Roinilan talon alapuolella on Oulujoessa Kalmosaari. Saareen oli mainitun talon isäntä vihan aikana paennut. Viholliset osasivat kumminkin sinnekin, surmasivat isännän ja hautasivat hänet saareen. Monta vihollisjoukkoa oli isäntä ennen kuolematansa ehtinyt karkoittaa pois talostansa.


Raatiniemi on ollut iso talo Sotkajärvellä Isonvihan aikana. Sen ovat viholliset tykkänään hävittäneet. Asukkaat koittivat silloin kattilalla päästä pakoon, vaan pakomatkalla painui kattila Sotkakoskeen ja siellä se on vielä nytkin.


Turusen-ojan suuhun Niskanjoella on Isonvihan aikana Wenäläisiä haudattu. Ojanleuasta on törmän vyöryessä löydetty koko joukko ihmisen luita, jotka näyttävät olleen paljoa suurempia, kuin nykyisen kansan. Ojassa on aarrekin kätkettynä ja kerran on siitä löydettykin kasari (kattila) täynnä hopeita. Vaan kun löytäjä ei yksinänsä jaksanut nostaa raskasta kattilaa ja huusi toveriansa avuksensa, niin painua romahti kattila takaisin maan sisään. Kattilan päällä oli ollut joku vanhankansan kannukin. – Ojan läheisillä kankailla on kuoppia ja ojan suussa on ollut vihan aikana pakosauna. – Samoin on Wenäläisiä surmattu Lusinsaareen Niskanjoella. Sielläkin on ennen näkynyt hautoja, jotka kumminkin ovat hävinneet, kun koko saari on tehty pelloksi.


Niskanjoen Korkalassa oli vihan aikana kolme veljestä: Rusi (Ambrosius), Lassi ja Paavo. Lassin ottivat viholliset mukaansa, kuljettivat häntä alaspäin pitkin jokivartta ja pistelivät piikillänsä. Kun isäntä vihdoin tekeysi kuolleeksi, jättivät viholliset hänet rauhaan. Rusi taas oli taitava noita. Hän kun pöläytti höyheniä ilmaan, muuttuivat ne miehiksi. Neljättäsataa vuotta sanotaan kuluneen näistä tapahtumista.


Jonkun mellakan Isonvihan aikana arveltiin olleen Lohelan seuduilla. Talon tiluksilta on ennen löydetty koko joukko sota-aseiden palasia. Ne ovat valitettavasti joutuneet hukkaan.


Vanhin talo Niskanjoella on puheitten mukaan Raappana. Raappanansaaressa on näillä seuduin ensikerta tulta pidetty. Ensimäisten asukasten arveltiin tulleen tänne Wenetheiton kylästä. – Isonvihan aikana on Raappana ollut erittäin varakas talo. Talossa asui siihen aikaan kaksi veljestä. Parttuan-ojalla sydänmaassa oli pakosauna. Siellä oli koko talon väki ja paljo sinne oli kuljetettu tavaraakin, jota hoitamassa toinen talon isännistä oli. Kun viholliset tulivat taloon, oli siinä ainoastaan vanha muori kotona. Venäläiset sitoivat muorin orteen, kantoivat olkia hänen allensa, sytyttivät ne palamaan kodan seinästä veistämillänsä lastuilla, pakoittaakseen häntä siten tunnustamaan, missä talon isäntä oli. Muorin täytyikin tuskissaan ilmoittaa, mihinkä isäntä oli paennut. Saatuansa isännän käsiinsä, sitoivat Wenäläiset hänen hevosen selkään ja pakoittivat hänen opastamaan heidät pakosaunalle, jossa toinen isännistä oli tavaroinensa. Saunalla oleva isäntä oli kumminkin jo ennen, aavistaen vihollisten tuloa, varustanut ison kiven oven suuhun, ja kun Wenäläinen aukasi oven, heitti hän kiven vihollistansa kohden semmoisella voimalla, että tämä oven kanssa lensi saunan ulkopuolelle. Sitten sieppasi hän kangen käteensä ja ruhtoi sillä jäljellä-olevat kolme vastustajaansa ”toukosiin tomuihin”. – Samalla kertaa veivät viholliset talosta muun muassa avainkoukun. Se saatiin myöhemmin takaisin Paltaniemeltä, jossa Wenäläisten päällikkö oleskeli. Hänen tietämättänsä olivat he tällä tavalla ryskäneet. Kun päällikkö sai tietää näistä hävityksistä, kerrotaan hänen rangaisseen pahantekijät siten, että sidotti heidän kumpaankin jalkaansa saverikon ja valjastutti kaksi hevosta toisen toisapäin heitä saverikosta vetämään.

