Haukipudas on saanut nimensä siitä, että Wenäläiset ennen ovat kulkeneet kalastelemassa niillä seuduin. Heillä oli kalastus-majansa Luukisen talon paikoilla ja Wahtolanlahdesta saivat he paljon haukia. Siitä jäi Haukipudas itse paikkakunnankin nimeksi.

Haukiputaan väripaikan tienoilla on ollut tappelu luultavasti v. 1743:n sodan aikana. Paikalla on vielä nykyisten miesten muistaessa ollut vähän patterien jäännöksiä. Nykyjään niistä ei tiedä paljon mitään, sillä niistä paikoin on törmä vyörynyt jokeen. Sotaväkeä oli asetettu vastakkata kummallekin puolen jokea. Tarinan mukaan olivat Wenäläiset joen eteläpuolella, jolla kirkkokin on. Ruotsin väki taas oli pohjoispuolella. Muun muassa kerrotaan, että kerran venäläinen vahtimies seisoi kirkon portailla ja siitä kiväärillä härnäsi (”häristeli”) joen takana olevata Ruotsalaisten vahtia. Tästä viimeksi mainittu suuttui, niin että ampua navautti Wenäläisen kuolijaaksi (Vrt. Yrjö Koskinen, Suomen kansan historia, s. 407).

Haukiputaan Simppulan talon luona olevat ”Ryssänkedot” ovat saaneet nimensä siitä, että niihin on Wenäläisiä haudattu. – Simppulan talo on saanut nimensä siitä, että ensimäiset seudun asukkaat ovat pyytäneet simpsukoita talon tienoilta.


Isoonniemeen on Haukiputailla Wenäläisiä Isonvihan aikana surmattu ja haudattu. Sillä kertaa kulkivat viholliset veneillä pitkin meren rantaa rosvoamassa. Isoonniemeen, korkean harjanteen alle, asettuivat he nuotiolle yötä viettämään. Ervastin talosta lähti silloin muutamia nuoria miehiä rosvoja ahdistamaan. Heidän joukkoonsa tarjoutui eräs vanhempikin mies, ja kun nuoret epäilivät olisiko vanhasta mitään hyötyä sellaisella retkellä, tuumasi ukko: ”Viisona on vanha väessä”, ja pääsi sen turvin mukaan. Kun tultiin harjulle, jonka rinteellä viholliset majailivat, päättivät nuoremmat suoraan käydä vainoojiensa kimppuun. Mutta ukon kehoituksesta nousi kumminkin yksi ensin puuhun ja kun hän ilmoitti, että vihollisilla oli iso romakasti palava valkea, kielsi ukko miehiä mihinkään liikkumasta. Vähän ajan kuluttua katsottiin taas puun latvasta, minkälaiselta vihollisten valkea nyt näytti. Silloin se oli jo pienempi, kuin edellisellä kerralla, mutta vanhus ei laskenut miehiä vieläkään menemään. Tuokion kuluttua nousi taas eräs miehistä puuhun katsomaan; valkea oli silloin jo melkein tykkänään sammunut. Muutamia hiiliä vaan enää kuumotti. Silloin kehoitti ukko miehiä käymään käsiksi vihollisiin, jotka kaikki surmattiin, nukkuessaan nuotionsa ääressä. Niemellä on nykyisiin aikoihin asti näkynyt hautoja, joihinka surmatut on haudattu (Vrt. Simojärven Laurukais-tarua).


Markuksen talossa Haukiputailla kerrotaan Wenäläisten ottaneen pienen lapsen ja työntäneen sen palavaan uuniin. Kun sittemmin rauhan aikana samat Wenäläiset kuljeskelivat näillä seuduin ja tulivat Markukseen, kertoivat he siinä ennen polttaneensa lapsen. Lapsen äiti, kuultuansa kertomuksen, meni ulos, mutta palasi heti takaisin, toi esiliinansa alla kirveen pirttiin ja surmasi sillä lapsensa murhaajan.

