Kovia ukkosia

Lieneekö koskaan tutkittu, onko Annalan kankaan kallioissa malmikenttiä, ties vaikka kultasuoni löytyisi. Sellainen ajatus juolahti mieleeni, kun muistan sotaa edeltäneen helteisen kesän mahdottomat ukkoset. Päivät olivat kuumat kuin päiväntasaajalla ja öisin salamoi ja jyrisi niin, etteivät aikuiset hirvenneet nukkua. Työmiehetkin muuttivat aittoihin nukkumaan, kun niihin ei tullut sähköjä.

[Kuvassa meidän omaa karjaa]
Meidän omaa karjaa. Kuvassa myös isä ja äiti.

Eräänä iltana, lypsyn aikaan nousi jälleen musta ukkospilvi päälle. äiti ja Hanna olivat lypsyllä isossa navetassa ja muu väki istui verannolla, mutta me lapset seisoimme hämärässä välieteisessä, joka oli ikkunaton, melkein pimeä. Silloin salamointi tiheni ja samassa jyrähti, joten ukkosen sanottiin olevan päällä. Yhtäkkiä kuului hirmuinen pamahdus, ikäänkuin pommi olisi räjähtänyt. Eteisessä istunut väki valahti kalpeaksi, oltiin varmoja, että osuma sattui juuri Annalaan. Frans Lindelä, joka istui lasiverannon penkin nurkassa, lennähti välieteiseen kuin paukka, kukaan ei tajunnut, kävivätkö hänen jalkansa maassa ollenkaan. Hän piteli päätään käsiensä välissä ja tutisten mumisi jotain:
– Voi kauhea! tai jotakin sinne päin. Joku ehti katsella ympärilleen ja arveli, osuikohan salama navettaan. Kohta tuli äiti navetasta syltä levällään, jolloin me kaikki kuorossa kyselemään:
– Mitä siellä tapahtui?
Tuskin saimme vastausta, kun näimme jo Hannankin tulevan itkien perässä. Huojennuimme, kun ihmiset olivat hengissä. Vaivoin he selittivät:
– Oli ihan ennen kokematonta, kun punainen pallosalama tuli navettaan ja räjähti toisessa päässä, jolloin lehmät kiskoivat itsensä irti kettingeistään niin nopeasti, että maitokiulut jäivät niiden alle ja kaatuivat lattialle maitoineen. Vasikka hyppäsi korkean aidan yli.
Navetasta kuulimme kummallista mölinää. Olisi ollut turvallisempi olo, jos isä olisi ollut läsnä, mutta hän oli sillä kertaa jossakin muualla. Järkyttyneinä miehet lähtivät navettaan katsomaan tilannetta, ja kiinnittivät lehmät kytkyeisiinsä ja vasikan karsinaansa. Onneksi ei kukaan kuollut! Vettä satoi kaatamalla, joten ei paljon nähnyt eteensä. Ukkosen tyynnyttyä joku huomasi, että nykyisen saunan vieressä lähellä navettaa olevaan isoon mäntyyn oli osunut salama sellaisella voimalla, että sen toinen kylki oli ihan päreinä, ylhäältä alas kulki syvä juova, jota pitkin salama oli kulkenut. Siinä männyn kyljessä näkyi iänpäivän muistona syvä arpi, näkynee vieläkin pihkoittunut roso, jos se mänty vielä seisoo paikallaan. Tässä eräänä kesänä se vielä siinä oli. Todellakin Annalassa oli tavallista kovemmat ukkoset. Ihmiset sanoivat, että talot on rakennettu kallioiden päälle, samoin kuin entinen kirkkokin, jonka ukkonen tuhosi maantasalle 1970-luvulla. Lapsena minä aina pitkien saarnojen aikana katselin kirkon korkeaa kupolikattoa ja ajattelin, ettei nyt vain tulisi ukkosta, joka iskisi tuohon kupoliin.

[Kuvassa Kerttu ja Elsa muistelemassa Isollakalliolla 1990]
Kerttu ja Elsa muistelemassa Isollakalliolla 1990.