Kerran taas kulkiessaan, veivät viholliset Raappanansaaresta erään pienen pojan omaan maahansa. Poika kumminkin, mieheksi tultuaan, palasi takaisin kotiseudulleen ja sai siellä kuulla, että hän oli ”rikkaan Raappanan” poika. Kun hän tuli kotitaloonsa, oli hänen isänsä, Raappanan silloinen isäntä, sattunut saamaan paljon harreja ongella. Poikakin, jota talossa ei ensinkään tunnettu, pyysi isännältä kaloja syödäksensä. Isäntä ei kumminkaan sanonut antavansa mitään Wenäläisille, ne kun ovat vieneet häneltä lapsenkin kätkyestä. Kun sitten poika ilmoitti, että hän juuri on tuo kätkyestä kadonnut lapsi, käski isä hänen ajaa partansa, ja sen jälkeen jäi hän asumaan entiseen kotitaloonsa. Poika kertoi sitten, että hänen on kulkiessaan täytynyt vetää hakoa perässään, jott’eivät Koirankuontolaiset voisi vainuta, mihinkä hän oli paennut. – Raappanan seuduilla Kilosaaressa on myöskin ollut Isonvihan-aikuinen pakopaikka.


Niskakosken alussa on Kauko niminen saari. Siinä kerrotaan asukasten vihan aikana olleen vihollista paossa. Muiden muassa oli sinne kulkeunut eräs pappikin. Saareen koettivat viholliset päästä kaikella tavalla, hevosenkin seljässä ajaen, vaan heidän täytyi tyhjin toimin palata takaisin, sillä kuohuva koski teki kaikki yritykset turhiksi. Pakolaisilla oli pyssyjä, vaan ei kuulia. Heidän kerrotaan tinanapeillakin koettaneen ampua vihollisiansa. – Saaressa on vielä myöhempinäkin aikoina näkynyt kiukaansijoja.


Oulujärvessä olevaan Ärjänsaareen on Laurukainen kuljettanut Wenäläisiä, jotka siinä saivat surmansa. Tästä saaresta kerrotaan sama tarina, kuin ennen mainitsemamme Simojärven Wenäläissaaresta.


Oulujärven Kuostonsaaressa on myöskin ollut pakopaikka Isonvihan aikana. Tännekin tulivat Wenäläiset ja koettivat surmata saunaan paenneet Suomalaiset, vaan nämät puolustivat kumminkin henkensä kiukaan kivien avulla.


Ahmaskylässä on ollut vihan aikana pakosauna Lihasaaressa. Asukkaat olivat siellä paossa tavaroineen päivineen. Kun viholliset tulivat kylään, saivat he käsiinsä erään tyhmänsekaisen miehen, joka kehui tietävänsä, missä olisi omaisuutta, jos vaan tahtoisi ilmoittaa. Wenäläiset pakoittivat miehen ilmoittamaan tietonsa, tulivat hänen opastaminansa saunalle ja ”lihasivat” pakolaiset. Siitä syystä sanotaan paikkaa vielä nytkin Lihasaareksi. – Mökkikorpi on ollut myöskin muinoin pakopaikkana, samoin Navettakorpi.

