Yleisinä lähteinä tätä kirjoittaessani olen käyttänyt: J. E. Aspelin, Korsholman Linna ja Lääni keskiajalla (Helsinki 1869). Yrjö Koskinen. Nuijasota, toinen painos (Helsinki 1877). Pohjanmaan asuttamisesta (Suomi 1857). A. G. Fontell, En blick på Österbottens tillstånd år 1571 samt gränsfejden 1573–85 (”Valan”. Helsingfors 1881). Muihin lähteisin viittaan aina paikallansa.

Jo ikivanhoista ajoista saakka ovat Lappalaiset kierrelleet Suomenmaan pohjoisissa osissa. He ovat olleet tienraivaajia heidän jälkiänsä seuraaville uusille tulijoille, jotka vahvemman oikeudella ovat anastaneet edelläkävijäinsä asumus-alan ja siten pakoittaneet Lapin kovaonnisen kansan siirtymään yhä kauemmaksi pohjoiseen. Tutkimus on saanut selville, että he ainakin jo tuhat vuotta ennen meidän päiviämme ovat poroinensa elelleet Pohjanperän autioissa erämaissa. Koko lavea ala Pohjois-Norjan rajoilta aina nykyisen Hämeenmaan pohjoisempiin osiin saakka oli silloin Lapin kansan laidunta.

Kaukana, satujen hämärään peittyneenä, on se aika, jolloinka Lappalaiset olivat itsenäisiä. Tämä oli epäilemättä onnellisin jakso tuon vähäonnisen kansan elämässä. Silloin sai se kenenkään häiritsemättä elää hiljaista elämätänsä Pohjolan asumattomilla takalo-mailla, joihin ihmisjalka tuskin ennen oli astunut. Silloin se ei kuulunut kenenkään vallan alle eikä siis ollut veronalainenkaan. Mutta tästä onnellisesta ajasta ei ole meillä minkäänlaista varmaa tietoa. Jo heti kun historiallinen aika koittaa Pohjanperille, ovat joka taholla ahnaat naapurit ahdistamassa Lappalaisia veron-otolla. Laajat erämaat olivat Lappalaisten hallussa, ja heidän käsiinsä joutuivat siitä syystä muinaisajan kalliimmat, rahan-arvosta käyvät tuotteet, metsänriistannahat eli turkikset. Tämä seikka kiihoitti naapurikansoja levittämään valtaansa Lappalaisten alalle ja sitten ottamaan heiltä verona noita erämaiden kalliita ”rahakarvoja”.

Jo vanhoista ajoista saakka olivat Pohjois-Norjan eli Haalugalannin asukkaat veroittaneet Lappalaisten asuman maan luoteis-osaa. Heidän itäisenä naapurinansa taas oli suomensukuisia kansoja. Kannanlahden länsi- ja etelärannikko aina Wienan suulle saakka oli jo 9:llä vuosisadalla Karjalaisten hallussa. Wienanjoen itäpuolella, ehkä sen ympärilläkin, oli Perman mahtava ja rikas valtakunta. Permalaiset olivat suomensukuista kansaa, ja heidän valtansa oli aikoinansa hyvin kukoistava, heidän rikkautensa hyvin suuret. Kaikenlaiset keinottelijat, vieläpä mahtavat hallitusmiehetkin, lähtivät vaarallisille retkille, päästäksensä osallisiksi Permalaisten rikkauksiin. Todennäköistä on, että Perman valta, joka vanhojen tietojen mukaan ulottui Wienan seuduille saakka, ainakin välillisesti vaikutti Lappalaistenkin oloihin. Siten tulivat luultavasti viimeksi mainitunkin kansan verottajillensa maksamat eläinten nahat niiksi välikappaleiksi, joilla Permalaiset vaihtoivat itsellensä etelämaiden kalliita tuotteita ja kokosivat suuret rikkautensa.

Vielä muiltakin suunnilta kiskottiin veroa näiltä erämaiden kaukaisilta asukkailta. Pohjanlahden pohjois-osan kummallakin puolella asui muinoin eräs kansakunta, joka tunnetaan Kainulaisten nimellä. Tämä sotaisa kansa on melkein tykkänään peittynyt satujen hämärään. Sen syntyperästäkään ei olla varsin selvillä. Tutkijat ovat kumminkin arvelleet, että tämäkin kansakunta oli karjalaista alkujuurta ja että se aikaisin oli eronnut heimolaisistaan ja kulkeunut Wienanmeren seuduilta pitkin kumpaakin Kemijokea Pohjanlahden rantamaille. Täällä tavataan Kainulaiset asumassa jo 8:lla vuosisadalla ja heidän jälkeensä kutsutaan Pohjanlahden pohjois-osaa vieläkin paikoin Kainuunmereksi. Tämäkin kansa oli niitä, jotka ottivat Lappalaisilta veroa, ja tämän veroittamisen johdosta syntyi monta veristä taistelua entisten heimolaisten, Kainulaisten ja Karjalaisten, välillä, kun kumpikin kansa pyrki osalliseksi ”lapinkäyntiin”, kuten Lappalaisten veroittamista tavallisesti kutsuttiin. Kun aikojen kuluessa Ruotsalaiset ja Norjalaiset, jotka jo aikuisin olivat olleet riidassa Kainulaisten kanssa, alkoivat ottaa haltuunsa viimeksi mainitun kansan asumaa maata Pohjanlahden pohjoisen osan ympärillä, täytyi entisten asukasten väistyä siitä pois ja heidän nimensä ja suoranainen vaikutuksensakin häviää sitten historiasta. Mielisuosiolla he eivät kumminkaan näy luopuneen entisiltä asuinsijoiltansa, sillä vielä 11:llä vuosisadalla käyvät Ruotsin hallitsijat sotia Kainulaisten kanssa. On arveltu, että Kainulaiset sekautuivat vähitellen naapureihinsa Lappalaisiin ja että he pian joutuivat Lappalaisten kanssa maksamaan veroa toisille valloittajakansoille, jotka kohta alkoivat levittää valtaansa kaukaisille Pohjanperille. Tästä Kainulaisten häviämisestä saamme edempänä lausua muutaman sanan. Heidän vaikutuksensa lienee aikoinansa ollut jokseenkin suuri, sillä Kainuun nimi säilyy vielä nytkin useassa paikannimessä näillä seuduin. Semmoisia ovat Kainuunmaa, Kainuunselkä, Kainuunmeri, Kajaani, Kainuunkylä Ylitorniolla, Kainuunsaari Kiimingissä, y. m.

Useiden tutkijain arvelun mukaan oli Lappalaisten eteläisin joukko tähän saakka saanut olla rauhassa Etelä-Pohjanmaan ja Pohjois-Hämeen sydänmaissa. Pian kumminkin muuttuivat asiat täälläkin. Kun Ruotsalaisten valta Lounais-Suomessa ja Hämeessä oli vakaantunut 12:n sataluvun keskipaikoilla, alkoivat Ruotsinkin valtamiehet ahnain silmin katsella silloisen ruotsalaisen alan pohjoispuolella olevia avaroita metsämaita, jotka vielä olivat Lappalaisten hallussa. Hankalata oli kuitenkin suoranaisen valloituksen kautta kukistaa tuota kansaa, joka porokarjoinensa muutteli pai-kasta toiseen. Siitä syystä suoritettiin tämä valloitustyö rauhallisemmilla keinoilla, yksityisten talonpoikain avulla.

