Pirinvaara löytyy 1:50 000:n kartalta noin kahdentoista kilometrin päästä Syötteeltä kaakkoiseen ilmansuuntaan. Komeana sen laki yltää 300 metrin korkeuteen. Tämä on tarina Pirinkankaan savotasta ajalta 1952–1982. Tarina löytyi Pudasjärven Kotiseutumuseon Pudasjärven kaupungille luovutetusta materiaalista. Tarinan on laatinut Metsämuseolle Alpo Pönkkö.


Pirinkankaan kämppä tehtiin pokasahan ja justeerin aikana kesäkuulla vuonna 1952, ja se oli sillä paikalla vuoteen 1960, jolloin se siirrettiin Poikaloukusavaaraan ja sitten nykyiselle paikalleen eli metsämuseoksi Pudasjärven rantueelle luonnonkauniille mäntykankaalle, jollaisella se oli Pirinkankaalla oloaikana. Pirinkankaan välittömässä läheisyydessä, noin sadan metrin päässä, oli syvä ja kirkasvetinen lampi, nimeltään Syrjälampi, jossa voitiin kesäaikana jopa uida polskutella. Sauna oli myös lammen rannalla sekä muut sen ajan rakennukset, kuten hevostalli, joka sijaitsi kämpän vasemmalla puolella, sekä hartsumakasiini ja sen jatkona muu varastorakennus oikealla puolella ja tietenkin hyysikkä, joka oli kämpän takana olevassa metsikössä. Tallirakennuksen yhteydessä oli myös valjashuone ja tietenkin rehu- ja heinävarasto, sekä itse kullakin hevosmiehellä oli oma solukkonsa tallin kupeella hevosen värkkiä ja muuta hilpetööriä varten. Muistaakseni talliin sopi 20 hevosta.

Pari vuotta myöhemmin rakennettiin niin sanottu teräväpää sekä samaan yhteyteen Herrojen Eevan asumatilat ja myöskin tehtiin samanaikaisesti kämpän eteen aggregaattihuone, josta tuli myöhemmin savotan sähkövalot. Sitä ennen, kolmisen vuotta, katseltiin kämpässä vain Hasakki-, Petromaksi- ja Tilley-valoilla.

Vesi kannettiin Syrjälammesta, kesällä ensin sangoilla, myöhemmin kärryillä, ja talvella kelkalla. Poikavaarassa oloaikana laitettiin kämpälle moottorikäyttöinen vesipumppu letkuineen.

Savotan varsitiet valmistettiin, ja niin oli kaikki valmista tukkien kaadon aloittamiseen ja ajoon. Ensimmäinen leimikko käsitti muistaakseni noin 14 000 runkoa tukkeja, 10 000 pm. pinotavaraa.

Se leimikko jäi hieman kesken, kun oli juonikko talvi, paksut lumet ja kovat tuiskut. Kun savotta suureni ja oli suurempi kuin edelliset eikä yltänyt kylän taloista kulkemaan, niin tehtiin noin kilometrin päähän pääpirtiltä parakkirakennus. Siinä parakissa oli iso keittiö ja tilat kahdelle kokille, pikku kämppä, kuivaushuone ja lämmin porstua. Parakki oli keskuslämmitteinen, sen ajan mallia. Puulämmitteinen uuni sijaitsi kuivaushuoneessa. Parakin läheisyydessä oli sauna, liiteri, hyyssi ja talli 12:ta hevosta varten. Hartsumakasiinia ja teräväpäätä ei tarvittu, koska ne olivat pääpirtillä.

Tämä parakkirakennus siirrettiin vuonna 1956 kaikkine rakennuksineen Ylilammen rannalle noin viiden kilometrin päähän pääpirtiltä, koska leimikot siirtyivät kauemmaksi, mutta se parakkihan ei kerennyt olla kuin kolmisen vuotta sillä paikalla, kun se paloi Pirinkankaan suurpalossa vuonna 1959, jolloin sinä keväänä paloi noin 12 000 pm. pinotavaraa Pitämiojan varressa.

Sinä keväänä oli paljon tulipaloja, kun oli kuiva kevät ja kovat helteet. Muistaakseni yksitoista paloa yhtaikaa Pohjois- ja Etelä-Taivalkosken hoitoalueilla.

Samana keväänä riehuivat metsäpalot kuulussa Tuntsan erämaassa. – Kirjoittajan lisäys.

