Isonvihan aikana, jolloin koko Suomi oli mitä kovimman hävityksen alaisena, sai Pudasjärven pitäjäkin osaltaan kovaa kokea. Wenäjän Karjalaiset kulkivat täälläkin ja murha, hävitys sekä rauniot todistivat heidän käyntiänsä. Useassa kohti tällaisissa rajaseuduissa, varsinkin Kajaanin tienoilla, tekivät asukkaat omin päin sopimuksia ja välirauhoja vanhan tapansa mukaan vihollistensa kanssa. Pudasjärvelläkin on koetettu saada toimeen tuollainen välirauha.

Jo ennenkuin varsinainen Isoviha alkoikaan, koetti lautamies (tolfmannen) Jaakko Räisänen v. 1700 laatia rajarauhan omain pitäjäläistensä ja vihollisten kesken sekä lähti, saadaksensa tämän vahvistetuksi, pitäjän kirkkoherran puheille, joka taas vuorostansa kirjoitti asiasta Oulun silloiselle rovastille Jaakko Frosterukselle ja lähetti Räisäsen kirjettä viemään. Tähän vastasi Oulun rovasti, että Pudasjärveläisten pitäisi odottaa ”Korkean Esivallan armollista suosiota”. Kuinka tämän rajarauhan sitten kävi, siitä ei ole tietoa; luultava on, että asia jäi siksensä ja että entiset rauhattomat ajat taas koittivat, sillä muutamia vuosia myöhemmin eli v. 1717 tapaamme Pudasjärvellä varsinaista sotaväkeä, joka tietysti oli sinne asetettu estämään vihollisten hävityksiä.

Viime mainittuna vuonna on Pudasjärvelle asetettu sotaväkeä katteinien Långströmin ja Kärjen (Kärck) johdolla. Tähän aikaan rakennettiin Naapan saareen jonkunlainen suojus eli vallitus ja joki suljettiin ”paalutuksella”1. Mutta Pudasjärveläisille ei koittanut nytkään parempi aika. Sotaväki kohteli kansaa enemmän vihollisen kuin liittolaisen tavalla. Siitä syystä lähtivätkin talonpojat Jaakko Angelinus ja Juho Jaakonp. Räisänen (luultavasti ennen mainitun lautamiehen poika) maaherran, kenraalimajorin Maunu Cronborg’in luokse, joka oleskeli tähän aikaan Torniossa, seurakunnan puolesta viemään valituskirjettä hänelle. Tämä valituskirja, joka on varustettu pitäjän sinetillä, on kirjoitettu Pudasjärvellä Kesäk. 27 p. v. 1717. Siinä valittavat seurakuntalaiset hätäänsä ja kovaa köyhyyttänsä sekä varsinkin sotamiesten kelvotonta käytöstä, että nämät ryöstivät ja pieksivät asukkaita, rasittivat heitä ylimääräisillä kyyteillä ja yleensä kohtelivat heitä niin, että heidän täytyi jättää kotinsa ja asuntonsa autioiksi sekä paeta pois, joll’ei esivalta tulisi heille avuksi ja vapauttaisi heitä tästä inhoittavasta ja ilkeästä joukkiosta.