Ruotsin silloinen mahtava hallitsija, Maunu Latolukko, lupasi Lappalaiset yksityiseksi omaisuudeksi niille, jotka ryhtyivät toimiin saattaaksensa tämän kansan Ruotsin kruunun alle. Tämän kehoituksen johdosta lähti joukko Hämäläisiä, Pirkkalan ja Rengon tienoilta, erään mahtavan miehen, Matti Kurjen, johdolla tätä lappalaisvalloitusta suorittamaan. Nämät valloittajat, jotka sitten usean seuraavan vuosisadan kuluessa tunnetaan Pirkkalaisten nimellä, asettuivat ensin Etelä-Pohjanmaalle Kyrön tienoille. Täällä olevat Lappalaiset saivat nyt väistyä tätä uutta asutusta ja he siirtyivät pohjoisemmaksi aina Kemi- ja Tornionjoelle saakka. Täälläkään eivät Lappalaiset kauan saaneet olla rauhassa. Muutamia vuosia myöhemmin tuli toinen lukuisampi hämäläisjoukko Kemin ja Tornion seuduille, otti haltuunsa tänne paenneiden Lappalaisten asuman maan ja pakoitti viimeksi mainitun kansan taas vetäytymään yhä kauemmaksi erämaihin. Tällä tavoin olivat Lappalaiset joutuneet Pirkkalaisten ja heidän kauttansa Ruotsalaisten valtaan. Kuningas vahvisti nimittäin Pirkkalaisten oikeuden heidän valloittamaansa maahan, siitä saatavaan veroon ja kaikkiin Lappalaisten entisiin lohivesiin sillä ehdolla, että valloittajat maksaisivat vuosittain valtiolle sovitun määrän oravannahkoja. Tämän arvellaan tapahtuneen noin v. 1277, jolloinka siis Lappalaisten veroittaminen Ruotsin hallituksen puolelta varsinaisesti alkoi.

Näin ovat useimmat tutkijat selittäneet Pirkkalaisten syntyperän. Tämän mukaan olisi Pohjanperän vanhin asutus hämäläinen. Asia ei ole kumminkaan vielä ratkaistu, sillä toiset historioitsijat ovat väittäneet, että Pirkkalaiset olivat Ruotsista kotoisin ja että heidän nimensä merkitsisi suomeksi kauppamiehiä. Tämän mielipiteen mukaan, jolla myöskin on eteviä kannattajia, olisi siis koko äsken kerrottu pirkkalaisjuttu, jonka nojalla Peräpohjan alkuasutus on tehty hämäläiseksi, perustusta vailla. Niin paljon tiedetään varmaan, että ne lähteet, joista tämä tieto Pirkkalaisten kautta suoritetusta Pohjanperän valloituksesta on otettu, ovat tärkeissä historiallisissa ajanmääräyksissä hyvin epävarmoja. Mahdollista siis on, että ne tässäkään asiassa eivät ole luotettavia. Tätä riidanalaista vaikeata kysymystä emme tietysti pysty ratkaisemaan, eikä se olekaan tarkoituksemme. Tahdomme kumminkin tuoda esiin muutamia seikkoja sitä mielipidettä vastaan, joka äsken kerrotun valloituksen mukaan on olemassa Peräpohjan ensimäisestä asutuksesta.

Viehättyneinä ensimäisten Pirkkalaisten hämäläisestä alkuperästä, ovat tutkijat menneet niinkin pitkälle, että vielä meidän aikuistakin väestöä Pohjois-Pohjanmaalla, varsinkin Tornion seuduilla, on väitetty hämäläiseksi. Vaikka tällä ajatuksella onkin eteviä kannattajia1, löytyy kumminkin muutamia seikkoja, jotka saavat epäilemään sen todenperäisyyttä. On väitetty, että Peräpohjan kielimurre on hämäläinen, varsinkin Torniossa ja Alkkulassa2. Asiasta kumminkin voidaan olla eri mielipidettä. Tornion murteessa löytyy epäilemättä useita seikkoja, jotka vivahtavat enemmän karjalais- kuin hämäläismurteen ominaisuuksiin. Tämän huomasi jo aikoja sitten tutkijamme A. J. Sjögren, ja hän väitti varsinkin kielellisistä syistä, että asutus Oulun läänin pohjois-osassa, aina Kemiin saakka, on karjalainen3. Samaa mielipidettä on puolustanut Castrén, joka suoraan lausuu, että asukkaat Rovaniemessä, Tervolassa, Kemissä ja Torniossa ovat, kielellisistä ja kansatieteellisistä ominaisuuksista päättäen, Karjalaisia eli muinaisten Permalaisten jälkeläisiä. Tämä ajatus lieneekin oikeampi. Jo luonteeltaan, kuten Castrénkin huomauttaa, on Peräpohjan, varsinkin Tornion seudun, väestö karjalaista, vilkasta, ylpeätä, kaupankävijää kansaa. Kansantarutkin näyttävän todistavan, että asutus suureen osaan pohjoista Pohjanmaata on levennyt Wenäjän Karjalan puolelta. Tornion seuduilta emme näitä tarinoita tunne, mutta esim. Ii- ja Kiiminginjoen varrella kertovat asukkaat jokseenkin yleensä, että näiden seutujen ensimäiset viljelijät ovat tulleet ylhäältäpäin pitkin jokivarsia ja että jokien latvapuolet ovat olleet ensin asuttuja. Jos asutus olisi levennyt Hämeestä, ei tällainen tarina olisi voinut jäädä kansan muistoon. Iin Karjalankylän nimikin todistaa jo asukkaiden syntyperän. Asia tulee vielä selvemmäksi, kun mainitun kylän asukkaat nimen omaan kertovat, että he ovat tulleet Karjalasta5.

Löytyy siis, kuten olemme osottaneet, Kemijoen eteläpuolellakin muistoja karjalaisesta asutuksesta. Paljoa enemmän luulemme niitä olevan Tornionjoen varrella, kun vaan sen seudun tarinat koottaisiin. Karjalankylässä oli vahva asutus jo 300 vuotta sitten. Sekin puolestansa todistaa jossain määrin karjalaisen asutuksen vanhuutta ja tekee aivan perättömäksi sen arvelun, että karjalaisuus Pohjanmaalla olisi syntynyt ”myöhempinä aikoina, esm. Isonvihan vaikutuksesta”6. Päinvastoin on todennäköistä, että Peräpohjassa jo Pirkkalaisten tulon aikana, jos heidän tulonsa ensinkään tapahtui ennen kerrotulla tavalla, ainakin paikoin oli karjalainen asutus.

Useista syistä onkin luonnollista, että Suomensuvun karjalainen haara on voittanut alaa yleensä Pohjanperillä ja varsinkin Tornion seuduilla. Vanhat Kainulaiset, jotka, kuten olemme nähneet, olivat ehkä näiden seutujen ensimäiset suomalaiset asukkaat, lienevät vähitellen sulauneet muihin suomensukuisiin uutis-asukkaisin, joita tänne yhä enemmän tulvaili. On tosin, kuten jo mainittiin, väitetty, että Kainulaiset olisivat tykkänään sulauneet Lappalaisiin, ja että heistä siitä syystä ei mainita enään mitään Pirkkalaisten tulon aikana. Kumminkin tiedämme, että Kainulaisten valta vielä 11:nen vuosisadan keskipaikoilla oli niin mahtava, että suuret Ruotsalaisten sotajoukot taistellessansa sitä vastaan, joutuivat tappiolle. Mahdotonta lienee siis uskoa, kun ei mitään varsinaisia todistuskappaleita löydy, että tämä mahtava, sotaisa kansa kahden vuosisadan kuluessa olisi tykkänään kadottanut itsenäisyytensä ja sulaunut Lappalaisiin, jotka nähtävästi olivat heikompia eivätkä tietääksemme vielä koskaan ole pystyneet sulattamaan muita kansoja itseensä. Luultavampaa eli ainakin luonnollisempaa on ajatella, että jo Kainulaiset ovat perustaneet Peräpohjan karjalaisen asutuksen.

