Limingan pitäjän sanoo Mathesius saaneen nimensä eräästä Limas nimisestä Lappalaisesta, joka Oulas ja Hijo nimisten veljiensä kanssa tuli näille seuduin. Oulas on sitten jättänyt nimensä Oululle ja Hijo Iille. Tästä Limingan kanta-isästä on vieläkin muisto säilynyt, kumminkin on hänen nimensä nyt muuttunut tarinoissa Limmiksi1. Hänen kerrotaan olleen ison Jättiläisen, joka ensiksi on asettunut näille seuduin. Eroavat ovat tarinat hänen muinaisesta asuinsijastaan. Milloin kertovat tarut hänen asuneen Lapinkankaalla, milloin Linnukanmäellä, milloin Puodinmäellä. Siihen aikaan oli vielä suuri osa Liminkaa veden vallassa. Puodinmäeltä kulki Limmin tyttö veneellä Lapinkankaalle ja näki siellä miehen hevosella maata kyntämässä. Tyttö otti miehen hevosineen päivineen helmaansa sekä vei isälleen tavallisen jättiläistarun mukaan. Kuulin sitäkin mainittavan, että Limmi olisi asunut Lumijoen Lapinniemellä. Toisen tarinan mukaan on Lumijoki saanut nimensä Lummista, joka Limmin kanssa oli tänne saapunut.

Limmin kerrotaan elatuksekseen harjoittaneen metsästystä ja kalastusta. Kalastusta varten on hän kaivanut nykyiset joet ja järvet. Metsästystä varten kasasi hän kankaat ja kukkulat, muun muassa Lapinkankaankin. Mereksi sanoi hän nykyistä Liminganlahtea ja, voidakseen siellä kulkea, oli hän tehnyt itselleen veneen. Kerran oli Limmi kalastusmatkoillaan mainitulla merellä ja löysi meren keskeltä oudon saaren. Hän meni saarelle ja päätti ruveta asumaan siinä, se kun oli kalastuspaikaksi erittäin sopiva. Pian meni hän noutamaan puita ja teki niistä ison pistoskodan. Tulisijaksi kantoi hän kodan keskelle ison kiviläjän, jonka päälle hän asetti suuren keittopatansa. Näin saatuansa asuntonsa valmiiksi, meni Limmi saaren rannalle jotakin saalista katselemaan. Huomattuansa ison mateen uiskentelevan lähellä rantaa, tarttui hän äkkiä madetta niskasta kiinni ja alkoi vetää sitä maalle. Kala oli hirveän suuri. Kun Limmi oli vetänyt sen kolme kertaa pistoskotansa ympäri, ulottui pyrstö vielä mereen. Mutta Limmikään ei ollut hätäpoika, veti kalanpään vaan kodan-ovesta sisään ja pani pataansa, jossakeitti kappaleen kerrallaan, kunnes sai vihdoin pyrstönkin pataan. Sitä odottaessa meni kumminkin kolme kokonaista kuukautta. Ison mateen kun oli syönyt, rupesi Limmiä janottamaan, vaan suolaista merivettä hän ei saattanut juoda. Siitä syystä rupesi hän kaivoa kaivamaan keskelle saarta. Kun hän oli vähän aikaa kaivanut, alkoi koko saari liikkua, uiskennella ympäri merta. Nyt huomasi Limmi, että hänen saarensa olikin tavattoman iso kala, joka oli maata asettunut. Kaikki tavarat vyöryivät kalan selästä mereen ja korkea pistoskota kaatui tulisijoineen. Sen jäännöksiä ovat ulkopuolella rannalla olevat kivet ja lahden pohjassa oleva kari, nimeltä Isokova. Hätäyksissään juoksi Limmi veneesensä ja alkoi soutaa pohjoista kohden, jonka jälkeen häntä ei ole koskaan enää näkynyt. Mennessään huusi hän: Liminkala, Liminkala! Se huuto kaikui vielä silloin, kun Suomalaiset tulivat näille seuduin. Siitä nimittävät Suomalaiset vielä nytkin tätä paikkaa Limingaksi. Mutta se kala, jonka selkään Limmi yritti kaivoa kaivamaan, kuoli siihen, missä nykyinen Oulun-Salo on. Kaivonsija on vielä siellä nimellä Pappilanjärvi2. – Erään toisen tarinan mukaan meni Limmi muutaman toisen miehen kanssa Kemiin ja rakensi siellä paikkakunnan ensimäisen kirkon.

