Seuraava teksti on julkaistu Otava-lehden numerossa 7/1914 nimellä »Elämää raahelaisessa porvariskodissa puolivuosisataa sitten». Kirjoittaja, kriitikko Anna-Maria Tallgren (1886–1949), oli 1900-luvun alkupuolen keskeisiä kirjallisuusvaikuttajia maassamme. Hänen äitinsä, Jenny Maria Montin (1852–1931), oli syntyjään raahelainen, ja teksti pohjautuu enimmiltään tämän tekemiin muistiinpanoihin.

Niin erinomaisia keksintöjä kuin ovatkin rautatiet, sähkösanomalaitokset, puhelimet ja muut nykyajan edistykset, niin pyydän lukijaa pieneksi aikaa unhoittamaan niiden olemassaolon ja siirtymään ajassa viisi-, kuusikymmentä vuotta taaksepäin vanhaan Raahen kaupunkiin. Siirto voi jossain suhteessa olla mielenkiintoinen: se elämä, jota silloin elettiin, eroaa siksi paljon nykyisestä, että luulisi pitemmänkin ajanjakson olevan niitä eroittamassa.

Nykyinen Raahe on lukemattomilla siteillä muun maailman yhteydessä, kiitos sähkön ja höyryn – vanhalla Raahella oli ulottuvaisuutta oikeastaan kahteen suuntaan: ulospäin merelle, sisällepäin kotiin itseensä. Tämä seikka selittää tärkeimmät uuden ja vanhan Raahen eroavaisuudet. Toinen tärkeä seikka taas, joka niinikään on otettava huomioon, on kotiteollisuuden asteettainen häviäminen suurteollisuuden kehittyessä. Sillä juuri kotiteollisuus ja sen harjoittaminen antoi entisajan kotielämälle sen vaatimattoman ja hauskan sävyn, jota nykyinen suurempi mukavuus ja koneiston helpompi hoito ei voi korvata.

Vanhan Raahen ulkopuolinen ulottuvaisuus rajoittui, kuten sanottu, pääasiallisesti merelle, sillä maitse oli tämän yhteyden ylläpito ylen hankalaa, kestihän siihen aikaan matka esim. Helsinkiin toista viikkoa. Mutta mitä maa kielsi, sen antoi meri – jollei ollut rautatieliikennettä Helsinkiin, niin oli sen sijaan merenkulkuliikenne, joka välitti yhteyttä kaukaisten, satumaisina kangastavien seutujen kanssa, ja tämä ylpeä ja ihana yhteys oli omiaan painamaan leimansa koko silloiseen elämään. Sillä vanha Raahe oli ennen kaikkea merikaupunki, ja tämä ominaisuus oli sille yhtä ratkaiseva kuin mitä esim. koulut ja kimnaasit olivat Vaasalle ja Porvoolle. Se oli ensinnäkin varakas kaupunki, ei vain siinä mielessä, että siinä olisi asunut yksi ja toinen varakas porvari, vaan sen taloudellinen hyvinvointi ja kukoistus oli yleinen niinä vuosikymmeninä, jolloin merenkulkuliikenne oli vilkkaimmillaan. Välittömästi tai ainakin välillisesti ammensivat kaikki kaupunkilaiset yhteisestä kultakaivoksesta, jos siksi voi merta sanoa: laivanrakentaminen antoi työtä sadoille ja taas sadoille työmiehille, meripojat saivat elatuksensa »ottamalla hyyryä» kauaksi kulkevissa laivoissa, ja tavaroiden kuljetusmaksut tuottivat suuria rikkauksia aluksien isännille ja osakkaille. Meri oli täten samaa Raahelle kuin hengityselimet ihmisruumiille – se tuotti uutta verta koko kaupungin elimistöön ja ylläpiti sen kaikkia jäseniä.

Ja senpä vuoksi, kun 1870-luvulla höyrylaivaliikenteen kehittyessä entiset purjealukset eivät enää kannattaneet, kun uusia laivoja ei enää rakennettu ja vanhat myötiin pois, oli Raahenkin paras kulta-aika loppunut ja sen suuruudenpäivät menneet. Työmiehet jäivät työttömiksi, entiset rikkaat laivanvarustajat tekivät vararikkoja ja laaja veneveistämöalue alkoi vihertää heinä- ja perunamaana. Tämä murroskausi eroittaa ensi kädessä vanhan ja uuden Raahen toisistaan.