Kainulaisten perustama karjalainen asutus leveni helposti käsitettävistä syistä yhä laajemmalle Pohjanperän erämaihin. Karjalaiset olivat paljoa ennen Pirkkalaisten tuloa, jo 9:llä vuosisadalla, tehneet ryöstöretkiä Kainulaisten maahan ja siten oppineet jo varhain tuntemaan Pohjanlahden rantamaat. Silloin jo olivat he Lappalaisten veroittajina ja nimen-omaan on mainittu, että joku osa heitä jo pakanuuden aikana asettui Kemijoen suun seuduille asumaan. Muinaistieteelliset löydöt Rovaniemeltä ja Kemijärveltä todistavat myöskin aikaista yhteyttä näiden seutujen ja vanhojen Permalaisten välillä7. Kun toinen veroittajakansa, Pirkkalaiset, oli ruvennut kilpailemaan Karjalaisten kanssa lappalaisverosta, kesti luonnollisesti entisiä riitoja Kainuunmaan asukasten ja Karjalaisten kesken. Luultavasti kulkivat Karjalaiset yhä eteenkinpäin ryöstö-retkillä Kainulaisten maassa, ja kun Pohjanmaan joet tarjosivat heille hyviä kalavesiä, on todennäköistä, että heitä jäi tänne yhä enemmän asumaankin. Kun vanha Perman valta oli hävinnyt 13:nen vuosisadan alkupuolella, hajoili siitä Karjalaisia varsinkin Ruijaan. Mahdotonta ei ole, että siihen aikaan joku osa tätä kansaa tuli Suomenkin puolelle.

Kertomus Pirkkalaisten tulosta todistaa kumminkin, että Hämäläisiäkin asettui Pohjanlahden pohjois-osan ympärille. Sittemminkin on mainittu Suomensuvun haara vaikuttanut paljon näiden seutujen asutukseen. Varsinkin Kemijoen eteläpuolella on tämä hämäläinen vaikutus huomattava. Asutustarinat todistavat Hämäläisten levenemistä, niinkuin vasta saamme nähdä. Iijoen suu olikin ennen Kyröläisten kauppapaikka, ja luonnollista on, että näitä kaupankävijöitä jäi aina joku osa vakinaisesti asumaankin Pohjanperille8.

Näin oli Peräpohja saanut asukkaiksensa kumpaakin Suomensuvun pääheimoa, ja vielä nytkin voidaan Pohjanmaan kansassa huomata samat alkuainekset. Pohjois-osassa on karjalaisuus valtavampi, mutta etelämpänä on väestö kummankin heimon sekoitusta. Vielä kolmanneltakin taholta tuli uutis-asukkaita entiselle Kainuunmaalle, mutta ennenkuin sitä lähdetään tarkastamaan, on aika hiukan silmätä Ruotsin ja Wenäjän silloiseen suhteesen.

Samalla aikaa, kun mainitut eri kansat kilvan, väkevämmän oikeudella, saivat jalansijaa Pohjanperillä, oli etelässä melkein lakkaamatta kestänyt taistelua Ruotsalaisten ja Wenäläisten välillä. Viimemainitun kansan valta oli aikojen kuluessa voittanut yhä enemmän alaa Suomalaisten heimojen kesken. Missä Wenäläiset väkivallalla koettivat tunkea esiin, siinä saivat he tuntea mitä kiivainta vastarintaa. Suomalaiset taistelivat vapautensa puolesta viimeiseen hengenvetoon saakka, ja moni verinen tappio osotti valloittajille, että väkivaltainen tunkeuminen Suomalaisten alalle ei menestynyt. Sen sijaan keksittiinkin rauhallisempi keino. Kaupan kautta aukenivat Suomalaisten asuinsijat venäläiselle vaikutukselle. Ensin rupesivat meikäläiset valloittajien liittolaisiksi, ja aikojen kuluessa saivat he tämän liiton hinnaksi heittää itsenäisyytensä, useinpa kansallisuutensakin. Jo 12:nen vuosisadan ensimäisellä puoliskolla kantoivat Wenäläiset veroa Laatokan seudun Karjalaisilta, ja 13:nen vuosisadan koskipaikoilla olivat jo Wienan Karjalaisetkin heidän valtansa alaisia. Kuten olemme jo ennen nähneet, levesi Karjalaisten valta Kainuunperillä tähän aikaan yhä laajemmalle, ja kun Wenäläiset nyt olivat Karjalaisten yliherroina, tulivat tietysti hekin välillisesti saamaan sijaa Peräpohjassa. Tämä seikka olikin vaikuttavimpana syynä niihin moniin verisiin näytelmiin, joidenka alaisena Pohjanmaa seuraavien vuosisatain kuluessa niin usein sai olla.

Yhdessä kukistamiensa Karjalaisten kanssa tekivät Wenäläiset aina tuontuostakin ryöstöretkiä silloiseen ruotsalaiseen Suomeen. Tältä puolen koetettiin maksaa näitä hävityksiä samalla mitalla. Näin pantiin toimeen alituisia verisiä rajameteleitä, toisinansa isompia järjestettyjä sotaretkiäkin, molemmin puolin, kunnes vihdoin ensimäinen rauha valtakuntain välillä tehtiin Pähkinäsaaressa v. 1323. Raja Ruotsin ja Wenäjän välillä tuli tämän rauhanteon mukaan kulkemaan Rajajoen suusta suoraan Säämingin seuduille, siitä Nilsiään. Tässä kääntyi raja länttä kohden ja päättyi Kainuunmereen nykyisen Pyhäjoen seuduilla. Siellä oli Hanhikivi rajanmerkkinä.

Tämän rauhanteon kautta olisi siis pohjoinen Pohjanmaa Pyhäjoen pohjoispuolella tullut kuulumaan Wenäjän alle. Rauhanehdoissa ei ollenkaan määrätty, kuinka rajaseikat Kainuunmeren länsipuolella olivat järjestettävät. Vanhojen sopimusten mukaan ulottui Ruotsin alue pohjoisessa erääsen Ulujärveen, joka on Helsinglannin luoteiskulmassa. Tästä saivat Ruotsalaiset sopivan tekosyyn laajentaa aluettansa. Mainittu Ulujärvi vivahtaa sointunsa puolesta tuntuvasti Suomen puolella olevaan Oulujärveen, ja niinpä ruvettiinkin väittämään, että Ruotsin pohjoinen raja menee Oulujärven kautta. Täten saatiin Wenäjän osuus Kainuunperillä melkoisesti supistumaan. Ruotsalaiset, vaatien omaksensa koko pohjoista Pohjanmaata Oulujokea myöten, ryhtyivät heti tehokkaisin toimiin, saadaksensa lujemmilla siteillä kiinnitetyksi tämän omavaltaisesti anastamansa maan muuhun valtakuntaan. Hallitus kehoitti uutis-asukkaita varsinkin Helsinglannista siirtymään näille seuduin. Tämä yritys, jonka tarkoituksena oli viljelyksen oikeudella pysyttää Ruotsin valta Pohjanlahden pohjois-osan ympärillä, näyttääkin onnistuneen. Jälkiä tästä helsinglantilaisesta asutuksesta nähdään vielä nytkin. Semmoisina on pidettävä useat ruotsalaiset paikannimet Pohjanlahden pohjoisrannoilla, umpisuomalaisten pitäjien edustalla9. Helsinkiläistä asutusta todistanee myöskin Helsinginkoski Iijoessa, Helsinginkylä Ylitorniolla ja vielä nytkin Pohjanperillä jokseenkin tavallinen kirouslause: mene Helsinkiin! Kemin Liedakkalan eli Sihtunan kylä on myöskin muistona tästä asutuksesta.