Wirkkulankylä, Rantakylä ja Hirvasniemi ovat saaneet nimensä ensimäisistä asukkaistaan. Kolme miestä Wirkkunen, Rantonen ja Hirvonen ovat puheitten mukaan ensin tulleet mainittuihin kyliin. He olivat kaikki kalastajia, vaan kun Wirkkunen sai enemmän kaloja, kuin toiset miehet, suuttuivat nämät ja surmasivat hänen. Mistä päin nämät asukkaat ovat tulleet, siitä ei ole tietoa. Kuulin kumminkin jonkun arvelevan, että he olisivat tulleet pohjoisesta päin.

Koko Limingan pitäjä on luultavasti aikoinaan ollut merenä. Siihen viittaavat useat tarinatkin. Tyrnäväkin on saanut nimensä siihen aikaan. Kerrotaan, näet, että ennen muinoin eräs laiva purjehti siellä, missä nykyinen Tyrnävän seurakunta on. Laiva joutui matalalle (puheitten mukaan Anttilan kallion seuduilla), ja perämies huudahti silloin: Jo töyräsi! Siitä olisi paikkakunta saanut nimensä ja kertoja arveli, että tarun mukaan olisi nimen vanhempi muoto Törnävä oikeampi.

Ängeslevän Toppisen talon tiluksilta olisi myöskin pitänyt löytyä jonkunlaisia isomman veneen kappaleita.

Alapään Pyhtisen luona on Hahtikari nyt kuivalla maalla. Siitä kerrotaan löytyneen ennen isoja hahden kappaleita. Samanlaisia muinaista meriliikettä todistavia muistoja on puheitten mukaan löydetty Torikankankaalta, joka on nykyjään toista neljännestä merestä. Erään toisen kertomuksen mukaan on mainitun kankaan seuduilla olevan Torikanjärven rannoilta löydetty vanhoja huoneen-hirsiä.

Lumijoella on Latomäki vähän matkan päässä nykyisen kirkonpaikan yläpuolella. Paikan kerrotaan saaneen nimensä siitä, että eräs Latonen niminen purjehtija laski siihen laivansa. Kankaalta on löydetty ennen ”laivanrautoja”.

Kuinka suuressa määrässä rannat näillä seuduin maatuvat, todistaa seuraava tarina: Lumijoen ja Limingan välillä on eräs pitkänlainen Letto niminen niemeke. Se on ollut ennen saarena ja oli niin pieni, ett’ei siinä ollut enempää niittyä, kuin yksi suovan-ala, sekin vähäinen. Siihen aikaan kuului saari Mikkolan taloon. Mainitun talon silloinen isäntä otti Toppisen talosta housuvaatteen velaksi ja antoi Toppisen tehdä mainittua Leton suovan-alaa, kunnes vaate tulisi maksetuksi. Kun ei Toppinen tahtonutkaan enää antaa takaisin saamaansa maata, syntyi talojen kesken riita. Puodinmäellä asui siihen aikaan joku herrasmies, joka rupesi ajamaan Toppisen asiaa sillä ehdolla, että hän saapi puolet saaresta, jos asia voitetaan. Herra voittikin käräjissä ja saari jaettiin sitten Puodinmäen ja Toppisen talojen kesken. Nyt on Letto pitkä niemi, seudun paraimpia heinämaita ja siihen tehdään joka kesä satoja häkkiä heiniä.