Se ulkonainen ulottuvaisuus, josta alussa oli puhe, oli samalla omiaan tehostamaan sisäistä, kotiinsuuntauvaa ulottuvaisuutta. Laivan meno- ja kotiinpaluujuhlallisuudet olivat ennen kaikkea perhejuhlia sekä laivan isännistön että sen miehistön keskuudessa, ja meripoika, joka kolme vuotta oli purjehtinut kaukaisia valtameriä, tunsi juuri poissaollessaan ja takaisin tullessaan kodin arvon ja merkityksen. Ja yleensäkin oli koti siihen aikaan, paljoa suuremmassa määrin kuin nyt on laita, jolloin ulottuvaisuus ulospäin on liian monelle taholle haarautunut, oma pieni erikoinen maailma, jossa yhteinen työ ja yhteiset pyrinnöt liittivät eri jäsenet lujasti toinen toiseensa. Ja nämä eri kodit muodostivat samalla oman koti-yhteiskunnan – sen nimen voi täydellä syyllä antaa entisajan pikkukaupungille – jotka olivat sidotut toisiinsa ei vain ystävyyden, mutta samalla lukuisilla sukulaisuuden siteillä. Suvut olivatkin kaupungin alkuajoista saakka, ristinaimisten kautta siinä määrin toisiinsa sekaantuneita, että ainakin pari pisaraa yhteistä verta virtasi jokaisen porvarishenkilön suonissa. Ja siinäkin tapauksessa, missä nämä sukulaissuhteet eivät olleet niin vallan läheisiä, luettiin kuitenkin sukua paljon useimmin kuin mitä nykyään on laita, ja hyvin harvinainen mahtoi sellainen tapaus olla Raahessa, tai muissa pikkukaupungeissa, jolloin kaksi vanhaa siroa sievistelijää ei voinut kutsua toisiaan »rakkaaksi serkukseen», joka vielä silloin oli kohteliaimpia ja enimmin käytettyjä puhuttelusanoja. Ja jos jossain suvussa oli erikoisen vanha ja kunniaarvoinen jäsen, niin ei hän ollut vain oman perheensä »mummo» tai »musteri» – saman nimityksen antoivat hänelle ilman muuta toisetkin kaupunkilaiset! Tämä herttainen ja kodikas tapa on muutoin säilynyt Raahessa varsin myöhäisiin aikoihin päättäen siitäkin, että eräs vielä tämän vuosisadan alussa elänyt vanhus, jota aivan yleisesti kutsuttiin »mummoksi», usein sai lapsenlapsikaan pikku kirjeitä, jotka ilman muuta olivat osoitetut vain »Mummolle Raahessa». Ja kirjeet tulivat perille –!