Tämä tarina kerrotaan myöskin Wepsän Runnista ja Muhoksella Pyhänsivun Nykyristä. Viimeksi mainittuun taloon oli tullut Isonvihan aikana kaksi Wenäläistä, kun emäntä juuri oli leipomassa. Toinen heistä heitti talon lapsen palavaan uuniin ja laski sitten miekkansa pöydällä olevan leivän päälle. Emäntä sieppasi heti miekan käteensä, sanoen ”ennen veistä leivän päältä, kuin lasta uunista”, ja surmasi molemmat Wenäläiset. Talon törmällä on eräs kuoppa, johonka surmattujen ruumiit kertomuksen mukaan on haudattu. – Kolmas toisinto tietää, että tämä tapaus on tapahtunut jossain Utajärvellä. Talon emäntä oli leipomassa, kuin Wenäläinen rauhan aikana tuli taloon. Vieras oli hyvin nälissänsä ja pyysi taikinata nälkäänsä sammuttaakseen. Kun ei emäntä antanut, kertoi mies, että hän vihan aikana oli käynyt talossa; emäntä oli silloin kätkenyt kaikki muut tavaransa, mutta jättänyt lapsensa lattialle. Sitä ottivat viholliset jalasta kiinni ja heittivät hänet uuniin, joka silloin lämpesi yhtä kauniisti, kuin nytkin. Lapsi paistui, niin että maito valui suusta. Kun Wenäläinen oli kauhean tekonsa kertonut, sieppasi emäntä puupuntarin ja surmasi sillä vihollisen. Puntari säilytetään Yliopiston museissa.


Kellossa on vanhin talo Hekkala. Koko kylä on vanhaa merenpohjaa. Niinpä kerrotaankin, että ”Kellonlahdella”, joka nyt on niittynä, on ennen nuottaa vedetty. Tarina tietää myöskin, että ennen on laivoilla kuljettu Satalahden talon seuduilla, josta nyt on runsas neljännes mereen. Näille seuduin johtaa tarina Kellonkylän synnyn. Kun laivalla kuljetettiin Haukiputaille ensimäistä kirkonkelloa, tarttui laiva kivelle Satalahden talon luona. Kiveä näytetään vieläkin Himotun-ojan varrella. Kello painui pohjaan ja siellä se on vielä nytkin, mutta nimensä on se jättänyt kylälle perinnöksi. Eräs kertoja oli tietävinänsä, että kirkko, johonka kelloa kuljetettiin, olisi ollut Lopakan talon luona toisella puolella maantietä. Satalahden mäki on saman kertojan puheen mukaan vanha hautausmaa. Lampea, josta Himotun-oja lähtee, kutsutaan Kellonlammeksi (Vrt. Calamniuksen kertomus).

Kalimeen-ojalla Kellon kylässä on ollut tappelu v. 1719. Osa Wenäläisten ratsuväkeä, jota johti majuri Antamon Antonevitsch lähetettiin tänne pohjoisesta päin tulevata ruotsalaista sotajoukkoa vastaan. Kun muutamia kertoja oli ammuttu, kaatui Wenäläisten päällikön hevonen ojaan ja itse päällikkö putosi silloin pois selästä. Kasakat, luullen päällikkönsä kaatuneen, lähtivät heti pakoon. Kasakkamajuri pakeni avopäin jäätä myöten Luotoon, josta hän talonpoikain avulla pääsi Lumijoelle, joutumatta ruotsalaisten vakoojain käsiin. Kiitollisena tästä talonpoikain avusta, rukoili hän sitten tsaarilta armoa Oulun kaupungille ja sen lähiseuduille, jotka kaikki aina Tornioon saakka oli määrätty poltettaviksi, jott’ei Ruotsin sotaväki voisi sitä tietä maahan karata. Nämät seudut jäivätkin polttamatta1.


Haukiputailla kuulin kerrottavan Tarsa-Paavo nimisestä miehestä, joka oli ollut ankara vihollisten vastustaja. Häntä Wenäläiset ajoivat takaa ja koettivat etsiä kaikkialla. Kun kerrankin eräs Suomalainen sattui kulkemaan nuotion ohitse, jonka ympärillä vihollisjoukko makasi, rasahti sattumalta Ryssän jousi. Sen kuultuansa virkkoi yksi joukosta:

”Älä Joutsi jovaja,
Huomenna hyvä päivä,
Piili päältä pinkoaa
Tarsa-Paavon hartioihin.”

Myöskin Kemijärvellä on hänestä tarinoita (Appelgren, Muinaisj. ja Tarinoita, s. 78). Paitse sitä on rokottaja J. Kyllönen julkaissut hänestä seuraavan tarinan:

Kompinen ja Tarsa-Paavo

He olivat veljekset. Mutta tarina ei kerro, mistä syystä veljeksiä näin yhteen-sointumattomasti nimitettiin. Ainoastaan sen, että he olivat Viho-Wenäläisten kanssa kiivaita tappelijoita, jotka eivät ottaneet totellakseen Wenäläisten vehkeitä tunnetun Isonvihan aikana, jona Wenäläiset olivat Oulujärven ympäristöä vainoamassa. Nämät veljekset Kompinen ja Tarsa-Paavo olivat isoja rohkeita uroita sekä joukkojen johtajia, jotka pelotta uskalsivat käydä Wenäläisten kimppuun, lyöden monta kertaa venäläisjoukkoja pahanpäiväisesti, ottaen kaiken heidän omaisuutensa saaliiksi. Niinpä täytyikin Wenäläisten pelätä näitä uroita ja sanomaton vihollisuus syntyi heihin. Kerran syttyi Kompisen ja Wenäläisten välillä aika kahakka, mutta kun Wenäläisiä oli monta kertaa isompi joukko, kuin Kompisen miehiä, saivat Wenäläiset voiton ja Kompinen joutui vangiksi. Sattuipa muutamain päiväin perästä, että lähti noin kolminenkymmentä Wenäläistä Tarsa-Paavoa väijymään, kun saivat salaa tiedon, että Paavo on yksinään asunnossaan, sillä heillä paloi halu saada näitä veljeksiä pois tieltään. Vaan Wenäläiset eivät heittäneet Kompista muualle, vaan ottivat kanssaan ja asettivat sidottuna istumaan hevosen selkään, mennessään piirittämään Tarsa-Paavoa.

Kun Paavo näki itsensä Wenäläisten saartamaksi, syöksi hän kauhean tuimasti heti vihollistensa päälle ja liikkui niin rajusti aseineen, ett’ei tuntenut veljeään Kompista, joka istui vangittuna hevosen selässä, vaan yritti tämän vangitun veljensäkin päätä lyömään murskaksi. Mutta vanki silmän rävähtäessä päästi haikean rukouksen: Elä, elä veli kulta lyö! Minähän olen veljesi Kompinen. Silloin samassa, niinkuin palanut lanka, ratkesivat vangin ympäriltä siteet – ja nyt oli kaksi urosta yksissä neuvoin vapaasti valloillaan, jotka liikkuivat, kuin ukkonen, lyöden ja hakaten kolmenkymmenen miehisen venäläisjoukon, niin ett’ei moni heistä henkiin jäänyt, eikä eheillä nahoin karannut takaisin. Kompisella oli mainion hyvä jousi, jolla hän voi kauemmaksi ampua, vaan tämä jousi jäi häneltä vankina ollessaan Wenäläisten haltuun ja sitä oli hankala takaisin saada. Nämät veljekset, Kompinen ja Tarsa-Paavo, sekä Wenäläiset olivat todellakin vihollisia toisilleen, jotka vainosivat toisiaan hengen edestä, koettaen kumpikin puoli toistaan saartaa, miten vain olisi paraiten osattu. Kerran eräänä syys-iltana lähtivät Kompinen ja Tarsa-Paavo väijymään Wenäläisiä muutamasta Oulujärven saaresta. He hiljalleen lähtivät veneellään luitelemaan ranniston sivua ja juuri silloin sattui heitä kohtaamaan muudan vanha sokea ukko, joka pyrki veneesen. Mutta uroot vastasivat: Me olemme menossa Wenäläisiä vainoamaan, mitäpäs sinä meidän veneessä tekisit? Ukko vaan vastasi: viisaana on vanha veneessä, ottakaahan vaan pojat. Ja niinpä nyt ottivatkin he ukon veneesensä ja hiipivät saaren toiselle kulmalle, jossa tiesivät Wenäläisten olevan. Wenäläiset olivat tässä niin peloissaan, ett’eivät tahtoneet uskaltaa yöpuuta hakata, peläten, kentiesi saavat sen kuulla Kompinen ja Paavo. Ainakin heidän täytyi laittaa puuta ja tehdä valkea. Nyt näkivät veljekset valkean ja yrittivät rohkeasti rynnätä päälle. Vaan se sokea ukko kysyi: Isonako on valkea, vai pienenä? Isona, vastasivat toiset. Elkää, elkää menkö vielä pojat, varoitti ukko. Sitten hiipivät veljekset pimeässä kuuntelemaan, mitä siellä Wenäläiset puhuivat keskenään. Wenäläiset puhelivat huomispäivän ponnisteluista. Silloin sattui liikutellessa Kompisen jousi äännähtämään. Samassa joku Wenäläinen hönkäsi: Mitä vongat Kompisen jousi, huomenna sie nakkaat Tarsa-Paavon niskaan? Veljekset hiipivät sitten takaisin ukon tykö. Ukko vähän takaa uudisti aina entisen kysymyksensä. Viimmein taas ukko kysyi: Isonako valkea vai pienenä? Pienenä, vastasivat toiset. Nyt ne nukkuvat; menkää nyt Jumalan nimeen, te urheat pojat, sanoi ukko. Veljekset hyökkäsivät Wenäläisten kimppuun äkki-pikaa. Ennenkuin Wenäläiset ennättivät hämmästyksestään toipua, löivät he joka kynnen sillä saarella kuolijaaksi2.