Annalan lähiympäristössä oli suuren suuria irtokivilohkareita, joidenka päälle kiipeilimme, lieneekö nekin jo raivattu pois asutuksen tieltä. Maantielle päin oli sileämpi puoli,jota nimitimme isoksi kallioksi. Se oli meidän lapsuutemme mieluisempia oleskelupaikkoja. Vielä nytkin, aina silloin, kun serkkuni Elsa käy Saksasta, käymme Annalan Isollakalliolla muistojamme verestämässä. Talvella siitä oli hyvä laskea mäkeä, kilpailtiin, kuka uskaltaa laskea alas jyrkästä. Joiltakin katkeili siinä suksiakin, mutta Pyhäjoen tasamailla oli hyvin vähän laskettelupaikkoja, lukuunottamatta Tötteröä, jossa kävimme joskus koulun hiihtotunneilla, eikä sinne opettaja Hulda Puikko uskaltanut kiivetä. Isollakalliolla oli monta muutakin tarkoitusta kesäisin, ja sieltä saattoi katsella kauas.

Ympäristön metsät olivat marjaisia. Mustikka-aikana kyläläiset ja Nasin Riika keräsivät siitä paljonkin marjoja, mustikoita ja puolukoita. Puolukoita löytyi vielä keväälläkin hangen alta. Talven jälkeen oli todella mukava mennä Musti-koiran kanssa kankaalle poimimaan kirpeitä puolukoita, kun metsässä haihtuivat viikon kouluhuolet. Talvisin hiihtelin omatekoisia latuja joskus yksin, joskus serkkujen kanssa, pidettiinpä kilpailujakin, katsottiin kailetista minuutit. Toisinaan laskettin vesikelkalla tielle laskevaa mäkeä, varsinkin siirolaisten aikana, kun heillä ei ollut suksia. Kerran kesällä Elsan kanssa ajettin samalla pyörälla alas mäkeä, mutta silloin ohjaus viippasi niin, että löysimme itsemme polttaraispehkosta ja kiljuimme mielettömästi, kun pisteli joka paikkaa ja ohjaussarvi oli mutkalla, ettemme päässeet eteenpäin.

Jossakin vaiheessa n. 1942 Karjalan siirtolaiset siirrettiin vähitellen muualle Annalasta. Viimeksi sinne jäi vain Leppäsen ja Pohjanlahden perheet. Leppäset toisen puolen keittiöön. Leppäsen rouvasta tuli vahtimestari kunnantoimistoon ja Leppänen kierteli tarkkailijana, josta jo aiemmin olen kertonut. Muistaakseni he vielä -43 asustivat siellä. Mutta niihin aikoihin tuli vahtimestariksi Vesasen Hinni, ent. Kittilä. Vesaset olivat muuttaneet Reposaaresta Hinnin synnyinseudulle. Heillä oli kolme lasta, kaksi poikaa Matti ja Niilo, joiden nimikirjaimia näkyy vielä vintin muurissa. Isäntä Uuno kulki satamassa töissä, joten hänet nähtiin harvoin Annalassa. Heillä oli ikäiseni Eevi-tyttö, joka pääsi harjoittelijaksi kunnantoimistoon, kun oli ollut juoksutyttönä Reposaaressa ja oli tavallista rohkeampi. Viitasen Matti otti hänet apulaiseksi kansanhuoltoon, kun vaimonsa Tuovi Viitanen ehti sinne vain iltapäiviksi.

Ns. uusi puoli kansanhuoltona ja kunnantoimistona

En tarkalleen muista kunnantoimiston siirtymäkautta Annalaan, sillä 1942 kevättalven olin Ylitornion kansanopistossa. Mutta kesällä minutkin kutsuttiin kansanhuoltoon kortteja jakamaan, ja sitä työtä jatkui kunnanvirastossa ja työvoimatoimistossa, kunnes siirryin seminaariin.

[Kuvassa kansanhuollossa 1943]
Kansanhuollossa 21.3.1943 leipäkorttien jaossa edessä Eevi Vesanen ja Kerttu Kopsakangas.

Ensimmäiset päivät kansanhuollossa leimasin leipäkortteja, niputin niitä ja lomakkeita. Toimin eräänlaisena koneena ja samalla tuttustuin toimiston töihin. Alkoi korttien jakelu, jossa työnjako oli sellainen, että Tuovi ja Eevi kirjoittivat lomakkeille millaisia kortteja kullekin kuuluu ja sitten kun lomake siirrettiin minulle, jaoin korttiin merkityt ostokupongit asiakkaille. Matti Viitanen taasen vastasi puhelimeen ja palveli muita asiakkaita.

