Musta-Nykyri

Etevimpiä talonpoikaispäälliköitä entisinä rauhattomuuden ja vainon aikoina oli Nykyri Muhoksella. Vielä nytkin elää kansan huulilla kertomuksia hänen mainetöistään. Näitä hän pani toimeen osaksi tavattomilla ruumiin-voimillansa, mutta varsinkin oli hänen noitataitonsa kuuluisa. Nykyrin maine levesi hänen kotiseutunsa ulkopuolellekin. Niinpä on tieto hänestä saapunut Ranttilan muinaisen kappalaisen Ganander’inkin kuuluville. Tämä viime vuosisadalla elänyt kirjailija on jättänyt meille Nykyristä seuraavat tiedot:

”Nykyrin, erään talonpojan, jonka mukaan nimitetty talo vieläkin on Muhoksella, kerrotaan naapuriensa ja sukulaistensa kanssa niin kohdelleen kuljeskelevia Wenäläisjoukkoja suurena sota-aikana, että veri oli jäällä juossut ja että kirkko jäi vihollisilta polttamatta. Tämän olisi pitänyt tapahtua samaan aikaan, kuin Wenäläiset polttivat Limingan kirkon v. 1591”1.

Kansa yleensä arvelee Nykyrinkin eläneen Isonvihan aikana samalla tavalla, kuin se sovittaa kaikki muutkin tätä vuosisataa vanhemmat sotamuistonsa mainittuun vainon-aikaan. Ganander’in antaman tiedon mukaan on tämä sotasankari kumminkin elänyt toistasataa vuotta ennen Isonvihan aikoja. Kun Muhoksella on kaksi Nykyri nimistä taloa, toinen Pyhänsivulla, toinen Muhosjoen varrella, on vaikeata päättää, kummassako näistä taloista hän oli isäntänä. Useimmat, varsinkin vanhat ihmiset, näkyivät arvelevan, että hän oli kotoisin Pyhänsivun Nykyristä. Kumminkin löytyy toisia kertomuksia, joidenka mukaan hän asui Muhosjoen Nykyrissä.

Mutta vaikka Nykyrin kotitalosta onkin eri mielipiteitä olemassa, ovat kaikki kertojat yksimielisiä siinä, että Musta-Nykyri oli aikoinansa muita paljoa etevämpi. Hän oli tavattoman isokasvuinen mies, voimainsa puolesta ”tulisen vahva”, mustaverinen, kuten jo nimensäkin osottaa, ja muutenkin kolkon näköinen. Paitse sitä oli hän taitava noita, joka sanansa voimalla sai aikaan mahdottomia. Jo hänen äänensä oli sitä laatua, että se herätti vastustajissa pelkoa ja kauhistusta. Niinpä kerrotaan, että kerran koko Wenäläisjoukko lähti pakoon, kun eräs edellä-kävijöistä kertoi, että ”Musta-Nykyri myljyi” lähiseuduilla.

Kerran taas, kun Wenäläiset lähestyivät Nykyrin taloa, syyteli isäntä omia aikojaan kotikartanollansa täysinäisiä tervatynnyreitä seinästä seinään. Silloin viholliset arvelivat keskenään: ”Ei ole nyt hyvä mennä taloon, Nykyri on vihassa, möykkää ja paukkaa siellä”. Näin sanoen, lähtivät Wenäläiset tiehensä.

Kerran sattuivat viholliset tulemaan taloon, kun isäntä oli kenkimässä. Silloin Wenäläiset olivat iloissaan siitä, että kerrankaan olivat tavanneet julman vastustajansa semmoisessa tilassa, ett’ei hän voinut itseänsä puolustaa. He alkoivat keskenänsä tuumailla, mitenkä Nykyri olisi surmattava. Toiset ehdottelivat, että he polttaisivat saaliinsa olkikupojen keskellä, toiset, että kaula leikattaisiin poikki. Vihdoin kumminkin sovittiin siitä, että Nykyri on elävänä nyljettävä. Itse hän kuunteli aivan levollisena vihollistensa keskustelua ja sanoi, että kun he ovat odottaneet häntä kasvavaksi, niin odottakoot nyt kenkiväksikin. Saatuansa kengät jalkaansa, sieppasi hän orrelta aseensa, jona hänellä silloin oli luokan tapaan koukistettu viikate, ja alkoi sillä räiskiä vihollisia, niin että he saivat lähteä tiehensä.

Toisen kertomuksen mukaan otti Nykyri kengittyänsä ”pata-pölkyn” pöytänsä vierestä, ja kun hän sillä löi vihollisia, ”kaatui niitä luokona”. Sitten meni hän ulos pirtistä, ajoi pakoon kaikki kartanolla olevat Wenäläiset, meni aittansa portaille, otti kaksi höyhennelikkoa, pöläytti niiden sisustan ilmaan, sanoen: ”nuo kaikki minun puolestani!” Höyhenet muuttuivat miehiksi ja Nykyrin itsensä kerrotaan silloin hävinneen näkymättömiin. – Erään toisinnon mukaan menivät viholliset sokeiksi Nykyrin pöläyttämien höyhenien vaikutuksesta ja luulivat kirkonväen olevan liikkeellä. Siitä säikähtyneinä riensivät he pakoon.

Nykyri sattui kerran olemaan pirttinsä karsinassa rekeä tekemässä, kun Wenäläiset tulivat taloon, aukasivat pirtin oven ja kysyivät: ”a, onkopa Nykyri koissa?” Tämä vastasi: ”teällä rekeä tehä kaperteloo”. Kun Wenäläiset pakkausivat yhä likemmäksi, sieppasi hän pöydän ja kapisteli sillä viholliset pakoon. Sillä kertaa sanotaan hänen surmanneen kolme Wenäläistä omaan rantaansa.