Näin ovat mainitut ne erityiset asutus-ainekset, joista sitten pohjoisen Pohjanmaan nykyinen väestö on muodustunut. Asutus ei kumminkaan vielä ulottunut sisämaihin. Vasta viidennentoista sataluvun puolivälissä, Kustaa Waasan aikana, alkoi uutis-asukkaita Savosta ja Hämeestä muuttaa Oulujärven seuduille. Sieltä ja myöskin rantamailta houkuttelivat sitten hyvät kalavedet ja kaskenviljelykselle sopivat erämaat asukkaita muuttamaan yhä pohjoisemmaksi, jotenka pohjoisen Pohjanmaan sisäosat ja entinen Kemin Lappi vähitellen ovat saaneet asukkaansa.

Pohjanmaan väestö on, kuten olemme nähneet, syntynyt monenlaisista aineksista. Niistä on aikojen kuluessa, kokemuksien ja kärsimyksien kovassa koulussa, varttunut Pohjolan urhea, kestävä kansa, joka niin suurilla ponnistuksilla on raivannut autiot erämaat inhimillisen sivistyksen viljamaaksi ja joka kuitenkin useammin, kuin muut veljet Suomen niemellä, on saanut astua auranponnesta sodan verisiin melskeisin puolustamaan kotoansa vihollisen julmuutta vastaan. Se on vuosisatojen kuluessa näyttänyt muulle Suomelle kestävyyden, uhrauksien ja itsenäisyyden esimerkkiä. Pohjanmaan kansa on saanut suurimmaksi osaksi itse ohjata elämätänsä, omin päinsä rientää vihollistansa vastaan ja usein itse tehdä rauhankin vastustajansa kanssa. Kun sodan myrskyt pauhasivat muussa Suomessa, voitiin Pohjanperillä elää rauhan-aikoja, ja kun muualla saatiin nauttia rauhan-siunauksia, sai Pohjanmaan talonpoika jättää kotonsa autioksi ja etsiä korven kolkassa suojaa armottoman vihollisen hävityksiä vastaan, tahi miekka kädessä rientää kaukaisille tanterille kohtaamaan sodan kamalimpia vitsauksia. Pohjanmaa on täten ollut muusta Suomesta eroitettuna alana, sen vaiheet ovat olleet toiset, kuin Suomen muiden maakuntain, sillä on, lyhyesti sanoen, oma historiansa.

Ennen olemme nähneet, että Ruotsalaiset oman käden oikeudella ottivat haltuunsa suuren alan Pohjanlahden pohjois-osan ympärillä, ja että uutta aluetta kaikin keinoin, varsinkin uutis-asutuksen levittämisellä, koetettiin lujemmin yhdistää muuhun valtakuntaan. Heti Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen näkyy Ruotsin hallitus pitäneen näitä seutuja omanaan. Eräälle Oulujoen saarelle rakennettiin rajapyykki, joka sitten muutamain vuosien kuluttua käytiin uudistamassa, osottamaan Ruotsin ja Wenäjän välistä rajaa. Kirkollisessa suhteessa kuuluivat nämät seudut, Helsinglannin ruotsalaisen maakunnan takamaita kun olivat, alkujansa Upsalan hiippakuntaan. Turun piispat kumminkin vaativat näitä seutuja valtansa alle. Asia ratkaistiin neljännentoista vuosisadan puolivälissä siten, että Kaakamajoki tuli olemaan hiippakuntain rajana. Sen eteläpuolella oleva maa kuului Turun piispan hoitoon. Kirkolliset seikat Pohjanperillä olivat siis jotenkuten järjestetyt. Kemijoen suussa oli jo ennen näitä aikoja ollut kirkko. Jo v. 1329 annettiin kuninkaallinen asetus, jonka mukaan Kemiläisten ja Salolaisten piti suorittaa kirkolliset maksunsa. Samassa tarkoituksessa annettiin toinen asetus v. 1335. Silloin lienee mainituilla pitäjillä jo ollut omat kirkkonsa10.

Näin koettivat Ruotsalaiset saada valtansa Pohjanperillä vakaantumaan. Tämä heidän mielivaltainen tekonsa herätti nureata mieltä Wenäläisissä. Me tiedämme edellisestä, että Wenäläiset jo ennen Pähkinäsaaren rauhantekoa olivat pyrkineet levittämään valtaansa riidan-alaiselle alueelle, ja Karjalaisten kautta ulottuikin heidän valtansa välillisesti Peräpohjaan saakka. Tämä seutu oli Wenäläisten ajatuksen mukaan Karjalaan kuuluvaa maata ja seuraavien vuosisatain kuluessa olikin heidän ensimäisenä silmämääränänsä Ruotsalaisten kanssa tekemissänsä rauhansopimuksissa saada oikeutensa Pohjanperillä tunnustetuksi. Wenäläiset käsittivät, että ruotsalaisen uudis-asutuksen leveneminen synnytti yhä suurempia esteitä heidän pyyteillensä. Siitä syystä koettivat he sitä estää kaikella tavalla. Kun ei muut keinot auttaneet, päättivät he ajaa asiaansa riidan-alaisen maan perinpohjaisella hävittämisellä. Wenäjän puolella asuviin Karjalaisiinkin oli juurtunut se ajatus, että Kainuunperät olivat oikeastaan Wenäjän aluetta, että sen asukkaat olivat vierasta väkeä, joka vastoin kaikkea oikeutta oli ottanut asumansa maan haltuunsa. Tällä syyllä tekivät he ehtimiseen hävitysretkiä näille seuduin, ja kun retkien tarkoituksena oli useimmiten yksityinen saaliinhimo ja vihollisen maan hävittäminen, saivat ne sen verisen ja kauhean muodon, joka on painunut niin syvään Pohjanmaan kansan muistoon. Näissä retkissä kuvastuu Karjalan kansan onneton kohtalo. Meidän tulee muistaa, että molemmat taistelevat kansat ainakin osaksi – kentiesi suurimmaksi osaksi – olivat samaa heimoa, ja kumminkin ovat niiden keskinäiset taistelut niin julmia, että niiden kertominen vielä tänäkin päivänä muodostaa meidän isänmaamme historian verisimmät lehdet. Lähtemättömästi säilyvät nämät kamalat ajat kansan muistossa. Murheen päiviä silloin elettiin Pohjanmaalla, kun vihan vimma sai veljekset petojen tavalla raatelemaan toisiansa, ja kun murhan-enkeli ei säästänyt äidin viatonta lasta. Vielä tänäkin päivänä hyräilee sydänmaan pienokainen leikkitantereellaan emonsa opettamaa kamalata viserrystä:

Wenäläinen verikoira,
Kierokaula Karjalainen,
Tappoi isän, tappoi äidin,
Tappoi viisi veljeäni,
Kuusi kummini tytärtä,
Seitsemän setäni lasta,
Tahtoi vielä minunkin tappaa.