Valituskirja sisältää 10 eri pykälää. Ensin oli katteini Långström ja hänen poismenonsa jälkeen Kärki asettunut heidän luoksensa niin suuren väkijoukon kanssa, että kunkin talonpojan täytyi suojella ja elättää 3, 4, 5 vieläpä 7:nkin miestä. Näihin oli vielä yhtynyt koko joukko pakolaisia ja maankulkijoita. Kun sotaväki lähti ryöstöretkillensä, jätettiin talonpoikain luo joukko miehiä, joka nylki ja kiskoi rahvasta ja otti väkivallalla kaikki, mitä talonpojalla oli. He käyttivät tavatonta kapanmittaa ja laskivat, että niitä menee 30 tynnyriin, joka kumminkin täyttyi hyvin 24:stä. Täten ottivat he lähes ¼ tynnyriä joka tynnyrille liikaa. Paitse sitä polttivat he alituisesti viljaa viinaksi niin suuressa määrässä, että oli suuria mäskiläjiä, joita heidän sikansa eivät olleet ehtineet syödä ja kuluttaa. He pitivät tuhkatiheään juominkeja ja kemuja ja käyttivät ylellisyyteensä talonpojan omaisuutta. Niin esim. piti heille aina rangaistuksen uhalla seuloa hyviä ruis- ja ohrajauhoja puuroon ja muihin keitoksiin. Lukuun-ottamatta monia kyytejä, joita muuten vaadittiin, täytyi talonpoikain veneellä kuljettaa heitä Iissä ja taas tuoda heidät sieltä takaisin. He olivat siellä kulkevinansa muka kruunun asioissa, vaikka heidän asianansa oikeastaan oli viinan ja tupakan myyminen sekä lohen-osto Iissä. Sotamiehet eivät viitsineet hakata edes niitä halkoja, jotka he tarvitsivat, vaan talonpoikain, joilla ei hevostakaan ollut, täytyi vetää perässään puut sillä aikaa, kuin sotamiesten hevoset seisoivat joutilaina ja söivät talonpojan heiniä. Kaiken mitä talonpojalla oli jyviä, vaatteita, kuparia, karjaa y. m. ottivat he, jos tavarat vaan sattuivat joutumaan heidän kynsiinsä. Sentähden näytti talonpojista kohtuullisemmalta ja kuninkaallisten asetusten mukaiselta, että niiden, jotka ryöstöretkillänsä hyötyivät vihollisia ryöstämällä, pitäisi käyttää omia varojansa ylelliseen elämään, eikä kiskoa kaikkia köyhältä rahvaalta, joka tahtoi vointinsa mukaan koota niin paljon varoja sotaväen ylläpitämiseksi, kuin sille laillisesti annetaan.

Kaiken tämän tähden rukoili kansa, jota viholliset olivat ryöstäneet, kaikkein alammaisimmasti, päästäksensä erilleen tästä säälimättömästä joukosta: he tahtoivat kernaammin itse Jumalan avulla antautua vaaraan ja koettaa puolustaa itseänsä, kuin kärsiä mainitun sotaväen mielivaltaa, jota he eivät kauemmin voi kestää, vaan täytyi heidän joko odottaa kuolemaa, taikka jättää kerrassaan kaikki ja turvautua kerjäläissauvaan, joll’ei ”Teidän Korkea-arvoisuutenne” suvaitse ottaa heitä Kuninkaallisen Majesteetin armolliseen suosioon ja suojelukseen.

Tämä valituskirja näkyy tepsineen. Sen vastaukseksi saivat Pudasjärveläiset maaherralta näin kuuluvan kirjeen:

”Koska talonpojat Pudasjärvellä Jaakko Angelinus ja Juho Jaakonp. Räisänen kovasti valittavat sitä vastusta ja vallattomuutta, jonka heille ja usealle muulle seudun asukkaalle katteinit Långström ja Kärki tuottavat, niin turvataan mainitut talonpojat Kuninkaallisen Majesteetin korkeassa nimessä kaikkia mainittujen katteinien puolelta tulevia väkivaltaisuuksia vastaan; nämät (katteinit) älkööt uskaltako kovan rangaistuksen uhalla tehdä vähintäkään vahinkoa eli väkivaltaa mainituille henkilöille älköötkä kenellekään muille Kuninkaallisen Majesteetin uskollisille alammaisille Suomessa ja Pohjanmaalla, koski se sitten omaisuutta eli heidän persoonallista vapauttansa.

Torniossa Heinäk. 18 p. 1717.

Magnus Gronborg.”2

Meillä ei ole tietoa, paraniko Pudasjärveläisten tila tämän maaherran kirjeen kautta. Sen vaan tiedämme, että kansantarut kertovat näistäkin erämaista samanlaisia verisiä muistoja Isonvihan ajoilta, kuin muualta Suomesta.