Nämä sukulaisuussuhteet, olivatpa ne sitten läheisempää tai kaukaisempaa laatua, antoivat muutoin koko kaupungille sinänsä elimellisen yhteenkuuluvaisuuden, joka tunne vanhojen kertomuksista päättäen on ollut erinomaisen voimakas. Toista kohdannut ilo tai suru oli kuin koko kaupungin yhteisomaisuutta, ja vaikka Raahessa ei ollut paikallislehti, levisivät uutiset miltei yhtä pian kuin nykyisin erikoissähkösanomien kautta. Kaupungin pieni pinta-ala oli luonnollisesti tärkeänä tekijänä, mutta entistä aikaa kuvaa paraiten se seikka, että porvarit ja perheenisät itse toimivat paikallislehtenä. Kylmänäkin pakkaspäivänä he kokoontuivat tavallisesti torille, suvi-aikana taas pakkahuoneen sillalle ja Lundbergin kulmaan »uutisia kuulemaan» ja kaupungin asioista kertomaan, ja näin saivat kodit parikin kertaa päivässä tuoreita »pikkutietoja». Huutokaupoista taas ja muista, vähemmän henkilökohtaisista tapahtumista ilmoitettiin sekä Raahessa että muissa pikkukaupungeissa siten, että kaupunginpalvelija kulki ympäri, kädessään kulkuskello, jota hän uutterasti soitti joka kadunkulmassa, ja kun kansa oli kokoontunut, luki hän kaikuvalla äänellä »pormestarin ja raadin» allekirjoittaman tiedonannon huutokaupasta, lehmien laitumelle laskemisesta tai muusta tärkeästä tapahtumasta. Yhtä alkuperäisesti ja kodikkaasti korvattiin muutoinkin paikallislehden ja painettujen tiedonantojen ja ilmoitusten puute: ruokatavarain ostokset esimerkiksi tapahtuivat torikaupan olemattomuuden takia siten, että maalaiset ajoivat tavaroineen pitkin kaupungin katuja tai pysähtyivät jollekin pihalle, jolloin talon emäntä lähetti tutuilleen sanan marja- tai lohikuorman saapumisesta, mikä tieto sittemmin kulovalkeana levisi. Kalat taas ostettiin rannasta, jonne rouvat lähettivät palvelustyttönsä, koreaksi maalatut puukaukalot kädessään, odottamaan kalastajien saapumista, ja tuoreesta lihasta ilmoitti teurastaja kaupungin rouville aina kun sitä oli saatavissa.

Tämä samainen yksinkertaisuus ja omallaan toimeentuleminen painoi leimansa koko silloiseen elämään: jokapäiväinen kotiolo oli vaatimatonta ja luontevaa, niinkuin pikkuisessa yhteiskunnassa ainakin, jossa jokainen tuntee toinen toisensa eikä turhia ujostele. Kaikki ne työt, joihin jo nykyisin useasti palkataan joku ulkopuolinen, suoritettiin silloin kotona. Osittain tapahtui tämä aivan luonnollisesti siksi, että tehdasvalmisteet olivat vielä silloin jotenkin tuntemattomat, ja myös sen vuoksi, että kotoiset työvoimat olivat nykyisiä suuremmat – eihän tytärten päähän silloin vielä johtunut ansiotöiden ja virkojen hakeminen – mutta aivan varmasti aiheutui tämä myöskin siitä porvarillisesta vaatimattomuudesta, jos niin voi sanoa, joka oli »vanhan hyvän ajan» herttaisimpia ominaisuuksia. Petrus Nordmann kertoo hauskoissa Porvoo-muistelmissaan, kuinka esim. vanha porvoolainen raatimies, samalla kun hän istui maistraatissa ja raatioikeudessa, myöskin hoiti maitaan ja niittyjään, kulki laidunmaitaan katsomassa ja kalasteli, ja tämän ohessa oli hän vielä talonomistaja, jolla oli lehmiä kytkyessä, ehkä hevonenkin pilttuussa, puhumattakaan pienemmistä kotieläimistä. Ja sitäpaitsi omisti hän useissa tapauksissa kauppapuodin, pienemmän tai suuremman sekatavarakaupan, jossa oli myötävänä mitä erilaatuisimpia tavaroita: sokeria ja kahvia, tupakkaa ja nuuskaa, saaleja ja silkkinauhoja, liitupiippuja ja kukkaroita ja silmäneuloja. Tämä samainen kuvaus soveltuu myöskin vanhaan Raaheen – jossain määrin nykyiseenkin! – ja lisäksi oli sikäläinen porvari useimmiten vielä joko laivanomistaja tai -varustaja.

