Kuusamon asukkaina vielä pari vuosisataa sitten olivat Lappalaiset, joidenka kielestä pitäjän nimikin on arveltu olevan lainattu. Tästä kansasta muistuttavat vielä nytkin useat seudulla tavattavat paikannimet, vaikk’emme ensimäisellä tiedustusmatkallamme ymmärtäneet niihin suurempaa arvoa panna. Kun suomalainen uudis-asutus alkoi levetä paikkakunnalla, muuttivat Lappalaiset pohjoisemmaksi tahi sulasivat vähitellen yhteen uusien asukasten kanssa, ruveten maata viljelemään. Pitäjän viimeisistä Lappalaisista on kirjaanpantu seuraava tarina:

Ennen vanhaan, kun vielä Kota-Lappalaisia asui Kuusamossa, tuli eräs heistä, Hannu Lämsä niminen, käymään kirkonkylässä, jossa par’aikaa käräjiä pidettiin. Kun väki kutsuttiin oikeushuoneesen, meni Hannu Lämsä muiden muassa kuuntelemaan asioita. Sattumalta määräsi oikeus muutamalle palorahaa maksettavaksi. Tämän kuultuansa, pyysi Lappalainenkin ”palopenkaa”. Tuomarin kysymykseen, mitä häneltä oli palanut, vastasi hän, että häneltä oli joutunut tulen saaliiksi kota, ”kotkansulkaiset viuhkat, lylyinen tuhkuri, kapusta ja seitsenhaarainen djehka”. Kun tuomari vielä tiedusteli, oliko valkeata koetettu sammuttaa ja kun Hannu Lämsä vastasi kieltämällä, käski oikeus hänen mennä matkoihinsa. Niine hyvineen lähtikin Lappalainen pois ja sanoi mennessään: ”auta vasta toinen kerta kota palamaan, niin tottapa lumikin silloin pöläjää!”

Toisen kerran meni Hannu Lämsä papin tykö lastansa ristittämään. Lapsessa sanoi hän kumminkin olevan vähän vikaa, se kun näet oli henkeä vailla. Pappi käski viedä lapsen lukkarille haudattavaksi ja Lappalainen kantoikin ruumiin lukkarin pöydälle sekä lähti sanan puhumatta pois. Seuraavana talvena tapasi hän lukkarin ja kysyi, oliko lapsi haudattu. Kun hän kuuli, että lapsensa oli tullut multiin, antoi hän lukkarille poronjalan ja kapahauen palkaksi.

Kesän tultua, kulki Hannu Lämsä metsissä motukoita hakemassa muurajaismättäistä ja lähti sitten Oulanganjoelle säynäjiä onkimaan. Puulautan tehtyänsä, lähti hän joelle, nakkeli onkeansa sinne tänne, mutta ei saanut säynäjiä, ainoastaan ahvenia. Motukat alkoivat jo käydä vähäksi, yhä vaan tarttuivat ahvenet onkeen. Viimein suuttui Hannu Lämsä, rupesi vihoissaan hyppimään lautalla ja haltijavoimallaan manaamaan ahvenia ”kaputurkiksi”. Hypellessään pienellä lautallansa, suistui hän jokeen ja hukkui siihen. Kaksi poikaansa, Kapli ja Iisakki, olivat rannalla onkimassa, mutta eivät voineet isäänsä auttaa. He menivät äitinsä luokse ilmoittamaan isän onnetonta kuolemaa. Sittemmin heitti leski pois Kota-Lappalaisen elämän ja rupesi poikinensa maata viljelemään. Mainituista pojista, varsinkin Kaplin jälkeisistä, olisi pitänyt Lämsän suvun saada alkunsa. Heidän perintömaansa on Somsanperässä Kitkan rannalla, ”jossa vielä lapinrauniot seisovat ja näkyvät vähän ulommaksikin”1.


Ensimäiset asukkaat sanotaan muuttaneen tänne Oulujoelta. He olivat ensin kulkeneet Ylikitkalla kalastelemassa ja vihdoin asettuneet sinne Haatajanniemelle asumaankin. Ensimäiset suomalaiset suvut olivat Haataja ja Määttä, joita vieläkin löytyy runsaasti sekä Kuusamossa että Oulujoella. Kerrotaan, että Lappalaiset eivät ensin ollenkaan suvainneet Määttiä, kun olivat niiden kieroista silmistä huomaavinansa, että ”siitä tulee sikeävä suku”. Ennustus onkin käynyt toteen, sillä kertomusten mukaan on Määtän suku eniten levenneitä Kuusamossa, varsinkin Kitkajärvellä.