Tyräjärvellä olivat viholliset hävittäen kulkeneet. Siellä oli ollut semmoinen pelko, että jyvät kylvettiin hangelle, jott’eivät viholliset saisi niitä käsiinsä.


Jokijärvessä on Murhiniemi niminen niemeke. Niemellä on järven puolella hyvin jyrkkä kallio. Tähän paikkaan kerrotaan asukasten saartaneen vihollisensa, joidenka täytyi vihdoin työntyä kalliolta järveen. Pudotessansa saivat he kaikki surmansa. Siitä on Murhiniemi saanut nimensä.


Noin neljä peninkuormaa Pudasjärven kirkolta ylöspäin on Iijoessa Kettolampi niminen suvanto. Kun Viho-Wenäläiset kerran palasivat ryöstöretkiltään tavaroillensa ja saapuivat mainitulle lammelle, levähtivät he siinä muutamia päiviä. Ryöstösaaliina oli heillä muun muassa eräs kirkonkello, jonka he olivat ottaneet Pudasjärven (toisten mukaan Pietarsaaren) kirkosta. Lammille tultuansa, sitoivat he kellon kahden kuusen väliin ja soittelivat sitä levähtäessään. Kun he lähtivät pois eivätkä enää jaksaneet kuljettaa kelloa muassaan, täyttivät he sen hopeilla ja upottivat lampeen. Kellon päälle on sittemmin maatunut saari, ja siinä sanottiin vielä nykyisten miesten muistaessa näkyneen niiden aluspuiden päät, joidenka päälle kello lampeen upotettiin. Samoin kertoi eräs vanha mies muistavansa, kun ne kuuset, joidenka välissä kelloa soitettiin, vielä olivat pystyssä. Niissä oli ollut kirjoitusta, ”jota eivät papitkaan osanneet lukea”.

Toisen kertomuksen mukaan rakensivat talonpojat mainitun lammen rannalle jonkunlaisen patterin ja panivat siihen muutamia ymmyrkäisiä tervalla ja noella mustatulta tuohikääryjä kanuunain asemesta, toivoen tämänkaltaisella varustuksella voivansa karkoittaa pois lähestyvät viholliset. Patterin takana olevaan isompaan kiveen oli vielä hakattu reikä, joka täytettiin ruudilla. Kun Wenäläiset lähestyivät, sytytettiin ruuti ja sitäpaitse laukaistiin muutamia pyssyjä. Näin syntyneestä pamahduksesta säikähtyivät viholliset kovasti ja tässä häiriössä kaatui heidän veneensä, jossa kirkonkellokin oli, ja kello painui lammen pohjaan. Sitten kaivoivat Wenäläiset rahansa ja muut tavaransa maahan ja pötkivät aikakyytiä omaan maahansa3.

Monta vuotta tämän jälkeen, kun jo oli rauha maassa, kulki eräs Tyrämäeltä kotoisin oleva mies Wenäjällä ja kuuli siellä eräältä Wenäläiseltä, mihin kohti rahat Kellolammella oli kätketty. Hän palasi kotiinsa, laski veneellä myötä virtaa Kellolammelle ja löysikin Wenäläisen neuvomasta paikasta ”veneentäyden kuparirahoja”. Sitä jälkeä on Tyrämäellä vieläkin rikkautta. Kirkonkello sisustoineen on tänäkin päivänä Kellolammen pohjassa4.

Kun Kurjen kylässä Alatalon väki oli niityllä, tulivat viholliset taloon. Ihmiset säikähdyksissään menivät heinärintuukseen vihollista pakoon. Wenäläiset kumminkin löysivät asukkaat heidän piilopaikastaan ja pistelivät keihäillänsä kaikki kuolijaaksi. Surmatut haudattiin talon pellon pientareesen. Sen johdosta sanottiin siellä vieläkin näkyvän kuoppia.