Täydellä syyllä voimme, näitä taisteluja tarkastaessamme, lausua historioitsijan kanssa, että armoton kohtalo oli asettanut verisen miekan Karjalaisten käsiin pitkiksi ajoiksi vuodattamaan veljesten verta sen saman Wenäläisen hyväksi, jonka äärettömään paisumiseen niin moni Suomen heimokunta ei ole kadottanut ainoastaan itsenäisyyttään, vaan usein kansallisuutensakin. ”Kamalat veriset viivat” osottavat siitä syystä Karjalaisten vaiheita ”Suomen historian lehdillä”. Mutta Karjalan kansa on omalla verellänsä maksanut velkansa. Se on jätetty yksinänsä seisomaan ”vartijana Suomen itärajalla”, ja siten on se estänyt ”tuota tulvaa, johonka suurin osa hänestä itsestäkin on hukkunut, kohtaamasta veljeksiänsä Suomen saarella”11.

Kun Wenäläiset tunkeusivat Karjalaisten asuinsijoille ja pakoittivat asukkaat maksamaan veroa, muutti Karjalaisia yhä enemmän Pohjanlahden rannoille ja, kauppijaita kun olivat, kulkivat he jokseenkin kauas etelään, aina Ulvilan kylään saakka eli nykyisen Porin seuduille. Tähän aikaan kulkivat Turun ja Upsalan piispat Pohjanperillä ja silloin sovittiin ennen mainitusta hiippakuntain rajasta. Samalla matkalla kastoi Upsalan piispa Hemming Torniossa Lappalaisia sekä Karjalaisia, jotka asuivat Oulussa, Kemissä ja Simossa. Kirkkoon oli tätä tilaisuutta varten vesiamme laitettu ja tämän arvellaan tapahtuneen v. 1345. Luultavasti olivat nämät Karjalaiset näihin aikoihin tulleet Wienan seuduilta, sillä muussa tapauksessa olisivat he todennäköisesti ennen tulleet kastetuiksi, koska, kuten olemme maininneet, näillä seuduin jo oli kirkkoja.

Useampia suurempia kauppapaikkoja oli luultavasti jo tähän aikaan riidan-alaisella alueella. Oulujoen suulle on arveltu jo näinä aikoina (1375) linna rakennetun, ja samoilla seuduin oli joku kauppala. Ainakin puhuvat Wenäjän aikakirjat Oulan (Owla) luona olevasta Nemtsien (Ruotsalaisten) uudesta kaupungista, johonka tehtiin ryöstöretki 1377. Silloin lähti Nougorodista nuorta väkeä mainittuun kaupunkiin, he seisoivat monta päivää kaupungin edessä, valloittivat koko esikaupungin, hävittivät maakunnan ja toivat monta vankia kaupunkiin. Itse palasivat ryöstäjät terveinä Nougorodiin kolmen päällikkönsä kanssa12.

Turkan kylä Oulujoella on myös ollut ikivanha kauppapaikka. Itse paikan nimikin muistuttaa siitä kaukaisesta ajasta, jolloin turkikset eli nahat (turkit) olivat kaiken kaupan välittäjinä, tehden samaa virkaa, kuin raha nykyaikana13. Toinen kauppapaikka Oulun seuduilla oli Oulun-Salossa. Wenäläisten aikakirjain mainitsema esikaupunki oli luultavasti Turkan tahi Oulun-Salon kauppala.

Wenäläisten tekemät retket Pohjanperille eivät ole näiltä ajoilta tarkoin tunnetut. Kuinka usein ja minkälaisilla seurauksilla niitä ensi vuosikymmeninä Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen tehtiin, emme tarkoin tiedä. Ajan tapaukset muualla kumminkin osottavat, ett’eivät asiat täälläkään olleet rauhallisella kannalla. Wenäläiset olivat askel askeleelta tunkeuneet yhä syvemmälle Karjalaisten alueelle ja vihdoin laskeneet heidät valtansa alle, ja kun he samaan aikaan ahdistivat Norjan puoltakin, on meillä jonkunlainen oikeus olettaa, ett’ei tälläkään puolen Maanselkää saatu rauhassa elää. Neljännentoista sataluvun kuluessa nämät retket tulivat yhä vaarallisemmiksi ja olivat viidennentoista vuosisadan loppupuolella mitä kauheimpia. Vihollisten hävitykset tulivat maan asukkaille paljoa rasittavammiksi sen kautta, että he olivat tekevinänsä aina rauhan määrätyksi ajaksi, vaan eivät kumminkaan pitäneet sanaansa. Kun Pohjalaiset, luottaen sovittuun rauhaan, olivat huolettomina kodissansa, ilmestyivät viholliset yht’äkkiä heidän majoillensa – ja murha sekä hävitys todisti heidän kulkuansa.

Vuonna 1415 tehtiin Nougorodista hävitysretki Oulun-Saloon, joka, kuten olemme nähneet, oli vanha kauppapaikka. Turkulaiset olivat par'aikaa täällä kaupanteossa. Ennen Joulua tuli mainittuna vuonna joukko Nougorodilaisia. Heidän johtajinansa mainitaan Kauppo ja Mikko (Cayphas och Michael) nimiset miehet. Tulijat tekivät ensin Salolaisten kanssa rauhan. Siitä huolimatta karkasivat he perjantaina ennen Joulua sydän-yön aikana asukasten kimppuun, polttivat ja ryöstivät heidän omaisuutensa, surmasivat osan ihmisistä, veivät toiset vankina muassaan. Suuri vahinko kohtasi tämän ryöstön kautta Oulun-Salolaisia, ja sen lähiseutuja. Yksinään Turun porvarit menettivät tässä tilassa tavaroitansa enemmän, kuin 3 000 Ruotsin markan arvosta. Turhaan koettivat he saada vahingon-korvausta lähettämällä raatimiehensä Nougorodiin rauhanrikkomisesta valittamaan ja hyvitystä vaatimaan. Vielä v. 1443 oli heidän vahinkonsa sovittamatta14.

Nougorodilaiset yhdessä Karjalaisten kanssa tekivät jälleen v. 1431 hävitysretken Kainuunmaalle. Tämän retken tapauksista meillä ei ole tietoa. Wenäjän aikakirjat mainitsevat vaan vuoden, jolloinka se pantiin toimeen15.

Paljoa ei kulunut aikaa, ennenkuin uudet kovat etsimyksen ajat taas koittivat Pohjanperille. Vuosisadan alkupuolella tehdyt retket eivät yleensä näytä olleen kovin verisiä. Meidän tietoomme ei niistä ainakaan ole tullut semmoisia kauheita kertomuksia, kuin vuosisadan loppupuolella tehdyistä, joita kohta saamme tarkastaa. Kauhea hävitysretki tehtiin v. 1454 Wenäjän puolelta Kemin, Iin ja Limingan aloille, huolimatta siitä, että 9 vuotinen välirauha kahta vuotta aikaisemmin oli tehty Ruotsin ja Wenäjän välillä Nougorodissa. Julma hävitys kohtasi mainittuja seutuja. ”Sitä vahinkoa, joka silloin tuli meidän, pyhien kirkkojen ja köyhien vanhempiemme osaksi, armahtakoon taivaan Jumala”, sanovat mainittujen pitäjien asukkaat hallitusmiehilleen lähettämässänsä valitus-kirjeessä.