Mutta jos perheenisällä oli monta tämäntapaista tointa, joiden yhdistelmä on niin paljon harvinaisempi, oli perheen äidillä sekä yleensä kodin naisväellä vielä suurempia työtaakkoja kannettavanaan. Jokapäiväisten talousaskareitten lisäksi tulivat suurtyöt, jotka vaihtelivat eri tilaisuuksien, usein eri vuodenaikojen mukaan: leivottiin, pantiin sahtia, kudottiin vaatteita, keitettiin saippuaa, valettiin kynttilöitä, kirnuttiin, tehtiin makkaroita – niin, epäilemättä kävisi helpommaksi luetella ne toimet, joita ei suoritettu kotona! Talvivarastot varsinkin, joiden monipuolisesta rikkaudesta nykyajan ihmisellä ei saata olla käsitystä – onhan nyt vuoden umpeen saatavissa miltei mitä hyvänsä – antoivat viikkokausiksi työtä uutterille naiskäsille. Näitä varastoja varten olikin taloissa lukuisia tilavia säilytyspaikkoja, ja sitä paitsi oli kullakin kodilla erikoisia makasiineja Isovainiolla, rannassa ja Fantissa, johon koottiin kaikki se mitä lähimmässä tulevaisuudessa ei tarvittu. Esim. sänky- ja liinavaatteita oli rikkaissa porvarisperheissä sellaiset varastot, sekä perittyä että hankittua, että osa vuodet umpeen säilytettiin näissä makasiineissa, joista ne aika ajoin otettiin esille tuulotettaviksi.

Perheenemäntien työtä helpoitti kuitenkin suuressa määrin kodin uskollinen palvelijakunta, joka vuosikymmeniä palveli samaa sukua. Suhde haltijaväen ja palvelijoiden välillä olikin useimmiten erinomaisen patriarkaalinen ja läheinen, joka ilmeni siinäkin, että palvelijat ennen aikaan usein söivät samassa huoneessa isäntäväkensä kanssa.

Jo aamusta alkaen oli tämä hyvin hoidettu koneisto käynnissä: perheenisät menivät aikaisin aamuhämärässä kauppapuotinsa rappusille tai pihan portille, jossa he tekivät sopimuksiaan kaupunkiin tulevien, ohi ajavien maalaisten kanssa – raahelaiset porvarit harjoittivat vilkasta maalaistuotteitten kauppaa lähipitäjien kanssa – ja varhaisen aamiaisen syötyään lähtivät he kaupungille toimiinsa. Kukonlaulamalta olivat myös perheenemännät jalkeilla, ja kaikkialle riitti heidän valpas ja valvova silmänsä. Oliko ihme, että Saara Wacklin antaa koleerisen Tiina-tätinsä valittaa perheenäidin kovaa kohtaloa seuraavassa sanatulvassa: »Häneltä vaaditaan että hän sekä räätäli että leipuri, juomanpanija, teurastaja, keittäjä, sokurileipuri, kahvinkeittäjä, värjäri, sukankutoja, kynttilänvalaja, puutarhuri, talonvouti, palovahti ja kauppa-apulainen» Sitä paitsi hänen pitää olla äiti ja puoliso, lapsenhoitaja ja opettaja, taloudenhoitaja ja kyökkipalvelija, sairaanhoitaja ja miehensä palvelija. Hänen pitää poistaa kaikki huolet hänen otsaltaan, kantaa kaikki talon ikävyydet, nauraa, silloinkin kun hän mieluimmin itkisi. Aamuisin hänen täytyy olla ensimäisenä jalkeilla, iltaisin viimeisimpänä vuoteessa, kerjätä ropoa mieheltänsä suuren talouden tarpeisiin, kenties vuodattaa monta kyyneltäkin, ennenkuin hän uskaltaa esittää pyyntönsä, ja pitää suurempaa huolta karjapihasta kuin itse karjakkokaan!»

Mutta me tekisimme kuitenkin sikäläisille perheenäideille vääryyttä, jos antaisimme muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin eläneen, topakan Tiina-tädin olla heidän yhteisenä puhetorvenaan. Se, joka on tuntenut jonkun näistä vanhan ajan naisista, ei ole voinut olla ihailematta sitä itsensä unhottamisen kykyä, sitä hiljaista ja sitkeää kärsivällisyyttä sekä sitä äidillistä kaikkiin ulottuvaa hellyyttä, joka tuntui muodostaneen heidän olemuksensa kaikupohjan. Koti oli kerta kaikkiaan heidän maailmansa, he omaksuivat tämän ajatuksen sekä järjellä että sydämellä, ja ne ristiriidat ja sisäiset taistelut, joilta epäilemättä hekään eivät säilyneet, kätkettiin syvälle muiden silmiltä. Ja joskin »vanha hyvä aika», joka kielsi naisilta kaiken toiminta- ja liikuntavapauden ulospäin, kasvatti myös sellaisia surkuteltavia ja koomillisia, kieroonkasvaneita naistyyppejä, kuin Selma Lagerlöfin ikuistama »Mamsell Marie», jotka elivät epämääräisissä, haalean romanttisissa mielikuvissa, niin oli kuitenkin enemmistönä juuri se naispolvi, jota me, sen myöhäissyntyiset jälkeläiset ajattelemme kunnioituksella, kiitollisuudella ja hellyydellä.