Kun Wenäläiset taas kerran retkeilivät, pelasti Nykyri talonsa tunnetulla sukkeluudellaan. Silloin kumminkin joutui hänen poikansa vihollisten surmattavaksi. Sitten lähti hän ratsastaen viemään sanaa naapuripitäjän Limingan asukkaille, joita vihollinen myöskin uhkasi. Kun viholliset, takaa ajaen, koettivat ampumalla hätyyttää sekä häntä itseänsä että hänen hevostansa, turvausi Nykyri tunnettuun noitataitoonsa, loihtien itsensä ja hevosensa sellaisiksi, ett’eivät vihollisten kuulat heihin ensinkään pystyneet. Kun hän tuli Liminkaan, oli kansa, pyhäpäivä kun silloin sattui olemaan, par’aikaa kirkossa jumalanpalvelusta pitämässä. Nykyri astui keskellä saarnaa kirkkoon, käveli saarnastuolin eteen ja käski papin lopettaa toimituksensa, ilmoittaen, että viholliset ovat tulossa. Kun hänen sanainsa todenperäisyyttä epäiltiin, aukasi hän takkinsa ja puisti kirkon lattialle koko joukon kuulia, joita viholliset matkalla olivat häneen ampuneet, vaan jotka noitakeinojen tähden eivät päässeet vaatteita syvemmälle uppoamaan. Myöskin kerrotaan hänen näyttäneen kirkkoväelle surmatun lapsensa veristä paitaa. Limingan kirkkomiehet lähtivät silloin veneillä merelle turvaa etsimään, vaan, kun paksu sumu nousi, eivät he päässeet paljon mihinkään. Yksi tyttö pääsi pakoon kirkon lakkaan ja sai sieltä kolmen päivän kuluessa katsella vihollisten mellakkata.

Nykyrin kerrotaan kerran ”lihanneen” ison joukon vihollisia Walkolan luona olevan, Muhosjokeen laskeutuvan, puron suussa. Tästä tapauksesta on Calamnius saanut tarkemmat tiedot. Hänen kertomuksensa mukaan oli Nykyri lukuisamman talonpoikaisjoukon päällikkönä, ja mainittu kirjailija näkyy olettavan, että hän oli kotoisin Muhosjoen Nykyristä. Walkolan luona tapahtuneesta tappelusta kertoo hän seuraavalla tavalla:

”Kun nyt Ryssät suurissa laumoissa tulivat idästä päin ja Nykyrin vähäinen väkijoukko pelkäsi vihollisen paljoutta, rohkaisi Nykyri heitä sillä sanomalla, että, jos he pitivät itsiänsä liian vähälukuisina vihollisten rinnalla, hän kyllä esiin loihtisi jos kuin suuren joukon ihmisiä, siihen kait ei paljon tarvittu, suurempia kummia oli hän toimittanut, hän ei tarvinnut muuta kuin kourallisen höyheniä vaan, ja niitä kun hän ilmaan puhaltaisi, niin ne muuttuisivat sotamiehiksi. Ryssät tulivat, Suomalaisten täytyi vetäytyä Nykyrin talosta Walkolaan, ja silloin täytyi Nykyrinkin tarttua loihtutemppuihinsa. Vaan hän puhalsi nyt ei ainoastaan kourallisen vaan säkillisen höyheniä ilmaan, ja heti muuttuivat nämä sotamiehiksi. Tästä kävivät Suomalaiset urhoollisiksi ja tappelu luja nousi nyt jäällä Nykyrin talon ja Walkolan välillä. Vihdoin ajettiin Wenäläiset pakoon. Nykyri ajoi niitä takaa aina Nenäkankaalle saakka Limingassa. Tämä tapahtui ”uuden vuoden päivänä”.

Sitten kerrotaan, että Nykyri meni Limingan kirkkoon ilmoittamaan vihollisten tuloa ja että hän siellä, tehdäkseen kertomuksensa uskottavammaksi, oli ”reväissyt auki vaatteensa ja näyttänyt veristä paitaansa”. Tämän kertomuksen mukaan siis Nykyri itsekin oli tullut tappelussa haavoitetuksi.

Nykyrin loppuelämästä kertoo sama kirjailija:

”Kaiken sen pahan edestä, minkä hän tiesi Ryssille tehdä, vihasivat nämä häntä kovasti ja koettivat kaikin voimin häntä vainota ja hänen perhekuntaansa rääkätä. Itse täytyi hänen viimein lähteä pakoon ja hän katosi sitten tietämättömiin. Ainoastaan pojallensa oli hän sanonut ”tuonne jäivät hopeani” ja samalla viitannut suohon, joka on Muhos- ja Oulujokien välillä. Poika oli koettanut hopeat siitä saada ja sen vuoksi suota kaivanut, mutta hopeat olivat kiini lunastussanoissa, jotka isä oli unhottanut antaa, ja sen tähden ne sinne ikuisiksi päiviksi ovat jääneet”2.


Toinenkin vankka mies, Tahvolan isäntä, on kertomuksen mukaan elänyt Pyhänsivulla samaan aikaan, kuin Nykyri. He ovat olleet koko kylässä ainoat miehet, jotka jotenkuten ovat säilyttäneet talojansa vihollisten hävityksiltä. Kaikki muut kylän asukkaat olivat sydänmaissa pakoisalla.

