Raahen elinkeinorakenne on vuosisatojen kuluessa läpikäynyt monivaiheisen kehityskaaren. Alkuvuosien elämä oli voimakkaasti rakentunut maatalouden ja kalastuksen ja sitä myötä luontoistalouden varaan. Vähin erin alkoi kuitenkin kauppa vallata itselleen yhä enenevässä määrin jalansijaa, ja jo 1600-luvun loppuvuosina se oli saavuttanut kaupungin pääelinkeinon luonteen. Näin voidaan väittää hyvin tietäen jo tuolloin hyvin vilkkaan laivanrakennus- ja -varustustoiminnan merkityksen. Raahen suuri laivaliike on kuitenkin käsitettävä aina pitkälle 1800-luvulle tervakaupan sidonnaisena, sen elimellisenä osana, joka vasta vuosisadan puolivälissä ryhtyi itsenäistymään.

Harppaus maatalousvaltaisesta luontoistaloudesta voittopuolisesti kaupalliseen elämänrytmiin muutti olennaisesti koko kaupungin luonteen. Kehitysprosessi oli käynnistynyt, elinkeinoelämä muutti nopeasti luonnettaan. Omavaraisuus kävi yhä harvinaisemmaksi: ryhdyttiin erikoistumaan. Kaupunkiin muodostui kokonainen uusi ammattikunta, käsityöläiset.

Käsityöläisammatit ja niiden harjoittajat hakeutuivat Raaheen asteittain, ja oli aivan luonnollista, että ammattikunnan taso oli alkuaikoina perin vaatimaton. Heikko ja suppea tuotevalikoima olikin suurimpana muttana käsityöläisten kaskessa. Leipä ei ottanut lohjetakseen yksinomaan oman ammatin harjoittamisella.

Käsityöläisen toimivapautta oli rajoitettu erittäin voimakkaasti erinäisin säädöksin. Niinpä hänen myyntioikeutensa rajoittui pelkästään omien tuotteiden kaupitteluun. Niin ikään heidän toimialueensa oli määritelty käsittäväksi vain kaupungin, joten – niin houkuttelevaa kuin se monesta käsityöläisestä olikin – maaseutu oli heille kielletty, mutta arvattavasti erittäin hedelmällinen puutarha.

Kun Raahen tuolloinen asukasluku pyöri 600–700:n vaiheilla ja ruokakuntia oli täten hieman runsaat sata, voi hyvin ymmärtää monen ammatinharjoittajan tyytymättömyyden toimeentulonsa niukkuuden tähden. Mutta säännöstenhän sanotaan usein olevan sen vuoksi, että niitä kierretään ja rikotaan, ja niinpä moni käsityöläinen harrasti pientä luvatonta kaupantekoa ”tiskin alta” myyden kuka mitäkin ja usein hieman edullisemmin kuin kaupungin varsinaiset kauppaporvarit. Saattoipa joku ”hantvärkkäri” silloin tällöin lastata reppunsa pullolleen myyntiartikkeleitaan, hiipiä kaupunkia kiertävän tulliaidan yli ja suunnata kulkunsa lähimaaseudulle pienelle kaupusteluretkelle. Tällaiset menettelytavat aiheuttivat luonnollisesti paljastuttuaan toistuvia valituksia kauppaporvareiden taholta, ja asetelma juridista, maistraatin maneesilla esitettyä draamaa varten oli tuota pikaa lavastettu.

Tiukat säännökset, joilla kauppa ja käsityö olivat toisistaan erotetut, asettivat rajoituksiaan myöskin muille kaupunkilaisille. Niinpä heidän tuli hankkia kaikki tarve-esineistönsä ja suorituttaa kaikki sellainen työ, jonka ammatin edustajia kaupungissa oli, oman paikkakunnan käsityöläisillä. Mutta myös tätä määräystä rikottiin, ja jälleen seurasi valitusten ja syytteiden ryöppy maistraattiin. Nyt kantajina toimivat puolestaan käsityöläiset.

