Näiden seutujen vanhimmista asukkaista kertoo kansa Jättiläisten nimellä, ja yleensä tietävät tarinat, että tämä kansa on elänyt näillä tienoin ennen Lappalaisia. Paikoin kumminkin ovat Jättiläiset ja Lappalaiset kansan kertomuksissa sekauneet toisiinsa, niin että ne muodostavat melkein saman käsitteen1. Näiden kansojen välillä ei niissä paikoin sanota olevan muuta eroitusta, kuin että Jättiläiset olivat isompia. Siitä huolimatta vakuutetaan kumminkin, että ”ne olivat niinkuin samaa väkeä”. Toisin paikoin taas ei ensin mainittuja tunneta laisinkaan, vaan kaikki nykyistä asutusta vanhemmat muistot arvellaan olevan Lappalaisten jättämiä. Niin on laita, kuten ennen luetelluista muinaisjäännöksistäkin näkyy, koko Kuusamon pitäjässä ja Pudasjärven pohjois-osissa.

Jättiläiset eli Hiidet (Hiitolaiset) olivat tavattoman isokasvuista ja voimakasta väkeä, heidän päänsä olivat ”puiden latvain tasalla”. Paitse sitä olivat he taitavia velhoja, jotka yliluonnollisella voimallansa ja noitataidollansa, joka useinkin muistuttaa liitosta pahojen henkien kanssa, pystyivät suorittamaan selittämättömiä tehtäviä. He asuivat kaukana erämaissa, vuorten onkaloissa ja kiviluolissa, josta syystä heitä kutsutaankin toisinaan nimellä vuoripeikot (vuoripeukot, olen kuullut myöskin nimen vuoripeipot). He elivät metsästyksestä ja kalastuksesta. Voidaksensa paremmin ahdistaa metsänriistaa, oli heillä erittäin tarkkavainuiset koirat, sen ohella muitakin kotieläimiä, niinkuin hevosia ja lehmiä. Jonkunlaista jumalanpalvelustakin näyttävät he harjoittaneen, jota todistavat useat ”Jättiläisten kirkot” ja ”sakastit”, niinkuin ennen on mainittu.

Suuresta koostansa ja tavattomasta voimastansa huolimatta eivät Jättiläiset ryhtyneet tuntuvampaa vastarintaa tekemään, kun Suomalaiset alkoivat tunkeutua heidän asumus-alallensa. Uudet tulijat eivät levittäneetkään valtaansa aineellisella voimalla, kristinusko ja sen tuottama korkeampi sivistyskanta olivat ne aseet, joidenka tieltä Hiidenkansan raa’an voiman täytyi väistyä. Varsinkin oli kirkkojen rakentaminen Jättiläisille kauhistus, ja kun kirkonkellot, joita he kutsuivat ”niunaukkosiksi”, alkoivat levittää juhlallista kaikuaan ympäri kolkkoja erämaita, silloin lähtivät he kaikessa hiljaisuudessa painumaan ”pohjoiseen päin”. Lapin autioilla tuntureilla sanotaan heidän nyt asuskelevan ja muutamat luulevat tietävänsä, että he ovat kulkeuneet kaukaisille maille, aina Siperian taakse. Mutta asentopaikkansa ovat he jättäneet jälkeensä ja niistä kertovat äidit lapsillensa vielä monta kummallista juttua. Kansan käsityksessä ovat rauhalliset kivikasat kaameana muistona siitä kansasta, jonka pää muinoin ”pilviä piteli”, eikä ole vieläkään ehtinyt haihtua se luulo, että entiset eläjät nytkin näkymättöminä haltijoina suojelevat muinaista asuinpaikkaansa. Yön hämärässä uskaltavat he toisinansa lähteä liikkeelle toimittamaan muinaisia askareitansa, mutta kun päivä levittää säteensä ympäri aution seudun, täytyy heidän taas kätkeytyä salaiseen piilopaikkaansa. Yksinäinen vaeltaja näkee heidät joskus ja yön pimeydessä kuullaan heidän kolkko äänensä, mutta pahaa he eivät voi tehdä ihmisille, sillä nykyajan vähävoimaista väkeä ympäröipi kristillisyyden valo. Sen kautta ovat nykyiset ihmiset niin mahtavia, että jos he sattumalta saavat kierrokseen jonkun Jättiläisen eläimen, täytyy sen heti antautua uuden isännän haltuun. – Tästä tarujen kansasta olen saanut tietoon seuraavat jutut2.