Kurjen kylä on puheitten mukaan perinyt nimensä Kurki nimisestä Lappalaisesta. Hän asui ensin Iijoen varrella nykyisen Säkkisen talon seuduilla. Siitä kulki hän ylös joen vartta ja asettui Kurjenkosken rannalle Kostonjoen suuhun. Siitä hän taas lähti liikkeelle ja teki majansa Kurjenniemeen Kaukuanjärven pohjoispuolelle. Paikalla pitäisi vieläkin olla kuoppia, joissa nämät asukkaat ovat tavaroitansa säilyttäneet. Vielä kerran muutti Kurki majaa ja asettui nyt Kuusamoon Livojärveen laskevan Kurjenjoen varrelle. Tähän loppui Kurjen vaellus, sillä tarina kertoo, että hänet tässä hirtti oma vävynsä, eräs toinen Lappalainen. Hirttolava on ollut vielä nykyjänsä elävien ihmisten nähtävänä. Joku kiviraunio on myöskin paikalla, jos kansan puheessa on perää5.

Vanha väki on yleensä kansan kertomusten mukaan ollut hyvin riitaista ja pahankurista. Pelttarin talon ja Riihiahon (Puolangolla) väliä on kolme peninkuormaa. Siitä huolimatta eivät Pelttarilaiset voineet suvaita muka näin läheistä naapuria. Halmemaista ja kalastuspaikoista syntyi mainittujen talojen isäntäin kesken riita ja se vei vihdoin siihen, että Pelttarilainen nostatti käärmeet ja karhut Riiheläisen taloon. Kun nämät alkoivat kovin vaivata asukkaita ja kun niitä ei mitenkään saatu talosta eraumaan, täytyi Riiheläisen vihdoin muuttaa talonsa toiseen paikkaan. Vanhan talon sija sanottiin vieläkin tuntuvan ja kerrotaan, että Riihivaarassa on aivan nykyjäänkin nähty ”lentäviä käärmeitä”.


Jongunjärvi kerrotaan saaneen nimensä hyvin vähäpätöisestä seikasta. Kun nimittäin nykyinen sukukunta tuli muutamalle lähellä Jonkua olevalle kankaalle, sattui yksi tulijoista menemään järven rannalle, ja kun hän, nähtyänsä järven, sieltä palasi toveriensa luokse, tuumasi hän heille: ”onpa siellä jonkulainen järvi!” Siitä saakka on järvi ollut Jonku niminen. – Turhaan tiedustelin mistä nämät ensimäiset asukkaat olivat kotoisin.


Pudasjärven sydänmaalla on Sotivaara niminen kangas. Tähän kerrotaan Wenäläisten Isonvihan aikana eksyneen. Kun he eivät mitenkään osanneet pois, täytyi heidän nälissään syödä yksi joukostansa. Sitten tekivät he sen lupauksen, että heittäisivät kaikki entiset pahat tapansa pois, jos vielä ihmisten pariin pääsisivät. He rupesivat sitten hakkaamaan linjaa ja sitä myöten tulivat vihdoin Jurmun kylään. Täällä oli vaan emäntä yksinänsä kotona, vaan Ryssät maksoivat rehellisesti kaikki, mitä talosta ottivat, ja lähtivät sitten menemään omaan maahansa.


Kesäsydännä tuli kerran kymmenmiehinen Wenäläisjoukko Pintamaisen taloon, jossa silloin ei sattunut olemaan kotona muita, kuin seitsenvuotias poika ja vielä nuorempi tyttö. Talo kun oli tunnettu varakkaaksi, alkoivat viholliset heti kysellä rahain säilytyspaikkaa ja kun lapset eivät rahoista tienneet, päättivät vieraat lähteä muun väen luokse, joka oli niityllä Pintamaisjoen varrella, neljänneksen päässä talosta. Lähellä taloa on mainitussa joessa Taivalkoski niminen, 80 jalkaa korkea, putous. Poika tarjoutui veneellä saattamaan Wenäläisiä niitylle; tyttö taas sidottiin lavitsaan kiinni, jottei hän pääsisi kylään viemään sanaa vihollisten tulosta. Lähdettiin siitä matkalle, vaan kun tultiin lähelle koskea, komensi poika kaikki miehet veneen pohjalle makaamaan, jotta hän sitä paremmin näkisi laskea. Wenäläiset tottelivat, ja kun päästiin kosken niskaan, laski poika veneen likelle rantaa ja hyppäsi itse maalle. Kaikki Wenäläiset huilasivat putoukseen ja hukkuivat. – Sama tarina on saatu talteen muualtakin Pohjanmaalta ja Wenäjän Karjalassakin on se tunnettu.


