Iin pitäjä on Mathesiuksen julkaiseman tarinan mukaan saanut nimensä eräästä Hijo nimisestä Lappalaisesta, joka kahden, Oulas ja Limas nimisen, veljensä kanssa ensin oli asettunut asumaan näille seuduin. Viimeksi mainitut ovat sitten jättäneet nimensä Oululle ja Limingalle. Nykyinen tarina kertoo Iin synnyn seuraavalla tavalla. Kun ei paikkakunnalla vielä ollut varmaa nimeä, lähti useampia miehiä, joista yksi oli Jussi niminen, laskemaan puita jokea myöten alas. He sopivat keskenänsä, että joki ja sen ympärillä oleva seutu kutsuttaisiin sen laskijan mukaan, jonka päästämä puu tulisi jokea myöten mereen saakka. Jussin laskema puu tuli alas ja hänen nimensä alkukirjaimen mukaan nimitettiin sitten paikkakuntaa Iiksi.

Juho Wesainen oli kotoisin Alavesan talosta Ylikiimingistä. Hänen lapsuudestansa kerrotaan seuraava tarina. Kerran kun viholliset retkeilivät näillä seuduin, hyökkäsivät he polttaen ja murhaten Wesalan kyläänkin. Hämmästyneinä pakenivat asukkaat sydänmaihin ja jättivät talot oman onnensa nojaan. Eräs vaimo pesi juuri par’aikaa lastaan, kun sana tuotiin, että viholliset lähestyvät. Äiti pakeni pois, jättäen lapsensa pesuastiaan, eikä uskaltanut palata kotiinsa, ennenkuin vaara oli ohitse mennyt. Silloin oli talvis-aika. Kun pakolaiset vihdoin tulivat takaisin, oli tupa kylmä, vesi pesuastiassa oli jäätynyt, mutta lapsi eli vielä. Vaimo särki jään, otti lapsen syliinsä. Se tuli vielä terveeksi ja sittemmin kutsuttiin häntä nimellä Wesan Woivatta. Woivatasta tuli vahva ja neuvokas mies, joka urheasti puolusti kotiseutuansa ja teki Pohjalaisten päällikkönä ryöstöretkiäkin vihollisen maahan. (Vrt. Joukahainen, 9 vihko, s. 381). Wesaisen myöhemmistä uro-töistä on Calamnius saanut kansan suusta seuraavat tiedot, jotka tähän lainaan:

”Ei ainoastaan kotiseudussa vaan myöskin naapuri-pitäjissä oli hän itselleen voittanut semmoisen arvon ja luottamuksen, että nämä aina panivat hänen päälliköksi, kun heidän oli puolustaminen itseänsä Ryssiä vastaan tai kosto- ja ryöstö-retkiä tekeminen vihollisten omaan maahan. Täällä kerran ryöstöllä käydessään olivat viholliset myöskin sytyttäneet Iin emäkirkkoakin. Se tapahtui itse pyhä-päivänä. Wesainen kuitenkin rohkeudellansa tiesi pelastaa kirkkoon kokoontuneen aseettoman väen sekä itse kirkonkin, vieläpä ajoi viholliset pakoon. Tätä ryöstöretkeä kostaaksensa retkeilivät nyt Suomalaiset syvälle pohjois-Wenäjään ja aina Kantalahden kaupunkiin saakka, missä taru mainii heidän polttaneen kaksi kirkkoa, jopa olleen aikeissa polttaa kolmaskin. Tämän he kuitenkin mainitaan säästäneen, muka sen pyhyyteen nähden, ja se siis vielä nytkin muka seisoo. He palasivat sitten kotimaahansa suuren saaliin kanssa. Mutta sillä aikaa, kuin nämä näin ryöstivät Wenäjässä pitkin Wienan meren rantoja, olivat Wenäläiset niiden sivutse tunkeuneet Suomen maahan, jonka pohjoisia pitäjiä he hirmuisesti hävittivät ja ryöstivät, pitäjät kun nyt olivat paljastetut sotaisasta nuorisostansa ja etenkin johdattajasta. Varsinkin oli heillä syytä kääntää vihansa Iitä vastaan, tämä kun oli vihatun ja peljätyn Wesaisen kotipaikka. Tälle ne sentähden ankaralla hävityksellä kostivat Wesaisen tekoja. Kerrotaanpa myöskin, että eräs vihollinen olisi pahoin menetellyt Wesaisen vaimonkin kanssa, joka sanotaan olleen nuori ja kaunis nainen, ja miehellensä uskollinen. Miehensä kanssa oli hänellä kaksi lastakin, mitkä Wenäläiset viime retkellänsä tappoivat. Wesainen tulee nyt kotiin juuri parahiksi nähdäksensä, kuinka viholliset hävittävät, kuinka kirkko palaa ilmi-tulessa, ja kuinka hänen nuori vaimonsa on erään Ryssän vallassa. Tästäkö nyt meteli nousi! Viholliset karkoitettiin, ja Wesainen teki uuden hävittävän kostoretken. Riistettyänsä raastettuansa monta kylää ja kaupunkia palasi hän sitten vihollisen maasta taas kotiin, mutta tällä paluumatkalla surmasi hänen eräs sotavanki, nimeltä Ahma”1.