Juuri tuon tyypin eheys on muutoin omiaan antamaan sille oman erikoisen suuruutensa. Se mitä taidettiin, taidettiin perinpohjin, ja tuo kultainen lause: »kaikki mikä ansaitsee tulla tehdyksi, ansaitsee myös tulla hyvin tehdyksi», ei koskaan ole ollut suuremmassa kunniassa kuin vanhoissa porvarisperheissä muutamia vuosikymmeniä sitten. Jo alkuopetus tähtäsi tämän ehdottoman säntillisyyden herättämistä: jos nenäliina oli päärmättävä, suoritti kahdeksanvuotias ja nuorempikin tyttönen sen sillä tavoin, että pisteitä ei voitu paljaalla silmällä eroittaa, ja ne lukemattomat koruneuleet, jotka lapsille ja lastenlapsille puhuvat tästä menneestä ajasta, eivät työnsuoritukseensa nähden voi olla herättämättä ihmettelyä ja kunnioitusta. Ja ne vähäiset kirjatiedot, jotka käsityön, kotiaskareiden ja pianonsoiton ohella katsottiin hyvään sivistykseen kuuluviksi, opetettiin perinpohjaisesti ja – ulkoa.

Tämä alkuopetus, johon tyttöjen kasvatus pääasiallisesti rajoittui – pojat, jotka eivät menneet merille tai antautuneet kauppa-alalle, saivat tietysti jatkaa lukujaan jossain suuremmassa koulukaupungissa, tavallisesti Oulussa, jotkut sittemmin Helsingissäkin – annettiin osaksi asianomaisen kotona kotiopettajan tai -opettajattaren johdolla, osittain taas pientenlasten kouluissa. Erikoisen paljon ei näissä Jumala paratkoon opittu, sillä mitään edeltäpäin tehtyä opetussuunnitelmaa tai metoodia ei noudatettu – olivathan opettajattaret itsekin, ainakin aikaisemmin, varsinaista pedagogista sivistystä vailla eivätkä voineet antaa sitä, mitä he itse eivät omanneet – mutta joka tapauksessa saatiin sisäluvun, kaunokirjoituksen ja käsityön ohessa ensimmäiset historian, raamatunhistorian ja maantieteen alkeet, sekä opittiin käyttämään neljää laskutapaa. Noin 13–14 vuotiaana oli nuori neitonen »valmis», hän oli käynyt koulunsa, sai pitkän hameen, oli oikeutettu lukemaan romaaneja ja suvaittiin suurten ihmisten joukossa.

Muuta kuin romaaneja ei paljonkaan luettu, sillä vanha Raahe ei kerta kaikkiaan ollut mikään oppikaupunki tai kirjallisesti valveutunut. Luonnollisesti oli poikkeuksia, jotka osoittivat palavaa tiedonjanoa, mutta yleensä pitänee ylläsanottu paikkansa. Hauskana harvinaisuutena voi kuitenkin mainita, että eräs raahelainen alus ristittiin Nadeschdaksi, v. 1841 – siis samana vuonna, jolloin Runebergin samanniminen runoelma ilmestyi. Myöskin Kalevalasta otetut laivojen nimet 1840–60-luvuilla todistanevat, että Kalevala heti ilmestyttyään tapasi lukijoita Raahessa.