Pudasjärven pitäjän Hetetjärven kylässä olevalla Metelinmäellä  ovat Jättiläiset ennen asuskelleet. Vielä nytkin arvellaan haltijan olevan ”kivikirkossa” ja häntä lepyttääksensä panevat marjamiehet marjoja kankaalla oleviin muinaisjäännöksiin. Eräässä niistä kasvaa pihlaja ja tämän ”pyhän puun” arvellaan lähteneen kasvamaan ihmisen ruumiista, joka muinoin on pai-kalle kertomuksen mukaan haudattu.

Toisia Jättiläisiä asui n. neljänneksen päässä Wuormanjärven keskellä olevassa Kultakilvensaaressa3. Kun Metelinmäen muinaiset asukkaat puhelivat, kuului puhe selvästi Kultakilvensaareen, jonka isoääniset eläjät yhtyivät puheesen.

Ylikiimingin Luola-ahossa asui yksi Jättiläinen, toinen Pyssyvaaralla Jolossydänmaalla. Siinä he keskenänsä haastelivat, kuten ainakin, vaikka paikkain väliä on useampia neljänneksiä. Jättiläinen sattui kerran koirinensa olemaan metsästysretkellä, kun Suomalainen pyssy olalla kuljeskeli samoilla seuduin. Jättiläisen koira haukkui lintua, vaan Suomalainen kerkesi ampua sen, ennenkuin Jättiläinen, joka myöskin oli jo tähtäämässä.

Aivan yleinen on seuraava tarina. Kun Suomalaiset tulivat näille seuduin, asuivat Jättiläiset vielä kiviluolissaan. Sattumalta sattui Jättiläisen tyttö, joka, kuten muutkin sukulaisensa, oli tavattoman voimakas ja isokasvuinen, kulkiessaan tulemaan niille seuduin, missä Suomalainen hevosellaan kynti peltoa. Tyttö, kummastellen naapurinsa työtä ja työkaluja, sieppasi kyntäjän hevosineen päivineen helmaansa ja kantoi isänsä luokse, kysyen mikä asuskelija se oli. Jättiläinen vastasi: ”Se on maanmyyrijäinen, joka tulee meidän jälkeemme”, ja käski tytön viedä löytönsä samaan paikkaan, josta hän oli sen ottanut, jott’ei uusi suku voisi seurata Jättiläisten jälkiä, eikä saada selkoa heidän pakopaikastansa. Tyttö teki, niinkuin isänsä käski, ja Jättiläiset lähtivät sitten kaikessa hiljaisuudessa matkoihinsa, eikä niitä ole sen kovemmin nähty. – Tämä tarina on tavallinen muuallakin Suomessa.

Muhoksella on Pyhänsivun ja Aittokosken välillä iso kivi ja sen päällä jokseenkin suuri mykevä laaka. Sitä kutsutaan Hattu-kiveksi ja kerrotaan, että päällimmäisen kiven on kolmivuotias jättiläistyttö nostanut nykyiselle paikalle.

Jättiläisten eli Hiidenkansan alkuperästä on meille säilynyt jo kauan sitten kirjaanpantu tarina. Kun tässä tarinassa mainitaan Oulun kihlakunnassa tavattavia paikannimiä ja kun siitä kansan muistossa vielä on joitakuita vähäisiä toisintoja, suomennan sen tähän. Alkujaan on sen kirjoittanut Paltamon rovasti J. Cajanus (k. 1703) ja painettuna löytyy se Mathesiuksen kertomuksessa (Suomi, 1843. s. 77–8). Se on näin kuuluva:

”Ennen on ollut olemassa eräs Kaleva niminen Jättiläinen. Hänellä on ollut kaksitoista poikaa, joista kolme on rakentanut itselleen linnoja Pohjanmaalla. Yhden, jonka nimi oli Soini, sanotaan rakentaneen linnan keskelle merta siihen paikkaan, missä Limingan kirkko nyt on, toinen on rakentanut linnan harmaakivestä ja maasta ison Pyhäkosken rannalle4. Ja vaikka se paikka on metsittynyt, näkyy siinä kumminkin vielä muuri ja kaksi porttia. Kolmas, jonka nimi oli Hiisi, on rakentanut itselleen korkean linnan täydelleen 60 peninkuormaa itään päin Kajaanin linnasta. Tämä linna on vallan kauhea ja peloittava nähdä. Se on rakennettu suon keskelle hirmuisen suurista kivistä ja maasta, varustettu portailla, vähän toista syltä on joka porraspuun väliä, ja siinä on kaksi korkeata porttia. Sitä kutsutaan vieläkin Hiidenlinnaksi5. Siitä syystä sanovat nämät Kajaanilaiset vielä tänäkin päivänä, kun suuttuvat toisillensa, mene Hiiteen, samalla tapaa kuin Ruotsissa sanotaan: dra till Blåkulla. Soini on kerran käynyt veljeänsä Hiittä tervehtimässä. Silloin on hän veneellä kulkenut yhtenä päivänä kolmetoista peninkuormaa mahdottoman kovia koskia ylös. Istualtaan on hän sauvonut kaikki muut kosket, mutta korkein putous, jonka nimi on Pelli (Pälli), on hänen täytynyt sauvoa polvillaan. Sitä paikkaa, jossa hän on ollut yötä, kutsutaan Soininniemeksi6; siinä näkyy vieläkin veneen sija, joka on ollut yhtä suuri, kuin hylkiveneet (fählbåtar). Sellaista venettä ei nykyaikana viisi vahvinta miestä jaksaisi sauvoa neljässä tahi viidessä päivässä samaa matkaa, kuin hän sauvoi yhtenä päivänä. Toisen yön on hän maannut keskellä Oulujärveä eräässä niemessä, jota myöskin siitä syystä kutsutaan Soininniemeksi. Nämät veljekset ovat viljelleet kaskea, ja jokainen heistä on hakannut yhtenä päivänä enemmän, kuin nyt kymmenen terveintä miestä jaksaa hakata. Tätä Kalevan sukua on vielä tässä maassa isokasvuinen ja vahvantekoinen kansa, mutta heidän jälkeläisensä ovat pienenemään ja heikkenemään päin. Neljäkymmentä vuotta sitten muistelen minä nähneeni tässä maassa isoja ja vahvoja miehen- ja vaimonpuolia. Mutta vaikka heidän lapsensa ja lapsenlapsensa ovat muuten isoja ja voimakkaita, niin ei kuitenkaan yksikään heistä ole niin iso ja vahva, kuin heidän vanhempansa olivat. Tästä Kalevasta ja hänen pojistansa tiedetään kertoa enemmän Varsinais-Suomessa, Hämeessä ja Savossa, sillä sielläkin ovat muutamat heistä asuneet, niin kuin Wäinämöinen, Ilmarinen ja Lieköinen. Kolmekymmentä vuotta sitten tapasin minä Ruotsin saaristossa vanhan suomalaisen miehen, joka näytti minulle hyvin ison kallion. Sillä sanoi hän erään Kalevanpojista matkustaneen pois Suomesta ja kiveä sanotaan vielä nytkin Kalevanpojan-paadeksi. Näiden Kalevanpoikain avulla on Suomen kuningas valloittanut koko Ryssän-maan, niinkuin vanhat Suomalaiset vielä laulavat”.

Tätä tarinata ehkä muistelee kansa vielä, kertoessaan, että Piru on kerran yhtenä päivänä sauvonut kaikki Oulujoen kosket. Istualtaan työnteli hänkin venettä, mutta Pällissä täytyi hänen nousta seisalleen. – Erään toisen kerran kulkiessansa ylös Pyhää, levähti hän Pällissä olevan Mikonkorvan alapuolella, sanoen:

”Ei pääse pojat puoletkana,
Päälle Pällin korvan”.