Wenäjänkari, lohenpyyntipaikka kirkonkylässä, on saanut nimensä siitä, että joukko ylempänä surmattujen Wenäläisten ruumiita, jotka virran muassa tulivat alas jokea pitkin, tarttuivat tälle karille.


Pirttitörmän kylä on puheitten mukaan saanut nimensä siitä, että koko siihen kylään on Isonvihan aikana jäänyt vihollisilta yksi ainoa pirtti hävittämättä.


Wahtisaaressa, Jakun talon alapuolella, ovat viholliset vihan aikana pitäneet vahtia ja siitä koettaneet hätyyttää joella kuljeskelevia Suomalaisia, joita oli paennut muun muassa läheiseen, vähän syrjässä olevaan, Tuomaalan taloon. Sinne kumminkin tulivat viholliset. Laurilan silloisen tarkan ja taitavan isännän saivat he käsiinsä ja pakoittivat hänen laskemaan heidän veneensä alas pitkin jokea. Mies laskikin venettä, vaan kun tultiin Pajarin niskaan, hyppäsi laskumies rannalla olevalle kalliolle; lasti huilasi Pajarin putoukseen ja kaikki veneessä olijat, toistakymmentä henkeä, saivat surmansa. – Toisen tarinan mukaan polttivat viholliset Laurilan talon niin perinpohjin, että ainoastaan yksi lato jäi jäljelle. Kaikki muut Laurilan asukkaat pakenivat silloin sydänmaihin, paitse talon Heikki niminen poika, joka kerrotaan olleen erittäin vahvavoimainen ja lujaluontoinen mies. Polttamatta jätettyyn latoon olivat viholliset koonneet paljon tavaraa, jota he kulkiessaan olivat ryöstäneet. Kun talo oli poltettu, panivat he tavaransa veneisin ja pakoittivat Heikin laskemaan heidän veneensä alas koskea. Hän lähtikin laskemaan, pani päällensä ”kuputakin” (pitkä muinoin käytetty kauhtana, joka sidottiin vyöllä keskeltä kiinni) ja pisti salaa kirveen takkinsa alle. Kun tultiin Pajarin niskaan, hyppäsi laskumies itse saareen, jättäen viholliset kuohuvan kosken valtaan. Kun vene nyt oli perämiestä vailla, murtui se kosken kuohuissa palasiksi, ja kaikki viholliset hukkuivat. Heikki itse teki kirveellä lautan ja pääsi sillä onnellisesti pois saaresta.