Pieni silmäys kodin kirjavarastoon ennen vuotta 1870! Tavallisesti ei se ollut varsin suuri: muutamia ruotsalaisia runoteoksia, kuten Tegnér, rouva Lenngren – varsinkin vanhemmat naiset tunsivat nämä hyvin, paremmin kuin esim. Runebergin, – muutamia ruotsalaisia romaaneja, Sofie Schwartz, Emelie Carlén, Crusenstolpen »historialliset» kuvaukset, englantilaisten romaanien ruotsinkielisiä käännöksiä, kuten hempeät ja puhdashenkiset »Koti ja sydän», »Redcliffen perillinen» ja niin poispäin. Runoalbumit taas, jotka miltei poikkeuksetta kuuluivat asiaan, lepäsivät tavallisesti salien pöydillä lehdeiltävinä. – Mutta jos kaunokirjallinen puoli oli heikosti edustettuna, oli kodin uskonnollinen kirjallisuus usein sitä runsaampi. Miltei jokainen koti omisti ensinnäkin komean, hyvin sidotun perheraamatun ja perhevirsikirjan; sitäpaitsi useita rukouskirjoja, postilloita ja muita hartauskirjoja, kuten Lutherin ja Tuomas Kempiläisen. Postilloista oli Nordbergin tavallisin, ja useissa kodeissa käytettiin sitä kotihartauteen, joskin nuo ylen pitkät, raskaat saarnat ja selitykset eivät mitenkään soveltuneet perheen nuoremmille jäsenille.

Sanomalehtiä luettiin suurella hartaudella. Varsinkin vanhat herrat, jotka halveksivat runoutta ja pitivät »romaaneja» naisväelle kuuluvina, eivät tietäneet parempaa kuin saada yöpuilleen asettuneina maata piippu hampaissa, yömyssy päässä ja rakas sanomalehti kädessä. Helsinkiläiset lehdet olivat muuten melko harvinaisia – ainoastaan raatimiesten kodeissa kiertelivät maistraattiin tulevat »Finlands Allmänna Tidning», »Helsingfors Dagblad» j. n. e. – mutta sen sijaan tilattiin tukholmalaisia tai turkulaisia lehtiä, useimmiten »Svenska Aftonbladet») tai »Åbo Underrättelser». »Oulun Viikko Sanomat» olivat myös jotenkin yleisiä. Perheen naisväkeä varten oli keveämpää lukemista, kuten »Familje-journalen» ja »Mode-journal», jonka viimemainitun koreat muotikuvat olivat lapsille varsin tervetulleet ja kelpasivat paperinukeiksi.

Mutta kun toteaa »Vanhan Raahen» olleen vailla harrastusta kirjallisuuden ja opilliseen sivistykseen, täytyy samalla ottaa huomioon silloiset olosuhteet. Raahessa ei 1850-luvulla ollut ainoatakaan kirjakauppaa eikä kirjastoa, ja ainoastaan markkina- ja jouluaikoina oli »painotuotteita» saatavana: markkina-ajaksi pystytti nimittäin oululainen kirjakauppias Bergdahl tilapäisen kirjakojunsa, ja joulua varten hankkivat jotkut kauppiaat muutamia kymmeniä nidoksia muista kaupungeista. Ainoat kirjat, joita vuoden umpeen oli saatavana Raahessa, olivat almanakat, katkismukset, virsikirjat, aapiset, muutamia kappaleita Hübnerin piplianhistoriaa ja joitakin pieniä 10 pennin vihkosia. Vasta 1870-luvulla otti pientenlasten-opettajatar, neiti Heickell, kaunokirjallisuuttakin myötäväksi. Vaatimaton oli muuten tämäkin alku: parille pöydälle neiti Heickellin salissa oli ladottu kapeita kirjarivejä, ja vasta muutamia vuosia myöhemmin siirrettiin varasto omaan pieneen huoneustoonsa.