Simojärven keskellä on Wenäläissaari. Saareen on puheitten mukaan kuollut iso joukko Wenäläisiä. Tapaus on ollut kansan kertomuksen mukaan seuraava: Wenäläiset saivat läheltä Simojoen suuta vangiksi erään Suomalaisen, nimeltä Laurukainen, ja pakoittivat hänen opastamaan itseänsä ylöspäin pitkin jokivartta. Sanomattakin ymmärrettänee, että Laurukaisen päivät eivät olleet kehuttavia. Nälällä ja kaikella tavalla kiusasivat Wenäläiset opastansa. Viimein, päästyänsä Simojärvelle, hautasivat he hänet elävänä erääsen kivirovaan Kultivaaran alle. Tullessansa olivat viholliset hävittäneet koko Simojoen varren, ryöstäneet paljon tavaraa ja ottaneet erään miehen vaimonkin vangiksi. Laurukaisen haudattuansa, menivät he sitten kaikkine saaliinensa Wenäläissaareen nukkumaan. Erään seuralaisistansa asettivat he kumminkin Kultisalmen korvalle puuhun vahtiin, etteivät takaa-ajajat tietämättä voisi hyökätä heidän päällensä.

Vangitun vaimon mies sekä joukko muita miehiä oli lähtenyt takaa-ajamaan rosvoja. Kun he saapuivat Kultivaaralle, kuulivat he vielä Laurukaisen valitukset ja pelastivat hänen. Hän tiesi heti kertoa, mihinkä viholliset olivat paenneet ja että he jo ennakolta olivat päättäneet asettaa vahdin puuhun. Laurukaisen johdolla sitten lähdettiin eteenpäin. Tarina kertoo, että takaa-ajajien joukossa oli eräs vanha sokea ukko. Kun Wenäläissaarta aamupimeällä lähestyttiin, kyseli vanhus, oliko vihollisilla iso valkea. Kun hänelle vastattiin myöntävästi, kielsi hän seuruettansa menemästä likemmäksi. Hetken kuluttua, uudisti hän kysymyksensä ja silloin vastattiin hänelle, että nuotio oli vieläkin jokseenkin suuri, mutta kumminkin pienempi, kuin edellisellä kerralla. Vasta kolmannella kerralla, kuultuansa, että nuotio oli kokonaan sammunut, käski ukko miesten rientää eteenpäin. Kultisalmelle päästyänsä, ampuivat he ensin vahdin. Tämä koetti huutaa tovereillensa ja eräs vihollisista, kuultuansa vahdin huudon, ilmoitti asian kumppaneillensa, mutta he eivät olleet siitä millänsäkään, sanoivat vaan: ”Simonlintu siellä luihkaa”, ja rupesivat taas nukkumaan. Suomalaiset menivät nyt kenenkään huomaamatta saareen, pelastivat ensin vangitun vaimon, jonka vihollisten päällikkö oli tuppivyöhönsä sitonut. Sitten kantoivat he kirveet ja muut saapuvilla olevat aseet veneisin ja alkoivat työnnellä niitä Simojärven selälle. Kun viimeinen vene työnnettiin, hyppäsivät Suomalaiset siihen. Juuri silloin sattui eräs vihollisista heräämään, herätti toverinsakin ja miehissä alkoivat he nyt rukoilla Laurukaista, että hän toisi heille veneen. Itse he lupasivat heittää entiset koirankurit pois, sanoen: ”a Laurukainen, valkeapeä poika, a tuo sie vene! Huttuu hyvää ruokaa keitetäh, kuiri oman käteh annetah, Ruotschin voita silmäks’ pannah”. Kun toiset näin tekivät lupauksiansa, huusi yksi äissään: ”a jos tuo Laurukainen käsih saataisih, kuuma tina kurkkuh valettaisih, suolet hongan oksall’ lapettaisih”.

