Karjalan siirtolaisia

Annalasta tehtiin siirtolaisten tukiasema eli jonkinlainen jakelukeskus, oikea monitoimitalo. Eräänä kauniina päivänä sinne tuotiin autolasti väkeä Karjalasta tulleita evakoita. Pitäjän asukkaat tulivat niista valitsemaan itselleen sopivia asukkaita, sillä moneen taloon heitä piti sijoittaa. Pienet perheet saivat ensimmäiseksi sijoituspaikat, mutta sairaat, vanhat ja lapsilaumat jäivät Annalaan. Olihan siellä vielä silloin kaksi rakennusta tyhjillään. Tulijoilla ei ollut juuri mitään mukanaan, joten vuoteita ei tahtonut riittää ennenkuin saatiin matrassin kuoria, jotka täytettiin talon oljilla. Ensimmäiset yöt he joutuivat nukkumaan peitteittä tuvan lattialla kuin silakat suolassa, mutta varmaankin he olivat jo tottuneet matkallaan kaikkeen.

Pihan puoleiseen kamariin sijoitettiin suurin Lambergin perhe. He olivat tulleet jostakin Valamon lähettyviltä Laatokan maisemista. He ihmettelivät, kun täällä miehet tekivät maanviljelystöitä. Heillä kuulemma miehet kalastelivat ja metsästelivät, ja naiset muokkasivat maapalasen ja viljelivät sitä.

[Kuvassa Karjalan siirtolaisperhe Pohjanlahdet]
Karjalasta tullut siirtolaisperhe Pohjanlahdet Annalan seinustalla 1942. Lapset: Benjam, Saara ja Leevi.

Toiseen pääkamariin sijoitettiin Pohjanlahden perhe, jotka olivat Sortavalan tienoilta. Sen perheen emäntä sairasteli jotakin tautia niin, ettei uskaltanut ulos. Hän oli suuri ja lihava ihminen. Muistan hänen ainoan vaaleanruskean leninkinsä, jota hän piti pyhät ja arit. Hänen ruskeat silmänsä loistivat kalpeiden kasvojen sisästä. Hän vaikutti älykkäältä, koska luki paljon, mutta ei osallistunut mihinkään taloustyöhön. Lasten piti keittää ruuat ja toimittaa kaikki asiat. Mies sai työpaikan Möttösen suutariverstaalta, sillä hän oli sen alan ammattilainen. Tupa oli kaikille yhteinen keittiö ja samalla huone, jossa asustelivat kaikki tilapäiset karjalaiset, niinkuin eräs romaniperhe, jota kukaan ei huolinut huoneisiinsa.

Jos kuului lentokoneen ääni, alkoivat kaikki lapset kiljua järkyttyneesti. Heitä piti rauhoittaa, ettei Pyhäjoella ole ollut yhtään ilmahälytystä, vaikka lammasmökin luona on hiekkakuoppa sitä varten. Sinne oli varattu puukapuloita, ettei tärähtäessä kieli jää hampaiden väliin

Astioita ei ollut, joten yksi ja toinen evakoista oli aina pyytämässä kippoja ja lusikoita ruokailuunsa niin, ettei tahtonut itsellekään jäädä tarpeeksi käyttöastioita.

[Kuvassa Loisen rouvan viimeinen matka alkaa]
Loisen rouvan viimeinen matka alkaa karjalaisten ystävien saattamana. Vas. Loise lapsineen, edessä Lambergin perhettä ja muita siirtolaisia. Kesk. Hannes ja Sylvi Kopsakangas, heidän takanaan sairaanhoitaja Manninen ja Kalle Vehkala. Oik. Elsa Lukkaroinen.

Siinä vaiheessa tuli myös uusipuoli asutuksi. Muistanenko edes kaikkien nimiä, kun perheitä oli useita. Joitakin toki muistan. Nykyisessä ”rahakamarissa” asui Loisen perhe Helylästä. Perheessä oli kaksi lasta ja äiti makasi sairasvuoteellaan seuraavassa kamarissa. Hänessä sanottiin olevan keuhkotaudin, johon hän kesän tullessa menehtyi. Mutta saattoihan se olla keuhkosyöpäkin, jota ei vielä siihen aikaan tunnettu. Hautajaiset pidettiin Annalassa, ja hänet haudattiin Pyhäjoen hautausmaahan. Perheen isä oli ammattimaalari Helylän tehtaalta, mutta eihän Pyhäjoella sellaisia työmaita ollut, joten hän ehti hoitaa vaimoaan. Kätevä kokki hän olikin, hän vain kääräisi hihansa ylös, ja homma hoitui. Sitä talon muut asukkaat ihmettelivät. Lapsiraukat jäivät orvoiksi, Eila oli vasta 3–4-vuotias. Pian he kuitenkin muuttivat Raaheen, josta isä löysi töitä Karin maalaamosta.