Entä osattiinko Raahessa huvitella? Epäilemättä, sillä kaikkien aikojen nuoret ovat nuoria, ja nuoruus vaatii velkansa. Tärkein huvittelutapa oli silloin niinkuin nytkin tanssi, ja Raahen tytöt olivatkin kauneudestaan kiitettyjä1, kun he kirkasvärisiin tai valkeihin harsohameisiin puettuina, kukkaseppeleet päässä, liehuivat musiikin tahdissa. Museoihin kerättyinä eivät nämä puvut tosin tee mitään vaikutusta, mutta silmännäkijät väittävät, että kauniimpaa näkyä ei voinut ajatella kuin täten puettu nuori tyttö. Muoti, joka vaati hameelta suunnatonta leveyttä, pani uuman sitä kaposemmaksi, ja »hoikka kuin liljanvarsi» kuuluikin sen ajan tavallisimpiin sievistelysanoihin. Mutta niin erikoisen mukavia eivät nämä paisuvat hamoset suinkaan olleet, ja saattoipa tapahtua, että nuoria tyttöjä joskus kyydittiin tanssisaleihin suurissa heinähäkeissä, jotta he eivät istumalla rypistäisi ihanuuksiaan. Muoti vaati nimittäin hameen kohokkeeksi 5–6 tärkättyä valkoista alushametta, jotka sivumennen sanoen suuresti lisäsivät pyykkiä sellaisessa kodissa, jossa oli useampia kasvavia tyttäriä. Kerrotaankin – jollei juuri Raahesta, niin voi jutun hyvästi sinne sijoittaa, että eräs äiti tanssisaliin astuessaan näki toisen äidin, joka saapui viiden tyttärensä kera, eikä voinut pidättää huokaustaan: »Jumala paratkoon, 30 tärkkihametta!» – Kun taas palattiin tansseista, ei se tapahtunut parittain niinkuin, nyt vaan joukottain, ja useimmiten lähetettiin palvelustytöt, lyhdyt kädessä hakemaan neitosia tanssisalista ja saattamaan heitä sysimustien katujen halki. Vasta 1870-luvulla sai näet vanha Raahe neljä ensimäistä katulyhtyään; siihen asti tultiin toimeen tavallisilla käsilyhdyillä. Nämä olivat muutoin todellisia loistokappaleita, suuria, puoIen kyynärän korkuisia puulyhtyjä, kauniin punaisiksi maalatut ja leikatulla paperilla sisustetut. Nekin puolestaan puhuivat siitä järjestyksen rakkaudesta, jota kaikki Raahessa todisti – sekä kodit että kotien sisäinen hoito ja hallinto, katujen ja pihamaiden puhtaanapito, lumenluominen ja lukemattomat muut seikat.

Suvi-aikana pantiin näitä tansseja toimeen kaupungin ulkopuolella Ilolinnassa, jonka muutamat kaupunkilaiset omistivat Pitkälläkarilla. Siellä on monet ilot pidetty ja tanssit tanssittu valoisina suvi-iltoina, sekä monet kokkotulet hulmunneet! Muista suvi-huvituksista taas mainittakoon hilpeät saarimatkat, joko purje- tai soutualuksilla, joita eväskorit mukana tehtiin Preiskariin, Ämmään, Äijään, Mansikkakarille tai ulommas, sekä heinänkorjuut omilla vainioilla ja pelloilla – ja näillä retkillä oltiin pienimmästä suurimpaan mukana. Ja nuorisohuveista puhuen ei myöskään saa unhottaa kiertelevien teatteri- ja sirkusseurueiden iltoja, jotka aina kokosivat viljalti huvinhaluista yleisöä.

Vanhempien ihmisten pää-asialliset huvitukset rajoittuivat vieraskäynteihin, joihin ei kuitenkaan käytetty niin paljon aikaa kuin nykypäivinä. Kylään mentiin tavallisimmin aikaisin sunnuntai-iltapäivällä, 2–6 tai 3–7 (päivällistä syötiin yleensä jo 11–12-tienoissa) ja myöhemmin 5–9 välillä. Mutta olipa keskustelu miten vilkasti jyvänsä ja rouvat »suistaan kiinni», niin alkoivat he kohta hakea piraattejaan ja laukkujaan, kun iltarummunpärinä klo 9 kuului ulkoa. Tavallisissa oloissa loppui päivä vielä aikaisemmin: jo kello kuudelta alkoivat aamuhämärissä nousseet vanhukset haukotella, ja ainakin kello 8 syötiin illallinen.