Alituisten riitaisuuksien vallitessa ammattikunnan vahvuus vuosi vuodelta kasvoi. Niiden muutaman käsityöläisen, jotka kreivi Pietari Brahe 1649–50 kaupunkiin lähetti, työn jatkajiksi siirtyi Raaheen ammattioppinsa Oulussa tai Kokkolassa saaneita kisällejä siten, että esim. v. 1683 kaupungissa toimi 3 räätäliä, 2 lasinleikkaajaa, tavallinen seppä ja ”kaluseppä”, 2 suutaria, 1 puuseppä, 2 tynnörintekijää, 1 muurari, 1 hampunpunoja ja 1 pellavankutoja. Ammattikunnan vahvuus oli siis 15.

Vuosikymmenet Raahe tuli toimeen lähes samaisella käsityöläisjoukolla, mutta 1780-luvulla palveli kaupunkia jo 10 eri ammattialan mestaria, samainen määrä kisällejä ja 5 oppipoikaa. Pari vuosikymmentä myöhemmin, 1800-luvun taitteessa, kohosi ammattikunnan vahvuus huippuunsa: mestareita oli lähes 80, ja kullakin oli kisällinsä ja oppipoikansa, parhailla useampiakin. Puolessa vuosisadassa tämä määrä ehti jo sitten laskea niin huimasti, että vilkkainta laivakauttaan eläneestä kaupungista ei löytynyt kuin 19 mestaria ja 19 kisälliä ja oppipoikaa.

Mestareiden kera kohosi myös ammattikunnan taso ja sitä mukaa yleinen arvostus. Ammattikunta etsi 1700-luvun puoliväliin mennessä omat vakiintuneet muotonsa ja ryhtyi samalla huolehtimaan ammattiväen koulutuksesta. Tie oppipojasta työnsä täysin taitavaksi mestariksi oli pitkä ja useimmiten sangen kivulias. Oppipojat – oppinoukut – majoitettiin mestarin katon alle, usein jonkin piharakennuksen ylisille. Oppipoika oli lähes täydellisesti mestarinsa armoilla. Hänen työpäivänsä alkoi varhain, sillä hänen oli järjesteltävä ja lämmitettävä mestarin työpaja ennen tämän työhön saapumista. Usein joutui oppipoika toimimaan mestarin eräänlaisena kotipalvelijanakin ja suorittamaan kaikenlaisia askareita varsinaisen ammattityön lisäksi. Palkkaa oppipojalle maksettiin hyvin heikosti – jos kaiketi maksettiin lainkaan, sillä ei ollut niinkään harvinaista, että oppipoika työskenteli ruokapalkalla.

Puolikymmentä ensimmäistä vuotta hän uurasti pohjapalkalla. Sitten oppinoukku katsottiin jollakin tapaa jo ammattikuntaan kuuluvaksi, ja tästä osoituksena hänen palkkansa kaksinkertaistui. Tätä vaihetta kesti vielä pari vuotta, ja sen jälkeen saattoi oppipoika astua kisällinkokeeseen, valmistamaan ns. kisällinstykkiä, työnäytettä. Kisällinstykit vaihtelivat eri ammattialoilla suurestikin. Sepän kisälli takoa kilkutteli silitysrautaa, valuri sommitteli kirkonkelloa, ja värjärin verstaassa tuleva kisälli keitti kangaskappaletta väriliemessä. Työn piti onnistua ensi yrittämällä, sillä ankara mestariraati seurasi tarkoin työn kehittymistä ja aikansa valmista tuotetta tutkittuaan joko hyväksyi tai hylkäsi kisällinstykin.

Kisällinkirjan saatuaan siirtyi entinen oppipoika mestarin asunnon puolelle, sai useimmiten oman huoneen ja pääsi aterioimaan talon väen kanssa samaan pöytään. Saman tien kohosi myöskin kisällin palkka, joka vanhempien oppipoikien osalta oli ollut 50–60 markkaa, jopa 600–800 markkaan vuodessa. Pitkään ei kisälli tavallisesti entisessä opinahjossaan viihtynyt, vaan ammattikunnan perinne edellytti pitkiä vaellusvuosia ympäri maata mestarin luota mestarin luo. Kisällillä oli omat etunsa tuon aikaisessa valtakunnassa. Niinpä näiden vaellusvuosien aikana heille kuului vapaa ruokailuoikeus jokaisessa eteen sattuvassa pappilassa ja mestarin oli yritettävä järjestää työtä tieltä pajaan ilmestyneelle kisällille. Ellei työtä ollut tarjolla, kuului mestarin velvollisuuksiin tarjota kiertävälle kisällille ”ryyppyrahaa”.