Isonvihan aikana on Limingankin pitäjä ollut mitä kovimman hävityksen alaisena. Tätä pitäjätä kohdanneesta tuhosta onkin meille säilynyt tarkka tieto. Limingan silloinen kirkkoherra Kristian Gisselkors on vuonna 1721 tehnyt tarkan luettelon niistä, jotka viholliset vuosina 1715 ja 1716 murhasivat ja vangitsivat hänen pitäjässään. Koska mainittu luettelo antaa meille jonkunlaisen käsityksen Isonvihan kauheasta ajasta, saakoon se tässä sijansa. Huomattava kumminkin on, että siinä kerrotaan ainoastaan kahden vuoden hirmutyöt. Vihan aikaa kesti näillä seuduin kansan kertomuksen mukaan seitsemän vuotta. Kahtena mainittuna vuotena

Yhteensä murhattuja 2094   vangittuja 4543
Kärsämän kylässä murhattiin 44, vietiin vankeuteen 5 henkeä.
Yli-Temmeksen 111, 32
Ala-Temmeksen 100, 14
Kallilan 19, 6
Tyrnävän 316, 70
Leppiojan 50, 11
Ängeslevän 279, 72
Kiviojan 45, 7
Luomingin 16, 5
Limingan 73, 11
Ketunmaan 53, 9
Hyrylän 34, 10
Ylipään 253, 55
Rantakylässä 24, 10
Wirkkulan 32, 5
Hirvasniemen 71, 19
Lumijoen kirkonkylässä 84, 11
Ylipään kylässä 130, 20
Ala-Lumijoen 63, 23
Lapinniemen 161, 27
Kempeleen 136, 32

Kansan muistoon ovat tämän kamalan ajan tapaukset täälläkin painuneet. Kerrotaan yleensä, että ihmiset surmattiin, missä vaan joutuivat vihollisten käsiin. Pienet lapset pistettiin aidanseipäisin, ihmiset olivat pakoisalla seitsemän vuotta, ja kun vihdoin rauhan päivä koitti, olivat kylät useimmissa paikoin raunioina, niin että harvasta talosta ”savu nousi”. Yleensä kerrotaan kansan näillä seuduin olleen ”alla armoin”, kun vihollinen lähestyi, niin että suurempia vastustus-yrityksiä ei tehty. Kentiesi on se syynä siihen, ett’ei täällä kerrota Isonvihan ajoilta sellaisia sankarijuttuja, kuin esm. Oulujoen varrella. Paikkakunnan perinpohjainen hävitys on myöskin ehkä himmentänyt yksityisiä tapauksia, kun entinen asutus hävesi melkein kerrassaan ja uudet tulijat, jotka rakensivat majansa vainajain haudoille, useinkin saattoivat olla kaukaisilta seuduilta. Toisinaan kulkeusivat seudun omatkin asukkaat kauas, etsimään jotakin pakopaikkaa, mihinkä vihollisen julmuus ei osannut. Niinpä kerrotaan joukon Liminkalaisia kulkeuneen vihan aikana Ilmajoelle, johonka he sitten jäivät asumaan.


Ängeslevän ylipäässä on Tuuliharjun talon alapuolella Pappiniemi niminen niemeke Ängeslevänjoen rannalla. Se on saanut nimensä siitä, että siihen on Isonvihan aikana haudattu joku pappi sekä joukko muita ihmisiä. Kun törmä sitten on vyörynyt, on paikalta tullut näkyviin irtanaisia luita. Mitään arkunjäännöksiä ei sanottu näkyneen. – Isonvihan-aikuisen hautauspaikan sanottiin myöskin Kirkkoharjun Ängeslevän ylipäässä, Honkakosken ja Päätalon välillä, olevan. Kukkosen törmässä on myöskin hautoja. Isonvihan aikana on siihen haudattu ”yksi upseeri ja kymmenen sotamiestä”.


Isonvihan-aikuinen muistopaikka on myöskin Pappikangas Tyrnävän ylipään ja Kylmälänkylän välillä. Siihenkin on puheitten mukaan pappi surmattu ja haudattu.