Mutta Laurukainen piti nahkansa. Hän ei tuonut venettä ja pääsi tovereinensa onnellisesti pakoon. Kerrotaan, että eräs vihollisista koetti uimallakin saavuttaa rannalta ulkoutuvaa venettä. Hän saikin jo veneen perästä kiinni, mutta silloin Suomalaiset kirveellä katkaisivat hänen sormensa. Kaksi Wenäläistä koetti uida läheiseen Porosaareen, vaan nekin ammuttiin, sillä Suomalaiset olivat asettaneet vahteja vartioimaan, etteivät viholliset millään tavalla voisi pelastua.

Kun Wenäläisiltä oli kaikki pelastumisen toivo poissa, alkoivat he syytää kalleuksiansa Simojärveen. Kaikkien vihollisten kerrotaan kuolleen tähän Wenäläissaareen. Kun kuuden päivän perästä mentiin katsomaan, ”näyttelivät he vielä puukkojansa ja irvistelivät”.


Hetetjärven kylässä ovat vanhimmat talot Oinas ja Jurvansuu. Ne ovat olleet olemassa ennen Isoavihaa, Oinaan talossa näinkin erään vanhan aitan, jonka seinässä oli vuosiluku 1665.

Asukkaat tänne kerrotaan tulleen Savosta. Ensimäiset tulijat olivat Repo ja Halinen. He tulivat ensin Paavolan seuduille. Sammakkolammen päässä näkyy vieläkin erään nyt jo melkein suon sisään painuneen sillan eli portaan jäännöksiä, jota kutsutaan Revonsillaksi. Sen pitäisi olla mainitun Revon tekemä. Halinen jäi Hetetjärven kylään, vaan Repo meni sieltä Kollajaan, jossa Repolan talo vieläkin muistuttaa hänestä.

Toisen kertomuksen mukaan tulivat ensimäiset asukkaat Oinaasen Kemin Taivalkosken Oinaan talosta.

Taipaleenharjulle ovat ensimäiset asukkaat tulleet Ylikiimingistä. Sieltä oli ensin tullut kaksi vaimonpuolta Hiltulan talosta ja sittemmin yksi miehenpuoli Parkkisesta. Taipaleen talo on vielä nytkin vanhoissa kirjoissa Parkkinen.

Tässäkin kylässä ovat Viho-Wenäläiset kovasti telmäneet. Varsinkin ovat Jurvansuun ja Keinäsen talot olleet kovan hävityksen alaisina. Siihen aikaan oli Jurvasessa kaksi taloa yksillä pelloilla. Niiden välillä oli vaan vähäinen kuusikkometsä. Wenäläiset hävittivät toisen talon tykkänään. Talosta jäi ainoastaan yksi riihi jäljelle ja sen lakkaan pelastui eräs vanha vaimo lapsi sylissä. Tämän hävityksen tähden kutsutaan vieläkin Jurvasessa entisen naapuritalon sijalla olevaa peltoa ”autioksi”.

Tämän hävityksen aikana oli Jurvasen isäntä kylässä Paasolassa Nuorittanjoella. Vieraalle oli laitettu ruokaa ja muun muassa maitoa keitetty. Kun hän alkoi syömään, muuttui maito kupissa yht’äkkiä vereksi. Siitä arvasi hän, että viholliset ovat tulossa, ja lähti tuotapäätä kotiinsa hiihtämään. Kun hän oli päässyt talosta vähän ulohtaammalle, alkoi sieltä kuulua huuto, jotta viholliset tulevat. Kotia tultuansa, sai hän kohta omin silmin nähdä, kuinka viholliset hänen talonsa hävittivät. – Isonvihan aikuisista tapauksista muistuttaa Hetetjärven kylässä Karkuaho, johonka asukkaat olivat paenneet. Paitse sitä oli ollut pakomajoja Aitta-ahossa, Aittamaassa, Hetehaudalla y. m.