Toisen tarinan mukaan tulivat uudis-asukkaat Oulusta ja Muhokselta Pudasjärvellä olevalle Jongunjärvelle ja kalastelivat siellä Korvuan tienoilla. Sieltä niitä sitten tuli Muosalmelle ja Kurvisenvaaralle Kuusamoon. Kun Kurvinen, Muhokselta tultuansa, alkoi Törmäsenvaaralla Kuusamojärven rannalla kaataa honkaa yönuotiota tehdäksensä, kuuli hän hakkuun Muosalmelta, jonka tähden hän jätti yöpaikkansa ja hiihti vielä edelleen 17 neljännestä hänen mukaansa nimitetylle Kurvisenvaaralle ja asettui sinne asumaan. Tämän tarinan mukaan olisi siis Kurvinen Kuusamon vanhimpia sukuja2.


Kirkon länsipuolella, n. peninkuorman päässä, on Oivanki niminen järvi. Siinä olevassa Murhiniemessä ovat Lappalaiset puheitten mukaan asuneet. He olivat riidassa Wenäläisten kanssa. Kun kerran Wenäläisten tuloa pelättiin, koettivat he kannuksillansa (Lappalaisten noitarumpu) tiedustella tulevia asioita, etenkin sitä, oliko heidän odottaminen hyökkäystä vihollisen puolelta. Kaikkien muiden kannukset oli tehty teräksestä, ainoastansa yhden vanhan eukon taikakalu oli tuohinen. Eukon kannus yksinänsä ilmoitti eräänä yönä hyökkäyksen tapahtuvaksi, jonka johdosta vaimo lähti pakoon. Mutta kaikki muut, jotka parempiin kannuksiinsa luottaen jäivät niemelle, saivat surmansa seuraavana yönä Wenäläisten iskuista. Sen johdosta sanotaan niemeä vielä nytkin Murhiniemeksi3.

Minun kuulemani toisinnon mukaan liittyvät Oivankijärvessä oleviin Murhiniemeen ja Murhisalmeen Isonvihan aikuiset muistot. Wenäläiset asettuivat tarinan mukaan tähän saareen ja rupesivat valmistamaan itsellensä ruokaa. Eräs Suomalainen hiipi hiljaa lähellä keittopaikkaa olevan puun taka ja alkoi kaivamaan reikää puuhun. Syödessään kuulivat Ryssät puun koskuksesta narinata ja sen johdosta kysyi heistä eräs: ”a mi siellä koskuksessa jarskuttaa?” Siihen toinen vastasi: ”a etkös sie sitä tiijä, mikä koskuksessa jarskuttaa? A toukka koskuksessa elää”. – Suomalainen kaivoi vaan toukan päähän reiän puun läpi ja ampua navautti siitä vihollisten päällikön. Tämä oli puettu ”poronkynsistä tehtyyn kilpeen”, ett’ei häneen luoti mitenkään pystynyt. Syödessään sattui hän nyt istumaan päin Suomalaiseen, joka ampui häntä suuhun. Siten saatiin päällikkö pois hengiltä. Helposti saivat Suomalaiset sitten muun joukon surmatuksi. Siitä on paikalla nimenä Murhiniemi.


Kitkajärvessä on pitkä kapea Hyväniemi niminen niemeke. Sen kerrotaan saaneen nimensä seuraavalla tavalla. Kun Lappalaiset ensin tulivat näille seuduin, löysi eräs heistä tämän niemen, lähti sitä kiertämään ja kertoi, palattuansa kierrokselta, tovereillensa: ”olipa siinä hyvänlainen niemi!”


Kitkajärvessä on Ämmänkivi. Kertomuksen mukaan on tällä kivellä eräs vanha muija ennen kulkenut järven poikki. Tämän eriskummallisen eukon luut arvellaan olevan haudatut johonkin kiven läheiseen metsään. Samanlaisia tarinoita tunnetaan Wenäjältäkin4.


Sotaniemen talo Posion kylässä on saanut nimensä siitä, että talon asukkaat muinoin surmasivat erään Wenäläisjoukon, joka veneillä kulkien oli tullut maakuntaa hävittämään5.


Paanajärvellä oleva Rajalan talo on saanut nimensä siitä, että Suomen ja Wenäjän välinen raja on ennen käynyt tämän talon kautta. Suomalaiset anastivat kumminkin seudun haltuunsa ja kapistivat Karjalaiset näiltä tienoin idemmäksi Wartiolammen kylään. Nykyinen raja käy Paanajärven itäpäästä, n. 6 neljänneksen matka Rajalan talosta. – Myöskin Muojärvessä oleva Rajasaari on ollut puheitten mukaan muinaisen valtakuntain-välisen rajan merkkinä.

Lähdeviitteet

  1. Oulun Viikko-Sanomia 1860, N:o 1. Näistä ”lapinraunioista” en seudulla liikkuessani kuullut mitään. – Toisen tarinan mukaan polveutuu Lämsän suku suomalaisista uudis-asukkaista. Vrt. Appelgren, Muinaisj. ja Tarin. s. 82–3.
  2. Oulun Lehden lisälehti 1886, Nro 62.
  3. Sjögren, Kemi-Lappmark, s. 113.
  4. Ennen mainittu teos, s. 113 ja 349.
  5. l. c., s. 114.