Vuonna 1914 oli pudasjärveläisellä Matti Illikaisella eli kansan keskuudessa Takalon vaarilla karhunkierros Syötteen ja Pintamon välisessä, siihen aikaan kirveen käymättömässä erämaassa.

Kalevi Jokikokko on kirjoittanut Alpo Illikaisen muisteluun perustuvan kuvauksen Syötteellä tapahtuneesta karhunkaadosta, jonka Alpon Matti-vaari on aikanaan Alpolle kertonut.

Vapun tienoilla tuli hiihtoon sopiva hankikantokeli, jolloin aloitettiin valmistautuminen karhunkaatoon lähtöä varten. Takalon talossa, lakumännyn juurella olevalla honkarantteella, vaari hyvissä ajoin tervasi ja paahtoi suksensa pitkääkin hiihtoa kestävään, tosi luistavaan kuntoon. Sukset olivat pitkät ja ulkoasultaankin oikeat karhunpyytäjän hiihtovälineet. Nahkamäystimet ottivat kippurakärkiset saappaat pitävään otteeseensa, palaat olivat messinkipeltiä, ja siteitten kannantakaisiin oli kiinnitetty koristeelliset peslat. Aseena Matti Illikaisella oli Naamangalta lainattu Berdan-kivääri. Tämä kaliiperiltaan 10,7 mm takaaladattava kiväärityyppi tunnettiin parhaiten 1800-luvun loppupuolen sotilaskiväärinä. Patruuna oli ladattu mustalla ruudilla jykevään messinkihylsyyn, jonka suuhun oli istutettu lyijyluoti. Pertaanin iskuenergia lienee ollut lähes nykyaikaisten hirvikiväärien luokkaa. Jahtiin oli tulossa mukaan myös yksi herra muutaman kaverinsa kanssa merimaista. Tällä herralla oli varusteinaan sen aikainen hyvä metsästyskivääri. Etukäteen oli myös sovittu, että tämä herra suorittaa karhun kaatamisen pesältä. Tämä kunniatehtävä antoi jahtivieraalle erityisen syyn esiintyä jo jahtivalmisteluissakin todellisen karhunkaatajan elkein.

Jahtiporukkaan tuli ainakin kuusi miestä, jotka merimaasta tulleita lukuun ottamatta olivat paikallista väkeä.

Aamun sarastaessa jahtimiehet nousivat suksille, ja taival alkoi taittua tiedossa olevaa karhun talvimajaa kohti. Hiihdettiin ehkä tunti, toistakin. Pesäpaikka läheni ja miesten jännitys alkoi kohota. Ladattiin pyssyt ja varovasti hiihtää kahisteltiin pesäkumpareen lähistölle. Täällä odottikin pettymys, sillä pesä ammotti tyhjänä. Karhu oli joitakin aikoja sitten lähtenyt pesästä; vain jäljet hangen pinnalla osoittivat otson pakosuunnan. Tehtiin sotasuunnitelma, jonka tulokseksi tuli, että jahtia jatketaan välittömästi. Enempiä aikailematta jahtimiehet suihkaisivat karhun perään kilpahiihtäjän vauhdilla. Merimaiden herra lähti hiihtämään edellä ja Matti-vaari muun joukon kanssa liuhtoi perässä. Karhu oli kuitenkin saanut jo huomattavan etumatkan, ja kun aurinko alkoi paahtaa hangen pintaan, keli alkoi muuttua upottavaksi sosekeliksi.

Miesten vauhti hiljeni uhkaavasti. Matti ajatteli, että tällä vauhdilla karhua ei tavoiteta herran kuuna päivänä. Hyväluistoisilla suksillaan Matti syöksähtikin kärkeen. Toiset karhumiehet alkoivat jäädä. Karhu suuntasi kulkunsa halki Lotjan lakikummun ja edelleen Portinmännikön kautta Keihäsvaaraan. Täältä jäljet jatkuivat kohti Iso-Syötettä. Patosuon kohdalla pakenija ylitti Särkivaarantien. Tällä kohtaa Matti-vaarin jäljessä tohrasi enää kaksi miestä: Sarajärven Taneli ja Jussilan Janne.

Takaa-ajo jatkui. Vaari näki karhun ensimmäisen kerran Korkeavitikon laitamaastossa. Syötteen Tolpanvaarassa karhu alkoi pysyä takaa-ajajan näköpiirissä jo miltei jatkuvasti. Tolpanvaaran pohjoispuolella alkoi sitten tapahtua. Välimatka karhuun lyhenemistään lyheni, ja Iso-Syötteen hännällä karhu pysähtyi ja kääntyi äreänä päin. Siinä vaiheessa vaari otti karhun pertaanin jyvälle ja veti liipaisimesta. Pamaus – ja valtaisa savupilvi pöllähti. Metsän kuningas nousi siitä vielä kahdelle jalalle kuusta vasten ja pari kertaa karjaisi vertahyytävän kovalla äänellä. Matti-vaari näki, että hyvin oli osunut, kun karhun suusta ja sieraimista alkoi pursuta kovasti verta. Karhu laskeutui jaloilleen ja kävellä kampi vielä puolikymmentä syltä, minkä jälkeen se hitaasti vaipui kuolleena sosekinokseen. Jussilan Janne saapui ensimmäisenä kaadolle ja alkoi jo kaukaa huudella, että sitä pitää vielä ampua, se on heittäyksissä. ”Heittäytynyt on, eikä nouse”, vastasi vaari Jannelle.

Matti Illikainen veisti kaatopaikalla olevaan kuuseen kuorettoman laikun ja kirjoitti siihen: ”Tässä tapettiin karhu 1914.” Vasta vuonna 1960 Alpo Illikainen löysi tämän ison kitukasvuisen puun, josta löytyi vaarinsa tekemä merkintä karhun kaadosta. Karhu vietiin pois kaatopaikalta rekikyydillä. Välillä pysähdyttiin Salmelan kartanolla, jossa ihmiset saivat osoittaa ihailuaan karhumiehille ja mahtavalle saaliille. Salmen Janne vielä todisti kaikelle kansalle: ”Siinä se nyt on se karhu, jonka Takalon Matti ampu.”

Alpo Illikainen muisteli olleensa kuusivuotias, kun hän kuunteli Matti-vaarinsa värikästä kerrontaa edellä selostetusta karhujahdista. Alpo muisti sen tunteen, jonka vaarin tarinointi jätti pikkupojan mieleen. Tuo tunne oli suorastaan sanoinkuvaamattoman mukava ja kiteytyi ajatukseksi: ”Onhan se minulla niin hyvä vaari, että ei ole pojilla puolillakaan, ja kun se on vielä niin rohkea, että uskaltaa kaataa karhun!” Sellaiset tunteet antoivat vahvaa henkistä kasvuenergiaa tulevalle erämiehelle.