Monta vuotta ei kulunut tämän hävityksen jälkeen, ennenkuin vainontulet taaskin leimahtivat riidan-alaisella alueella. Vuonna 1461, kun Pohjalaiset olivat matkustaneet Lappiin, tulivat Wenäläiset heidän luoksensa, vannoivat pyhän ristin kautta, että rauha oli tehty seitsemäksi vuodeksi ja sitoutuivat sitä vilpittömästi noudattamaan. Kolmantena yönä tämän jälkeen karkasivat he kumminkin Kemiläisten päälle, joita oli Lapissa 80, surmasivat heidän poronsa ja hävittivät muun omaisuuden. Sitten lähtivät viholliset Kemiin ja lihin, surmaten miehet, vaimot ja lapset, keitä vaan saivat käsiinsä.

Näitten tuhojen jälkeen näytti vihdoin koittavan rauhallisempi aika, kun v. 1476 oli tehty Nougorodissa viisivuotinen välirauha valtakuntain kesken. Tästä rauhanteosta oli annettu pohjanperäläisillekin tieto. Wenäläiset retkeilivät vuonna 1478 Pohjalaisten asuinsijoille kaupantekoon, vakuuttivat rauhan olevan, kulkivat talosta taloon ja oleskelivat koko talven Pohjanperillä. Keskipaaston aikana lähtivät he omalle maalleen, vannottuansa, että rauha tulisi yhä eteenpäin pysymään. Pohjalaiset lähtivät Wenäläisten kehoituksesta sisämaassa oleville kalavesillensä. Vaan vihollisten suussa eivät lupaukset paljoa painaneet. Jo Palmusunnuntain aikana tulivat he takaisin, kun Pohjanmiehet eivät ensinkään tienneet olla varuillansa. Maa hävitettiin, tavara ryöstettiin, miehet, vaimot ja lapset joko surmattiin tahi vietiin Wenäjälle kovaan vankeuteen. Kaikella ajateltavalla tavalla kiduttivat ”nuo vihan päästetyt pedot” onnettomia uhrejansa, kunnes vihdoin kuolema heidän tuskansa lopetti. ”Tätä suurta murhaa ja kovaa kiusaa, jota he meille köyhille kristityille ovat tehneet, valitamme me taivaan Jumalan ja teidän edessänne”, sanovat maan kovaonniset asukkaat. ”Kun he meitä näin kiusaavat, sanovat he, että maa ja vesi, jossa me asumme, on heidän omansa ja tahtovat pakoittaa meitä maksamaan heille vuotuista veroa, nimittäin kolme valkoista nahkaa joka mieheltä maassa, sekä vaativat puolen osuutta Kemijoessa ja kaikissa muissa maan lohijo’issa” Pyhäjokeen saakka. Wenäläisillä siis oli vieläkin samat vaatimukset, kuin ennen, heti Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen. Heidän vaatimansa maa-ala oli kummallakin puolen Kainuunmertä, Hanhikivestä Pyhäjoen suulla ja Biureklubbe’sta Skellefteen seuduilla Tornioon ja Rovaniemeen saakka. Tällä alalla luuloittelivat he heillä olevan oikeuden ryöstää ja kohdella asukkaita mitä julmimmalla tavalla, kuten lukemattomat verinäytelmät todistavat.

Vihollisten harjoittamiin ryöstöretkiin kumminkin lienevät vaikuttaneet uskonnollisetkin syyt. Wenäläiset olivat tämän vuosisadan kuluessa levittäneet uskoansa Karjalaisiin, ja Wienanmeren autiolle Solovan saarelle oli tähän aikaan perustettu Solovetsin luostari, jonka alle vihdoin v. 1470 paikoilla tuli kuulumaan koko Pohjois-Karjalan rannikko. Ainoastansa uskonnollinen vimma voipi jollakin tavalla osottaa meille syyn Karjalaisten ja Wenäläisten harjoittamiin hirmutöihin riidan-alaisilla Pohjanperillä. Ainakin näyttää, että v. 1478 retki oli tehty uskonnollisista syistä, koska retkeilijät ja ”koko Kainuun sotajoukko” ryöstömatkoilta palattuansa lahjoittivat kahdeksan, luultavasti Pohjanmaan kirkoista ryöstettyä, kelloa Solovetsin luostarille. Pohjalaisten omain sanain mukaan kulkivat Wenäläiset Wiipurissa, valittamassa kärsimäänsä vääryyttä. Mitä syitä heillä oli valituksiinsa, emme tiedä, – lukuun-ottamatta sitä, että Pohjalaisten asuma maa oli riidan-alainen. Tältä puolen tehdyistä hävitysretkistä vihollisten alueelle näinä aikoina emme tiedä mitään. Vasta seuraavan vuosisadan loppupuolella tarttuivat meikäläisetkin miekkaan ja hakivat sillä oikeutta muukalaisten sortoa ja väkivaltaa vastaan.

Seuraavan kymmenen vuoden kuluessa ei Wenäläisten hävitysretkistä mainita mitään. Wenäläisten valta yhä leveni Norjan puolella ja valtansa vahvistukseksi perustivat he v. 1480 Kuolan kaupungin Jäämeren rannalle. Nähtävästi saivat Pohjalaiset tämän ajan olla rauhassa, tointua entisistä kärsimyksistään ja tarpeesen se olikin, sillä kovat koetukset olivat ennen pitkää taas heidän kestettävinänsä.

V. 1489 Eskonpäivän aikana olivat Kainuunperäläiset tapansa mukaan lähteneet kalavesillensä ylämaihin. Heitä oli ainakin 100 miestä. Sinne tuli joukko Wenäläisiä ja he sanoivat, että rauha oli tehty tästä vuodesta aikain. Neljäntoista päivän kuluttua tulivat he kumminkin, edellisistä vakuutuksistansa huolimatta, takaisin ja surmasivat 14 Kemin parasta talonpoikaa. Nämät surmatut näyttävät olleen erillään pääjoukosta. Yksi heistä huusi lähellä oleville tovereillensa, kehoittaen heitä karttamaan uhkaavata vaaraa. Eräs Heikki niminen Ilmajokelainen kuuli huudon, lähti kahden kumppaninsa kanssa veneellä pakoon, vieden sanan pääjoukolle, jotenka he pelastuivat. Wenäläisten saaliiksi jäi tällä kertaa neljättäsataa kippuntaa haukia.

Korsholman vouti, jona tähän aikaan oli Hannu Antinpoika eli Hannu Reen, lähetti Mikkelin aikana samana vuonna sanan Pohjalaisille, että Wenäläiset eivät saisi tulla alemmaksi, kuin Turkan kylään Oulujoella. Pohjalaisten pitäisi Wenäläisten tullessa matkustaa mainittuun kylään ja ilmoittaa tulijoille hallituksen kielto. Kun Pohjalaiset saivat viestin vihollisten tulosta, lähettivät he miehiä Turkkaan ilmoittamaan hallituksen päätöstä. Turkassa saisivat Wenäläiset käydä kauppaa, talonpojat tulisivat sinne ostamaan tarpeitansa. Jos he tulisivat tämän kylän alapuolelle, olisivat he henkensä ja omaisuutensa menettäneet.