Aarteita on täälläkin. Entisinä vainon aikoina ovat asukkaat kätkeneet tavaransa maahan. Juhannus-yönä ne palavat viinavalkeassa, vaan kätkijät ovat tavallisesti panneet tavaransa niin kovilla ”uhreillau, ett’ei niitä mitenkään voi saada käsiinsä. Ahmasjärven Raatelahdessa sanotaan olevan aarteen, jossa muun tavaran joukossa pitäisi olla eräs ”hopearukki”. Tällekin aarteelle, jos mieli päästä siihen osalliseksi, pitäisi ajaa ”suvikkovarsalla yksiöistä jäätä myöten” ja uhriksi panna ”yksivuotias valkeapää poikalapsi sekä yksiöinen valkea jääräkaritsa”.


Näillä seuduin oleva Surmasaari on saanut nimensä siitä, että paimenet ovat kerran kutkuttamalla tässä saaressa toisensa surmanneet.


Ahmaskylässä on Räisänen ollut Isonvihan aikana kova vihollisten vastustaja. Hänellä oli pakosauna Leppiojan varrella. Sinne saapuivat kerran viholliset ja kun näkivät Räisäsen yksinänsä sydänmaassa, ihastuivat he heti ja sanoivat: ”ahah, jopa nyt olet säkissä!” Tuohon vastasi Räisänen: ”ette ole vielä säkinsuuta kiinni panneet”. Wenäläiset alkoivat R. kiiruhtaa, sanoen: ”a, jouvu sie, pane kengät jalkaan, lähe tavarata näyttämään!” R. paneskeli kenkiä jalkaansa ja tuumasi: ”oota miestä kenkineeksi, koska ootit kasvaneeksi!” Saatuansa kengännauhat kiinni, tuumasi hän: ”nyt lähetään!” Hänellä oli vieressänsä tuppivyö ja siinä kolmihuokoinen tuppi. Sen hän silpasi toiseen käteensä, otti puukon toiseen, alkoi niillä kahden puolen hosua, niin että miehet kaatuivat hänen ympäriltänsä, ja juosta hutki pakoon.

Kerran taas asettui 12-miehinen Wenäläisjoukko yöksi Torakankaan päähän. He rupesivat nuotiolle maata ja panivat muassansa olevan joutsipyssyn oksalle yön ajaksi. Joutsi alkoi riskaa oksalla. Silloin Wenäläiset tuumasivat itsekseen: ”rissa sie mitä rissat, huommenna mie sulla Räisäsen ripsahutan!” Räisänen sattui erään toisen miehen kanssa olemaan lähiseudulla, kuuli vihollistensa tuuman ja tiesi siis olla varuillansa. Kun Ryssät nukkuivat, tuli hän toverinsa kanssa ja tappoi keihäällä kaikki 12 miestä. – Mainittu Torakangas (Muhosperän ja Ahmaskylän välillä) on toisen kertomuksen mukaan saanut nimensä siitä, että siinä on ollut isompi tappelu Wenäläisten ja Suomalaisten välillä. Wenäläiset saivat selkäänsä. Suomalaisten voittoon vaikutti sekin, että Muhoksen Musta-Nykyri nostatti kirkonväen, joka etupuolelta ahdisti vihollisia. Seudun asukkaat itse kävivät heidän kimppuunsa takaapäin. Kankaalta on nykyisten ihmisten aikana löydetty eräs ”kivääri” hongan-komosta. Sen nykyisestä talletuspaikasta en saanut tietoa.


Rokuanvaarallakin oli ollut eräs pakosauna. Wenäläisiä saapui sinne 9 miestä ja he surmasivat mitään vastarintaa kokematta saunaan paennutta väkeä. Räisänen sattui tänne tulemaan ja ajoi yksinänsä Wenäläiset pakoon.