Aamupäivisin olimme toimistossa kahden Eevin kanssa. Kun leipäkorttiruuhka selvisi, tuli minun tehtäväkseni karjanomistajien lähettämien raporttien seulonta ja vertailu perustaulukoihin sekä muistutuskirjeiden lähettäminen sellaisille, joilla oli vajaasti täytetyt lomakkeet taikka tuotanto jäi vajaaksi.

Sattuipa kerran jotakin hupaistakin, vaikka olihan meillä Eevin kanssa aina mieluistakin katseltavaa, millaisia sotapoikia tuli lomallaan leipäkortteja hakemaan. Joskus ihastuimme Eevin kanssa kävijöihin, mutta se jäi vain tilapäiseksi silmäniskuksi. Kanojenkin piti pimeissä navetoissa munia määrätty määrä kuukausittain. Omistajat saivat muistutuksen jos kanat olivat pitäneet luvattomna pitkään sarjanvälejä kansanhuollon mielestä. Normit oli laadittu Helsingissä, me olimme vain paikallisia välimiehiä. Niinpä eräs isäntä oli kansanhuoltoon lähtiessään pannut Karoliina-kanansa reppuunsa, tökäisi repun kansanhuollon tiskiin ja sanoi:
– Siinä se on Karoliina, munittakaa sitä täällä niin paljon kuin tykkäätte, meillä se ei muni ilmoitettua määrää enempää!

[Kuvassa kansanhuollossa 1944]
1944 kansanhuollossa vas. Emma Koskela, Matti Viitanen ja Eevi Vesanen.

Kun työt vaan lisääntuivät kansanhuollossa, täytyi sinne ottaa lisätyövoimaa. Koskelan Emma pääsi vakituiseksi apulaiseksi ja lienee toimistotöitä jatkanut hyvinkin pitkään.

Jotenkin samoihin aikoihin minä olin kotona heinätöissä, kun Tuikkalan Oskari tuli pyytämään minua kunnantoimistoon töihin. Aluksi vastustelin, sillä kiireisenä heinänkorjuuaikana en todellakaan olisi joutanut. Mutta Oskarin toivomuksesta kuitenkin menin jälleen ylimääräiseksi apuriksi. Kunnantoimistohan oli aikaisemmin ollut Kunnantuvassa Hourulan tienoilla, jossa Oskari oli yksin hoitanut kaikki kirjalliset tehtävät ja raha-asiat, paitsi ulosottomies Aappo Nikki oli omia asioitaan hoitamassa. joku oli keksinhyt siirtää koko toiminnan Annalaan, jossa oli tilaa joka osastolle erikseen. Kunnantoimistossa ensimmäisenä tehtävänäni oli postinlajittelu ja diariointi lähtevien ja tulevien kirjeiden osalta. Sittemmin kertyi monenlaista puhtaaksikirjoitusta. Mustekynää kastettiin pullossa ja aina vähän saattoi siten suoltaa tekstejä, joita Kangasniemen Annikin kanssa kilpaa kirjoitimme pitkän kokoussalin pöydän takana. Toisessa päässä istui uusi ulosottomies Leskelä, josta minulla on mahdottoman munnioittavat muistot. Hän oli luonteeltaan taitava ja ystävällinen meillekin.

Ruuhkapäivinä jonot yltivät ulos asti. Se tapahtui kerran kuukaudessa muutamina tilipäivinä. Silloin Oskari haki minut vaikka niityltä jakeluun. Kunnasta maksettiin palkkaa sodassa olevin omaisille, joten melkein joka talon naiset jonottivat. Annikki oli jo enemmän harjaantunut työhönsä, sksi hän laski jokaiselle saatavan rahamäärän. Minä täytin lomakkeen muut tiedot ja sillä lapulla asiakkaat menivät Oskarilta nostamaan rahat. Tuikkalan Oskarilla oli oma rahakamarinsa, jossa oli puhelimen lisäksi lasku- ja kirjoituskone sekä lukittu rahalipas, johon ei ollut muilla oikeutta. Meidän työvälineemme mustekynä tuli niin tutuksi, että se painoi lähtemättömän kolon keskisormeeni. Tuikkalan Oskari oli tosiahkera työntekijä, joka iltamyöhäseen istui toimistossaan. Hän oli pidetty ja rehellinen mies, ja kun hänellä ei ollut perhettä, jouti hän istumaan ylitöissäkin. Kunnanvaltuutettujen kokouspäivänä suljettiin toimiston ovet muilta asiakkailta. Se mikä siinä joukossa oli erikoista, oli siinä, että ainoastaan yksi nainen, Esteri Karjaluoto kuului heidän joukkoonsa vuosikausia, ehkä kymmeniäkin vuosia.