[Kuvassa Mölsän täti 1942]
Karjalan siirtolainen Mölsän täti 1942. Kuva on otettu Karjalassa, mutta hän halusi antaa sen minulle muistoksi.

Samassa rakennuksessa asui myös Mölsän perhe, johon kuului äidin lisäksi kaksi rippikouluikäistä poikaa, Viljo ja Veikko. Mölsän äiti oli niin aito karjalainen, ettei hänen puheistaan saanut juuri mitään selvää, ennenkuin korva tottui kuulemaan heidän murrettaan. Kyllä hän usein pyysi heillä käymään:
– Tulkee istumaan, tulkee kästyön kanssa.
Hänellä kyllä riitti puhumista, mutta se tuntui ihan vieraalta kieleltä. Pienessä keittiössä asui vanha, lapseton pariskunta, Pelkosen Maria ja hänen miehensä. He olivat esimerkillisen rauhallisia, sydämellisiä ihmisiä, eivätkä valitelleet poikkeuksellisia olojaan, vaan tyytyivät tällaiseenkin kohtaloon. Maria tykkäsi minusta niin, että lahjoitti Karjalasta nyytissään tuomansa kolme nutturakampaa. Ne olivat aitoja ja kauniisti koristeltuja. Valitettavasti ne ovat minulta elämän varsitiellä hävinneet jäljettömiin. Kauan niitä säilytin Maria muistona, siilä pidin Mariasta. Harmi vain, että jossakin muuttokuormassa ne katosivat vain muistoihin. Kiitollisena aina muistan kuitenkin Mariaa. En tiedä hänen elämänsä loppuvaiheita, enkä leposijaansa.

Leppäsen perheessä oli vain yksi toisella kymmenellä oleva Erkki-poika, joka oli kasvanut niin itsekkääksi, ettei sopeutunut toisten leikkeihin. Aikaihmistenkin kanssa hän riiteli ja itsekkäästi möykkäsi. Kerrankin hän joutui sanaharkkaan Pohjanlahden isännän kanssa, ja alkoi hirmuisesti huutaa:
– Et mää, et kyllä mää taivaaseen, kun hän tiesi, että Pohjanlahti oli uskonnollinen mies. Hänen äitinsä oli entinen koulun keittäjä ja isästään tehtiin kansanhuollon tarkkailija, joka kävi taloissa tarkkailemassa pitävätkö talollisten ilmoitusluettelot paikkaansa, oliko kuinka paljon ”mustia” lehmiä navetassa. Hänen tuli mitata lypsettyjen lehmien maitomäärä ja tarkastaa emäntien voiastiat. Eipä tainnut olla kovinkaan tervetullut vieras, eikä kiitollinen ammatti. Harva emäntä taisi kahvikupposta tarjota. Kerran kyllä emäntä muutamassa talossa oli kohteliaasti käskenyt häntä kamariin, johon hän erehtyi menemään siinä toivossa, että hänelle tarjotaan kahvit kuin paremmallekin vieraalle. Mutta oven kiinni vedettyään emäntä olikin tempaissut hameensa korviin, pyllistänyt ja sanonut monta rumaa sanaa peräkkäin. Kyllä tarkkailija tiesi painella suorinta tietä solalle.

Karjalaiset pitivät säännöllisesti lauantaita leipomispäivänään. Piirakoita paistui Annalan tuvan uunissa ja lukemattomia määriä sultsinoita. Luonteeltaan he olivat anteliaita, meillekin he kantoivat lämpimäisiään vähästään, vaikkemme aluksi niitä oikein osanneet syödäkään, vaikka ne olivat heidän herkkujaan. Täälläpäin kun ei oltu totuttu sellaiin. Mutta kun niitä tuli joka lauantai, totuttiinhan niihin.

Kesällä he keräsivät sieniä ruuakseen, joka sekin oli meilläpäin aika harvinaista ruokaa. Merikalasta he olivat aivan ihastuneita, sillä Laatokasta he olivat pyytäneet kaikenlaista sellaista kalaa, jota meillä pidettiin kelvottomana roskakalana eli toisarvoisena kalana.