Samassa sattui tervaveneitä tulemaan alas koskea. Sen nähtyänsä alkoi paholainen katselemaan, eikö joku niistä joudu kuohujen sekaan, kun niin kovaa koskea laskevat. Päivän hän siinä katsasteli, vaan kun kaikki pääsivät kunnialla alas, lähti hän siitä sauvoskelemaan ylöspäin ja tuumaili:

”Pitkät on päivät oottavalla,
Kovat koskenlaskijalla”7.

Limingassa muisteltiin vielä samaa tarinata. Oli nimittäin ennen vanhaan kaksi veljestä, joista toinen asui Paltamossa, toinen Limingassa. Paltamossa asuvan nimi oli Paavo, toisen nimeä ei kertojani muistanut. Kerran lähti Limingassa asuva tapaamaan veljeänsä, sauvoi veneellä ylös Oulujokea ja sanoi Pällissä: Ei pääse pojat puoletkana j. n. e.

Toisintona edellisestä lienee myöskin pidettävä tarina Wornasta. Worna oli mahtava Jättiläinen ja asui Kuhmoniemen pitäjän Lentuan kylän kohdalla Wenäjän puolella rajaa. Siellä hän eleli vaimonsa kanssa Wornaniemessä olevassa majassaan. Nykyisessä Miinovan kylässä olivat he ainoat asukkaat. Hän kerrotaan olleen tavattoman kookas ja vahva, kuten muutkin Jättiläiset. Luonteeltaan oli hän julma ja hankki elatuksensa ryöstämällä muiden ihmisten omaisuutta. Suurella veneellään kulki hän vuosittain Kuhmon, Sotkamon, Paltamon ja Oulujärven vesiä alas mereen saakka, ryöstäen ja surmaten ihmisiä. Kerrotaanpa hänen käyneen kerran Hailuodossa asti. Palatessaan sauvoi hän raskaan lastinsa väkeviä koskia ylös. Kerran kumminkin sattui, ett’ei vene Wornankaan voimilla noussut Pällin putouksen päälle, muuten kuin vetämällä. Siitä tuli sananlasku:

”Ei pääse pojat puoletkana,
Ei kolmannetkana urohot
Päälle Pällin korvan
Ilman nuorin nousematta,
Tervaköysin tempamatta,
Kun ei voinut Worna päästä”.

Worna kun yhä jatkoi ilkeyttään, yltyi kansan viha häntä vastaan ja vihdoin aljettiin väijyä hänen henkeänsä. Kerran tuli joukko miehiä sitä tarkoitusta varten lähelle Wornan asuntoa ja asettui vastapäätä olevalle rannalle lahden taka väijyksiin. Worna kumminkin huomasi vainoojansa ja huusi heille, että hakkaisivat pilkan mäntyyn, jotta hän siihen ampuisi. Jos hän ei osaisi, saisivat vastustajat tulla hänen majallensa. Muuten pysykööt ulempana. Pilkka tehtiin ja sen keskelle porahutti Worna jousellansa petäjän kylkeen, niin että mänty räsähti halki. Sillä kertaa lähtivät väijyjät tyhjin toimin takaisin. Taas teki Worna ryöstöretken, kävi Hailuodossakin, sai sieltä erään neitosen muun muassa saaliiksensa. Kotia tultuansa pitkältä matkalta käski hän vaimonsa lämmittää saunan. Eukko kyllä koetti kehoittaa miestänsä varovaisuuteen, sanoen, että hän viime yönä oli unissa nähnyt lehmikarjan kulkevan miehensä jäljessä. Worna ei kumminkaan ollut tästä millänsäkään, sanoi surmanneensa kaikki ihmiset, keitä vaan matkallansa oli tavannut, ja niin työntyi saunaan. Samassa syöksi väijyvä miesjoukko esiin, salpasi oven kiinni ja sytytti saunan tuleen. Worna täytti housunsa tuhalla, ryntäsi ulos, sokaisi saartajain silmät ja riensi pakoon. Yksi piirittäjistä ampui silloin häntä nilkkaan, nilkkasuoni meni poikki, Worna kaatui ja niin saivat vainoojansa hänet surmata8.