Mainittakoon tässä myöskin seuraava tarina, joka kerrotaan Puolangan Askanmäestä. Kun viholliset tulivat taloon, joka jo siihen aikaan oli seudun varakkaimpia, sattui talonväki olemaan Pikku-Askalla niityllä. Kotimiehenä oli talon nuori, kaunis emäntä, joka oli yleensä huudossa paikkakunnalla nimellä ”Kaunis-Kaija”. Hänen pakoittivat viholliset opastamaan itsensä muun väen luokse. Kaikki väki surmattiin, ainoastaan isäntä pelasti uimalla henkensä. Emännän veivät viholliset omaan maahansa. Siellä hän oli pitemmän aikaa, synnytti kaksi lastakin. Kun sitten Suomalaiset sattuivat kulkemaan Wenäjällä ryöstö-retkellä, tapasivat he emännän lehmää lypsämässä Wenäläisen peltotilkulla. Emäntä sanoi tahtovansa palata kotipuoleensa ja neuvoi Suomalaisia menemään piiloon, sillä pirtti oli täynnä vihollisia, jotka juuri olivat Suomeen ryöstöretkelle lähdössä. Kun yöllä oli asetuttu nukkumaan, antoi emäntä sovitun merkin maanmiehilleen. Nämät hyökkäsivät silloin esiin ja polttivat pirtin kaikkine sisustoinensa. Suomalaiset palasivat nyt emännän keralla omaan maahansa. Askanmäen isäntä oli sillä välin jo toistamiseen nainut ja uusi emäntä sattui olemaan tarhalla lehmiänsä lypsämässä, kun entinen tuli taloon. Lehmät tunsivat vanhan hoitajansa ja menivät häntä nuolemaan. Kun uusi emäntä sitä kummasteli, sanoi vieras lehmistä: ”omat on sormijuottoseni”. Entinen emäntä jäi taas taloon ja myöhemmin naitu lähti siitä mielisuosiolla pois.

Lähdeviitteet

  1. Suomi 1843, s. 135.
  2. Finlands allmänna Tidning 1856, N:o 41.
  3. Kaiku 1879, N:o 3.
  4. Vanhemman kirjaanpanon mukaan palasivat viholliset hävitysretkeltä Limingasta. Matka kävi ensin onnellisesti, mutta Kellolammella alkoivat ryöstäjiä kohdata kaikenlaiset onnettomuudet, jotka pantiin ryöstetyn kellon syyksi. Niistä vapautuakseen, upottivat he kellon jokeen. Tarinassa mainittu Wenäjällä kulkija Tyräjärveläinen oli juuri ennen mainittu Räisänen, jonka talo siihen aikaan oli varakkain Pudasjärven ylimaassa. Hän oli kotiseutunsa etevin mies ja johtaja kaikissa yrityksissä, kuten jo ennen on nähty. Lautamiehenä ja kirkonmiehenä ollen, oli Räisänen ylimmäinen oikeudenkin valvoja näissä sydänmaissa. Hänen asemaansa kuvaa seuraava tapaus: Räisäsellä oli talonsa lähellä mylly, jonka viereen eräs varkaansekainen mies oli rakentanut mökkinsä. Kun tämä alkoi varastella jauhoja myllystä, suuttui Räisänen. Hän kutsui seudun mahtavimmat miehet kokoon keskustelemaan asiasta. Kun päätös oli tehty, lähdettiin heti veneillä soutamaan mökin luokse, sen omistajalle sanottiin, että hänen pitää muuttaa pirttinsä toiseen kohti. Pirtti ja muu omai-suus kannettiin veneisin ja kuljetettiin pari neljännestä alemmaksi Jokijärven rannalle. Sinne käskettiin miehen rakentaa asuntonsa. Paikkaa kutsutaan vielä tämän tapauksen johdosta Myttyvaaraksi (Finl. allm. tidn. 1856, N:o 41).
  5. Tarinan on minulle toimittanut ylioppilas H. W. Helander, joka jonkun aikaa seurasi minua matkoillani Taivalkoskella ja Kuusamossa.