Pyhäjokilaakson nykyisen asutuksen juuret palautuvat esihistorialliseen aikaan. Varhaisin kiinteä asutus Pyhäjoen suuseudulla on peräisin viimeistään 1300-luvun alusta. Vanhimmat kylät ovat Yppäri ja Pyhäjoki, joista Pyhäjoki jakaantui 1590-luvun lopulla Etelän- ja Pohjankylään.

Pyhäjoen merkitys liikenneväylänä oli jo keskiajalta lähtien merkittävä. Asutuksen lisääntyessä seuraavina vuosisatoina joen merkitys kasvoi edelleen. Tervan kuljetus, joka voimistui 1600-luvun puolivälistä lahtien, oli helppoa jokea myöten. Pyhäjoesta toivottiin 1700-luvulla ratkaisua koko valtakunnan liikennepulmille. Jokavuotiset, joen mataluudesta johtuneet kevättulvat vaikeuttivat kylvötöiden aloittamista. Tilanteen parantamiseksi aloitettiin joenperkaushankkeet, joista talonpojat olivat innostuneita. Pohjanmaan joenperkaustöiden johtajaksi määrätyn Jaakob Steniuksen, ”Koski-Jaakon”, mielestä Pyhäjoki oli kanavoitava kulkuväyläksi. Perkaustöitä suoritettiinkin vuosina 1762–1763, mutta kun ⅕ oli saatu peratuksi, työt lopetettiin määrärahojen puutteessa. Pyhäjokea perattiin myös vuosina 1829–1831 ja 1919–1939.

Suurten siltojen rakentaminen ja kunnossapito oli jo 1600-luvulla myös Pohjanmaan talonpoikien rasituksena. Joihinkin 1650-luvun alussa laadittuihin karttoihin on piirretty sillat pikkujokien lisäksi myös Kala- ja Pyhäjokien yli. Kansa vihasi teiden ja siltojen kunnossapitoa, koska se vaati paljon taloudellisia uhrauksia. Silti siltavoudin virkaa pidettiin tärkeänä. Siltavoudin tehtävänä oli siltojen ja teiden kunnon valvominen sekä korjaustöiden johtaminen. Ylin valvonta kuului nimismiehelle.

Ruotsin vallan lopulle saakka sillat tehtiin ainoastaan puusta. Suurimmat sillat olivat kivitäytteisten hirsiarkkujen varaan rakennettuja yksinkertaisia palkkisiltoja. 1700-luvun lopulla rakennettiin ensimmäiset kivisillat Suomeen. Autonomian aikakaudella (1809–1917) suurin osa silloista rakennettiin edelleen puusta, tosin pienet kivisillat yleistyivät. Tienpitovelvollisten rakentamat sillat olivat usein puutteellisia; perustuksia ei tehty, vaan hirsiarkut ja kivistä ladotut maatuet tehtiin suoraan maavaraan. Kehittyneimmät ansasrakenteiset puusillat yleistyivät 1800-luvulla. Niitä on kahta päätyyppiä: tuki- eli ponsiansaat ja riippuansaat.

[Kuva: Kaksoistukiansaita Etelänkylän isossa sillassa]
Kaksoistukiansaita Etelänkylän isossa sillassa. Kuvalähde: Mobilia.

Pyhäjoen Etelänkylän isosilta, joka on valmistunut keväällä 1837, on todennäköisesti vanhin käytössä oleva puinen tukiansassilta Suomessa. Kalliolle perustettu silta on 77,5 metriä pitkä ja 5,8 metriä leveä. Silta on neliaukkoinen kaksoistukiansassilta, jossa on kuusi kaksoistukiansasta kunkin aukon molemmin puolin. Välitukien kiilamaiset päät toimivat ylävirran puolella jäänsärkijöinä. Palkit on tuettu päistään kahdella vinotuella. Sillan maa- ja välituet ovat alkuperäiset, ja tukiansaat ovat varmuudella 1800-luvulta. Alkuperäisen kannen muodostivat poikkikannattajat ja kaksinkertainen kulutuslankutus. Sillan kaiteet ovat puiset.

Pyhäjoen Etelänkylän isosilta sijaitsee Pyhäjoen paikallistiellä n:o 18137, tienosalla Luoto–Etelänkylä, entisen Kokkola–Oulu-valtatien n:o 8 osana. Silta on läheiseen tiehen nähden korkealla, ja sen nousupenkereissä on kiviset tukimuurit.