Tunturikankaalla on myös ollut pakosauna. Siinä kerrotaan Wenäläisten surmanneen saunantäyden vaimoja ja lapsia. Sen johdosta kutsutaan seutua vielä nytkin ”sikiösaunan korveksi”. – Calamniuksen mukaan oli mainittuun saunaan kokounut paljo miesväkeäkin, mutta Wenäläiset, tänne tultuansa, surmasivat koko joukon. Vihollisia oli ainoastaan 5 miestä, vaan pakolaiset eivät, vastustajiensa vähälukuisuudesta huolimatta, uskaltaneet tehdä vähintäkään vastarintaa.


Kalaoja on puheitten mukaan ollut Ahmaskylän vanhin talo, vaan Wenäläiset hävittivät sen kerrassaan, niin että se on sitte myöten ollut autiona.


Utajärven Laitilassa on ennen ollut kolme veljestä. Niistä jäi yksi kotitaloonsa, toinen meni Muhosjoen Laitilaan, joka on saanut nimensä hänestä; kolmas veljeksistä meni Sangille Laitisenniemelle ja hän on puheitten mukaan ensimäinen Suomalainen asukas Sanginjärvellä. Laitisenniemi on nyt Lahden talon peltona ja vielä myöhempinä aikoina on siinä tuntunut huoneensijoja. Ennen Laitisen tuloa kerrotaan nykyisen Lahden talon paikalla olleen lappalaiskodan. Isonvihan jälkeen tuli taloon asumaan eräs Saava (Samppa) niminen Wenäläinen. Hän oli tavattoman pahasisuinen ja tuittupäinen mies. Tästä ”pahasta Saavasta” kerrotaan vieläkin monta hauskaa juttua. Hänen sukuansa pitäisi nytkin olla Lahden ja Seppäsen taloissa.

Kun Viho-Wenäläiset tulivat Lahden taloon, sattui talossa juuri silloin olemaan messu. Väki pakeni riiheen, vaan viholliset osasivat sinnekin sekä surmasivat papin ja muun messuväen siten, että löivät heitä kurikoilla päähän. – Lahden asukkailla oli vihan aikana pakosauna Sanginjoen varrella.


Sangin Niemikylään ovat ensimäiset asukkaat tulleet Utajärven Hiltulasta. Löytyy kumminkin toinen tarina, jonka mukaan asutus Sanginjärvelle on levennyt Muhoksen Holapasta. Entisillä Holapan asukkailla olisi pitänyt olla kalatulet Sangilla. Sitä jälkeä on siellä vieläkin Holapoita. Itse Sankilaiset taas kalastelivat vanhaan aikaan Juorkunassa. – Paavolan talon sanottiin olevan vanhimman Niemikylässä. Kun sitä aljettiin rakentamaan, lähti karhu pakoon erään kiven luota, jota vieläkin näytetään talon lähellä.

Paavolassakin kävivät Viho-Wenäläiset. He sitoivat orteen talon Eera nimisen isännän ja aikoivat polttaa hänet oljilla. Kun isäntä vihdoin tekeysi kuolleeksi, laskettiin hän alas orresta.

Sitten saivat Wenäläiset käsiinsä erään vaimo-ihmisen, Meri-Ellin, ja pakoittivat hänen opastamaan itsensä Pilkkasuvannolle, missä Simunan väki lehmineen päivineen oli paossa. Meri-Ellin täytyikin, hevosen selkään sidottuna, opastaa viholliset saunalle. Hän ei sanonut kumminkaan osaavansa muuten, kuin jokivartta, ja niin lähdettiin matkalle. Sinne kumminkin kerkesi ennen mainittu Paavolan Eera, joka, saatuansa kuulla vihollisten puuhat, riensi soita myöten suoraan pakolaisille sanaa viemään. Kerrotaan, että miehen kädet vihollisen harjoittamasta rääkkäyksestä olivat niin raihnaat, ett’ei hän voinut hiihtäessään käyttää sauvakoita ensinkään. Kumminkin ehti hän viedä sanan vihollisten tulosta pakolaisille. Nämät eivät ensin uskoneetkaan Eeran puheita, emäntä vaan arveli, että sanantuoja oli lähtenyt saunalle maitoa juomaan. Vihdoin uskottiin kumminkin Eeran puhe ja pakolaiset lähtivät pois saunalta. Kohta sen jälkeen tulivat viholliset ja ampua navauttivat saunan oveen. – Ainoastaan yksi lammas jäi heidän saaliiksensa. Sen söivät Wenäläiset oppaansa kanssa. – Sitten lähtivät he palailemaan kylään, vaan kun tultiin Paavolan näköisälle, surmattiin Meri-Elli. Hänen hautaansa näytetään vieläkin Paavolan aidan takana.