Mutta kun on puhe »vanhan Raahen» seuraelämästä, niin ei saa unhottaa niitä suuria perhepitoja, »kalaaseja» ja sukuvierailuita, jotka entiselle, sukulaisrakkaalle ja vieraanvaraiselle ajalle olivat niin kuvaavia, ja jolloin olivat niin kuvaavia, ja jolloin poikettiin yleisestä kohtuullisuudesta. Raahelaisilla emännillä oli paljon ja komeaa liinavaatetta, hyvin pestyä ja hyvin mankeloitua, ja komeat mahtoivat ne päivällispöydät olla, joita suuret damastiliinat peittivät ja joilla vanhat, kauniit, perityt hopea-astiat komeilivat! Ja jos milloin, oli kuuluisa kokkimestari Cajsa Warg siihen aikaan kunniassa, ja ne herkulliset ruokalajit, jotka kuuluivat päivällispöytään, tuottivat kiitosta sekä vanhalle kokkikirjan tekijälle että emännille itselleen.

Varsinkin uudenvuodenaikana uhrattiin noin viikon verta kokonaan seuraelämälle: jo uudenvuodenpäivän aamuhämärässä alotettiin nämä onnitteluvierailut, jotka ensimäiseksi suunnattiin suvun vanhimman jäsenen luo. Myöhemmin päivällä vierastulva yhä kasvoi – herrat olivat frakki-puvuissa, rouvat komeissa silkkisissä röijyleningeissä (»rockklädning»), silkkimantiljat harteilla. Kenenkään porvarisrouvan vaatevarastosta ei sivumennen sanoen saanutkaan puuttua silkkileninkiä – usein oli hänellä niitä monta kappaletta – jotka suurissa perhejuhlissa otettiin esille. Ne olivat muutoin samallaisia vuodesta toiseen, sillä silkkileninkejä ei kukaan ajatellutkaan »muodistaa».

Kun uudenvuodenvierailijat saapuivat määräpaikkaansa, odottivat heitä katetut pöydät ja virvokkeet. Oli viiniä, oli laivojen tuomia etelänhedelmiä, oli hienoja konvehteja, joita aikaisemmin tuotettiin Tukholmasta, vaan jotka myöhemmin olivat raahelaisen Jurveliuksen-rouvan valmistetta. Ja vieraita tuli ja toisia meni, vanhat rouvat niiasivat ja vanhat herrat tekivät syviä kumarruksia, käsisuudelmia jaettiin ja kysyttiin »rakkaan serkun» kuulumisia – leikittiin viimeisiä kertoja Kustaa kuninkaan aikoja, joskin sävy oli porvarillistunut, haalistunut ja samalla tullut kodikkaammaksi.

Aivan erikoisen luvun ansaitsisi muutoin kuvaus niistä tapahtumista, jotka ratkaisevasti vaikuttivat jonkun perheenjäsenen elämään: ristiäiset, häät ja hautajaiset. Juuri näiden vietossa ilmenivät ne entisajan perhe-elämän puolet, joita me ajattelemme hymyillen ja silmät kyynelissä – niissä oli paljon sekä huumoria että runollisuutta. Edellistä puolta edustivat esim. määräykset lukuisten kummien suhteen, kuten esim. se, että lasta kantava, valkopukuinen neitonen ei saanut häveliäisyydestä kohottaa silmiään lattiasta – olihan herroja saapuvilla; jälkimäistä taas varsinkin hautajaispidot, jotka mahtoivat olla erinomaisen kauniit: ikkunat valkeiden lakanoiden peitossa, lattiat lumivalkeiksi pestyt, huonekalut valkeilla verhotut, pitkät rivit äänettömiä, »surussa istuvia», valkeaan ja mustaan puettuja sukulaisia, ja kaiken yllä juhlallinen, kullankeltainen kynttilänhohde… Nämät perhejuhlat, ne juuri edustivat sitä, mikä entisajan kotielämälle oli ominaisinta: lujaa yhteistunnetta sekä kotoista viihtyisyyttä, hartautta ja lämpöä.

  1. Kun vieras saapui kaupunkiin, kysyi raahelainen ylpeillen häneltä: »Oletkos nähnyt uutta spruuttahuonetta ja Durchmannin Fiiaa?» – sorea kaunotar, joka täten luettiin Raahen erikoisnähtävyyksiin.