Sillan rakennussuunnitelmia

Salon kihlakunnan kruununvoudin siltojen katselmuspöytäkirjoissa mainitaan vuonna 1811 Etelänkylän ”Norre Stora Bron”, jonka molemmat päät on täytettävä. Vielä aikaisemmin mainitaan Pyhäjoen ”Norra Bro”. Ilmeisesti kyseiset sillat olivat Etelän- ja Pohjankylän isojen puusiltojen edeltäjiä. Molemmat sillat tarkastettiin talvella 1818, jolloin esitettiin korjauksia varten materiaali- ja kustannusehdotukset. Tarveaineet kerättiin jokaiselta kihlakunnan seurakunnalta manttaalin mukaan. Kruununnimismies ja siltavouti F. F. Frosterus valvoi keräystä. Siltojen korjauksista ei mainita asiakirjoissa enempää, vaan seuraavat maininnat silloista löytyvät vuoden 1832 pitäjänkokouksien pöytäkirjoista. Suurten jokisiltojen osakkaat Haapajärveltä (Haapajärvi-nimisenä kappelina 19.1.1863, jolloin muutettiin Haapavesi nimiseksi), Oulaisista, Merijärveltä ja Pyhäjoelta kokoontuivat tuolloin päättämään Etelän- ja Pohjankylän suurten jokisiltojen korjaamisesta. Korjausta varten oli kirkonrakennusmestari Kuorikoski antanut ”kuluehdotuksen”. Pohjankylän silta korjattiin talvella 1832, mutta Etelänkylän siltaa ei ilmeisesti korjattu, koska pöytäkirjoista ei löydy mainintaa korjauksesta.

Suurten jokisiltojen osakkaat kokoontuivat jälleen seuraavana vuonna keskustelemaan siltojen uudelleenrakentamisesta. Entiset puusillat olivat niin heikkoja, että ne särkyisivät kevään tulvissa. Tarkoituksena oli rakentaa uudelleen puiselta perustalta Pohjankylän silta ja kunnostaa Etelänkylän silta niin, että sen yli voitaisiin turvallisesti kulkea vielä muutaman vuoden ajan. Pitäjänmiesten tehtäväksi annettiin siltapiirustuksen ja rakennusmestarin hankkiminen. Heidän täytyi myös jättää siltavouti Frosterukselle lista korjaukseen tarvittavista tarveaineista ja päiväläisistä joka talolta.

Kuitenkin pitäjänkokouksessa 1.11.1833 päätettiin rakentaa seuraavana talvena Etelänkylän silta. Tätä varten piti jokaiselta koko manttaalilta kerätä yksi rupla. Salon kruununvouti G. A. Hårdh lähetti 15.11.1833 koskenperkausjohtokunnan Oulun piirin päällikölle F. A. Hällströmille siltojen katselmuskirjan, jossa Hårdh totesi Etelänkylän sillan pysyvien osien – kiviarkkujen, ponsi- ja niskahirsien – olevan niin rapistuneita ja lahoja, että silta pitäisi rakentaa uudelleen ennen seuraavaa kevättulvaa. Pohjankylän silta voisi kestää muutaman vuoden, mutta parempi olisi täyttää sillan silta-arkut kivillä seuraavana talvena. Siltatarkastuksen yhteydessä kruununvoudin kanssa olivat suorittaneet lautamiehet Michel Junnila ja Hans Törmälä Salon pitäjästä, talonpoika Matts Huikari Haapajärveltä, tilanomistajat emäkirkolta sekä seurakunnan toimeksiannosta maanmittari Anders Cajanus, tehdasmies Johan Hedman, talonpojat Fredrik Karjaluoto, Eric Erckilä, Thomas Pirkola, Jacob Halonen ja Henrik Heikkilä. Hårdhin mielestä Etelänkylän silta täytyi rakentaa ensin, koska sitä ei voitu korjauksin saada kelvolliseen kuntoon.

Everstiluutnantti Fredrik Aadolf Hällström (1787–1861) toimi vuodesta 1819 lähtien koskenperkausjohtokunnan töissä, aluksi Kokemäenjokialueen piirissä ja vuodesta 1824 lähtien Oulun piirissä. Hän suoritti suurenmoisen työn Suomen vesireittien puhdistuksessa ja kanavoimisessa, pääasiassa 1820–1850 välisenä aikana. Hänen toimestaan tapahtui mm. kaikkien Etelä- ja Keski- Pohjanmaan jokien perkaus uittoväyliksi.

Hällström teki matkan Pyhäjoelle tutkiakseen Etelän- ja Pohjankylän siltoja. Hänen mielestään Etelänkylän silta oli niin lahonnut, että se voisi hajota millä hetkellä hyvänsä eikä sitä näin ollen kannata korjata. Pohjankylän sillallakin hän havaitsi merkkejä kunnossapidon laiminlyömisestä. Hällströmin mielestä voitaisiin muutamilla puilla tukea vanhaa siltaa, jotta sitä voitaisiin käyttää sen aikaa, kunnes uusi silta olisi valmis. Hänen suunnitelmansa oli seuraava: vuonna 1835 laitettaisiin kaikki kiviarkut etelähaaralle ja 1836 pohjoishaaralle joessa, 1837 rakennettaisiin maantie siltojen välille ja 1838 rakennettaisiin Etelänkylän silta ja 1839 Pohjankylän silta. Kaikkiaan siltojen rakentamiseen kuluisi aikaa neljä vuotta. Hällström lähetti siltoja varten lääninkanslialle piirustukset sekä kaksi kustannus- ja materiaaliehdotusta. Toinen ehdotus koski 7 862 ruplaa ja 95 kopeekkaa maksavaa puusiltaa ja toinen 13 882 ruplaa ja 10 kopeekkaa maksavaa kiviarkkusiltaa. Hällström itse kannatti kiviarkkusiltaa, sillä sitä olisi tulevaisuudessa helpompi pitää kunnossa.