Kärpästä oltiin vihan aikana paossa Utosjoella Waaranpäässä. Vielä nytkin sanottiin siellä törmässä näkyvän pirtin jäännöksiä. – Kärpän riiheen oli kerran kokounut iso joukko Suomalaisia. Wenäläiset tulivat sinnekin ja surmasivat onnettomia tavallisella julmuudellaan. Vihdoin alkoi ”Kivekkäiden ammun-napse kuulua järven päästä” ja silloin lähtivät vihollisetkin pakoon.


Utosjoen varrella on ollut pakosaunoja useissa kohden. Sellainen on ollut Koskelan myllyn luona. Vielä nytkin sanottiin siinä olevan sileä kenttä ja kiukaan-muotoinen kivirova. Paitse sitä kuuluu siinä olevan isonlainen kuoppa, johonka luullaan erään papin tulleen haudatuksi. – Hirvenpitämällä on myöskin ollut pakopirtti. Sinne olivat Paavolan asukkaat paenneet. Samanlainen pakopaikka sanottiin olleen Kylmän-ojan latvassa.

Kylmänojan-ahossa Kiiminginjoen pohjoispuolella melkein Tervon talon kohdalla, n. 1 ½ virstaa mainitusta joesta, sanotaan olleen Isonvihan-aikuinen pakopaikka. Mainitun kankaan itärinteesen on kaivamalla tehty isonlainen syvennys, joka luultavasti on aikoinaan ollut navettana. Se on n. 4 ½ syltä pitkä, 3 s. leveä. Kolmella suunnalla on seinät, jotka korkenevat sen mukaan, kuin kangaskin ylenee. Peräseinä on siis kaikkein korkein (n. 2 ½ kyynärää). Oviseinää ei ole ollenkaan. Permanto on aivan tasainen; isoja kuusia ja haapoja on siihen jo ehtinyt kasvaa.

Muutaman sylen päässä alempana kankaan rinteessä on pienoinen kuoppa, joka on kentiesi ollut ennen kaivona; parin sylen päässä siitä on kiviläjä, hyvin maatunut, n. 1 ½ syltä kanttiinsa laaja. Sen ympärillä tuntuu vielä, kun tarkasti katsoo, hiukan seinänkudetta, vaan se on kokonaan sammalen peitossa. Siinä on kukatiesi ollut pakolaisten asunto. Seinäin jätteistä päättäen, näyttää huone olleen n. 3 syltä kanttiinsa laaja. Tulisija on ollut nurkassa.


Wuotolla sanotaan Holapan olevan vanhimman talon. Se, samoinkuin Koistilakin, on ollut olemassa jo Isonvihan aikana. Silloinen Holapan isäntä jätti maansa sikseen ja lyöttäysi Kivekkäiden jouk-koon. Kivekkäät ovat näillä seuduin hyvin huonossa maineessa ja heitä kuvataan usein yhtä kelvottomiksi, kuin itse Wenäläisiä.