Tahvosellakin oli pakosauna Kontiosaaressa. Siinä hän säilytti henkensä monen vuoden kuluessa, kävi aina kotonansa töitä tekemässä ja lähti taas pakopaikkaansa, kun luuli vihollisten tulevan. Kerran kun hän huomasi vihollisten lähestyvän, lähti hän juosta kahnasemaan saunallensa. Renki sattui par’aikaa olemaan kotisaunassa kylpemässä ja hänelle huusi Tahvonen mennessään, että hän joutuisi pois, sillä muussa tapauksessa ovat viholliset kohta niskassa. Renki kumminkaan ei niin pian joutunut lähtemään, ja kun isäntä seuraavana päivänä tuli kotoansa katsomaan, oli renki kujalla surmattuna. Tahvonen itsekin pelkäsi, että vihollinen tulisi kerran hänen pakopaikalleen ja oli siitä syystä aina varuillansa. Wahtisaaressa, Oisavanjärven yläpuolella, on hän pitänyt vahtia. Hän on puheitten mukaan ainoa näihin aikoihin eloon jäänyt isäntä Pyhänsivulla. – Tämän-aikuisista hävityksistä muistuttaa myöskin Wenäjänniemi Heinijoen seuduilla. Tämä niemi on saanut nimensä Viho-Wenäläisistä, jotka yöpyivät mainitulle paikalle ja saivat kaikki surmansa Kivekkäiltä, jotka sattuivat sinne tulemaan.


Tältä ajalta lienevät nekin tarinat, joita kerrotaan vanhoista Muhoksen Leskeläisistä. Leskelän sanotaan olevan vanhimpia taloja Muhoksella. Ainakin tiedetään varmaan, että talo on ollut olemassa jo XV:n sataluvun loppupuolella. Talon kohdalla Muhosjoen takana on nimittäin ollut vanha, lauta-ikkunoilla varustettu, peltolato. Sen seinässä oli useammassa kohti polttamalla tehty vuosiluku 1594. Lato on nykyjään purjettu. – Leskelä on ollut ennen Kuusiniemi nimeltään. Siinäkin on muinoin ollut erittäin urhea ja voimakas isäntä. Hänen kerrotaan olleen niin isokasvuisen, että, kun hänellä oli pystyssä olevan tervatynnyrin uurre polvensujumassa, jalkoterä ylti tasalleen maahan. Siihen aikaan tekivät Suomalaiset hävitysretkiä Wenäjälle, kostaaksensa niitä hirmutöitä, joita Wenäläiset, täällä käydessään, harjoittivat. Seudun mahtavimmat miehet kokoontuivat yhteen joukkoon ja lähtivät vihollisen maahan ryöstämään Kuolan linnaa. Kuusiniemeläinenkin, joka oli paikkakunnan urhoollisimpia, oli tietysti muassa. Kun tultiin linnan seuduille, lähti Kuuselainen, joka oli ”kaikkein raajin mies”, ensimäisenä sisään. Vaan kun vihollisia alkoi tulla linnasta, niinkuin ”turkin hijasta”, lähtivät muut pakoon ja jättivät urhean johtajan yksinänsä vihollisten käsiin. Silloin hän tietysti tuli voitetuksi ja sai surmansa siten, että ”kuuma tina valettiin kurkkuun”.

Tähän aikaan oli onnettoman miehen raskaana oleva leski, Hekka niminen, pakopirtillä Utoksella Potkunjärvellä. Hän synnytti siellä Matti nimisen pojan ja muutti entiseen kotitaloonsa, kun sodan kauhut olivat asettuneet. Toisen kertomuksen mukaan säilytti emäntä henkensä siten, että vihollisten käydessä talossa oli lattian alla piilossa. Kun talon asukkaaksi nyt tuli leski, muuttui talon nimikin Leskeläksi. Matista tuli erittäin vahva mies ja hänen sanotaan niittäneen yhtenä päivänä niin paljon suoniittyä, kuin sittemmin koko Leskelän väki on päivässä niittänyt. Myöskin kerrotaan hänen ennustaneen, ett’ei vasta tule niin vahvaa miestä Leskelään.

Silloisessa Leskelässä oli ainoastaan yksi lehmä. Siitä on vielä kansan muistossa seuraava runonkatkelma:

”Yksi on lehmä Leskelässä,
Jota Hekka heruttelee,
Siitä Matti maion juopi,
Karjaviljan kallistaa”.

Siinä kohti, missä nyt on Leskelän Sipola niminen viljamaa lähellä taloa, on ennen ollut jonkun ”ruunun asessoorin eli voudin” asunto. Kun hänellä Viho-Wenäläisten tullessa oli paljo ”ruunun rahoja” hallussaan, kätki hän ne Muhosjokeen laskeutuvaan Sipolan-ojaan. Kerrotaan, että vanhat Leskeläiset ennen ovat kaivaneet tätä ojaa ja saaneetkin rahat käsiinsä, mutta kun rahoja sitten aina ”vaadittiin” takaisin ja kun niiden ”lainaajat” eivät saaneet yölläkään rauhaa, täytyi viedä aarre takaisin entiseen kätköönsä. Vasta sitten voisi mainitut rahat saada, kun kätköpaikkaan pantaisiin ”yksivuotias valkeapäinen poika ja vuorokauden vanha valkea jääräkaritsa”.


Hakkaraisen, Määtän ja Laukan saaret ovat olleet puheitten mukaan ennen yhtenä ja silloin muodostaneet Laitasaaren, josta sitten kylännimi on johtunut. Saari taas on saanut nimensä siitä, että ylimaalaiset ennen, tervoja kuljettaessansa, ottivat tästä saaresta veneisinsä laitapuita. Toisen kertomuksen mukaan kulkivat Liminkalaiset Muhoksella kalanpyynnissä ja ottivat saaresta tarvittavia puita.