Hällströmin tarkoituksena oli tehdä sillan molemmat maa-arkut kivestä. Ne tulisivat maksamaan päiväläisten tekeminä 5 514 ruplaa ja 60 kopeekkaa. Kiviarkkuja tehtäisiin kolme kappaletta ja niitä varten tarvittaisiin muun muassa neljä metriä pitkiä tukkeja, täytekiviä, kiilakiviä, paksuja rautapultteja sekä päiväläisiä tekemään työt. Tämä maksaisi kaikkiaan 3 599 ruplaa ja 50 kopeekkaa. Itse siltarakennukseen tarvittaisiin 4 268 ruplan edestä pelkkoja. honkatukkeja, kuusiriukuja, lankkuja, nauloja, pulttirautaa, tuohia, tervaa, punamultaa, valkoista maalia sekä kirvesmiehen päiväläisiä. Rakennusmestarin palkkioon sekä telineisiin ja yllättäviin menoihin varattaisiin 500 ruplaa. Sillan kustannukset olisivat yhteensä 13 882 ruplaa ja 10 kopeekkaa.

Sillan rakentamisesta päätetään

Salon kihlakunnan talvikäräjillä 13. helmikuuta 1834 kokoontuivat kaikki Pyhäjoen, Haapajärven, Oulaisten ja Merijärven suurten jokisiltojen osakkaat keskustellakseen Etelänkylän sillan rakentamisesta. Kruununnimismies Sandman Kalajoen aliselta alueelta vaati siltaosakkaiden osallistumista uuden sillan rakentamiseen Hällströmin piirustuksen sekä kustannus- ja materiaaliehdotuksen mukaan. Sandman kiinnitti huomiota sillan kestävyyteen ja kunnossapitoon tulevaisuudessa. Siltaosakkaat myönsivät kyllä Etelänkylän sillan huonon kunnon ja sen uudelleen rakentamisen tarpeen sekä kiviarkkurakenteen hyödyllisyyden tulevaisuudessa, mutta he torjuivat kiviarkkusillan kustannuksiltaan kalliina.

Useat perättäiset katovuodet olivat köyhdyttäneet siltaosakkaita, eikä heillä näin ollen ollut varaa kalliiseen siltaan. Tästä huolimatta kihlakunnanoikeus puolsi Hällströmin siltaehdotusta, mutta päätti antaa asian Oulun ja Kajaanin läänin maaherran R. M. Lagerborgin ratkaistavaksi.

Maaherra velvoitti kaikki Etelänkylän siltaosakkaat tekemään uuden harmaakiviarkkusillan vanhan sillan tilalle. Hän myönsi sillan rakentamiselle aikaa kaksi vuotta laskettuna 1. toukokuuta 1834 alkaen. Siltaosakkaiden velvollisuutena oli pitää kunnossa väliaikaista siltaa, joka piti rakentaa jäidenlähdön ja kevättulvien jälkeen itäänpäin vanhasta sillasta. Väliaikaisen sillan rakentaminen tapahtuisi telinepukkien avulla, joihin asetettaisiin vanhan sillan ”vaasit” ja kansi. Maaherra ehdotti taitavan rakennusmestarin hankkimista johtamaan sillanrakennustyötä.

Yleisessä pitäjänkokouksessa 12. toukokuuta 1834 annettiin tiedoksi edellä mainittu maaherran päätös. Pitäjänmiehet olivat edelleen kielteisellä kannalla, mutta lupasivat sitä vastoin korjata kesällä vanhan sillan kuntoon seuraavaa talvea varten, jolloin he haluaisivat rakentaa uuden sillan puusta kevääksi. Pitäjänmiehet Jonas Friis Oulaisista, Olof Hiitola Merijärveltä, Jacob Pisilä, Pehr Vuoti ja Abraham Pokela emäseurakunnasta valtuuttivat talonpoika Matts Huikarin Haapajärveltä esittämään kaikkien puolesta alamaisen valituksen Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen.

Matts Huikari esitti valituksessaan syitä heidän kielteiseen suhtautumiseensa kiviarkkusiltaan. Katovuodet ja niistä johtuva hätä ja köyhyys olivat suurimpia syitä. Lisäksi Huikari epäili kiviarkkujen kestävyyttä savipohjaisessa joessa. Huikari anoi uuden puusillan rakentamista vanhan sillan tilalle, koska puusilta ei vaatisi niin rasittavia kustannuksia. Anomuksensa lopussa Huikari pyysi edes parin vuoden lykkäystä kiviarkkusillalle.