Kellon Pietilässä on ollut myös vihan aikana tavattoman vahva ja neuvokas mies, joka oli muiden seutulaisten turvana sekä pakosaunoilla että muualla. Häntä yksinänsä kerrotaan vihollisten pelänneen, vaan muut kyläläiset olivat ”niinkuin turvaton lammaslauma”. Kansan muistossa on hän säilynyt Ison-Pietilän nimellä.


Pentin talo Putailla on tykkänään hävitetty ja asukkaat surmattu. Ainoastaan yksi tyttö oli päässyt pakenemaan Lappiin ja siellä naittunut. Kauan poissa oltuansa, oli hän vihdoin asettunut entiseen kotitaloonsa asumaan.


Isonvihan-aikuinen muistopaikka on myöskin Murhisaari Haukiputaan seurakuntaa. Siinä on ollut pakosauna, johonka viholliset ovat surmanneet ison joukon pakolaisia.


Pulkkinen Ylikiimingissä on ollut Isonvihan aikana kova vihollisten vastustaja. Hän surmasi suuria vihollisjoukkoja yksinänsä. Hänen kerrotaan olleen isäntänä Pulkkisen talossa. Kerran, kun Wenäläiset tulivat Pulkkiseen, tuumailivat he: ”aha, jopa taisit, Pulkkinen, joutua pussiin!”. Mutta P. sanoi, ”ett’ei ole vielä pussinsuuta kiinni sidottu”, ja surmasi korennolla vastustajansa.


Juopulijärvelläkin ovat viholliset käyneet ja tietysti tapansa mukaan hävittäneet. Siellä näytetään vieläkin erästä kanavata, jonka vihollisten kerrotaan kaivaneen, jotta he sen kautta suoraan voisivat kulkea Kiiminginjoen varrella olevaan kylään.


Ylikiimingin Porkkalassa kerrotaan olleen ennen erittäin iso talo. Siinä oli ”lootuista tehty rantotie ja vaskinen kaivoämpäri”3. Viholliset hävittivät talon tykkänään.


Juuvanjärvellä on ollut ennen iso talo. Senkin hävittivät Viho-Wenäläiset tykkänään. Kun edellisenä iltana saunavesi oli kannettu saunaan, muuttui se vereksi sillä aikaa, kuin väki oli illallisella. Siitä arvattiin, että viholliset ovat tulossa, ja talonväki lähti sydänmaahan pakoon. Isäntä yksinänsä jäi taloon, aikoen pyssyn turvin säilyttää henkensä. Viholliset surmasivat kumminkin hänenkin.


Ylikiimingin Saarijärven taloa olivat viholliset pitäneet majatalonansa. Talonväen kanssa olivat he hyvässä sovussa ja tekivät siitä pitäin hävitysretkiä lähiseuduille.


Yliruntti Wesalan kylässä on myöskin ollut olemassa jo Isonvihan aikana. Siinä Wenäläiset surmasivat seitsemän miestä, ja veivät talon isännän muassansa omaan maahansa. Hän tosin sittemmin ei tiedetä millä tavalla, pääsi palaamaan kotiinsa. Poissa oli hän ollut niin kauan, ett’ei häntä enää tunnettu, kun saapui kotiseuduilleen.


Sorosen talossa oli isäntä verkkoja roukaamassa, kun viholliset tulivat taloon. Wenäläiset panivat isännän roukapataan, pakoittaakseen hänen siten ilmoittamaan tavarainsa säilytyspaikan. Isäntä ei kumminkaan tavaroitansa ilmoittanut, vaan kärsi ennen kuoleman roukapadassa.


Isonvihan-aikuisen tappelupaikan Suomalaisten ja Wenäläisten välillä sanottiin olevan Alakiimingin kirkon alapuolella olevan Eskolan talon luona.


Vihan aikana ovat viholliset polttaneet Alakiimingin Hurun talon, kun isännät, joita silloin oli talossa kaksi, olivat pakosalla. Talon lähellä näytetään vieläkin erästä kiveä, jonka päällä onnettomain isäntäin kerrotaan itkeneen, kun he metsästä palattuansa, näkivät talonsa raunioina.


Alatalon eli Alahurun isäntää olivat viholliset orressa polttaneet, saadaksensa tietää, missä talon tavarat säilytettiin. Isäntä kumminkin pääsi kiusaajainsa käsistä pakoon ja kätkeysi talon lähellä olevan tervahaudan halsiin, jossa hän oli piilossa kolme vuorokautta.