Pirinkankaan palossa paloi maan tasalle parakki kaikkineen. Jäljelle ei jäänyt kuin rauniot, tukit ja liipit. Puomipuut kerettiin uittaa, sillä nehän ajettiin silloin jäälanssiin Keski-Pirinjärven jäälle. Tällä savotalla uitettiin muistaakseni viitenä kesänä kahden järven yli puutavaraa, kaksi tammea yli ja Pylykkyrin tammi. Niinä vuosina oli kulotusvimma Pohjois-Suomessa suurimmillaan, mutta se laantui sen jälkeen, kun nämä suurpalot sattuivat. Silloin kulot karkasivat monilla paikoilla, kun ei ollut tarpeeksi oppia sillä alalla. Palojen sammutuksessa tarvittiin paljon väkeä. Silloin ei ollut työn puutetta, eikä työttömyyttä tunnettu siihen aikaan. Se Pirinkankaan suurpalohan sai alkunsa siitä, kun edellisvuoden hakkuualue kulotettiin keväällä heti lumien sulettua, kun oli kuivat ilmat. Kun kulotus loppui, niin ei pantu kuin yksi vahtimies. Kun oli kesälomien aika, niin sillä vahtimiehellä kulon vartion tarkkuus heikkeni, sillä hänellä oli lisäksi monta muuta hommaa, kuten puhelinvartio ja pinojen päiden korjaukset. Kun kulotusalue oli noin neljän kilometrin päässä pääpirtiltä, niin tuli kerkesi ryöstäytyä jo laajalle alueelle, ennen kuin vahti sen huomasi. Se vahti oli muuten sen ajan kuuluja reissumiehiä, Iso-Kalle nimeltään, Heikkinen sukunimeltään Puolangalta. Iso-Kalle kertoi kulon alusta aikanaan tähän tapaan:

Kun minä tulin kulopaikalle, se oli saanut jo niin suuren vallan, ettei sille yksin voinut tehdä mitään. Jos olisi ollut kaveri, niin ehkä olisi voinut tulen vallan rajoittaa. Yksin minä näin tilanteen toivottamaksi, eikä siis auttanut muuta kuin juosta puhelimeen. Herrojen jäljiltä oli puhelinkoppi lukossa, joten minun piti murtautua koppiin ja sitten soittaa ympäri pitäjää ja hälyttää sammutusväkeä. Väkeä ei tahtonut saada, kun oli kesälomien aika. Niinpä piti sammutustöihin komentaa esimerkiksi vankeja. Yhtäaikaa paloa oli siten viimein sammuttamassa noin 500 henkilöä. Paloalueen pituudeksi jäi noin kahdeksan kilometriä ja noin kolme kilometriä leveimmältä kohdaltaan.

Pirinkankaan suurpalon jälkeen savotta siirtyi Poikavaaraan lähelle silloista Loukusan kylää, jossa Pojan savotassa alkoi konesavotta. Puutavara ajettiin traktoreilla. Hevosilla ajettiin vain huonoimmat senssit eli kaikkein vaikeimmat maastot, missä ei koneilla pystynyt ajamaan.

Hevosmiehet ajoivat puut välilansseihin ja välilansseista traktorit jäälansseihin järvien jäille. Ennen jäälansseille ajoa järven jää piti jäädyttää metrin paksuiseksi.

Poikavaaran savottahan muuten sijaitsi Suomen lumisimmilla alueilla. Melkein joka talvi lunta on toista metriä, lumisimpina jopa yli puolentoista metrin.

Niinpä ajomiehet ja hevoset joutuivat osittain työttömiksi ja hevoset makkaraksi.

Pirinkankankaan savotassa vuonna 1952–53 oli ukkoherrana Emil Perttula ja kasöörinä Arvi Vuorialho. Oikea käsi oli Olavi Vahtola, saksimies Emil Raatesalmi, ylöspanija Aarne Kaattari, kylmäpää Tauno Kallunki, merkkaaja Pauli Keskitalo ja metsänkiivas Jorma Jaakola. Palstanantaja oli Arvi Kyhälä ja luovuttaja Otto Jurmu. Vastaanottajana toimi Vihtori Piri. Lanssimies oli Heikki Parviainen, kantotoukka Matti Parviainen, tiemies Matti Aatsinki, hevosmies Pertti Sorvari, hiihtomies 1 Urho Jurmu, 2 Urho Jurmu ja hiihtomies 3 Antti Haikola.

Kokinkankimies oli Taneli Väätäjä ja traktorimies Antti Aatsinki. Munkinkauppias oli Veijo Sorvari ja kipinämikko Arvi Piri.

Savotan pääkokkina toimi Lahja Karjalainen ja kokin apulaisena Anneli Halkola. Hartsuneiti oli Elsa Polojärvi. Yleismies eli hevosen lannan piilottaja oli Olavi Raatesalmi.


Jälkitarina: Silloin tällöin savottakämpän asujat intoutuvat ilonpitoon. Jos oli joukossa haitarinsoittaja, niin hän soitti ja toiset lauloivat, vitsejä kerrottiin, karskejakin, ja nauru kelpasi. Kun joukossa oli uskovaisiakin, olivat he tietysti vaivautuneita moisesta menosta. Atte Särkelä muistelee asiasta näin: ”Kerran oli oikein kova tuisku, eikä kukkaan uskaltautunut lähtemään mehtään. Haitari ja laulu soi sammakkokaminan lämmössä. Ahon Matti, vakaa uskovainen, tuli ulkoa tuulen ujellus ja lunta perässään ja sanoi: ’Tuommonen ilma ja eikö soitetaan vaan.’”