Maaherra Lagerborg totesi Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen lähettämässään muistiossa, että tarvittavien raudan, naulojen, lankkujen, tervan ja punamaalin hankinnan sekä rakennusmestarin palkkion vuoksi puusillan kulut olisivat noin 2 334 ruplaa, mutta kiviarkkusillan vain noin 2 190 ruplaa. Lisäksi puusillan tekoon tarvittaisiin enemmän päiväläisiä kuin puuainetta. Kiviarkkusiltaan voitaisiin hankkia lohkottuja kiviä ympäristöstä. Maaherra arveli Hällströmin sillan rakentamiseen varatun neljän vuoden ajan olevan liian pitkä aika, sillä väliaikaisen sillan hoito tänä aikana vaatisi suuria kustannuksia.

Keisarillinen päätös Etelänkylän kiviarkkusillan rakentamisesta annettiin 14. lokakuuta 1834. Siinä velvoitettiin kaikki siltaosakkaat rakentamaan uusi silta harmaakiviarkuille Hällströmin piirustuksen ja siihen kuuluvien materiaali- ja kustannusehdotusten mukaan kahden vuoden aikana 1. toukokuuta 1834 alkaen. Ennen uuden sillan valmistumista täytyi siltaosakkaiden pitää kunnossa väliaikaista siltaa. Sillanrakennustyötä johtamaan piti hankkia koskenperkausjohtokunnan keskuudesta taitava henkilö.

Etelänkylän isonsillan rakentaminen ja valmistuminen

Pitäjänkokouksessa 24. tammikuuta 1835 päätettiin lopullisesti Pyhäjoen, Oulaisten ja Haapajärven seurakuntien keskuudessa kiviarkkusillan rakentamisesta Pyhäjoen etelähaaran yli. Kokouksessa luettiin keisarin edellä mainittu siltapäätös sekä Hällströmin kustannusehdotus ja siltapiirustus, jonka mukaan silta rakennettaisiin. Tulevaa siltaa varten täytyi kerätä manttaalilta kaksi ruplaa hopeaa heti seuraavassa kruununkannossa. Epäselväksi jää, miksi keisarin päätös luettiin vasta kolme kuukautta myöhemmin. Täten sillan valmistumisaika siirtyi vuotta myöhemmäksi.

Koska siltaosakkaat eivät itse osanneet kivenlouhintaa, porausta ja kiilausta, he valtuuttivat talonpoika Albinus Hautalan hankkimaan Oulusta taitavia miehiä avustamaan kivenlouhinnassa seuraavana kesänä. Kivenlouhinnasta huolehtimaan saatiin talonpojat Wiirret ja Nokela neljää hopearuplaa vastaan. Itse sillan rakentaminen päätettiin antaa urakkahuutokaupalla vähimmän vaativalle. Siltaosakkaat toivoivat Hällströmin ottavan vastaan sillan rakennustyön valvonnan, mutta keisarillinen koskenperkausjohtokunta ilmoitti, ettei se voi sallia Hällströmin ottavan valvontaa vastaan Pyhäjoella. Kielto koski myös Siikajokea. Asiakirjoista ei käy ilmi, miksi kielto annettiin. Kuitenkin vuoden kuluttua todettiin lääninkansliasta, että Hällström oli ottanut osaa sillan rakentamiseen.

Asiakirjoista ei löydy mainintoja Etelänkylän sillan rakentamisesta. Pitäjänkirjuri Anders Cajanus pyysi joulukuussa 1835 lääninkansliaa määräämään rakennusmestarin rakentamaan kiviarkut Pyhäjoen etelähaaralle vuosina 1836 ja 1837. Asiakirjoista ei käy selville rakennusmestarin eikä myöskään sillanrakennustyön huutaneen urakoitsijan nimiä. Vuodelta 1836 löytyy maininta tilanomistajista, jotka olivat lyöneet laimin uuden sillan tarvepuiden kuljettamisen; mahdollisista rangaistustoimenpiteistä heitä vastaan ei löydy tietoja.

Etelänkylän isonsillan lisäksi rakennettiin uudelleen muutamat pikkusillat. Siltavuoti Jung ilmoitti kirjeessään kruununvouti Hårdhille rakentavansa pikkusillat uudelleen keväällä 1837. Etelänkylän pikkusillat n:o 1, 2, 3 ja 4 sijaitsivat noin 150 metrin pituisella tienosalla Etelänkylän isonsillan läheisyydessä ja toimivat lisätulvaaukkoina tulvan aikoina.

Nykyään kaikki pikkusillat on purettu pois ja uomat täytetty. Viimeinen pikkusilta n:o 1 purettiin pois heikkokuntoisena vuonna 1981 Pyhäjoen pt n:o 18137:n parantamisen yhteydessä isonsillan kohdalla.