Kun viholliset tulivat Koistilaan, oli talossa par’aikaa messu. He ottivat papit, joita silloin sattui olemaan kaksi, kantoivat suuren honkakasan talon kartanolle ja aikoivat siinä polttaa onnettomat. Silloin tuli sana: ”Sissit tulevat Sangilta”, jonka kuultuansa Wenäläiset pötkivät pakoon ja papit jäivät polttamatta. Talossa on vielä myöhempinä aikoina ollut pöytä, jonka päällä Wenäläisten kerrotaan teurastaneen talon lehmän ja johonka on jäänyt koloja heidän iskuistaan.

Monta vuosisataa ovat jo asukkaat olleet näilläkin seuduilla. Sitä todistaa eräs Wuoton kylän Tapauksen talossa oleva tallirakennus, jonka seinässä ainakin kolmessa kohti selvästi näkyy vuosiluku 1473. Tämän huoneen sanottiin olevan jo kolmannella sijalla ja nykyiselle paikallensa on se tuotu Wuoton Holapasta.


Juorkunassa on ensikerta tulta pidetty Tihisessä Niemikylässä. Nykyjään ei enää Tihistä ole ollenkaan, vaan se on yhdistetty Lipon taloon.

Lipossa ovat Viho-Wenäläiset kovasti telmäneet. Kun he tulivat taloon, sattui olemaan pyhäpäivä ja paljo kylän nuorisoa oli kokounut talon kentälle ”leskeä juoksemaan”. Viholliset katselivat nuorten iloa vähän aikaa joen takaa, kulkivat sitten talon ylipuolelle, josta kalapatoa myöten pääsivät joen yli, saapuivat siten taloon ja surmasivat koko nuorukaisjoukon talon läheisellä kentällä. Vielä nykyisten miesten lapsuuden aikana on talon pelloista löydetty vaimonpuolten palmikoita ja korvarenkaita. Surmatut haudattiin talon läheiseen Tervasaareen. Tälle paikalle on nyt kasvanut isoja petäjiä, joidenka arvellaan saaneen alkunsa onnettomain luista.

Lipossa on vieläkin eräs vanha aitta, johonka viholliset ovat väkisellä menneet sisälle. Ovessa on iso paikka, jonka kohdalta Wenäläisten sanotaan työntäneen kangen oven läpi ja sen avulla vääntäneen oven auki (Vrt. s. 17). – Talonväellä oli vihan aikana pakosauna Marttisen sydänmaalla Leväojalla. Sinne kuljetettiin talon tavarat, lehmät y. m.


Pietosessa Hakosenjärven rannalla, jossa nyt on pieni mökki, on ollut vihan aikana iso talo. Kun viholliset tulivat taloon, oli isäntä, tavattoman vahva mies, makaamassa. Viholliset kärttivät ukkoa lähtemään liikkeelle, näyttämään heille talon kassoja, vaan hän tuumasi, että ensin hänen pitää saada vaatteet yllensä, sillä

”Kengässä uro parempi,
Ruojuessa rohkeampi”.

Kun ukko oli kenkinyt, sieppasi hän tuppivyönsä, jossa oli vanhankansan tavan mukaan iso kolmihuokoinen tuppi puukkoa, neulakoteroa, tuluksia y. m. pieniä tarveskaluja varten. Tällä aseellansa ukko ajoi kaikki vastustajansa käpälämäkeen.


Vanhin talo Särkijärvellä on Kinnula. Siihen ovat ensimäiset asukkaat tulleet Muhoksen Kinnulasta. Ensin oli Kinnusilla kalavesi Särkijärvellä ja vihdoin jäivät he sinne asumaankin.

Tässäkin kylässä ovat Venäläiset harjoitelleet tavallista julmuuttaan Isonvihan aikana. Siihen aikaan oli Särkijärvellä ainoastaan kolme taloa, nimittäin Jurvala, Kinnula ja Kerälä. Näiden talojen isännät kumminkin tekivät vihollisillensa kovaa vastarintaa. Kinnunen oli vahva mies, joka ruumiinsa voimilla ja tulisella luonteellansa teki vihollisillensa kaikenlaisia kepposia; Jurvasella oli hyvä hevonen, sen avulla hän vältti vihollistensa vehkeet, Keränen taas oli hyvä juoksemaan. – Näitä miehiä Venäläiset pelkäsivät ja lausuivat heistä:

”Kinnunen kiivas tappelija,
Keräsell’ on kiverät sääret,
Suon selällä souteloo,
Jurvasella hepo hyvä”.