Tapion isäntä on myöskin ollut vahva mies Isonvihan aikana. Hänellä oli pakosauna Pirttijärvellä. Sinnekin tulivat Wenäläiset, vaan Tapiolainen, vahva kun oli, surmasi yksinänsä viisi miestä. Yksi vihollisista pääsi kumminkin karkuun ja toi suuremman Venäläisjoukon Tapiolaista ahdistamaan. Nämät hukkuivat Pirttijärveen. Isäntää kumminkin alkoi peloittaa, kun viholliset olivat saaneet tiedon hänen pakopaikastaan, ja siitä syystä lähti hän yhä edemmäksi etsimään turvaa ja teki silloin ensimäisen suojan nykyisen Seluskan talon paikalle. Siellä hän kumminkin vielä kerran yhtyi vihollisiin, jotka tulivat häntä vastaan Seluskanjärven jäällä. Tässäkin pääsi Tapiolainen voitolle, surmasi vihollisensa ja syyti ruumiit jään alle. Tämän tapauksen johdosta on vieläkin Seluskanjärvessä Kalmolahti, josta järveä kuivattaessa on löydetty vanha miekka. Se on kumminkin saanut hukkaan.


Sanginjoella on lähellä Kassisen taloa Murhikangas. Lähiseudun asukkaat olivat siellä paossa. Viholliset kumminkin tulivat paikalle, surmasivat pakolaiset ja panivat heidät polkemalla lähellä olevaan Murhiojaan. – Isonvihan aikuisia pakosaunan-sijoja on tässä kylässä Pakosaaressa Honkalan takalossa, Rallatin-kankaalla y. m.


Lumijaisissa oli ollut vihan aikana kielevä akka. Kun Wenäläiset tulivat näille seuduin, olivat asukkaat paenneet pois; ainoastansa mainittu eukko oli jäänyt taloon ja pistäynyt lattian alla olevaan kuoppaan piiloon. Viholliset arvelivat, että talossa ei ole asukkaita ensinkään ja tuumasivat toisillensa: ”tässäpä oli ennen kielevä akka”. Tämän kuultuansa, ei akka malttanutkaan pitää suutansa kiinni, vaan virkkoi: ”en ole kielas enkä mielas, vaan sanon asian laadulleen”. Kun Wenäläiset tämän kuulivat, sieppasivat he akan pois sillan alta ja surmasivat hänen. – Tämän saman seikan sanoo Calamnius tapahtuneen Niskakosken seuduilla. Iin Tannilan kylän Wesan talosta kerrottiin se myöskin. Piilopaikastaan sanotaan eukon lausuneen, kun Wenäläinen hänen puhelijaisuuttansa muisteli, ”aina tuot’ on sanalla sanaa vastattu”.


Ganander’in antaman tiedon mukaan olivat Kekkonen Muhoksella ja Trattila Pyhäkosken varrella ennen uhripaikkoja. Kekkoseen tulivat ensimäiset asukkaat Kannanlahdesta Wenäjältä. Talon kartanolla oli eräs aitta, johonka pantiin uhriksi hopeata, tinaa y. m. aina, kuin lapsia vietiin ristille. Aittaan oli tehty eri uhrireikä poika- ja tyttölapsia varten. Jos ei uhria annettu, tuli lapsista sokeita, kuuroja eli muuten vaivaisia. Eräs sotamies kellisti vihdoin aitan jokeen. Rikas Kekkosen talo alkoi sen jälkeen köyhtyä.

Trattila oli lohenpyyntipaikka, johonka eräs Hilppa niminen mies pani ratintäyden keitettyä lohta uhriksi, saadaksensa hyvän kalansaaliin. Toinen mies kumminkin tuli ja söi lohen suuhunsa3. – Nykyinen kansa ei tiedä kertoa näistä uhripaikoista mitään. Trattila nimistä paikkaa ei nykyjään enää löydykään.


Perttulassa oli vihan aikana taitava tietäjä. Kun viholliset alkoivat taloa hätyyttää, nosti hän kirkonväen ja karkoitti vastustajansa sen avulla.


Pohjolassa on ennen vanhaan ollut vankka ukko. Hänen kerrotaan kantaneen ensimäisen hirren Muhoksen kirkon rakennukseen. Tavattoman vahva ja iso kun oli, pystyi hän kantamaan semmoisen puun, jota liikuttamaan muuten tarvittiin kymmeniä miehiä. Ukko oli vääntänyt hirren olalleen kirkkorannassa, kävellä jutistanut sitten kirkkoa kohden ja kävellessä tuumaillut: ”yht’aikaa, yht’aikaa hyvät perkeleet”; hänellä näet oli koko kirkonväki apuna. Kirkon salvokselle tultuansa, ryyppäsi hän puolenkannua paloviinaa.


Heikurasta ovat asukkaat Isonvihan aikana muuttaneet Savoon. Nykyinen Heikuran isäntä kertoi, että vielä hänen ukkovaarinsa aikana olivat Savolaiset käyneet toisinaan heillä kyläilemässä ja entisiä asuinsijojaan katselemassa. – Wenäläiset olivat käyneet tässäkin talossa. Talossa oli siihen aikaan vahva harmaja hevonen, jonka selkään isäntä hyppäsi, kun viholliset olivat jo kartanolla, ja pääsi siten vainolaisten käsistä pakoon Taskun sydänmaalle Oulujoen pohjoispuolelle, jossa oli talon pakosauna. – Talon läheisellä kankaalla on useita maatuneita kuoppia, joissa on vihan aikana ruoka-aineita säilytetty. Samaan tarkoitukseen arvelee kansa käytetyn niitä kuoppia, jotka ovat Kaipolan läheisillä kankailla. Yhtä semmoista kävin Kaipolan isännän kanssa katsomassa. Se oli n. 3 kyynärää pitkä, 2 k. leveä ja n. kyynärää syvä. Samanlaisia sanoi isäntä muidenkin kuoppain olevan, joita likikankailla tavataan. Tällaisia kuoppia löytyy kosolta jokitörmissä Muhosperässä. Yleensä niitä ei sanottu olevan muualla, kuin talojen läheisyydessä.


