Pitkä aika, jo pari sataa vuotta on kulunut ison vihan kamaloista päivistä. Mutta vaikka ovatkin jo sadat vuodet vierineet, on moni näiden aikojen tapauksista vielä kansan muistelmissa säilynyt kaameana kertomuksena kulkien polvesta polveen. Missä jutellaan tarina entisestä talosta, josta vain rauniot on jälellä, missä muistelma muinaisesta pakosaunasta. Kuulkaamme muutamia näitä muistelmia, Oulun seuduilta kerättyjä.


[Kuva: Paajasen talon raunioita Kiimingissä]
Paajasen talon raunioita Kiimingissä.

Se oli ollut ennen Paajasen talo Juuvan- ja Haarajärven välisellä kankaalla Kiimingin sydänmaalla. Mahtava oli talo ollut, laajat sen pellot, rikkaus suuri. Hyvät kalavedet ja erämaat olivat ympärillä silloin vielä olleet. Niin oli ollut talossa varallisuutta, että oli oikein kaivoämpärikin ollut kuparista.

Mutta sitten tuli vainon aika, ja venäläinen osui seudulle. Aivan ihan yllättämään ei se sentään päässyt, sillä kaivon kupariämpäri oli niin taijottu, jotta siinä vaaran uhatessa vesi muuttui vereksi. Siksipä tiedettiinkin koota talon parhaat rikkaudet kätköihin. Osa hopeoista kasattiin kupariämpäriin ja upotettiin Juuvanjärveen, osa kätkettiin talon tienoille maahan. Mutta niin tuli kiire lähtö, jotta pelto täytyi heittää kynnökselle ja joukolla metsän piilopirtteihin riennättää.

Vaan eipä isäntä lähtenytkään pakoon. Aikoiko hän oikein tositappelussa kotiaan puolustaa, vaiko hyvällä saada vainolaiset takaisin palaamaan, ei tarina tiedä, mutta niin siinä kävi, että uhkarohkea omistaja sai surmansa ja hänen suuri kotinsa ryöstettiin ja poltettiin.

Vielä näkyy paikalla asumuksen sijoja ja ympärillä metsässä on maassa nytkin pellon vakoharjat näkyvissä. Huomaa kyllä, missä on muinen ollut 6–7 metrinen tupa kiukaineen ja porstuoineen. Ja tuvan koillisesta nurkasta parin kolmen metrin päässä on ollut kaivo sekä vähässä matkaa sauna.

Entisaikaan, jo sata vuotta takaperin oli Huumolais-vainaja löytänyt talon paikalta ”kolme kontillista hopioita”. Hänelle kun oli unessa sanottu, jotta käydä noutamassa siitä ja siitä paikasta hopearahaa. Ja Huumolainen oli mennyt, löytänyt ja rikastunut.

Mutta järveen upotettua aarretta ei ole kukaan löytänyt, eikä sitä ole kellekään ilmotettu.


[Kuva: Lumiaisten talon rauniot Muhoksella]
Lumiaisten talon rauniot Muhoksella.

Oli Muhoksella Lumiaisten talo pienoisen pitkänkapean Lumiaisjärven rannalla, Oulujoen pohjoispuolella.

Elipä talossa emäntä, aika kielevä akka, jonka rajantakaisetkin retkeläiset rauhantoimissa kulkiessaan olivat tulleet tuntemaan. Kai olivat monta kertaa hänen kanssaan suukopua pitäneet.

Mutta kun vihan aika tuli ja vainolaisten nähtiin taloon ryntäävän, mentiin piiloon kuka kunnekkin ennätti. Emäntä hädissään syöksähti sillan alle nauriskuoppaan, ”jotta täällä mä kai säilyn, kun vallan hiljaa olen”.

Vainolaiset ennättivät tupaan ja keskenään muistelivat: ”tässä talossahan se oli ennen kielas akka, mutta mihinkäs se nyt on joutunut?”

Akkapas ei malttanutkaan äänettä moista loukkausta kuulla, vaan päläytti piilostansa: ”en ole kielas enkä mielas, vaan sanon asiat arvolleen”.

A vot, tuostahan akka rukka keksittiin ja raahattiin piilostaan ulos ja surmattiin, ja sen jälkeen talokin poltettiin.

Siihen loppui senkin talon tarina. Eläjät hävisivät sodan melskeissä, ettei enää ollut uuden kodin kohottajaa sille sijalle. ”Kartanon kedon” nimellä kuuluvat emännän entiset pellot nykyään Kopsan talolle. Nähdään nurmikolla useita kiukaan ja huoneen sijoja. Siinä erään kiukaan vieressä vielä muuan kolmihaara koivukainen humisee Lumiaisten kielaan emännän surullista tarinaa.