Kinnusella oli pakosauna Korpilahdella Särkijärven rannalla. Saunalle kerrotaan kerran vihollisten pohjastuneen. He houkuttelivat isännän lähtemään kotiinsa ja siellä panemaan saunan lämmitä. Isäntä tottelikin kehoitusta, ja kun hän oli ”saunaa kattomassa”, paiskasivat viholliset oven kiinni, surmataksensa lämmittäjän savun sekaan. Toiset rupesivat ovea painamaan, toiset lähtivät hakemaan pönkkäpuita. Kinnunen sillä aikaa sivalsi suurimman kiven kiukaasta ja heitti sillä vihollisiansa. Silloin näistä muutamat heittivät henkensä, toiset lähtivät pakoon.

Toisen tarinan mukaan oli Kinnusella pakosaunassa hänen lapsenvuoteessa oleva vaimonsakin. Viholliset saapuivat saunalle ja alkoivat pakolaisia ahdistaa. Silloin Kinnunen syyti ensin kaikki kiuaskivet ulos, nousi sitten katolle ja alkoi sieltä maloilla lyödä hujottaa vihollisia, niin että näiden täytyi lähteä pakoon. Kerran Kinnunen kumminkin aseettomana joutui kotonaan vihollisten käsiin. Häntä vaadittiin ilmoittamaan tavarainsa säilytyspaikka ja hän sanoikin omaisuutensa olevan tallin-ylisellä. Sinne lähdettiin miehissä. Isäntä meni edellä, vaan päästyänsä perille, sieppasi hän vanhan pertuuskan, jolla surmasi koko joukon. – Taas kun Kinnusta erään kerran ahdisteltiin, ei hän saanut käteensä muuta asetta, kuin tupakkikukkarolla varustetun tuppivyönsä. Sillä kapisteli hän vastustajansa pakoon. Eräs näistä, kun tuli toveriensa luokse ja kun häneltä kysyttiin, miksikä hän ei ottanut Kinnusta kiinni, sanoi: ”a min hälle voit, kun tuppi sai, kukkaro läksi!” (toisin: ”a ei voi kestää, tuppi säimii, kukkaro läimii”).


Jurvasella oli pakosauna Kärkkäällä. Sinnekin tulivat viholliset ja löysivät saunasta vaimon ja lapset. Ne surmattiin ja vaimolta leikeltiin rinnat pois, kun hän vielä oli hengissä. Itse isäntä vahtasi taloansa ja piti puolensa, kun hyvällä hevosellaan pian pääsi pakenemaan. – Jurvanen lienee ollut itsekin sukkela liikkumaan, sillä vihollisten kerrotaan kutsuneen häntä nimellä ”jalka-hippa”. – Särkijärvellä olisi vihollisten pitänyt hävittää eläimetkin niin tarkkaan, jotta yksi ainoa lehmä jäi eloon. Sille nousi järvestä kumppaliksi sonni, jotenka karja taas saatiin sikeämään.


Pirttimaassa Olvas-ojan varrella on ollut ennen vanhaan talo. Sen jäännöksiä ovat ne rauniot, joita mainitulla kankaalla sanottiin löytyvän. Tämän talon isäntä on puheitten mukaan ollut jokseenkin tuittupäinen mies. Hän oli pannut vaimonsa kaivoon, jättänyt pienen tyttärensä sydänmaahan ja paennut itse muille maille. Tytön sattuivat kalamiehet löytämään ja kuljettivat Juorkunan Määttään.