Nykyisen Montankosken kerrotaan syntyneen myöhemmin. Ennen arvellaan joen kulkeneen lähempää Halolan taloa, jossa vieläkin näkyy joen-uoman tapainen alanko. Nykyisen kosken sijalla on puheitten mukaan ollut Matero eli Lämsä niminen talo. Se syöstyi jokeen, kun virta käänti suuntansa. Tämän kerrotaan tapahtuneen itse joulu-aamuna. Muinaisesta talosta muistuttaa vielä Montankoskessa oleva Materonkaarre.


Henttulasta oli isäntä vihan aikana paennut Muhosperään Hevoharjulle, joka on saanut nimensä siitä, että mainittu Henttulan isäntä tältä jyrkältä harjulta syyteli vihollisten hevosia jokeen. Viholliset kumminkin saivat täällä Henttusen kiinni ja kuljettivat hänet sydänmaan poikki Kylmälän kylän Tuppuun. Täällä majaili vihollisten päämies eli ”kapteeni”. Hän oli ystävällinen Henttusta kohtaan ja olisi loihtinut hänen haavansakin terveiksi, vaan Henttunen sanoi itsekin voivansa sen tehdä. Sen jälkeen kuljetettiin Henttusta ja muutamia muita Suomalaisia kahdeksan vuotta ympäri maata ja vihdoin lähdettiin heitä viemään Helsingistä Moskovaan. Henttunen tekeysi tästä hyvin iloiseksi, sanoen nyt pääsevänsä ”paksun pullan pariin”. Kun hän näin oli hyvällä tuulella, sai hän olla irti, vaan ne, jotka vaikeroivat, pantiin köysiin. Matkalla pääsi Henttunen erään toisen Suomalaisen kanssa pakoon. Hän saapui vihdoin monen harharetken perästä kotiinsa, jossa hänen pitkällisen poissa-olonsa aikana kaikki pellot olivat menneet ketoon.


Säkkilän-oja on ollut erittäin suuri talo vihan aikana. Talon varallisuutta todistaa sekin, kun siinä runonkatkelman mukaan oli

”Sata sarven kantajata,
Tuhat tuojoa utaren,
Tuhat turkin antajata,
Tuhat villan tunkijata”.

Paitse sitä oli talossa kukkoja ja kanoja. Kun Wenäläiset kesän aikana tulivat Muhokselle ylhäältä päin, kuului Hyrkkäänmäelle Säkkilästä lehmän ammonta. Siitä viholliset eivät olleet milläänkään. Tuokion kuluttua kuului samalta suunnalta koiran haukunta. Ei sekään mitään vaikuttanut. Vasta kun kukko lauloi talossa, tuumailivat viholliset keskenänsä:

”Ammoo lehmä lehossai,
Haukkuu koira korvessai;
Kussa kukko, siinä talo,
Kussa talo, siinä lapsi”.

Kukon laulua kohti kulkien, saapuivat Wenäläiset taloon. Talo kun oli sydänmaalla ja erittäin varakas, oli sinne kokoutunut muualtakin likiseudulta paljo väkeä. Kaikki ihmiset saivat surmansa ja talo poltettiin tykkänään. Vielä nykyisiin aikoihin on talon luona ollut eräs suuri hauta, johonka onnettomain luut on pantu. Tätä kuoppaa oli joku vähän kaivanutkin, vaan hän heitti kaivamisen pois, kun haudasta alkoi tulla esille ”sääriluita ja pääkalloja”.

Talon sijalle on jo ehtinyt kasvaa vankka hirsimetsä, jossa vieläkin näkyy jälkiä muinaisista pellon-ojista. Vieläkin voipi niistä huomata, että talon tilukset aikoinaan ovat olleet laajat.


Kolkan talo on ollut alkujaan Juvani niminen. Isonvihan jälkeen on talo muutettu nykyiselle paikalle. Ennen on se ollut siinä, missä nyt on talon Juvani niminen niitty, n. 2 virstaa talon alapuolella. Vihan jälkeen tuli siihen isäntä Pudasjärven puolesta. Hänellä oli tapana sanoa kaikkia nurkkapaikkoja ”kolkaksi”. Siihen aikaan oli talossa hyvä nauriintulo ja kun isäntä taas kerran katseli erääsen pellonnurkkaan kylvämäänsä naurismaata, tuumaili hän itsekseen: ”Taas kolkass’ naati nutturia nakkaa”. Siitä ruvettiin taloakin sanomaan Kolkaksi.


Loton talo on ollut ennen Lotvomaa. Kun sitä kylän keskuudessa sanottiin Lotoksi, muutettiin talo vihdoin kirjoissakin sen-nimelliseksi.