Iso oli ollut Ison-Leskelän talo Muhoksella. Senkin olivat vainolaiset hävittäneet ja vain Helka-emäntä Matti poikansa kanssa päässyt pakoon. Pari lehmää suuresta karjastaan olivat sentään ehtineet saada matkaansa, kun olivat menneet sydänmaan pakopirtille piiloon. Siellä emäntä lehmää herutellessaan oli tavannut suruissaan laulella:

”Kaks” on lehmää Leskelässä,
joita Helka heruttelee,
niistä Matti maion juopi,
karjaviljan kallistaapi.”


[Kuva: Kolehmaisen kallio Kiimingissä]
Kolehmaisen kallio Kiimingissä.

Oli Kolehmaisen talon isäntä Kiimingissä, Kiiminkijoen pohjoispuolella vähän matkaa kirkolta alaskäsin. Ja hän oli hirveän vahva mies, oikein mainion väkevä. Seudulla kierteleviä ”vihavenäläisiä” hän alituisesti ahdisteli. Lähellä taloa oli – ja on vieläkin – pieni kallio, Kolehmaisen kallio, jonka salaisessa luolassa ukko toisinaan piileskeli. Kuin kaivoon pujahti hän ahtaasta aukosta kivien alle luolaansa ja vei sinne ryöstämänsä tavaratkin. Perässään veteli hän närehakoa, jonka jätti sitten tukoksi luolan suuaukolle. Näin sotki hän jälkensä, etteivät vainuavat ”koirankuontolaiset” luolalle osuneet. Sitten ukko sieltä taas sopivan hetken sattuessa lähti retkilleen.

Kerran oli Kolehmainen heinässä, juuri ladosta ahtoi puuhangolla heiniä rekeen. Tulipa silloin äkkiä kaksi venäläispäällikköä asestettuina ladolle – totta ne päälliköitä olivat, kun niillä oli komeat hopeaiset vyötkin vyötäisillä. He sanoivat heinämiehelle: ”ka, nyt me sinun tapamma, jos et anna pois niitä rahoja, mitä oot meijän miehiltä ryöstänyt.”

”No oottakoohan nyt, kun ma ensin saan tämän heinänäkin pannuksi”, pyyteli Kolehmainen.

Ja he jäivät odottelemaan.

Kolehmainen ahtoi häkkinsä valmiiksi, piti silmällä ja vartoi sopivaa tilaisuutta ja sitten äkkiä survaisi hangolla toisen kuoliaaksi, ja siinä samassa kun toinen hätäysi, sai senkin keihästetyksi.

Oli sitten Kolehmais-ukko taas kotonaan, pöydässä istui ja velliä veteli, ja velli äkkiä muuttui vereksi – hänellä oli näet taikana, jotta keitto vainolaisen saapuessa kävi vereksi. Siitä äijä heti arvasi, mitä on tulossa. Kohtapa tupsahtikin vihollisia pirtti täyteen ja muuan ihastui: ”Ahas, jokos nyt sun tapamma!”

Mutta syömämies senkun kimpaisikin ylös, sieppasi pitkän pöytärahin ja kävi sillä hukiloimaan ja niin ajoi tappajat pellolle.

Sattui taas muutamasti Kolehmainen olemaan retkillään. Osuivatpa silloin venäläiset taloon ja kävivät turvatonta emäntää rääkkäämään. Mutta onneksi sattuikin isäntä saapumaan kotiinsa pahimpaan hätään. Kiireessä ei ukko ennättänyt saada mitään parempaa asetta, tuppivyönsä vain vyötäsiltään sivalsi. Mutta silläkin vain karkoitti pois hätyyttäjät.

Vieläkin elää Kolehmaisten taloissa Kiimingissä samaa vahvan miehen sukua. Ja vahvoja kuuluvat monet ukon jälkeläisetkin olleen.

Ja Kolehmaisen kallion luolasta on myöhemmin tavattu vielä astian vanteita ja vaatepalasia.


[Kuva: Autiolehdon pakosaunan sija Kiimingissä]
Autiolehdon pakosaunan sija Kiimingissä.

Sinne tänne kierrellessään sattuivat venäläiset milloin mihinkin taloon pohjaksumaan – ”koirankuontolaiset” kun olivat heillä jälkiä vainuamassa. Niinpä tulivat Ylikiimingin Ylivuotolla Koistilaan, johon kansa juuri oli kokoontunut ”messua” pitämään. Kaksi pappiakin oli joukossa, Muhokselta, mistä lienevät olleet. Venäläiset sulkivat koko väen pirttiin, pistivät oven pönkkään, mutta papit otettiin rääkättäviksi. Uhkailtiin heidät varikattilassa kiehauttaa ja koko messuväki tappaa.