Seminaariin pyrkimässä

Minä kuitenkin kansanopiston jälkeen aloin puhua äidille:
– Enkö sitä minäkin saisi hakea seminaariin, kun kaikki sinne aikoivat mennä valmistumaan kansakoulunopettajiksi.
Asiaa pohdittuaan kotiväki suostui tuumaani, ja isä ilmoitti:
– Saathan sinä yrittää, mutta sinne on paljon pyrkijöitä.
Kysyin neuvoja Viitasen Tuovilta, joka auliisti avusti hakemusten laadinnassa ja todisti paperini. Sitten pyysin Tuikkalan Oskaria toiseksi todistajaksi, joka sanoi:
– Kyllä sinulle töitä riittää kunnantoimistossakin, mutta onhan se opettajan virka hyvä naisille, niitä parhaita, ja kirjoitti nimensä papereihini.

Niin se vain onni potkaisi, että sain syksyllä kutsukirjeen pääsykokeisiin ja läpäistyäni seulan 450 hakijan joukosta meitä valittiin 35 seminaariin. Mutta seminaari oli vielä niihin aikoihin sotasairaalana, emmekä päässeet alkamaan opintojamme ennen kuin lokakuussa eikä seuraavana vuonna pidetty koko syyslukukautta ollenkaan, joten koulu alkoi vasta tammikuussa. Niinä aikoina minulla oli hyvää aikaa työskennellä kunnantoimistossa milloin missäkin tehtävässä. Oskari kyllä jossakin vaiheessa ilmoitti, ettei sinun olisi tarvinnutkaan päästä seminaariin. Minusta itsestäni kuitenkin tuntui, että pätevyys tehtäväänsä pitää hankkia, sillä eihän työpaikka ole taattua eikä osaaminen kunnollista, ellei ole saanut koulutusta tehtäviinsä. Sitäpaitsi halusin opiskella uusia asioita.

Työvoimapäälliköksi oli nimitetty yppäriläisen opettajan mies Einari Laaksonen, joka oli suorastaan huvittava persoona. Hänellä oli jonkinlainen vapinatauti, joten ei pystynyt kirjoittamaan muuten kuin koneella hitaasti. Pientä matkakirjoituskonettaan hän kuljetti mukanaan. Oskari määräsi minut Einarin sihteeriksi. Niinhän se Einari luotti minuun, että sain kirjoittaa hänen nimensäkin papereihin, joka vahvistettiin leimalla. Hevosellaan hän ajoi aamulla pihaan, riisui sen talliin. Hänen toimistonsa oli keskimmäinen kamari. Asiakkaita hän ei osannut palvella. Usein sattui niin, että isännät saivat palatatyhjin toimin kotiinsa. Einari oli ilmoittanut Raahen Seudussa tapahtumista, jotka olivat ajankohtaisia asioita. Mutta eihän kaikille tullut sanomalehteä tai eivät tajunneet, mistä oli oikein kysymys. Siksi he tulivat henkilökohtaisesti kyselemään. Mutta Einarihan vihaisesti viittasi ilmoitustaululle vapisevalla, pitkällä sormellaan:
– Etkö oo lukenut lehteä, kato tuolla se ilmoitus on.
No, eihän sieltä monien ilmoitusten seasta vanhat, vähänäköiset miehet löytäneet useinkaan koko asiaa, tai eivät ymmärtäneet. Joskus minä joillekin näytin, mistä ilmoituksesta on kysymys. Mutta Einari oli niin orjuuttava, ettei siitä ollut paljon vara lähteä neuvomaan, oli vain tehtävä hänen määräämiään asioita. Hän työnsi aina jonkun asiakirjapinon tai lomakekasan eteeni eikä paljon selitellyt. Muistan parhaiten erään tehtäväni, jolloin piti kirjoittaa hänen luettelonsa mukaan mottimääräys eli halkojen hakkausurakka kaikille täysi-ikäisille, itsellenikin, jonka osuuden kyllä Yrjö-serkkuni suoritti. Olisikohan minulta puiden kaato onnistunut!