Anders Cajanus ilmoitti 20. toukokuuta 1837 Etelänkylän isonsillan olevan valmis katselmukseen. Siltakatselmus suoritettiin 15. heinäkuuta lautamiesten Pehr Himangon ja Johan Kiviojan toimesta. Lukuun ottamatta tervauksen ja punamaalauksen puuttumista sillan katsottiin vastaavan täydellisesti vaatimuksia. Toki tarkastusmiehillä oli pieniä huomautuksia, kuten että tienpinta sillan toisesta päästä piti täyttää savella ja soralla tarpeen mukaan niin, että matalampi tienosa kohoaisi muun tienosan tasolle. Sillan pohjoispäässä täytyi leventää maantietä 10–12 tuuman verran siltapalkeista. Siltavouti Jungin tuli huolehtia siitä, että kyseiset muutokset suoritettiin saman vuoden syksyllä.

Vaikka pöytäkirjoista ei ilmene, milloin uusi silta maalattiin ja tervattiin, on se todennäköisesti tapahtunut saman vuoden syksyyn mennessä. Seuraavat merkinnät silloista löytyvät vasta vuoden 1843 pitäjänkokousten pöytäkirjoista. Tuolloin päätettiin tarjota Etelänkylän uuden sillan kannen tervaus ja kaiteiden maalaus sekä Pohjankylän vanhan sillan korjaus urakkahuutokaupalla vähimmän vaativalle. Etelänkylän sillan punamaalauksen ja tervauksen huusi Jeremias Nivala 24 ruplalla ja 99 kopeekalla. Pohjankylän sillan korjaukseen tarvittavien puuaineiden hankkimiseen varattiin 80 ruplaa ja 94 kopeekkaa.

Pohjankylän isonsillan valmistuminen

Tie- ja vesirakennuslautakunta lähetti Yleisten töiden komitealle piirustusluonnoksen Pohjankylän uutta siltaa varten jo joulukuussa 1844, mutta sillan rakentamisesta kokoonnuttiin päättämään kuitenkin vasta toukokuussa 1847, jolloin esitettiin siltapiirustukset ja sovittiin, että Pohjankylän sillan rakentamiseen ottavat osaa Pyhäjoki, Merijärvi, Oulainen ja Haapajärvi. Myös Pohjankylän siltaa varten tarvittiin muualta taitavia miehiä kivenlouhintaan ja kiilaukseen. Pohjankylän silta kesti pienin korjauksin yli kymmenen vuotta, vaikka kruununvouti Hårdh jo tarkastuksessaan vuonna 1833 totesi sen kestävän vain muutaman vuoden. Kestävyydestään huolimatta silta oli melko vaarallinen ylitettäväksi.

Pohjankylän sillan maatuet ja virtapilarit tehtiin ja perustettiin samalla tavoin, mutta paremmin kuin Etelänkylän sillalla. Pohjankylän sillan päällysrakenteen kantavat osat olivat rakenteeltaan samanlaiset kuin Etelänkylän sillalla, mutta Pohjankylän sillalla on vain yksi vinotuki, Etelänkylän sillalla kaksi. Aluksi sillan valmistumisajaksi sovittiin toukokuu 1848, mutta pitäjäläiset anoivat pidennystä toukokuuhun 1849 asti. Siltatyöt keskeytyivät vuoden 1848 aikana kivien puutteeseen. Todennäköisesti silta, vaikka siitä ei ole varmaa tietoa asiakirjoissa, valmistui keväällä 1849, kuten oli sovittu.

Etelänkylän isonsillan korjauksia ja hoitoa 1800-luvulla

[Kuva: Pyhäjoen isosilta]
Etelänkylän isonsillan välituet. Kuvalähde: Mobilia.

Etelänkylän siltaa tervattiin, maalattiin ja korjailtiin melko usein. Juhannuksena 1854 siltaa korjailtiin jo ensimmäisen kerran. Aluksi korjaustyö oli tarkoitus tehdä siltaosakkaiden yhteistyönä, mutta lopulta työ päätettiin antaa urakkahuutokaupalla vähimmän vaativalle. Sillan lava piti tehdä tervatuista, 9–11 kyynärää pitkistä lankuista. Sillan kaiteet piti maalata punamaalilla ja kaiteiden tolpat öljymaalilla. Kaiteiden tolppien nupit piti tehdä uudelleen ja maalata nupit valkoiseksi.

Seuraavan kerran siltaa korjailtiin vasta maaliskuussa 1872, jolloin siltatyöhön määrättiin mies kolmea manttaalia kohden. ”Pykymestariks” valittiin kolmen markan päiväpalkalla ”Bruukin puukhollari” Pietari Helström. Sillalle tehtiin uusi lava, poikkipuoliset pelkat ja kaikki käsipuut. Käsipuiden selkäpuu tehtiin kaksi tuumaa pienemmäksi kuin entinen. Samoin tehtiin pelkat yhtä tuumaa pienemmäksi. Saman vuoden kesällä tervasi Johan Looland sillan lavan viidellä markalla. Keväällä 1887 tervasi torppari Heikki Witojärvi sillan kannen kuudella markalla ja kolmellakymmenelläviidellä pennillä.