Kokko ja Klemettilä Pyhänsivulla olivat Isonvihan aikana yhtenä talona. Viho-Wenäläiset tulivat tähänkin taloon, sitoivat talossa olevan vanhan akan orteen ja aikoivat polttaa hänet oljilla. Akka tuumaili, kun häntä orteen nostettiin: ”ohoi, jopa tässä taitaa viimeinen päivä lähestyä, vaan jopa nuo näkyvät Kivekkäätkin tulevan!” Tästä Ryssät säikähtivät, niin että katkaisivat nuoran, jolla olivat uhrinsa sitoneet, ja lähtivät käpälämäkeen. Toisen kerran samassa talossa käydessään, syytivät viholliset kaikki talon asukkaat jään laidalta koskeen. Talossa oli silloin eräs ”semmoinen takaponkka” akka, jonka toinen jalkoterä oli taaksepäin kääntynyt. Hänkin aiottiin panna jokeen ja hän kuljetettiinkin jo töyän kielelle. Silloin vasta huomattiin, että hän oli vaivainen, ja eräs vihollisista sanoi: ”ka ei Jumalan vaivaista upoteta!” Akka jätettiin sillä tavalla eloon ja eräs pieni lapsi annettiin hänelle hoidettavaksi. Akka elätti sitten itseänsä ja lastansa vellillä, jota hän keitti lehmänvuodasta. Se ainoastaan oli jäänyt jäljelle Wenäläisten teurastamasta talon lehmästä.


Isonvihan aikaan sovittaa kansa myöskin tarinan Pyhäkosken nimestä, vaikka se on tietysti paljoa vanhempi ja on luultavasti saanut nykyisen nimensä jo pakanuuden aikana. Kansan huulilla olevan tarinan mukaan on eräs Wenäläinen ensimäisenä laskenut Pyhää. Sotkajärvellä, josta Pyhä alkaa, ”risti hän silmiänsä” nykyisen Ristiniemen talon paikalla, joka siitä toimituksesta on saanut nimensä. Silloin lupasi hän, onnellisesti alas päästäkseen, Pyhälle vuotuisen uhrin, sanoen: ”A, ku sie kunnialla alas peästät, Pyhä nimes olkoh ja joka vuosi uhrin soat!” Wenäläinen lähti sitten erään toverinsa kanssa solumaan alaspäin, pani karahkan itsekseen edellä huilaamaan virran muassa ja ohjasi venettänsä sen mukaan. Matka kävi onnellisesti ja kun tultiin Rakankallion seutuville, jossa joki tekee kiukan mutkan, alkoi keulamies hätäillä, että joki loppuu siihen paikkaan ja huusi: ”a suppuh männään, suppuh männään!” Perämies ei ollut tästä millänsäkään, lohdutteli vaan toveriansa, sanoen: ”a ei vesi värssih mää”. Näin kulkivat he yhä eteenpäin ja saapuivat onnellisesti kosken alle. Laskijan kerrotaan olleen Montta nimisen ja nimensä on hän jättänyt perinnöksi Pyhäkosken viimeiselle putoukselle, joka vieläkin on Montankoski nimeltään.

Ensimäisen laskijansa julman lupauksen mukaan onkin Pyhä vuosittain ottanut uhrinsa, ja jos uhri ei tule joka vuosi suoritetuksi, ottaa Pyhä seuraavana vuonna ”velkansa” moninkertaisesti.

Calamnius on kuullut tämän tarinan kerrottavan eri tavalla. Montta, kosken ensimäinen laskija, oli syntyperältään tuntematon. Hän oli onnellisesti kulkenut kankaisilla vesillä, laskenut koviakin koskia ja kaikista oli hän pelastunut pienen arkkusensa avulla, jota hän aina kuljetti mukanansa vasemmassa kainalossaan. Arkun sisällystä ei kukaan varmaan tiennyt. Toiset arvelivat sen sisältävän kalleuksia, kultaa ja hopeata, toiset taas noitakapineita, naisensydämmiä ja ihmissilmiä. Kun Montta tuli Pyhän-niskaan ja näki mahtavan kosken, alkoi hän pelosta vapista ja koetti kääntää veneensä takaisin, vaan se oli jo liian myöhäistä. Silloin lankesi hän polvilleen, rukoili kosken haltijata ja lupasi hänelle uhrata, mitä kalliinta hänellä oli, jos vaan onnellisesti pääsisi kosken alle. Veneessä oli karahka, jota Montta oli purjeena käyttänyt. Sen heitti hän koskeen ja viillätti veneensä sen jälkeen. Laskija pääsikin onnellisesti kosken viimeisen putouksen niskalle. Lupauksensa mukaan olisi hänen nyt pitänyt jättää haltijalle kallein tavaransa – arkku. Sitä hän, vaarallisimpain kuohujen ohitse päästyään, ei kumminkaan aikonut tehdä. Yhä ohjasi hän venettänsä edellä kiitävän karahkan jälkeen. Se pysähtyi erääsen kosken alla olevaan pyörteesen ja alkoi siinä pyöriä. Montan vene tuli samaan paikkaan ja hän tarttui karahkaan, aikoen nostaa sen veneesensä. Silloin horjahti Montta arkkuinensa veteen ja katosi sinne. Kolmen päivän kuluttua nousi ruumis Montanlammen pinnalle. Samassa paikassa nousevat vielä nytkin koskeen hukkuneiden ruumiit ylös. Ensimäisen laskijansa petollisuutta kostaaksensa, vaatii nimittäin Pyhä nyt joka vuosi uhrinsa (Joukahainen, seitsemäs vihko, 1873. s. 115–23).