K. A. Castren on julaissut erään tarinan Hilpasta, joka on selvä toisinto ennen kerrottua Worna-tarua. Hilppa oli mainio sissi Kuhmossa, Lentuan kylässä ja hänkin kulki pitkiä matkoja hävitysretkillänsä. ”Mutta Oulujärveläiset läksivät ajamaan häntä takaa. He sentään eivät tavottaneet häntä tiellä, vaan Hilppa kerkesi kotiinsa. Kun hän täällä kertoi urostöistään emännälleen, lämmitti tämä heti saunan iloisena miehensä vahingoitta kotiintulosta. Kun Hilppa sitten kävi saunaan, kerkesivät Oulujärveläisetkin hänen kotiinsa. He heti saunaan Hilppaa kiinni ottamaan, mutta Hilppa ei ollutkaan hätäpoika. Kun hänellä ei ollut muita aseita, niin täytti hän housunsa kuumalla porolla uunin pesästä. Niillä hän hosui ympärillensä, kun vihamiehensä pakkasivat sisälle. Tuhka pölisi heitä silmiin ja Hilppa pääsi niin karkuun. Suksilla pötki hän pakoon. Mutta yksi Oulujärveläisistä oli myös erinomaisen nopea hiihtämään. Hän läksi Hilpan perään, saavutti ja tappoi hänen metsään. Hänen sieltä palattua, vaativat miehet emäntää hyväntahtoisesti antamaan heille Hilppanaisen entisiä ja nyt tuotuja saaliita ja muuta omaisuutta. He kertoivat Hilpan ei enään elossa olevan. Sitä emäntä ei uskonut, vaan luottaen Hilpan sukkeluuteen suksilla, lausui vaan:

”Ei oo Hilpan hiihtänyttä
Suomen maassa suuressa”.

Kun hänelle nyt näytettiin Hilpan lakki, ei hän uskonut vieläkään, vaan virkki:

”Saapukka johonni saapi,
Kintas tielle kirpoaapi
Hilpeältä hiihtäjältä”.

Vasta kun näki Hilppansa veitsen, uskoi emäntä ja teki minkä toiset tahtoivat”9.

Pyhäkosken varrella ovat Jättiläiset muutenkin asuskelleet. He eivät tarvinneet ensinkään veneitä koskella liikkuessaan; kahlailivat vaan edestakaisin, kun patoja laittelivat. Rakankalliolla asui yksi, toinen Leppikalliolla. Siinä he puhelivat keskenänsä, eikä Pyhän pauhina estänyt heidän ääntänsä kuulumasta.

Muhoksen Jättiläiskankaalla kerrotaan asuneen Lani-niminen Jättiläinen. Hänestä on tarinan mukaan saanut nimensä Laninsoso, joka ennen on ollut vetelä suo, vaan nyt on paikkakunnan paras viljamaa. Lani näet lähti kerran kulkemaan hevosella (toisten mukaan porolla) nykyisen Soson yli Ängeslevää kohti. Kun eläin tuontuostakin pudota tupsahteli vetelään suohon, nosti ajaja sen aina ylös, tuumaillen itsekseen: ”so, so”. Siitä tuli Soso suonkin nimeksi.

Limingan pitäjän Koskelan kylässä olevasta Linnamaasta kerrotaan tavallinen jättiläistyttö-taru. Paitse sitä kuulin paikasta kerrottavan seuraavan kertomuksen, joka tunnetaan muualtakin Suomesta. Kun Jättiläinen rakensi itselleen kirkkoa Linnamaalle, sattui eräs pappi olemaan lähiseuduilla. Jättiläinen ja pappi tekivät keskenänsä sellaisen sopimuksen, että jos pappi tietää Jättiläisen nimen, saapi hän koko kirkon; jos hän ei tiedä, viepi rakentaja papin. Jättiläinen oli jo rakentanut kirkkonsa melkein valmiiksi, mutta pappi ei vielä tiennyt hänen nimeänsä. Kerran sattui pappi kuulemaan, kun Jättiläisen vaimo soudatti lastaan ja lauloi: ”Kirri kirkkoa tekee, musta härkä palkasta saadaan”. Pappi tiesikin nyt nimen ja sanoi Jättiläiselle: ”Kirri sinä olet”. Jättiläinen tämän kuultuansa heitti kirkonteon siksensä, meni Pikkulinnamaalle, otti sieltä suuren kiven ja heitti sen kirkkoansa kohti, aikoen särkeä koko rakennuksen. Kivi putosi molempain Linnamaiden keskivälille ja siellä se on vielä nytkin. – Haltijana on Linnamaassa tavattoman iso mies, toisen tarinan mukaan nainen. Kovaa jyräkkätä ovat sieltä marjamiehet toisinaan kuulleet.