Syksyllä 1887 päätti Pyhäjoen kuntakokous kieltää tanssit ja kokoukset maanteillä ja yleisillä silloilla viiden markan sakon uhalla. Etelänkylän silta, kuten myös monet muut pitäjän sillat, oli suosittu nuorison kokoontumis- ja tanssipaikka. Syyt tällaiselle kiellolle olivat varmasti samat kuin Oulaisten kirkossa vuonna 1904 julistetussa kiellossa:

”…tullut tavaksi, että nuori väki sunnuntai- ja juhlailloin, väliin arki-iltoinakin keräytyy silloille tanssimaan ja temmeltämään ja tuosta koituu syrjäisillekin monenlaisia hankaluuksia, niin että esimerkiksi vanhempien ja huonompikuntoisten sekä matkustavaisten on aivan mahdotonta rohjeta tanssimelun aikana, varsinkin pimeinä syysiltoina kulkea siltojen yli ja niin ikään arkaluontoisilla hevosilla ajaessa vaara on tuiki suuri, puhumattakaan siitä siveellisestä turmeltumisesta, jonka alaiseksi tanssiva nuoriso joutuu, kun esimerkiksi juopuneet keräytyvät näihin huvipaikkoihin saaden aikaan tappeluita ja riitoja…”

Sota-aikoina sillalla pidettiin piirinpyöriäisiä. Tilaa tanssimiselle oli, sillä Etelänkylän sillalla ei ollut ainakaan 1900-luvulla tilaa vieviä istuinpenkkejä.

Pyhäjoen silloilla kannettiin nk. siltarahaa kaikilta matkustajilta. Siltarahankanto annettiin yleensä yhdeksi vuodeksi kerrallaan eniten tarjoavalle pitäjäläiselle. Siltarahaa kantoivat muun muassa kauppias A. Haglund sekä useana vuonna itsellisvaimo Susanna Hyvärinen. Ehtona oli, etteivät siltarahankannon saaneet vuorostaan asettaneet kantajaksi huonomaineisia henkilöitä tai sellaisia henkilöitä, jotka häiritsisivät matkustajia. Haglund suoritti siltarahankannon 49 markalla vuonna 1891. Hyvärinen suoritti kannon vuonna 1894 30 markalla, seuraavana vuonna 46 markalla ja sitä seuraavana vuonna 41 markalla ja 75 pennillä. Hyvärinen suoritti tointaan aina vuoden 1897 loppuun asti, jolloin lakkautettiin siltarahankanto ja hävitettiin Pohjankylän sillan vahtituvat. Ilmeisesti Etelänkylän sillalla ei ollut vahtitupia, koska niistä ei mainita mitään asiakirjoissa.

Keväällä 1895 tarjottiin jälleen urakkahuutokaupalla vähimmän vaativalle Etelänkylän sillan lavan ja käsipuiden teko. Työ annettiin Aron Peltomaalle 572 markalla. Samana kesänä maalasi maalari Uno Sundström sillan käsipuut yhteen kertaan öljymaalilla harmaaksi. Lavan tervasi itsellinen Edvard Salo neljällä markalla. Jo seuraavana keväänä kittasi apteekkari Silander käsipuiden raot 60 markalla.

Sillan korjauksia 1900-luvulla

Keväällä 1902 päätettiin kuntakokouksessa tervata Etelän- ja Pohjankylän isojen siltojen pelkat ja ”pännärit”. Pöytäkirjoista ei selviä tarkemmin, milloin tämä tapahtui ja kuka sen suoritti.

Seuraavat korjaukset tehtiin talvella 1918, jolloin uusittiin sillan lava. Lavaa varten tarjottiin huutokaupalla kahdeksan kyynärän lavalankkuja, joista tehtiin 28 tarjousta, aina kuudesta kappaleesta viiteenkymmeneen kappaleeseen; yksikköhinta oli kuusi markkaa. Myös vuoden 1921 lopulla toimitettiin molempien siltojen korjaustarvepuiden myynti huutokaupalla. Tarvepuiden täytyi olla joko kuusia tai petäjiä. Kaikkiaan tarjouksia tehtiin 42 kappaletta. Manttaalikassan menoarviossa oli varattu 25 000 markkaa vuodeksi 1922 siltojen korjausta varten.

[Kuva: Pyhäjoen isosilta]
Kuvalähde: Mobilia.

Syksyllä 1927 lähetti Oulun läänin lääninkanslia lähetepäätöksen sekä kustannusarvion ja piirustukset silloista Pyhäjoen kunnanvaltuustolle, joka hyväksyi asian yksimielisesti. Epäselväksi jää, miksei Etelän- ja Pohjankylän siltoja kuitenkaan rakennettu uudelleen. Pian tämän jälkeen suoritti Oulaisten tiemestari Maunu Lundman (Laikari) yhdessä nimismies Ojaniemen kanssa useita tarkastuksia Pyhäjoen silloilla. Talvella 1929 Lundman ehdotti Etelänkylän sillan päällimmäisen lavan uudelleen tekoa, sillä se oli ”niin laho, että seipäällä alas kolistelee”. Lavan tekoon tarvittavat puut, jotka olivat ”täydellä kantilla”, tuotiin reellä sillalle. Myös pienten siltojen n:o 1, 2 ja 4 lavoja uudistettiin sekä tervattiin kaikki pienet sillat.