Wäliheikin pellolla Tyrnävän ylipäässä on ollut ennen messuhuone, jossa papit ovat kulkeneet jumalanpalvelusta pitämässä. Viholliset tulivat, kun par’aikaa oli messu, ja surmasivat koko messuväen. Rahikanniemellä Wäliheikin ylipuolella on ollut pakosauna. Saunalle tulivat viholliset ja surmasivat paljon ihmisiä.


Pappisaari Tyrnävän ylipään ja Ranttilan välillä on saanut nimensä siitä, että siihen on eräs pappi surmattu. Suomalaisia sattui silloin olemaan likiseuduilla ja ne näkivät, että viholliset, surmattuansa papin, löivät häntä leivällä päähän ja kysyivät: söisikö pappi maitoleipää?


Koskelan kylässä on ollut pakosauna Ämmänpirtin mökin paikalla. Mökki on saanut nimensä eräästä vaimonpuolesta, joka pakeni mainittuun saunaan ja kuoli sinne. Hänellä oli leipä muassa, vaan sitä hän säästi, kunnes vihdoin kuoli ”pulla kainaloon”. Kun kangas muutamia vuosia sitten paloi, tuli sammalen alta esille ihmisen luuranko.


Kärsämänkylässä ovat viholliset kuljeskelleet, tehden tavallisia vallattomuuksia. Maikkola oli siihen aikaan varakas talo. Kun viholliset tulivat taloon, otti isäntä rahat mukaansa ja lähti pakenemaan. Viholliset alkoivat ajaa häntä takaa, vaan isännän onnistui heidän huomaamattansa kätkeä rahansa Rahakankaasen, joka on siitä saanut nimensä. Kun viholliset yhä pitkittivät takaa-ajoa, heittäysi isäntä Temmesjoen Ollakansuvantoon, johonka hän hukkui.


Rautamullankangas Kärsämänkylässä on saanut nimensä siitä, että siinä on lietsomalla tehty rautaa vielä n. 100 vuotta sitten. Kaksi paljetta pantiin vastakkata ja niillä kuumennettiin multa.


Wiittala ja Halonen Ängeslevän alapäässä hävitettiin vihan aikana perinpohjin. Sittemyöten ovat mainitut talot olleet autioina. Samoin ovat viholliset tykkänään hävittäneet Juoton talon Temmes-alapäässä. Ainoastaan yksi vanha muori pääsi pakoon muutamaan riiheen, joka oli talon ainoa vihollisilta polttamatta jäänyt rakennus.


Temmes hävitettiin kokonaan Elsilänkylästä Haapakylään saakka. Hävittämättä jäi ainoastaan kolme taloa: Ala-Mattila, Ala-Elsilä ja Arola. Ala-Mattila on nyt autio, mutta vihan aikana siinä oli vankka talo. Viholliset pitivät sitä asentotalonaan ja kulkivat siitä jaloin hävitysretkiä tekemässä. Talon omistajat olivat sydänmaassa paossa. Kun kuultiin, että viholliset ovat lähteneet pois, palasivat he takaisin entiseen kotiinsa. Silloin löydettiin talon vanhasta luhtirakennuksesta viidenkymmenen, vihollisen surmaaman, ihmisen ruumiit. Seudun asukkaita oli koottu ympäristöltä taloon surmattaviksi. Niiden joukossa oli eräs vaimonpuoli, Anna niminen, Siiken mökistä. Hän tekeysi kuolleeksi, heittäysi ruumisten joukkoon ja säilytti siten henkensä. Kun tilaisuutta tuli, pakeni hän pois, piiloutui joen taka ja oli siellä 9 vuorokautta. Elatuksekseen sai hän maitoa Arolan talosta, johonka oli jäänyt yksi lehmä, koko kylän ainoa. Siiken Annasta tuli vielä eläjä.