Puolangolla, Hiidenvaaran seuduilla, on erään Muhoksella kuulemani tarinan mukaan ollut viimeisten Jättiläisten asuinsija. Kun nykyinen kansakunta tuli niille seuduin, löysi yksi tulijoista metsästä karhunpesän. Mies tappoi karhun ja kuuli vielä pesästä jotain ääntä. Hän meni katsomaan, kuka siellä äänteli ja löysi pesästä lapsen, otti sen sieltä ja vei asuntoonsa. Lapsesta kasvoi mies, tavattoman ”riski ja jalo”, mutta se ei ruvennut muuta työtä tekemään, kuin metsästämään. Metsässä kulkiessaan kopeutti hän hirven ja tappoi sen. Tulipa siihen iso Jättiläinen ja kun hän näki hirvensurmaajan, tuumasi: miksi tapoit Hiidenhirven, ja alkoi nakella poikaa kivillä ja isoilla puilla. Mutta poika vältti vikkelyydellään Jättiläisen iskut ja takaapäin syöksi aseella läpi vastustajansa. Kun Jättiläinen siinä oli henkitoreissaan, alkoi hän voivotella ennen noitavaimon hänelle sanoneen, että hänen oma poikansa hänet tappaa, ja nyt kumminkin hänen täytyy kuolla yhden ihmisraukan käsiin. Poika siinä huomasi, että jos tuo olisikin hänen isänsä, aukasi vaatteensa ja sanoi: ”katso minun karvasta rintaani, jos minä olen sinun poikasi”. Jättiläinen tuli siinä tuntemaan, että se olikin hänen poikansa. No, se sitten vannotti poikaa, mitä sen pitää tehdä näille ihmisille, kuinka sen pitää niitä murhata ja vaivata, että ne eivät pääsisi sikeämään eivätkä levenemään. Poika erausi sitten pois kasvatusvanhempiensa luota, alkoi vaivata ihmisiä, poltti kirkkoja, teki murhia ja sai siitä sitten nimen Murha-autio. Kerran hän tappoi kasvatus-isänsäkin. Sitä hän kumminkin alkoi katua, meni Hiidenvaaran jättiläislinnaan ja alkoi siellä voivotella, että hän oli kasvatus-isänsä murhannut. Vanhat Jättiläiset alkoivat nauraa hänen kertomukselleen, ja siitä suuttui poika, niin että surmasi nekin. Sitten hän lähti pahojen tekojensa tähden armoa hakemaan, kulki muutaman piispan tykö Roomaan ja valitti hänelle kovaa tilaansa. Piispa sanoi, että kaikki muut saavat armon, vaan Murha-autio ei saa. Kun poika ilmoitti, että hän juuri olikin tämä onneton, vakuutti piispa hänelle, että vaikka hän kulkisi Kristuksen haudat ja Juortanin virrat, niin ei hän sittenkään armoa saisi. Kun hän oli käynyt näissäkin paikoissa minkäänlaista lohdutusta saamatta, palasi hän vihdoin Hiidenvaaraan, meni Jättiläisten linnaan ja pani sinne maata. Linnan katto putosi silloin sisään ja tämä viimeinen Jättiläinen on siis hautautunut oman linnansa alle. Siihen on se suku loppunut, eikä enää Jättiläisiä näy niillä seuduin.