Kirjoitin mottimääräyksiä päivittäin pinkoittain ja kirjasin ne lähtevään postikirjaan. Einari vei ne aina mennessään postiin. Ei meillä koskaan sattunut erimielisyyttä, kun minä nöyrästi tein, mitä teetettiin. Mutta yhtenä päivänä Einari ei tullutkaan töihin, joten olin työssä yksin. Silloin sinne sattui tulemaan naapurissa asuva konstaapeli Tuomikoski. Hän alkoi tiedustella:
– Mitä sinä oikein kirjoitat?
– Mottimääräyksiä, vastasin.
– Mutta niitähän on paljon. Eihän tuossa pinossa vain liene minullekin. Vastasin:
– Kyllä siinä taisi muuten olla. Hän alkoi penkoa pinkkaa ja löysi omansa.
– Katohan tässähän on. Minäpä otan omani, niin ei tarvitse suotta postittaa.
Kun sen puheen kuuli Oskari, tuli hänkin hakemaan omansa. Seuraavana aamuna Einari tuli turkeissaan ja kädet kohmettuneina, alkoi heti laskea, mitä sait eilen aikaan. Selitin kirjoittaneeni luettelon mukaan määräyksiä, mutta kerroin, että tuossa pinossa kaksi vähemmän, sillä Tuomikoski kävi ja otti omansa, samoin Tuikkala. Silloin Einari tulistui:
– Sinulla ei ole mitään oikeutta antaa kenellekään näitä.
Säikähdin kamalasti ja sanoin, etten minä antanutkaan, vaan he ottivat itse. Koko päivän hän mullisteli eikä puhunut Oskarillekaan mitään, vaikka Oskari palauttikin kirjeensä pinoon, ja iski minulle silmää.

Kun olin vain ylimääräinen, ei palkkani ollut kummonen. Oskari antoi vain silloin tällöin pienen rahasumman nimeksi eli mieliksi. Itsekseni vähän ihmettelin, kun toiset apulaiset saivat määräpäivänä melkoisen tilin, ja vielä Oskari vakuutteli, ettei sinun olisi tarvinnut seminaariin lähteä. Sitten hän rupesi haikailemaan, mistä saisi tilalle uuden tytön, jolla olisi selkeä käsiala ja muuten oppisi nämä tehtävät. Silloin Kangasniemen Annikki esitteli, että hänen sisarensa Toini voisi jatkaa. Hän tulikin sitten harjoittelemaan. Siitä hänen uransa alkoi kehittyä, että kohosi vähin kurssituksin kunnansihteeriksi.

Minä kuitenkaan en ole katunut valintaani päivääkään, vaikka tykkäsinkin toimistotyöstä. Vielä myöhemmässäkin vaiheessa Reino Tuomaala pyysi minua kesätöihin, mutta tasan kaksi kuukautta kestävä lomani täyttyi niin kasvien keräyksestä ja muista kesätehtävistä, etten halunnut enkä ehtinyt toimistoon, vaikka Tuomaala sitä ihmettelikin. Suosittelin tilalleni Eeva Pihlajanmaata, joka pääsi harjoittelijaksi.

Seminaarin kävin Annalasta siten, että pitkät viikot, lauantaitkin olin Raahessa, ja lauantai-iltana tulin kotoa eväitä hakemaan, sillä sodanaikana sai kaupungista asunnon parhaiten ruokapalkalla. Kaupunkilaisilla oli pienet korttiannokset, joten maalaisten eväät oli heille mieluinen lisäravinto. Ei meitä monta pyhäjokista kulkenut koulutiellä. Serkkuni Anja vielä nytkin muistaa:
– Kyllä Kertun tuloa odotettiin, kun tuli aina heillekin kuin joulu, kun saatiin syödä voileipää ja perunoita tarpeeksi.
Monesti kyllä maanantaiaamuisin piti palelluksissa odottaa autoja, sillä melkein poikkeuksetta ne olivat myöhässä ja sitten piti kiireesti juosta eväspakettien kanssa asunnolle ja seminaarille. Viikolla vielä äiti lähetti Pehkosen autossa maitopäärärin kaupunkiin. Niin sitä sitten vaan elettiin. Toimiston tytöt kyllä joskus ivasivat:
– Sinulla se on tuommoinen salkkukin kuin herroilla.
Pitihän sitä kirjasalkkua kuljettaa.