Haapakylään jäi Haapaniemen talo polttamatta. Se oli siihen aikaan seudun varakkaimpia taloja, puheitten mukaan oli siinäkin ”sata sarven kantajaa, tuhat turkin tunkijaa”. Siitä on sittemmin lohkaistu muut läheiset talot: Anttilat, Perttulat, Haapala ja Haapaseppä. Haapakylän ensimäisellä asukkaalla oli yksi lehmä matkassa. Kun taloa ruvettiin tekemään, sidottiin eläin haapaan. Siitä sai kyläkin nykyisen nimensä. Temmeksen kirkkoakin sanotaan vielä paikoin Haapakirkoksi. – Paitse Haapanientä, sanottiin Sarkkilan olevan Temmeksen vanhimpia taloja.


Punttala on Ala-Temmeksellä ensimäisiä taloja. Se on saanut nimensä siitä, että ensimäiset tulijat, etsittyänsä talonpaikan, alkoivat syömään, keittivät puuron, sanoen: ”Ensin puuro puntataan, sitten ruvetaan työhön!”


Haaralan talossa on kertomuksen mukaan tapahtunut kauhean vainon-ajan kauheimpia tapauksia. Talossa asui eräs äiti seitsemän lapsensa kanssa. Nälissään söivät he ensin hevosenraadon ja seitsemän ihmisruumista. Mutta nekin loppuivat vihdoin. Silloin jakoi onneton äiti kahden kuolleen lapsensa ruumiit itsensä ja eloon jääneiden sisarusten kesken (Vrt. Calamniuksen kertomus).


Tornion talossa asui vihan aikana kaksi vankkaa veljestä. He olivat taitavia noitamiehiä ja niin isoja, että toinen oli polvillaankin kolmea kyynärää pitkä. Kun viholliset ”metsäsika edellä” tulivat taloon Sohlolta päin pitkin ”sotatietä”, sattuivat veljekset seisomaan talon rannan puolella olevan vesimyllyn portailla. Toinen rupesi hätäilemään, että viholliset tulevat taloon saakka, vaan toinen, turvautuen noitakeinoihinsa, sanoi varmaan tietävänsä, ett’eivät ne taloon tule. Vihollisjoukon kerrotaan tulleen likelle taloa, vaan poikenneen talon näköisältä maantien puolelle. – Sotatie on Sohlon ja Tornion välillä oleva avonainen paikka tiheänlaisessa vesakossa. Siihen ei sanota puita kasvavan. Se on puheitten mukaan syntynyt mainitusta vihollisten matkasta. Lähellä Tornion taloa sanotaan sen loppuvan, maa muuttuu siinä mättäiköksi, mutta itse tien kohdalta on se tasaista. – Kentiesi perustuu Calamniuksen arvelu, että viimeiset Jättiläiset ovat asuneet Torniossa, tähän tarinaan.


Ruotsin-oja on ollut puheitten mukaan ennen Ruosteoja ja talon nykyinen nimi on alkuperäisestä myöhemmin muodostettu. Ennen on talo ollut pappilana. Isonvihan aikana pakeni siitä pappi koko perheineen Tyrnävän ylipäähän. Ainoastaan yksi tyttönen jäi taloon. Kun hän näki vihollisen tulevan, lähti hänkin pakoon, otti suksensa ja hiihtää suhkasi semmoista vauhtia, ett’ei uskaltanut katsoa taaksensakaan, ennenkuin Ängeslevän alapäässä. Ruotsin-ojan talo jäi polttamatta. – Pappia ajoivat viholliset takaa aina Ängeslevän alapäähän saakka, vaan eivät saavuttaneet. Kerrotaan, että samalla papilla oli poika, joka rupesi maanviljelijäksi. Hänellä oli nykyinen pappila viljeltävänä. Kun tämä talo oli likempänä kirkkoa, vaihtoi seurakunta Ruotsin-ojan siihen. Sillä tavalla tuli nykyinen pappila kirkkoherran virkataloksi.


Limingassa on kertomuksen mukaan Ketunmaan Suutari vanhimpia taloja.