Vuonna 1932 hyväksyi Pyhäjoen kunnanvaltuusto lääninkanslian lähetepäätöksen nojalla Lundmanin laatiman suunnitelman Etelänkylän ison sillan eteläpäässä olevien pienten siltojen uusimisesta ja maantien mutkan oikaisemisesta. Mutta vasta kesällä 1934 tehtiin kyseiset korjaukset sillalle, jonka Lundman tarkasti kesällä 1935. Pohjankylän siltaa korjailtiin jo keväällä 1933. Etelänkylän sillan kansi uusittiin seuraavan kerran syksyllä 1948. Kansilankutusta ei voitu uusia koko sota-aikana, joten sekä alempi- että päällyslankutus oli päässyt lahoamaan. Samoin osa tuista oli uusimisen tarpeessa. Korjaustyötä varten saatiin 400 000 markan määräraha TVH:n siltaosastolta.

Pyhäjoen uusien siltojen rakentaminen ja vanhojen siltojen käyttö

Vaikka jo 1920-luvun lopulla oli ollut suunnitelmissa uusien siltojen rakentaminen Pyhäjoen etelä- ja pohjoishaaran yli, rakennettiin uudet sillat vasta 1960-luvun alussa. Uudet sillat olivatkin tarpeen vanhojen puusiltojen heikon kunnon vuoksi.

Uudet betonisillat valmistuivat vuoden 1963 lopulla uudelle Kokkola–Oulu-valtatie n:o 8:n osalle. Vanhojen puusiltojen jäätyä tällöin paikallistielle silloilla kiellettiin niiden huonon kunnon vuoksi moottoriajoneuvoliikenne. Vuoden 1964 alussa ehdotettiin jopa siltojen purkamista liikenneturvallisuussyistä. Sillan maatuet ja virtapilarit oli rakennettu pohjakivien ja kallion päälle. Perustamistavan vuoksi vesi ja jää olivat syövyttäneet pilareita. Sillan päällysrakenne ja kaiteet olivat heikkokuntoisia. Kansilankutus oli välttävä.

Pyhäjoen kunnanhallitus anoi elokuussa 1963 vanhojen siltojen hyväksymistä kevyelle moottoriajoneuvoliikenteelle kolmen tonnin painorajoituksella. TVH totesi kuitenkin, ettei Etelänkylän siltaa voitaisi korjata kohtuullisin kustannuksin eikä sillä voitaisi sallia minkäänlaista liikennettä. Pohjankylän silta sitä vastoin voitaisiin korjata ja sillä voitaisiin sallia kevyt ajoneuvoliikenne neljän tonnin painorajoituksella. Purku-uhkauksista huolimatta Etelänkylän silta tervattiin ja kaiteet korjattiin vuoden 1966 aikana pitäen silmällä ainoastaan sillan kelpoisuutta jalankulku- ja polkupyöräliikenteelle. Etelänkylän sillalla sallittiinkin korjauksen jälkeen jalankulku- ja polkupyöräliikenne sekä hieman myöhemmin moottoripyöräliikenne.

Koska moottoriajoneuvoliikenne oli kielletty Etelänkylän sillalla, kulki Etelänkylästä Pyhäjoen keskustaan suuntautuva liikenne valtatietä n:o 8 käyttäen, jolloin kyseiselle liikenteelle aiheutui noin 0,5 kilometrin kierto. Sen vuoksi ehdotettiinkin vuoden 1972 lopulla Etelänkylän sillan uusimista lähivuosina mahdollisimman kevytrakenteisena ja kustannuksiltaan halpana. niin että kevyt ajoneuvoliikenne ja linja-autot voisivat käyttää sitä. Raskas liikenne kulkisi edelleen uuden valtatien ja uuden sillan kautta.

Etelänkylän isonsillan purkamisesta käytiin keskustelua 1970-luvun alussa. TVH:n siltaosasto määräsi tutkimuksen siitä, olisiko silta lakkautettava. Tiensuunnitteluosasto piti kuitenkin kulkuyhteyden säilyttämistä tärkeänä. Uuden sillan rakentaminen tulisi kalliiksi, ja kevyen liikenteen siirtyminen valtatielle heikentäisi liikenneturvallisuutta. Tiesuunnitteluosasto ehdottikin lakkauttamisaloitteen käsittelyn lopettamista. TVL:n Keski-Pohjanmaan piiri esitti kysymystä sillan kohtalosta kuntalaisten ratkaistavaksi. Lopputulos oli se, että silta päätettiin säilyttää ja korjata kevyttä ajoneuvoliikennettä varten. Korjauskustannuksiksi arvioitiin noin 125 000 markkaa, josta osasta vastasi TVH ja osasta Pyhäjoen kunta. Myönteinen ratkaisu sillan säilyttämisen puolesta oli tulevaisuutta ajatellen oikea. Sen ansiosta Etelänkylän isosilta on voitu ottaa valtakunnalliseksi tiemuseokohteeksi.