Lähdeviitteet

  1. Niinpä esm. Utajärven Sangin kylässä ”salmessa” olevaa patoa sanotaan ”lapinpadoksi”. Siitä huolimatta tiesi eräs kertoja, että Jättiläiset ovat lyöneet vaajat niin lujaan, ett’ei niitä saada irti.
  2. Vähäpätöisempiä kaskuja Jättiläisistä kuulin matkoillani useampia. Iin pitäjässä Mäntyselältä (toisten mukaan Hiidenvaaralta) oli kerran saatu Jättiläisten koira puheitten mukaan Turtisen taloon. Eräs mies oli omia aikojaan kuljeskellut metsässä ja kuullut koiran haukkuvan. Hän kiersi sen paikan, josta haukunta kuului, ja kun hän tuli kotiinsa, oli koira porstuassa. Seuraavana yönä näki hän unta, että jos hän olisi tullut tiimaa ennen mainitulle paikalle, olisi hän saanut lehmikarjan. (Toisen tarinan mukaan olisi hänen pitänyt kiertää koira toinen kerta). Koira oli elänyt ta-lossa useampia vuosia; se oli tavallista kokoa ja erittäin hyvä viljakoira. Sama mies oli nähnytkin lähellä Mäntyselkää erään Jättiläisen, ”jolla oli pää petäjän latvan tasalla”. Sillä oli jänis ja koppelo kainalossa olevan liekopuun päällä. Mies ei ollut hätäpoika, karjasi vaan Jättiläiselle: ”Pois tieltä, tie on minun ja Jumalan!” Sen kuultuansa lähti Jättiläinen mennä koikkelehtamaan Mäntyselälle päin. Eräs jättiläinen näyttäytyi kerran hevosenhakijalle lähellä Rajakankaan muinaisjäännöstä. Sekin oli ”männyn pituinen”, pitkä, harmaja sarkatakki päällä. Näkijä lähti hämmästyksissään pois ja kuuli, että Jättiläinen ”huutaa mojotti”.

    Kun kerran väkeä oli yöpynyt Konttikankaan saunaan, ammuskelivat Jättiläiset koko yön; koirain haukuntaa ja ihmisten huutoa kuului, niin ett’eivät nukkujat saaneet koko yönä unta. Yht’äkkiä remautettiin saunan ovet ja akkunat auki. Samalta kankaalta on kerran saatu Jättiläisten hevonen. Se oli tavattoman iso, vaan huono, ”ett’ei sillä saatettu kyntää”. – Eräs mies sattui kerran olemaan soitimessa Hirvasselällä. Kun hän makasi nuotiolla ja odotteli aamunkoittoa, kuului läheltä pyssynlaukaus. Mies arveli ampujaa joksikin tuttavakseen ja huuteli, vaan ei kuulunut mitään vastausta. Vähän ajan kuluttua ammuttiin toinen kerta. Pyssynpamaus kuului silloin erilaiselta, kuin tavallisesti, ja mies arvasi, ”että paikan entiset asukkaat ovat metsällä”. Ääniäkin kuului sitten. Mies makasi vaan nuotiolla ja kun päivä alkoi valjeta, ei kuulunut enää mitään.

    Kun eräs mies oli heinänteossa Kauhealammen seuduilla ja rupesi yöksi erääsen saunaan, vaativat Koutuan Jättiläiset häneltä koko yön kinttaita. Jättiläinen oli niin ahne kiusaamaan, että mies ei saanut unta moneen yöhön, jonka tähden hänen täytyi lähteä kotiinsa. Saman seudun Jättiläiset olivat kerran vieneet Pahkalan kylästä lapsen Puutikkavaaralle. Sen kuitenkin tietäjät saivat takaisin.

