyli muuttui, koska kaksikerroksinen puutalo oli kielletty. Torin lisäksi muuallekin alettiin rakentaa kulmataloja. Kulmataloja oli kahdenlaisia. Toisissa pääsiipi nousi korkeammalle kuin sivukadun jatke ja pääsiivessä oli pääty. Näitä taloja Raaheen rakennettiin kaksikymmentä. Montinin talo torilla ja kauppias Diedrich Freitagin talo Rantakatu 28:ssa edustivat tätä tyyliä. Myös käsityöläiset rakensivat pääsiipeä korostavia kulmataloja, kuten Reiponkatu 56:een ja Sovionkatu 16:een. Erilaisia muunnoksia löytyi useita. Toinen mahdollisuus oli rakentaa siivet samanarvoisiksi, yhtä korkeiksi ja yhtä monta ikkunaa käsittäviksi. Tästä tyylistä tuli yleisempi. Torilla tällaisia rakennuksia oli viisi: Hedmansonin, Friemanin, Langin, Kivi-Sovion ja Uusi-Reinin talot. Reiponkatu 44:ään rakennettiin kaupungin pappilan talo vastaavan tyyliseksi. Myös käsityöläiset rakensivat tämän tyylisiä kulmataloja, kuten Reiponkatu 32:een ja Kirkkokatu 34:ään 1810-luvun lopussa.

Isontorin kruunasi patsas. Ajatuksen kaupungin perustajan Pietari Brahen patsaasta esitti konsuli Fredrik Sovelius jo vuonna 1864. Kansallisrunoilija J. L. Runebergin pojan, kuvanveistäjä Walter Runebergin, työ oli ensin tarkoitettu Turkuun, mutta turkulaiset pitivät patsasta liian pienenä. Rahaa patsasta varten raahelaiset keräsivät erilaisilla illanvietoilla porvareiden luona ja raatihuoneen tanssiaisilla. Syksyllä 1888 Brahe sitten katseli Raahea torilta Walter Runebergin tekemän patsaan muodossa. Toria alettiin nimittää Isontorin sijasta Pekkatoriksi. Pekkatorista tuli Samuli Paulaharjun sanoja mukaillen Raahen suurin kokoussali. Varsinkin kesäiltoina sinne kokoontuivat työmiehet, merimiehet ja porvarit juttuja ja kuulumisia vaihtamaan. ”Herrat torilla sanoivat niin ja niin”, saivat monet sitten uutisia levittää.