Eräs muisto Pohjanperän vanhoista Kainulaisista on Kiimingissä säilynyt. Kiiminginjoessa on Wesan talon alapuolella Kainuunsaari, joka on tarinan mukaan saanut nimensä mainitusta kansasta. Saaren seuduilla olisi pitänyt olla joku kahakka Kainulaisten, ”joiksi siihen aikaan Ruotsalaisia sanottiin”, ja Wenäläisten välillä. Kainulaiset tulivat pitkin jokea alhaalta, Wenäläiset taas ylhäältä päin. Saaren kohdalla tapasivat he toisensa, vaan Kainulaiset pyörähtivät saaren ja mantereen väliseen kapeaan putaasen piiloon. Saari oli silloin vielä hyvin metsäinen, niin että putaassa oli hyvä piilopaikka. Wenäläiset soluivat jokea myöten alas eivätkä tienneet vastustajistansa mitään. Siis oikeata tappelua ei sillä kertaa syntynytkään.


Jotakin hämärätä muistoa Nuijasodan ajoilta kuulin Ylikiimingissä. Joku Ylikiiminkiläinen oli ollut tässä sodassa osallisena ja tapauksen muistona on vielä myöhempinä aikoina ollut seurakunnassa eräs ”varvattu puunuija”. Sen nykyisestä talletuspaikasta en saanut tietoa.


Asutuksen kerrotaan levenneen yleensä Kiiminginjoen varrelle ylhäältäpäin pitkin jokea. Alkuasukkaiden kotipaikkaa ei kumminkaan tarina mainitse. Ensimäiset asukkaat asettuivat Ylikiimingin Niemikylään Pekkalan talon seuduille. Siihen tuli useampia veljeksiä. Kun eräänä iltana kuului kuikan ääni läheiseltä Juopulijärveltä, arvattiin, että sielläkin on järvi. Ääntä kohti kun kuljettiin, tulikin järvi eteen. Sen rannalle asetuttiin asumaan. Sillä tavalla tuotiin tuli Juopulijärvelle. Ylempänä jokivarrella olevaan Tornion taloon ovat asukkaat tulleet Tornion puolesta; samoin on Ylikiimingin Karjalaiseen ensimäinen eläjä tullut Kemin Korpelasta. – Hämäläisestä asutuksesta on myöskin jälkiä. Siitä muistuttavat Hämeenjärvi ja Hämeenlammet Kiimingin ja Haukiputaan rajalla. Saarijärvelle ovat asukkaat ensin tulleet Saarijärven pitäjästä. Wepsänkylän nimi viittaa myöskin asutuksen hämäläisyyteen. Sen kylän vahvimpaan taloon Wiitalaan ovat asukkaat puheitten mukaan tulleet Wiitasaarelta. Alakiiminkiin ovat asukkaat ensin tulleet nykyiselle Liikasenniemelle. Ensimäinen asukas oli Lauri niminen. Hänen arvellaan olleen kotoisin ”jostakin ylimaasta, ehkä Wenäjän rajoilta”. Hän oli ensin tehnyt itselleen suojan Jolosjoen varrelle, vaan kun siellä aina vilu vei viljan, lähti hän etsimään parempaa asuinsijaa ja asettui Liikasenniemelle. Vielä nytkin ovat mainitulla niemellä olevat talot kirjoissa Laurilan nimellisiä.


Pakomaa lähellä Wiitalaa on ollut pakopaikkana Isonvihan aikana. Vielä sanottiin siellä näkyvän kiukaan jäännöksiä. Wiitalan isäntä pääsi pakenemaan vihollisten käsistä ja kulki Pirttijärven rannalle, johonka hän kuoli. Mainitusta talosta, joka oli siihen aikaan järven toisella puolen, saivat viholliset kiinni kaksi henkeä, surmasivat heidät ja hautasivat talon lähellä olevaan harjuun. Paikalta on myöhemmin löydetty luita.


Laivamaa, iso kangas Korvenkylän ja Saarijärven välisellä sydänmaalla, on saanut nimensä siitä, että sillä kankaalla on rakennettu ensimäinen laiva Ouluun.


Lähdeviitteet

  1. Åbo Tidningar 1791. N:o 24. Vrt. myös Yrjö Koskinen, Suomen kansan historia, s. 344.
  2. Kaiku 1878, N:o 52.
  3. Tämä vaskijuttu kerrotaan muistakin Isonvihan aikana hävitetyistä taloista, esim. Utajärven seurakunnan Wittalasta.