Huolimatta tästä kiellosta, lähti kumminkin Turkasta 36 Wenäläistä alaspäin pitkin Oulujoen vartta, kulkien talosta taloon. Nämät Oulujoella kuljeskelevat Wenäläiset näkyvät olleen liitossa toisten ryöstäjäin kanssa, jotka kiertelivät Lapissa ja olivat ryöstäneet jo 100 peuraa asukkailta. Vihollisilla näyttää olleen tuumana kahdelta puolen hyökätä Pohjalaisten kimppuun. Oulujoella olijain piti yhdistyä Lapista tulevien kanssa Kemissä. Nämät murhasuunnitelniat kumminkin keskeytyivät. Kun Korsholman vouti sai kuulla, että Wenäläiset eivät olleet huolineet hallituksen kiellosta, vaan tulleet Turkan kylän alapuolelle, panetti hän kiinni 20 Wenäläistä ja mestautti niistä 17. Kolme vangeista pääsi pakoon, karkasi Lappiin ja ilmoitti siellä oleville liittolaisillensa, että Wenäläisiä oli mestattu ja että vouti aikoi tulla 18 sadan miehen kanssa Kemiläisten avuksi. Tämä sanoma näkyy peloittaneen Wenäläisiä, niin että he palasivat takaisin omille mailleen. ”Jos eivät Wenäläiset olisi saaneet tällaista varoitusta”, sanovat Pohjalaiset valituskirjassaan, ”niin olisivat he Uudenvuoden päivänä tulleet alas, hävittäneet ja polttaneet Kemin pitäjän”.

Torniossa oli tähän aikaan kymmenkunta Wenäläistä. Hannu Reen otti mukaansa 12 lautamiestä, matkusti Tornioon, kutsui rahvaan kokoon ja antoi lukea heille hallituksen ennen mainitun Wenäläisten kauppaa koskevan kiellon. Samassa kiellettiin Torniolaisia päästämästä Wenäläisiä, ennen kuin heidän voutinsa ehtisi saapua sinne. Tälle pitäisi heidän antaa hallituksen kirje, jotta hän tietäisi menetellä sen mukaan. Torniolaiset eivät kumminkaan olleet tästä kiellosta millänsäkään. He kuuluivat Länsipohjaan ja heidän yliherranansa oli tähän aikaan Upsalan arkkipiispa. Kemistä aikain kuului muu Pohjanmaa Korsholman alle. Naapurein hätä ei paljon liikuttanut silloisia Torniolaisia. He kulkivat Pohjanperän metsissä ja ottivat kalavedet haltuunsa. Sillä tavalla rasitukset yhä karttuivat Pohjalaisten niskoille. Kun nämät Tornion käräjissä valittivat kärsimiänsä vääryyksiä, että Torniolaiset kulkevat heidän metsissään ja kalastavat heidän kalavesissään, arveltiin siellä vaan, että he ovat toisen herran, Upsalan arkkipiispan, alammaisia. Kun Pohjalaiset tekivät sopimuksia vihollistensa kanssa koko Kainuunmaan puolesta, eivät Torniolaiset olleet näistä sopimuksista millänsäkään, kun vaan itse saivat olla rauhassa. Niin kävi nytkin. Huolimatta Korsholman voudin kiellosta, laskivat Torniolaiset Wenäläiset menemään, varustivat heidät vielä miekoilla, joutsilla, kilvillä, nuolilla ja muilla aseilla. Näin varustettuina olivat Wenäläiset taas niin innossaan, etteivät sanoneet pelkäävänsä 100 talonpoikaa. Pohjalaisten pelko olikin nyt sitä suurempi, kun viholliset ennen tekemiensä retkien kautta olivat oppineet tuntemaan seudut ja kansan, joka oli köyhä ja aseita vailla. Viholliset voivat nyt, Torniolaisten antamilla aseilla varustettuina, hyökätä minä hetkenä tahansa Kemiläisten kimppuun. Sillä välin kulkivat Torniolaiset Lapissa ja kävivät ystävyydessä kauppaa Wenäläisten ja Lappalaisten kanssa. ”Jos Torniolaiset”, kuuluu Pohjalaisten valitus, ”tällä tavalla kauan menettelevät Wenäläisten ja Lappalaisten kanssa, silloin me köyhät miehet ja koko maakunta joudumme häviöön. Rakkaat, kunnioitettavat herrat, me rukoilemme Teitä Herran tähden, että Torniolaiset ja me saisimme olla saman herran alammaisia, kun he meille vääryyttä tekevät”.

Ennen mainituista, Wenäläisten tämän vuosisadan kuluessa tekemistä, hirmutöistä on tieto jälkimailmalle säilynyt usein mainitussa Pohjalaisten valituskirjassa, joka on kirjoitettu Kemissä Maalisk. 9 p. v. 1490. Koska on suotava, että tämä vanha Pohjanmaata koskeva asiakirja tulisi Suomalaisenkin lukijan tietoon, ja kun sitä tietääkseni ei ole ennen Suomen kielellä julaistu, suomennan sen tähän. Nykyinen sukupolvi, jonka suodaan nauttia rauhan ja sivistyksen siunauksia, voipi tästäkin todistuskappaleesta nähdä, kuinka verisillä uhrauksilla kaukaiset Pohjanperät muinoin valloitettiin inhimilliselle viljelykselle ja kuinka äärettömän paljon isät ovat saaneet kärsiä, valmistaessansa tuleville sukupolville rauhallisen elämän onnea. Mainittu kirje, jonka Kemin, Iin ja Limingan asukkaat itse ovat hallitusmiehillensä lähettäneet, kuuluu suomennettuna näin:

”Kaikille niille hyville arvoisille Herroille, joidenka käsiin tämä kirje sattuu tulemaan, tunnustamme me köyhät miehet, jotka asumme ja elämme Kemissä, Iissä ja Limingassa (i Kim, Jo, Lyminghe), tällä avonaisella kirjeellämme ja valitamme Jumalan ja Teidän edessänne sitä suurta murhaa, vahinkoa ja turmiota, jonka Wenäläiset ovat meille tehneet 80 vuoden kuluessa ja vielä nytkin vuosittain tekevät rauhan ja sovinnon aikana (i seligh dagh och frijdh)”.

”Kun me köyhät miehet saimme sanan ja kirjeen Wiipurista, että Te, hyvät Herrat, olette tehneet rauhan heidän kanssansa, silloin tulivat Wenäläiset meidän asunnoillemme kauppaa tekemään, kulkivat kylästä kylään, katsoivat, tarkastivat ja vakoilivat maan asemaa (läghlighet), ja kun me köyhät miehet luulimme rauhan olevan, oli meillä mitä suurin vahinko heistä. Nyt muutamia vuosia sitten lähetettiin nämät hyvät Herrat, Heikki Klaavunpoika, Olavi Tavast ynnä useampia muita hyviä miehiä heidän kanssansa Suomesta Nougorodiin, ja he tekivät siellä valalla vahvistetun rauhan, jonka piti kestää 9 vuotta. Meille köyhille miehille lähettivät he sanan, että tällainen vannottu rauha oli tehty. Ei kulunut täyteen kahta vuotta tämän jälkeen, kun Wenäläiset tulivat meidän luoksemme, murhasivat, hävittivät ja polttivat näitä kolmea ennen mainittua pitäjää. Sitä vahinkoa, joka silloin tuli meidän, pyhien kirkkojen ja köyhien vanhempiemme osaksi, armahtakoon taivaan Jumala; sitä me valitamme Jumalan ja Teidän edessänne”.