Hevosotto

Eräänä päivänä Annalaan koottiin lähes kaikista taloista hevoset, jotka eläinlääkäri apulaisineen mittasi, tutki hampaat, kaviot, kaikki mahdolliset ja saneli lausuntonsa, jotka kirkonkylän opettajat kirjoittivat pöytäkirjaan. Muistaakseni siinä touhussa meni useita päiviä, tai sinne oli kutsuttu eri kyläkuntien hevosmiehet eri päiviksi. Luultavasti se tapahtuma oli ihan sodan alkuaikoja.

[Kuvassa isä karhitsemassa Olli-hevosella]
Isä karhitsemassa 1944 Olli-hevosella, taustalla joku toinen samassa työssä.

Sotaan kelpuutetut hevoset lääkäri viittasi tallin seinustalle, jossa parturi leikkasi hevosen oikeaan lonkkaan suurikokoiset numerot. Hevonen oli omistajan tai hänen avustajansa saatettava Raaheen iltajunalle. Saattajat lähtivät pyörineen taluttamaan tiuhtina hevostaan, että pääsivät yön päälle palaamaan koteihinsa. Jokaisesta talosta, jossa oli kaksi tai useampi hevonen, otettiin varmuudella sotahevonen, mutta moneltakin meni ainoa ajokki. Suotta ei vallinnut jonkinlainen haikeus, sillä hevosista oli isäntien vaikea luopua. Kärryjä jäi pitkin Annalan kankaita. Niistä parhaimmat lähetettiin myös sotahevosten käyttöön. Omistajilleen jäivät huonoimmat, jotka vähitellen jollakin keinoin raahattiin koteihinsa.

Tarkastuksessa osa hevosista hylättiin, joko huonokuntoisina tai alamittaisina, vanhoina tai jostakin syystä. Mutta silloin omistajat lähtivät ilomielin hurjaa vauhtia alas Annalan mäkeä.

[Kuvassa isä ja Jaska-hevonen]
Hannes Kopsakangas ja Jaska-hevonen.

Isäni luovutti kunnan omistaman Jaskan, joka oli tukeva, uskollinen työhevonen. Jaska kävi kahdesti sotareissulla. Jaska palasi talvisodasta. Voi sitä hevosten riemua, kun ne kohtasivat palautetun Jaskan. Useita päiviä isä antoi sen levätä ja syötti sille kauroja, ennenkuin otti sen peltotöihin. Mutta sitten kun Jaska joutui lähtemään uudelleen, ei se enää palannut. Kuulen vieläkin korvissani, kuinka Jaska kävi verannon ovella puistamassa tiukujaan, kun halusi herkutella leipäpalasella. Tietämättä kuitenkin jäi, missä oli sen määränpää.

Kylän naiset leipoivat suuria annoksia ohutta ruisleipää, sen ajan ”vanikkaa”, jota paistettiin Annalan uunissa, Tosin leipomuksia tehtiin muissakin taloissa. Annalan uuni oli niin iso, että sen arinaa uusittaessa, mies mahtui koko pituudeltaan sinne makaamaan. En muista, monenko leivän uuniksi sitä nimitettiin. Sitä lämmitettiin metrisillä koivuhaloilla samoin kuin saunaakin. Leivät kuivatettiin tuvan katossa olevissa orsissa, vai vartaiksiko niitä sanottiin. Muutaman päivän kuluttua ne sitten säkitettiin, ja kuorma-auto kävi ne hakemassa sotilaille eväiksi. Kuinkahan lienevät pojat saaneet niistä eloa, kun olivat kivikovia. Itse tiennevät kertoa paremmin. Luullakseni he keittivät niistä pakeissaan jonkinlaista jankkia. Olihan sekin tyhjää parempaa, niin ainakin uskottiin kotirintamalla.

[Kuvassa perheemme Annalassa 1941]
Perheemme Annalassa 1941.

Monenlaisia kokouksia ja kursseja pidettiin Annalan tuvassa ennenkuin se täyttyi siirtolaisista. Oli suorastaan suuri elämys, kun eräälläkin kurssilla näytettiin värittömiä varjokuvia valkoiselle lakanalle. Toisinaan tupa toimi vielä myöhemmässäkin vaiheessa taksoituslautakunnan kokoushuoneena. Olen jo aikaisemmin kertonut Karjalan siirtolaisista, mutta tarkkaa päivänmäärää en muista, mutta ainakin 1941 ollessani rippikoulussa oli siellä jo useita karjalaistyttöjä mukana, muutamia muistan vielä nimeltäänkin.