Rasilassa ovat viholliset Isonvihan aikana kovasti jyskäneet. Muun muassa sieppasivat he talosta pojan, panivat sen hevosen selkään, aikoen viedä hänet muassaan. Äiti sai kumminkin poikaansa tukasta kiinni ja veti hänet alas hevosen selästä. Poika pääsi törmänhalkeamaan piiloon, vaan äiti pieksettiin, niin että ikänsä oli vaivaisena. Samassa talossa olivat viholliset surmanneet väkeä niin paljon, että tupa oli akkunoita myöten ruumiita täynnä. Ruumiit on haudattu talon törmään.


Pietin talo on ollut ennen Krankkala. Siitä arvellaan Krankan suvun olevan kotoisin. Saman talon väkeä olivat Nuijasodan aikuiset Krankat.


Niemelässä, Wirkkulan kylässä, oli vihan aikana tavattoman vankka mies. Hänen kerrotaan vastustaneen vihollisia pirtinpöydällä ja siten säilyttäneen talonsa. Toisen kertomuksen mukaan olivat talon miehet kuljeskelleet Savon puolessa Kivekkäinä. Rauhan tultua asettuivat he entiseen kotitaloonsa. – Eräs talon isännistä on puheitten mukaan ollut Ruotsin aikana valtiopäivillä.


Jurvalan pellolla, Jurvalan ja Niemelän välillä, on ollut ennen iso koivu, jota on pidetty pyhänä puuna. Kun se alkoi vanheta, luvattiin tynnyri rukiita sen kaatajalle, vaan ei kukaan uskaltanut sitä hakata. Puu on sittemmin kaatunut omia aikojaan. Koivun juurelle on puheitten mukaan Isonvihan aikana haudattu joku korkeampi sotaherra.


Arvolan talosta on ollut ennen Kalle niminen isäntä herrainpäivillä. Hänen kerrotaan olleen hyvin jäykän miehen. Sääty-kokouksessakin puhui hän liian rohkeasti ja kun häntä siitä ruvettiin ahdistamaan, täytyi hänen lähteä pakoon. Toverit kuljettivat hänen tynnyrissä Ruotsista Suomen puolelle. Siitä sai Arvolainen liikanimen, ”Tynnyri-Kaarle”.


Lumijoen seurakuntaan jäi vihan aikana seitsemän taloa polttamatta. Ihmisiä vietiin vihollisen maahan. Niinpä kerrotaan, että Lumijoen ylipään Iisakasta vietiin tyttö ja Kukkoselta poika lapsina Wenäjälle. Aikaisiksi tultuansa, palasivat he takaisin entisiin kotitaloihinsa.


Lumijoen Laurissa on ollut vihan aikana voimakas mies. Hänen kerrotaan olleen sulhasena, kun viholliset tulivat taloon ja alkoivat harjoittaa tavatonta väkivaltaa. Talon mies suuttui siitä, otti aisanpalasen ja surmasi sillä pirtintäyden vainolaisia. Wenäläisiä tuli kumminkin yhä uusia joukkoja seudulle, ja kun he alkoivat Laurin isäntää kovin ahdistella, täytyi hänen paeta pois ta-lostaan. Henkensä hän säilytti erään talon luona olevan haapapuun juurella.


Isonvihan jälkeen kerrotaan asukkaita tulleen Lumijoelle useaan taloon Savon puolesta. Savolaisia oli asettunut Ylipään Kyröön. Sen-nimellisiä taloja on Lumijoella kolme ja lienevät ne alkujaan olleet Kyröläisten (Hämäläisten) asuttamia. Pöksylään ovat asukkaat tulleet Kiuruveden Kangas-Pöksylästä, Kaikkolaan Kiuruveden Kapi-Kaikkolasta. Lapinniemen Wäisälään on asukas tullut Iisalmen Wäisälänmäeltä.

Lähdeviitteet

  1. Nimellä Linnunen kuulin myöskin häntä mainittavan (Vrt. Linnukanmäki).
  2. Tarinan on minulle hyväntahtoisesti antanut kansakoul. opettaja G. Kunnari.
  3. Suomi, Toinen jakso III, s. 99.