    Hiidenvaaralla oli eräs mies kaivanut ja löytänyt ”ymmyrkäisiä kiviä ja ihmisen sääriluita”, jotka olivat isompia, kuin tavallisten ihmisten. Nämät nähtyänsä lähti mies pötkimään pakoon. Eräs Jättiläinen alkoi häntä seurata ja ”tupsutteli” tuluksilla ehtimiseen tulta. Mies ei kumminkaan hätäillyt, vaan sanoi: ”tupsuta mitä tupsutat, vaan minä menen menojani”. (Tarinan on minulle antanut lyseiläinen N. K. Grundström. Matkoillani en kuullut luista enkä kaivamisesta mitään). Kun eräs toinen mies meni Hiidenvaaran ohitse vapa olalla, sanoivat Jättiläiset: ”onpa isännällä pitkä vapa”, ja nauroivat vielä. Kun hän sitten meni yöksi metsäsaunaan, nauroivat Jättiläiset koko yön ulkopuolella, niin ett’ei nukkumisesta tullut mitään. – Kun eräs vaimonpuoli sattui kerran kulkemaan jyrkän vaaran rinteen ohitse, pisti Jättiläinen päänsä esiin rinteestä ja sanoi: ”Voi sinua pikku akka ryytikäistä, kun sinä menet Ritilaan, sano niin, että Kivisranttu on kuollut”. – Calamnius on kuullut kaksi pientä tarinata, jotka tähän otan. ”Kun eräs mies hakkasi puuta Hiidenvaaralla, kuuli hän äkkiä ”kaikuvan äänen” huutavan: ”Mitäs sinä siellä kesken yötä puuta hakkaat, tuossahan talo, mene, pane maata!” Hämmästyneenä loi puun hakkaaja silmänsä ylös, ja todellakin siinä talo seisoi hänen edessänsä. Ei muuta, tottelihan se puun hakkaaja, meni, pani maata ja nukkui siinä hyvin. Nousi taas aamulla, meni työlle, niin katsoi hän taaksensa – talo oli kadonnut”. Samanlaisen tarinan olen kuullut Pudasjärvellä. – ”Toinen mies taas oli kerran väsyksissään pannut maata erääsen saunaan sydänmaassa. Hiidet toivat oven kautta hälle silloin kauniin tytön. Mutta kun mies ojensi kätensä halataksensa tätä tyttöä, niin jo veivät Hiidet irvistellen tytön pois” (Suomi, Toinen jakso, VII. s. 211–12).
  3. Saari on saanut rikkautta todistavan nimensä siitä, että siinä pitäisi olla ”veneentäysi hopeita” kätkettynä. Kävin paikkaa katsomassa, vaan mitään muinaisjäännöksiä en siinä huomannut. Ainoastaan eräs kuoppa todistaa ihmistyötä, vaan sekin arveltiin aarteenkaivajain tekemäksi. Kun kuoppaa kaivoin, vakuutti opas, että vaivani ovat turhat, sillä jos mieli saada aarretta käsiinsä, pitää tähänkin paikkaan ”ajaa suvikkovarsalla yksi-öistä jäätä myöten”.
  4. Linnalla tarkoitettaneen Hiidenlinnaa eli Korkeamaan harjua, josta on jo ollut puhe.
  5. Tämäkin paikka on vaan luontainen kallioikko. J. F. Kajaani, Matkakertoelma, Mehiläinen 1837, N:o 3.
  6. Minun tietääkseni ei tämän-nimellistä paikkaa löydy enää Oulujoen varrella.
  7. Muutenkin on paholainen asuskellut Pyhäkosken seuduilla. Pällissä sanotaan hänellä olleen pääasento. Kun ruvettiin rakentamaan möljää kosken rannalle, suuttui paikan näkymätön asukas, kun kiviä alettiin möykyttää, ja lähti pois. Kun hän oli muuttomatkalla, sattui eräs mies makaamaan tiellä, jota seurue kulki. Edellä-kulkija huusi, jotta: ”pois tieltä, naimakansa tulee!” ”Mistä se tulee?” kysyi mies. ”Pällistä Isteriin”, vastasi ääni, ja silloin kulki koko joukkokunta eteenpäin, jotta ”jymy kuului”. Sen jälkeen on Isteri (Muhosperässä olevan Poikajoen korkein putous) paholaisen asuinsija. – Toisen tarinan mukaan asui haltija Rakankalliossa. Hänkin tuskautui, kun möljää rakennettaessa aljettiin kiviä jystää, ja lähti pois. Möljänrakentajat kuulivat kalliosta äänen, joka lausui, että kosk’ei hänen anneta olla rauhassa, täytyy hänen lähteä etsimään uutta asentopaikkaa; samalla ilmoitti haltija muuttavansa Isteriin.
  8. J. Kyllösen kokoelmat M. M. Y:n arkistossa.
  9. Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista, 8. 12–13.