Hengellistä elämää

Kerran eräässä Annalan tuvassa pidetyssä tilaisuudessa kuuntelin puhujaa, joka ei ollut tutustunut talon menneisyyteen ja hyvin tietoisena kysymyksen muodossa totesi:
– Lieneekö koskaan aikaisemmin tässä tilassa pidetty minkäänlaista hartaushetkeä?
Kun se oli epäsuora kysymys, johon hän ei odottanut vastausta, jäi asia leijumaan tyhjyyteen ja hän oletti olevansa ensimmäinen Sananjulistaja. Se kosketti minua, mutta en rohjennut keskeyttää hänen olettamuksiaan. Moni kuitenkin tietää tarkasti, että Annalan tuvassa on tosissaankin rukoiltu. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä, etteivätkö siirtolaiset ja sairaat puhuneet Jumalalleen huolistaan.

Minun muistikuvani mukaan 1936 Annalan tuvassa piti silloinen kirkkoherra Tihinen helmikuussa lukukinkerit. Kylmillään ollutta tupaa lämmitettiin monta päivää ennen tilaisuutta uunista ja avotakasta eli raasusta, joksi sitä Pyhäjoella nimitettiin. Kun lattia oli maalaamaton, pestiin se varpuluudalla hangaten. Kun mattoja ei ollut riittävästi, äiti haki kuusenhavuja ja ripotteli pieniä oksia lattialle, niinkuin ennenvanhaa oli hautajaistaloissa tehty. äiti tykkäsi, että kirkolliseen toimintaan ne hyvin sopivat. Kun tulee paljon ihmisiä, niin ummehtuneeseen tupaan tulee raikkaampi, pihkantuoksuinen haju.

Kirkkoherra ja ruustinna sekä kanttori Samuli Ojala kahvitettiin meidän vieraskamarissa. Muu kinkeriväki istui tuvassa, en muista oliko heille kahvitarjoilua. Luultavasti oli, kun äidin apuna oli Luodon Katri tarjoilemassa. Ruustinna Aino Tihinen ihasteli havulattiaa hän kun oli muita vieraita puheliaampi.

Kinkereille kokoontui jonkin verran väkeä, sillä rippikouluun pyrkivien ja siellä olevien oli määrä tulla kuulusteltaviksi. Pyrkijät kanttori testasi porstukamarissa ja itse kirkkoherra kuulusteli kotiläksyt rippikoulussa olevilta. Ruustinna taas keräsi ympärilleen muut lapset, meitä oli vain kaksi, Vehkalan Martta ja minä. Minä kun jouduin olemaan koulusta pois yskän takia, jouduin Martan kanssa yleisön eteen tentattavaksi. Martta oli hieman nuorempi, mutta osasi jo melkein suoraa lukea. Minulta kysyttiin neljäs käsky selityksineen ja lukukirjasta luin jonkun lyhyen pätkän. Palkinnoksi saimme ruustinnan kauniilla käsialalla kirjoitetun lukusetelin, joka lienee minulla vieläkin tallessa. Kirkkoherra teki muutamia kysymyksiä yleisölle ja merkitsi kirjoihinsa toiminnot. Lopuksi hän piti hartaushetken ja Ojalan johdolla veisattiin virsiä. Hänen värisevä äänensä kaikui Annalan tuvassa voimakkaana.

Kyllä Annalan tuvassa pidettiin myös ompeluseuroja, joissa laulettiin hengellisiä lauluja ja virsiä, joko minun säestykselläni tai ilman. Omistin nimittäin jo silloin harmoonin. Useita kertoja kotonani yöpyi saarnamiehiä, mutta seuroja he pitivät joko rukoushuoneella tai suojeluskunnantalolla. Joten kyllä Annalassakin on hartautta harjoitettu. Pyhäjokiset ovat aina olleet vakavamielistä kansaa. He ovat aina kunnioittaneet kotia, uskontoa ja isänmaata. Samoin siirtolaisten joukossa oli monenlaisia uskovia, esim. osa heistä kuului ortodoksiseen kirkkoon. Se oli siihen aikaan tuntematonta näillä seuduilla. He kantoivat kaulassaan Ristiinnaulitun kuvaa kaikkialla, saunassakin, ja suutelivat sitä. Mutta en tiedä, miten he olivat sopineet Tihisen kanssa, kun Mölsän Viljokin oli minun kanssa rippikoulussa, vaikka oli ortodoksi.