Sittemmin tavataan Laurilan Heikki Simojärvellä pienen miesjoukon päällikkönä tekemässä vihollisille vastarintaa. Kun hän siellä, ollessaan vahtina, nukahti, surmasivat hänen Wenäläiset (Vrt. Simojärveltä kerrottua Laurukais-tarua).

Samasta Laurilan talosta lähti 14 vuoden vanha tyttö metsään pakoon. Hän elätti itseänsä marjoilla, joi purojen vettä ja kulkeusi siten vähitellen Kittilään saakka. Täällä tapasivat hänen ”koirankuontolaiset”, joilla oli kärsä niinkuin koiralla. Kun tyttö kuuli niiden tulevan, lähti hän pakoon, löysi ison kaatuneen hongan, joka oli komo sisältä, ja pujahti sen sisään. Tästä eivät vainolaiset arvanneetkaan hakea tyttöä, vaan kulkivat hänen ohitsensa ”kärsä pystössä”. Tyttö oli sitten jonkun aikaa piikana, mutta kun rauhan aika tuli, palasi hän entiseen kotitaloonsa2.


Hökän taloa Karjalan kylässä olivat viholliset vihan aikana pitäneet majatalonansa. Siitä syystä jäi talo polttamatta. Lähellä oleva Nikula poltettiin ja sen asukkaat surmattiin.


Taimenen-kivi on iso litteä kivi Iijoessa, Karjalan kylän Niemelän talon alapuolella. Kivi on tavallisesti vedenpinnan alla, mutta Isonvihan aikana oli kuiva kesä, niin että kivi oli veden päällä. Wenäläiset olivat kerran asettuneet tälle kivelle, arvellen saavansa olla siinä paremmassa turvassa, kuin muualla. Heillä oli muassansa vangiksi otettu nainen, jonka he pelkäsivät heiltä ryöstettävän. Nimensä on kivi saanut siitä, että viholliset siinä keittivät itselleen taimenta, kun väijyksissä olevat Suomalaiset heidät ampuivat (vrt. Calamniuksen kertomus).


Kun Leskelän talosta oltiin sydänmaassa pakopirtillä, tuli 5 vihollista pakopaikalle. Isäntä sattui silloin olemaan yksinänsä siellä. Viholliset alkoivat vaatia isännältä rahoja, vaan hän ei ollut halukas niitä ilmoittamaan. Hän oli vihollisten tullessa kenkimässä ja sanoi, kun rahoja vaadittiin: ”oota miestä kenkiväksi, koska ootit kasvavaksi!”. Kun hän oli saanut kengät jalkaansa, sieppasi hän kirveen ja alkoi sillä listiä Ryssiä, ”niinkuin nauriita listitään”. Sillä tavalla pani Leskeläinen yksinänsä vähässä aikaa 5 Ryssää lihaksi.


Karjalan, Tannilan, Oijärven ja Ranuan kylät ovat olleet ennen yhtenä kylänä. Tannila pitäisi olla vanhin talo Tannilan kylässä. Wesan, Alatalon ja Tannilan talot ovat olleet ennen yhteisellä nimellä Kämäräisiä.


Siuruansuun ja Tannilan kylän välillä, Siuruanjoen eteläpuolella, on Metsäpirtinkangas, jossa on oltu paossa. Lähellä sitä on Tappelusmaa, joka on vihan-aikuinen taistelupaikka. Suomalaisten kerrotaan tässä joutuneen tappiolle. Toinen Tappelusmaa on Konttikankaan sydänmaalla.


Tannilan kylässä on lähellä Wiitalan taloa Kattilasaari niminen kangas. Siinä arvellaan olevan kattilantäysi vihan aikana kätkettyjä hopeita.