Mutta siinä reuhatessa tuli vihollisten nälkä. He menivät talon navettaan ja raahasivat sieltä pihamaalle komeimman lehmän, ”Ison-Viikunan” ja löivät sen penkkiin. Talon pöydällä lihat kirveellä hakattiin palasiksi ja pantiin tulelle. Siinä lihapadan kiehuessa sitten tuumittiin, jotta kunhan saadaan tässä syötyä, niin sitten käydään kansaa tappamaan.

Sattuikin siihen muuan pakolainen, ”Hulluksi Runniksi” sanottu, ja se alkoi huutaa hölpöttää: ”Holapan kankaan rinnassa se tuloo Kivekkään joukko – savu pölisee, ampuvat siellä!” Siitä tuli vihollisille tulinen hoppu päästä pois koko tienohilta. Siihen jäivät heiltä keittohommat sekä pappien ja messuväen surmaamiset.

Iloisin ja kiitollisin mielin jatkoi pelastunut kansa keskeytynyttä jumalanpalvelustaan.

Vielä on Koistilan talossa latona vanha pirtti, jossa arvellaan messuväen olleen silloin pönkättynä. Onpa tallella talon aitassa sen pöydän jalat, jonka kannella tapetun lehmän lihoja oli hakattu. Olipa kansikin vielä joitakuita vuosia takaperin ollut ehjänä, ja oli siinä näkynyt kirveen jälkiä.


Osuivat vainolaiset kerran Ylikiimingin Runttilaan, tulivat pihalle, jotta käydäänhän pirttiin tuhotöihin. Mutta aseeton isäntä oli kekseliäs, ei hätäytynyt. Kun hän sattui juuri askaroimaan astioiden teossa, vannehti niitä juuri, sieppasipas, sukkela, vannehaan – puolimetrinen puupalikka, jonka toisessa päässä on saranassa loksahteleva rautahaka –, jolla pirtin ikkunasta nasautteli, siihen aikaan kun oli vielä pienet savupirtin luukkuikkunat. Sissit luulivat ukon piilukkopyssyään nasauttelevan ja kiireen kyytiä poistuivat ”ampumapiiristä” ja juoksivat metsään.


Vihollisjoukkojen maita kierrellessä, kauhua ja hävitystä tuottaen pakenivat eläjät metsien syvimpien kätköjen piilopirtteihin, kallioluoliin ja rotkoihin. Useissa seuduissa vielä nähdään raunioita tai muita jätteitä muinaisista pakosaunoista.

[Kuva: Tervolan talo Tervajärvellä]
Tervolan talo Tervajärvellä.

Niinpä oli kiiminkiläisiä ollut paossa kaukana takamailla Tervajärvellä Haukiputaan rajoilla. Pienessä kauniissa Tervajärvessä on seitsemisen pikku saarta, muuan niistä on Ponnonsaari, toinen Jaaransaari. Ponnonsaarella sanotaan Ponnon talon eläjien vainolaista piileskelleen ja Jaaransaarella oli ollut paossa Jaaran talon väki. Peltoakin olivat saunainsa ympärille muokkailleet, sillä vielä näkyy saaren lehdoissa pienoisia nurmikkoaukkoja.

Kerrotaan kyllä venäläisten Tervajärvenkin rannoille osanneen ja keksineen saarella olevan eläjiä. Olivatpa huutaneet venettäkin tuomaan, jotta muka saisivat saarille vierailemaan soutaa, ”mutta vähätpä ne niille nyt venettä lähtivät viemään”.

Toinen pakopaikka, Autiolehdon pakosauna on ollut Kiimingin Jolosjoen varrella suon laidassa kankaalla synkässä metsässä. Siinä sanotaan Säivälän asukasten vuosikausia piileskelleen ja joen rannalle niittyä raataneen. On siinä ollut heillä viljaa jauhettavaksikin, koska kiukaan raunion viereen on jäänyt kömpelösti louhimalla tehty jauhinkivi.

Joen rantaniityt Autiolehdon luona kuuluvat vielä Säivälän talolle.

[Kuva: Pakosaunanmaan saunan rauniot Muhoksella]
Pakosaunanmaan saunan rauniot Muhoksella.

Muhoksen sydänmailla Poikajoen lähitienoilta on Pakosaunanmaaksi sanottu kangassaareke. Synkän metsän sydämessä nähdään siellä vielä huoneen sija kiukaanraunioineen. Muutamien kilometrien päässä toisella puolella samaa jokea on toinen saunankiukaan raunio, suuren Sikiösaunansuon saarekkeella. Iso pakolaisjoukko on siellä elellyt. Mutta ainaisten ”koirankuontolaistensa” avulla ovat venäläiset salasaunan löytäneet ja koko pakolaisjoukon surmanneet. Tämä työ on seudulta rauhan riistänyt. Kerran oli näet metsänkävijöitä saunan tienohille asettunut yöksi, mutta eivät olleet saaneet rauhaa, kun oli koko yön kuulunut metsästä itkua ja voivotusta.