Syksyllä 1973 Keski-Pohjanmaan tie- ja vesirakennuspiiri laati Etelänkylän isonsillan ja pikkusillan n:o 1 peruskorjaussuunnitelman, josta selvisi muun muassa, että aukon I kansirakennetta piti nostaa. Satulapuut, vinotuet sekä poikki- ja vinositeet piti myös uusia. Kaiteet oli tuettava ja maalattava. Pikkusiltaa n:o 1 oli nostettava ylöspäin sekä uusittava poikkikannattajat ja kulutuslankutus. Myös kaiteita oli vahvistettava. Korjaukset suoritettiin vuosien 1974–1975 aikana, ja niiden jälkeen sillalla voitiin sallia kevyt ajoneuvoliikenne kuuden tonnin painorajoituksella. Pikkusilta n:o 1:n purkamisesta ja uoman täyttämisestä antoi Pohjois-Suomen vesioikeus päätöksen talvella 1979. Siinä vesioikeus myönsi TVH:lle luvan pikkusillan purkamiseen ja uoman täyttämiseen. Pikkusilta purettiinkin 1980 ja uoma täytettiin.

Kesällä 1981 valmistui uusi Pohjankylän isosilta vanhan sillan paikalle. Uusi silta on 66 metriä pitkä ja 12 metriä leveä. Vanhasta sillasta jätettiin purkamatta kiilakiviset maatuet ja siltapilarit, jotka toimivat nyt uuden sillan virtapilareina.

Pohjankylän isonsillan rakentamisen yhteydessä pienennettiin Etelänkylän isonsillan nousuviisteiden pituuskaltevuuksia 240 metrin matkalla sillan molemmissa päissä. Sillalle johtava tie rakennettiin T-liittymänä. Sillan eteläpuolen tukimuurin pää siirrettiin ja korotettiin siten, että sillan nykyinen ulkonäkö säilyi, sillä TVH:n museotoimikunta kaavaili sillasta tiemuseokohdetta. Niinpä Etelänkylän isosilta valittiin 6. tammikuuta 1982 yhdeksi museosillaksi, jolloin se on osa valtakunnallista tiemuseota. Vuonna 1983 suoritettiin sillan kantavien puurakenteiden tervaus. Tervattavaa pinta-alaa oli kaikkiaan 1 800 neliömetriä. Tervaa kului 600 kg, ja hinnaksi tuli noin 8 000 mk.

Etelänkylän isonsillan puurakenteiden iän määrittäminen

[Kuva: Pyhäjoen isosilta]
Kuvalähde: Mobilia.

Fil. kand. Pentti Zetterberg Joensuun yliopistosta on tutkinut Pyhäjoen Etelänkylän isonsillan rakenteina olevien hirsien ikää. Sillasta otettiin useita näytteitä kevään 1987 aikana (30.3. ja 7.–8.5.1987). Hirsien iän määrittäminen tapahtui niiden vuosilustojen avulla. Puiden vuosilustoja tutkivan tieteenhaaran dendrokronologian menetelmin saadaan ikä selville vuoden tarkkuudella. Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksessa on Suomen ainoa dendrokronologian laboratorio, joka tekee puurakenteiden ja puuesineiden iänmäärityksiä.

Hirsien ikä saadaan selville ristiinajoittamalla. Sillä tarkoitetaan puiden vuosilustosarjojen ajoittamista toisiinsa rinnastaen. Tässä tapauksessa kuolleen materiaalin, hirsien, vuosiluostosarjoja verrattiin elävän materiaalin vuosilustoihin. Jos vuosilustosarjat menevät osittain päällekkäin, ovat ne kasvaneet osaksi samaan aikaan. Ristiinajoittaminen edellyttää peruskronologian olemassaoloa, johon vuosilustosarjat ovat sijoitettavissa. Joensuun yliopiston dendrokronologian laboratorio on laatinut yli 600 vuoden pituisen puulustojen kalenterin ajoittamista varten.

Zetterbergin ensimmäisten iänmääritystulosten mukaan sillassa on vielä alkuperäisiä osia, jotka ovat vieläpä hyvässä kunnossa. Osa hirsistä on kaadettu vuoden 1834 kesän jälkeen (1834–1835 talvella), ja ne ovat kannattaneet Etelänkylän siltaa vuodesta 1837 asti eli sen koko 150-vuotisen ”uran” ajan.

Puulustotutkimuksilla pystytään vuoden tarkkuuteen iänmäärityksissä. Sen avulla saadaan tietoja monista eri asioista, muun muassa metsäpaloista, ilmastosta ja saastumisesta.