Vaelluskauden Mekkana pidettiin Pietaria, jossa kisällin oli saatava työkokemusta jonkin suomalaisen tai mieluummin saksalaisen mestarin valvonnassa. Mutta kisällikin oli vain toisen palkollinen ja velvollinen noudattamaan määrättyä työaikarytmiä niin kauan kuin mestarin verstaassa viipyi. Työpäivä alkoi tavallisimmin kello 5 aamulla ja jatkui aina kello 8:aan illalla. Mestari puolestaan saattoi tehdä huomattavastikin lyhempiä päiviä ja jättää toisinaan muutaman päivän väliinkin, miten työ milloinkin lysti. Tietoisuus mestarin omasta vapaudesta ajoi monen kisällin kiireesti taipaleelle ja hankkimaan riittävää meriittiä mestarinkoetta eli ”mestarstykkiä” varten.

Mestarinkirjan omaavana ammatinharjoittajana hänellä oli oikeus perustaa oma liikkeensä, kunhan oli saanut ensin maistraatilta suostumuksen hankkeelleen. Maistraatti nimittäin arvioi kunkin paikkakunnan käsityöläistarpeen ja myönsi toimilupia sen mukaisesti. Tie oppipojasta mestariksi oli tavallisimmin ottanut aikaa 10–15, jopa 20 vuottakin.

Arvostetuimpia käsityöläismestareista olivat vanhassa Raahessa kultasepät. Niinpä kultaseppä Karl Abraham Hårdh edusti raatimiehenä ammattikuntaansa kaupungin hallinnossa. Hårdhin kultasepänliikkeen tuotteet tekivät kauppansa aina Oulua ja Kalajokea myöten, joten hänen ammattitaitonsakin lienee ollut moitteeton.

Monenmoisia toimia käsityöläiset pajoissaan toimittelivat. Vanha Raahe oli 1800-luvulla tässä suhteessa lähes omavarainen aina kelloseppiä myöten. Ainoa, mitä muualta piti kaupunkiin tuottaa, oli raaka-aine. Itse työ kyettiin tekemään ”meijän kylässä”. Kaupungin kasvaessa häipyivät myöskin takavuosien riidat toimialueista ja kauppatavoista menneisyyteen.

Käsityöammattien kulta-aikaa kesti 60–70 vuotta. Niidenkin voidaan sanoa menneen manan majoille viimeisten purjelaivojen kera, sillä laivaliikkeen äkillinen loppuminen lamaannutti koko kaupungin, kuivatti sen elämän valtasuonet. Käsityöammattien osalla olisi ilman tätäkin ollut kuitenkin pian edessä hiljenevä, kituva aika. Teollistuminen alkoi nimittäin vuosisadan lopulla vallata alaa myöskin raahelaisessa miljöössä ja hitaat, joskin erittäin taidokkaat käsityötuotteet olisivat täten jääneet sivuun korkean hintansa vuoksi.

Käsityöläisten – hantvärkkärien, sellaisten kuin kopparslaakarit, hattumaakarit, pläkslaakarit, karvarit, kraatarit, reisplaakarit, kutta-ukot, färjärit, kellonronkaajat, mustat sepät, puu- ja köysimestarit, mitä kaikkia heitä lie ollutkaan – aikakausi oli Raahen kannalta mitä antoisinta. Aikakausi, joka avarsi ja kehitti kaupungin jokapäiväisen elämän menoa. Aikakausi, joka jätti jälkeensä suuret määrät toinen toistaan taidokkaampia esineitä ja taidonnäytteitä.