Mutta eivät sentään vainolaiset joka saunalle osanneet, vaikka yrittelivätkin. Oli Ylikiimingin takamailla Navettamaan pakosauna pari kilometriä Koistilasta pohjoista kohden. Sinnekin ”reistasivat koirankuontolaiset” vainuta, mutta kun oli välillä kolme virtaa, Kiiminkijoki, Kyrsäoja ja Haaraoja, niin eksyivät jäliltä. Kolmen joen yli näet ei koirankuontolaistenkaan vainu ylety.

Talvella yrittivät venäläiset Navettamaan pakosaunalle hiihtää oikein miesvoimin ”rahvaansuksilla”, pitkillä luijottimilla, joita aina neljä viisi miestä peräkkäin oli hiihtämässä, joka miehellä samoissa suksissa oma varpaallisensa. Mutta suomalaiset mennä vitikoivat kukin omilla liukkailla lylyillään paljo sukkelammin kuin ”rahvaansuksien” hiihtäjät pitkillä kömpelöillä lykkimillään, jättivät vainomiehet taakseen ja eksyttivät jäliltään.

Varsin hullun vastaanoton saivat vainolaiset Suonperän pakosaunalla Ylikiimingin Ylivuotolla. Siellä oli sauna suuren suon pohjukassa mäen vierteen alla metsän salaisimmassa suojassa. Yksinäinen eukko siinä vain poikansa kanssa kaksin piileskeli.

Kävipä akka sitten muuanna syysaamuna, kun jo oli maa kuurassa, joesta vettä noutamassa. Sattuivat heti jälessä vainolaismiehet, kuusi sissiä, Alavuotolta käsin samoille seuduille retkeilemään, keksivät jälet ja niitä seuraten tulivat salasaunalle.

Mutta pienen saunan ovi oli niin matala, jotta siitä vain kontaten voi sisään ryömiä. Lähteepä siitä muuan sissi pyrkimään saunaan, ja partaisen päänsä työntää ovesta sisään.

”Voi hyvänen aika, kyllä ne nyt meidät tappaa!” huudahtaa äiti säikäyksissään.

Mutta poika sieppaa suuren kirveensä ja sanoo: ”ei ole surma tervaa karvaampi! Kyllä minä kirveellä sodin sen kun kerkiän.” Ja yksitellen hän teki lopun vihollisista sitä myöten kuin he pyrkivät sisään.

Melkein samoin kävi vainolaisjoukon Muhoksen Pirttijärvellä. Sielläkin, Kiimingin rajoilla oli salainen sauna, jossa vahva Tahvolan isäntä Pyhänsivulta oli kahden pikku tyttönsä kanssa piilossa.

Oli muuan aamuvarhainen ja saunalaiset olivat kolmisin juuri eineellä kaikessa rauhassa. Keksivätpä silloin ikkunasta, jotta jo ovat viholliset tännekin osanneet. Varsinkin tyttösille tuli kova hätä. Mutta isä heitä lohdutteli: ”Syökäähän te vain! Minä lähen vieraita puhuttelemaan.” Ja hyppäsi ulos oven eteen.

Sieppasipa ukko raskaan messinkisirkkaisen vyönsä, jossa tuppipuukko ja tupakkikukkaro roikkelehtivat, ja sillä hutki ympärilleen niin, jotta siihen moni kellistyi. Toiset mitkä ennättivät pötkivät pakoon.

Saunan eteen kellistyneet viholliset ukko hautasi aseineen Pirttijärven lahden rannalle. Kalmalahdeksi ruvettiin lahtea sitten kutsumaan, ja on sen rannalta löydetty maasta sota-aseita.

Pakoon päässeet vainolaiset olivat sitten asettuneet metsään nuotiotulille. Olipa sattunut muuan suomalainen siitä sivutse kulkemaan ja kuullut, kun he keskenään nolon yrityksensä johdosta kinastelivat. Muuan parrakas oli pakissut:

”Miks’et sinä mennyt auttamaan tovereitas?”
”Ka, miks’et sinä mennyt?” toinen partaniekka sanonut.
”Ka, kuinkas siihen meni. Kun tuppi läks, niin kukkaro sai.”

Tämmöisiä synkkiä kertomuksia kuulemme kansan juttelevan ison vihan kauhuista.