Tämän-aikuinen on kansan kertomuksien mukaan myöskin Ruskonkivi, joka on Muhostaipaleella Ison-Ruskonsuon laidassa maantien vieressä viiden eikä, niinkuin Calamnius kertoo, kahden virstan päässä Syväyksestä. Jo aikaisin on tämä kivi vetänyt tutkijain huomion puoleensa. Niinpä E. Frosterus viime vuosisadan alussa kirjoittamassansa käsikirjoituksessa ”Breves observationes antiqvitates Ostrobothnicas spectantes” tästä kivestä mainitsee, että siihen on hakattu ruotsalainen kruunu, Wenäläisten risti ja Lappalaisten vasara. Samassa kertoo hän, että näitä merkkejä ei enää niin tarkkaan havaita, vaan joku aika sitten ovat ne olleet aivan selviä. Näiden merkkien mukaan olisi tämä kivi ollut jonkunlaisena rajakivenä mainittujen kansain välillä. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin lausuu Mathesius tästä ”rajakivestä”, että se on asetettu pystyyn, kolmea kyynärää korkea ja leveä. Merkeistä lausuu hän samaa, kuin Frosterus, kumminkin lisäten, että näitä merkkejä ”ei enää ollenkaan tahi hyvin epäselvästi voipi nähdä”4.

Calamnius, joka on tämän kiven piirustanutkin, kertoo mainituista merkeistä näin:

”Perille tultuani ha’in minä ensinkin mainitut merkit. Näitä havaitsinkin ja näin vanhain kirjoittajain siinä totta puhuneen, että nämä merkit ovat epäselviä. Nenäliinalla kostuteltuani näitä, jotta selvemmin niitä näkisin, ja tarkkaan nyt näitä tarkasteltuani tulin minä siihen vakuutukseen, että asiata oltiin jokseenkin romanttiseerattu. Risti siinä kyllä näkyi, sekin vähäpätöinen, vaan ei oikeata vasarata eikä kruunua. Oli siinä kyllä semmoinen kolo, jonka sopi vasaran pääksi saada, mutta kun se ensiksikin oli hyvin syvä ja aivan hyvässä säilyksessä, niin että se vallan selvästi näkyi ilman kostuttamattakin, kun sen sijassa muut merkit olivat vallan kuluneet ja epäselvät, niin ettei niitä kostuttamallakaan tahtonut selvään saada, ja toiseksi tällä kololla ei ollut vähintäkään varren-kyhettä, jota ilman se ei vasaraksi pääse, niin se minusta näyttää sangen epäiltävältä 1:ksi onko tämä kolo sinne ollenkaan ihmisen käden kautta tullutkaan, koska se minun mielestäni helpommin sopisi yhdenlaiseksi luonnon tekemäksi reiäksi kuin ne, joita useasti muuallakin tavataan kivissä, ja joita esm. Sangin kylässä tätä pitäjätä usein nähdään – ja 2:ksi onko tämä kolo, jos sen nyt ihmisen tekemäksi päättäisikin, aiottu merkitsemään vasarata. Mitä taas kruunuun tulee, niin se on yhtä vaikea saada. Vaan jos se nyt ainakin väkiselläkin on sinne saatava, niin täytyy myöntää, että se taideniekka, joka sen kruunun sinne piirtänyt on, oli pahanpäiväinen nurkkamestari. Mutta minusta tämä ”kruunu” yhtä vähän pääsee kruunuksi, kuin ”vasara” vasaraksi. Minun nähden se ei ole muuta, kuin ylipuoli kuluneesta A kirjaimesta, semminkin koska se, – – – , on yhdessä rivissä toistenkin siihen piirretyin kirjainten H:n ja M:n kanssa. Jos se kruunumerkiksi olisi aiottu, niin se luultavasti olisi pantu yhteen riviin toisten, valtamerkeiksi muka aiottuin, piirrosten kanssa. Ja sijaa ei ole muussa paikassa ollut, eikä olekaan täällä koskaan muita merkkiä nähty, kuin nyt mainitut, sitä vakuuttivat ne uteliaat ihmiset, jotka kokoontuivat kiven ympärille katsomaan minun menetystäni. Vähän syrjälle on piirretty vuosiluku 1681. Kivi on 9 jalkaa pitkä ja 4 jalkaa korkea. Luultavasti on se ennen muinoin näyttänyt paljoa arvoisemmalta, kun koko se kangas, jossa se seisoo, ja jonka nimi on Ruskonkangas, oli tasainen ja metsätön”5.

Näin kertoo Calamnius. Yleensä ovatkin kiveen piirretyt merkit sellaisia, kuin ylempänä on mainittu. Niin epäselviä ne eivät kumminkaan ole. Vielä nytkin voipi ristin ja ”vasaran” selvästi eroittaa. Kentiesi oli kivi sammaltunut silloin, kuin Calamnius sitä tarkasti, ja siitä syystä näyttivät merkit epäselviltä. Risti on himmeämpi, kuin muut merkit, vaan selvästi senkin vielä huomaa. Ristin haarat ovat n. 1 ½ tuuman pituiset ja muodostavat keskenänsä suoria kulmia. Se siis ei muodoltaan ole venäläinen, jommoista sen pitäisi edustaa.

Mitä vasaraan tulee, niin se on sellainen, kuin kertoja mainitsee. Kivessä on kolo, n. 5 tuumaa pitkä, 1 ½ t. leveä, 1 ½ t. syvä, toisesta päästä kapeampi, jotenka se vähän muistuttaa varrettomasta vasarasta. Tämä kolo on, kuten kertojakin huomauttaa, muita paljoa syvempi. Kentiesi on vesi kaivattanut sen syvemmäksi. Muodoltaan on se ehkä alkujaankin ollut sellainen, että vesi on siinä pysynyt ja aikojen kuluessa siten kaivautunut suuremmaksi. Kansa pitää tätä ”vasaraa” kyynillisenä merkkinä paholaisen tahi Wenäläisen makaamisesta.