Oijärvellä on ollut vihan aikana pakosauna Murhikankaalla Mursun talon takalossa. Mursulaiset olivat siellä paossa. Eräs Pekka niminen mies pantiin kylästä ruokaa noutamaan. Läheisessä Höyhtyän talossa olivat viholliset asentoa. He sattuivat sieltä näkemään, kun Mursun Pekka kävi kotonansa ja pääsivät siten hänen jäljilleen. Niitä seuraten tulivat he saunalle ja murhasivat kaikki pakolaiset. Siitä on kangas saanut nimensä.


Kun viholliset tulivat Höyhtyän taloon, lähtivät kaikki muut asukkaat pakoon, paitse eräs lapsenvuoteessa oleva vaimo, joka jäi lapsinensa makaamaan. Vihollisia tuli huoneesen iso joukko ja yksi heistä kysyi vaimolta, onko hänen lapsensa tyttö vai poika. Kuultuansa, että se oli poika, tahtoi hän katsella lasta tarkemmin, otti sen syliinsä ja löi ”ruoskanlupulla” päähän ison reiän. Vähissä hengin olevan lapsen antoi hän taas äidille. Sitten lähtivät viholliset pois. Hetken kuluttua, palasi kumminkin yksi takaisin, otti pojan syliinsä, ”syljeskeli”, niin että veri lakkasi vuotamasta ja neuvoikin vielä äitiä, mitenkä pitäisi lasta hoitaa, että se paranisi.


Oijärvi on saanut nimensä siitä, että kaksi miestä, jotka kauan olivat eksyksissä kuljeskelleet, sattumalta tulivat järven eteläpäässä olevalle Lamminkankaan rakalle ja kun vihanta-rantainen järvi siinä aukeni heidän eteensä, huudahtivat he toisilleen ”Oi, järvi näkyy!” Calamnius on kuullut kerrottavan, että tulijat olivat uudis-asukkaita ”Sauvon maasta”, jotka, ”kauan kuljettuansa erämaita sinne tänne löytämättä itselleen sijaa”, eräänä päivänä saapuivat järven rannalle.


Hyry sanottiin olevan vanhin talo Kuivajoella.


Pirttimaa Hirvosen talon takalossa on vihan-aikuinen pakopaikka. Sotamiehenniemessä Pekkalan ylipuolella on ollut ennen talo, vaan sen ovat viholliset hävittäneet. Isonvihan-aikuisia talonsijoja on myöskin Sonninhalmeessa Hyryn ylipuolella pohjoispuolella Kuivajokea, ja Korennonniemessä Hyryn talon alapuolella.


Kattilakoski Kuivajoessa, neljä virstaa ylöspäin joen suusta, on vanha uhripaikka. Koski on saanut nimensä eräästä kivestä, jossa on luultavasti veden muodostama kattilan muotoinen kuoppa. Siihen on vielä nykyisinä aikoinakin pantu ”rahaa uhriksi”.


Kaihuan-ojalla on ollut vihan aikana pakosauna. Siihen ovat Suomalaiset surmanneet puheitten mukaan 30 Wenäläistä, jotka ennen olivat tulleet saunalle ja siihen yöpyneet. Kuoppia sanottiin siellä vielä näkyvän; niihin on surmatut haudattu.


Iistä Kuivaniemeen päin n. peninkuorman päässä on meren rannalla Kuninkaanniemi niminen talo ja sen ylipuolella Kuninkaanharju, jossa puheitten mukaan eräs Ruotsin kuningas, Kaarle niminen, (ehkä Kaarle IX) on kulkiessaan syönyt ja levähtänyt.


Ainoat vihan aikana hävittämättä jääneet talot Pohjois-Iin kylässä olivat Käyrä ja Päkkilä. – Olhavassa ovat tavallisimmat sukunimet Sassi, Tolonen ja Kyröläinen. Siitä sananlasku: ”Sata Sassia, tuhat Tolosta, kymmenkunta Kyröläistä”.

Lähdeviitteet

  1. Suomi, Toinen jakso, VII. s. 221–2.
  2. Tämän tarinan on minulle antanut lyseiläinen N. K. Grundström