Kruunusta nykyjään ei näy mitään jälkiä. Kiveen on hakattu kirjaimet A, H ja M, niinkuin Calamnius’kin mainitsee. Nämät kirjaimet ovat nähtävästi eri miehen tekemiä, kuin risti ja vuosiluku. Ainakin ovat ne huonompaa tekoa, n. 3 tuumaa korkeat. A:n yläpuoli on epäselvä, vaan ei siitäkään voi paraimmallakaan tahdolla saada kruunua. – Vihdoin seuraa järjestyksessä vuosiluku 1681. Se on hyvästi tehty ja selvempi muita merkkejä.

Sellainen on Ruskonkivi muodoltaan nykyjään. Luultavasti on se aikojen kuluessa menettänyt paljon alkuperäisestä muodostaan. Maantien varrella kun se sijaitsee, on sen päällä tulta pidetty, kuten selvästi voipi huomata. Palasiakin on kivestä lohkeillut. Siten on helposti voinut kulua pois se paikka, mihinkä ennen kruunu oli hakattu. Kentiesi on kivi alkujaan ollut pystyssä. Sitä tarkoittanee Mathesiuskin, kun hän nimenomaan mainitsee, että tämä kivi on pystytetty (upprest). Helposti on se voinut kaatua, kun se on ihmisten kulkupaikalla ja kun kerrotaan, että kiven alustaa on aarteen toivossa kaivettukin.

Kansa kertoo, että merkit ja vuosiluku ovat Wenäläisten tekemiä ja että he ovat haudanneet tämän kiven alle Muhoksen kirkonkellon, jonka pitäisi olla täynnä hopeita. Juhannus-yönä sanottiin tässäkin, kuten aarrepaikoissa tavallisesti, viinavalkean palavan. Eräs Kassis-ukko vainaja oli kerran monen miehen kanssa kaivanutkin kiven alustaa ja hänen onnistui saada aarrekin näkyviin, mutta kun hyvillä mielin rupesi kertomaan muille löydöstänsä, painua romahti kirkonkello sisustoillensa maan sisään ja siellä se on vielä tänäkin päivänä. Kiven vieressä onkin syvänlainen kuoppa, josta huomataan, että taru kaivamisesta ei ole aivan tuulesta temmattu. – Toisen kertomuksen mukaan on merkit ja varsinkin vuosiluku tehty silloin, kun Sotkajärven Sorsaan mentiin taloa tekemään. Vielä oli eräs kertoja tietävinänsä, että nämät merkit on tehnyt eräs seppä, joka, kun Utajärveltä tuli Muhokselle takomaan, levähti kivellä ja ”kalkutteli merkit vanhalla rautaraadolla”. Kentiesi ovat kirjaimet hänen sepustuksiaan.

Ruskonkiven arvelee Calamnius saaneen nimensä siitä, ”että kangas se ensinnä Ruskon-nimen kantoi, kentiesi siitä ruskeasta sammalesta, joka sillä kasvaa, ja kivi sitten saanut Ruskon-nimen, se kun Ruskonkankaalla oli”.

Kansalta kuulin erään kertomuksen, jonka mukaan rusko-sana alkujaan on ollut ruski, jolla nimellä näillä seuduin toisinaan Wenäläistä tarkoitetaan. Tämän kertomuksen mukaan olisi Ruskonsuo oikeastaan ollut Ruskinsuo. Ruskonsoiden välille oli nimittäin Isonvihan aikana joukko Wenäläisiä kerran yöpynyt. Kun Kivekkäät hyökkäsivät näiden päälle, syntyi paikalla ankara tappelu. Wenäläiset surmattiin ja haudattiin Ruskonsuohon. Siitä on kangas ja sitten kivikin saanut Ruskon-nimen.


Pyhäkosken varrella olivat Wenäläiset viime sodan aikana telmäneet. Leppiniemessä oli silloin vahva Iikka niminen isäntä. Viholliset tulivat pirttiin ja käskivät isännän lähteä aitan-ovea aukaisemaan. Isäntä oli par’aikaa makaamassa ja käski vihollisten odottaa, siksi kuin hän saisi vaatteet päällensä. Vedettyänsä kengät jalkaansa, lähti hän ulos, sai käsiinsä koivuisen korennon, jolla sutki vihollisia niin pahanpäiväisesti, että he lähtivät kaikki pötkimään pakoon ja kaksi heistä menetti henkensäkin. Isäntä oli kahakasta päästyänsä sanonut, että ”jos hänellä olisi ollut kynäkään apuna, olisi hän pannut kaikki Ryssät Rakankorvalta Pyhäkoskeen”. – Talon emäntä oli tappelun aikana seisonut portailla lakki päässä, ”että hänkin muka mieheltä näyttäisi”.

Kieksissä taas olivat viholliset sitoneet isännän lavitsaan kiinni, kantaneet hiiliä ja kuumaa tuhkaa hänen selkänsä päälle ja siinä sitten kiusanneet, kunnes miesparka heitti henkensä. Tästä ilkityöstänsä saivat sotamiehet kumminkin kelpo selkäsaunan, kun viisisataa miestä päällikköjen käskystä löi heitä ”katulyönnissä” jäällä kirkkoherran virkatalon ja Walkolan välillä.

Lähdeviitteet

  1. Mythologia Fennica, s. 86.
  2. Suomi, Toinen jakso VII, s. 241–2.
  3. Mythologia Fennica, s. 96.
  4. Suomi 1843, s. 136.
  5. Suomi, Toinen jakso, VII. s. 239–40.