”Muutamia vuosia sen jälkeen matkustimme me Lappiin; silloin tulivat Wenäläiset sinne meidän luoksemme, vannoivat pyhän ristin kautta ja sanoivat, että rauha oli tehty seitsemäksi vuodeksi, sekä sitoutuivat pitämään tämän rauhan vilpittömästi. Ei kulunut aikaa enempää, kuin kolme yötä, kun he hyökkäsivät meidän päällemme. Lapissa oli 80 Kemin pitäjän parasta talonpoikaa. Näiden porot ja kaiken muun omaisuuden ottivat he pois, kulkivat sitten alas Kemiin ja Iihin, polttivat ja murhasivat miehet, vaimot ja lapset ja kaikki mitä vaan saivat käsiinsä. Ja nyt muutamia vuosia sitten saimme me sanan Herra Erkki Akselinpojalta, – Jumala olkoon hänelle armollinen! – että viisivuotinen rauha oli tehty ja valalla vahvistettu. Wenäläiset tulivat meidän luoksemme kaupan tekoon, sanoivat, että tällainen rauha oli tehty, kulkivat kylästä kylään ja elättivät itsensä meidän luonamme koko talven. Keskipaaston aikana matkustivat he pois meidän luotamme, lupasivat ja vannoivat, että tämä rauha tulisi pysymään sekä pyysivät meitä lähtemään haukivesillemme; sitten tulivat he heti sen jälkeen Palmusunnuntaina, kun me emme ensinkään tienneet olla varoillamme. Silloin he polttivat, löivät, murhasivat ja rääkkäsivät vaimojamme, köyhiä lapsiamme sekä niitä miehiä, jotka silloin lähtivät pakoon. Silloin ottivat he meidän vaimomme ja lapsemme ja veivät ne muassansa Wenäjälle; nämät me köyhät miehet olemme lunastaneet takaisin, ja taas pitäisi meidän lunastaa heidät suurella rahasummalla. Ne vaimot ja lapset, joiden miehillä köyhyyden tähden ei ole varaa lunastaa heitä takaisin, saavat siellä olla ja elää, tehdä työtä ja olla heidän orjinansa (skule thär ware ok bliwe, släpa ok träla för töm). Tätä suurta murhaa ja kovaa kiusaa, jota he meille köyhille kristityille ovat tehneet, valitamme me taivaan Jumalan ja Teidän edessänne”.

”Miesväen ottavat he ja ripustavat ylös jaloista, toisinaan käsistä, kantavat heiniä, sytyttävät niistä tulen heidän allensa ja kärventävät tukan ja parran pois heistä. Kun he tämän ovat tehneet, laskevat he heidät alas, kantavat maljan (Mwllögh) täynnä tulta heidän rintansa päälle, polttavat lihan heidän ruumiistansa, sitovat sitten köyden heidän päänsä ympärille, ottavat kepin ja kiertävät sitä päätä vasten (wridha aath hofwdhet) niin kovasti, että heidän silmänsä pullistuvat ulos päästä. Sitten aukaisevat he heidän vatsansa (naffla) ja taluttavat heitä puiden ympärillä, niin kauan kuin heidän sisälmyksensä ovat heissä. Muutamia ottavat he, nyhtävät heiltä parran, niinkuin tavallisesti revitään harja pois sieluttomilta eläimiltä, sitten mestaavat he heidät. Meidän köyhät vaimomme ripustavat he ylös käsistä, pieksävät heitä vitsoilla ja ruoskilla, leikkaavat pois heidän nisänsä, pistelevät heitä keihäillä ja kiusailevat heitä kuolijaaksi. Meidän köyhät lapsemme ottavat he, asettavat heidät elävinä aidanseipäisin, ampuvat sitten heidät täyteen joutsennuolia; he kantavat kokoon yhteen huoneesen kaikki lapset, jotka he tapaavat, panevat pönkän ovelle ja polttavat heidät sisälle. Jos joku näistä lapsista akkunan (windhöga) kautta konttaa tulta pakoon, pistävät he sitä keihäillä ja heittävät takaisin tuleen”.

”Kun he meitä näin kiusaavat, sanovat he, että maa ja vesi, jossa me asumme, on heidän omansa, ja tahtovat pakoittaa meitä maksamaan heille vuotuista veroa, nimittäin kolme valkoista nahkaa joka mieheltä maassa, sekä vaativat puolen osuutta Kemijoessa ja kaikissa muissa maan lohijoissa muutamaan jokeen saakka, joka kutsutaan Pyhäjoeksi (Pöheioki) ja sijaitsee Salon pitäjässä. Sen edustalla on eräs kivi, joka kutsutaan Hanhikiveksi (Hanakiffwi); sitä nimittävät he heidän rajaksensa. Sieltä (käypi raja) suoraan yli (Pohjanlahden) länsipuolelle Biureklubbe’en (Biwreklubbe), joka löytyy Skellefteeksi (Skällata) kutsutussa pitäjässä; sieltä taas pohjoiseen päin Tornioon ja Kemiin ja aina ylös Kemijokea myöten erääsen niemeen, jota kutsutaan Rovaniemeksi (Ruanim). Hanhikiven ja Rovaniemen väliä on viisikymmentä peninkuormaa, Biureklubbe’n ja ennen mainitun Rovaniemen väliä kuusikymmentä peninkuormaa. Tämän alan vaativat he omaksensa. Sitä me valitamme taivaan Jumalan ja Teidän edessänne. Yhä enemmän pelkäämme me köyhät miehet, että Wenäläiset kulkevat täällä niin kauan kauppa-asioissaan, että he surmaavat, murhaavat ja polttavat maan yleensä kaikkialla”.

”Rakkaat, kunnioitettavat Herrat, Wenäläiset rientävät aina Wiipuriin, ja valittavat meitä köyhiä miehiä vastaan. Jumala tietää, että tällainen vaiva ja hätä on meitä köyhiä miehiä nyt kohdannut, emmekä me saa, emmekä me edes toivokaan yhtään hyvää sanaa tästä, mutta meidän turvanamme on Jumala taivaassa ja Teidän arvoisuutenne (othan wij niwthe Gudh i Himmerik ok idher wärdoghet aath)”.

”Viime vuonna Pyhän Eskon aikana matkustimme me köyhät miehet haukivesillemme. Meitä oli ainakin sata miestä yhdessä seurassa, ja Wenäläiset tulivat sinne meidän luoksemme sekä sanoivat, että rauha oli tehty viideksi vuodeksi. Ei kulunut enempää aikaa, kuin 14 päivää, niin tulivat he heti takaisin, löivät ja murhasivat 14 parasta Kemissä asuvaa talonpoikaa. Eräs niistä talonpojista, jotka siellä lyötiin, huusi aivan kovasti, jotta muut kristityt miehet sen kuulisivat. Eräs kristityistä kuuli tämän huudon, hänen nimensä oli Heikki Juhonpoika Ilmajoelta (Henrik Joanson i Ylmola). Tämä pääsi kolmantena miehenä pakoon pienellä veneellä ja pelasti muut talonpojat; muuten olisivat he kaikki tulleet surmatuiksi. Näiltä he ottivat neljättäsataa kippuntaa haukia sekä niiltä, jotka lyötiin, että niiltä, jotka pääsivät pakoon. Rakkaat, arvoisat Herrat, sitä suurta korvaamatonta vahinkoa, murhaa ja häviötä, jonka meille Wenäläiset ovat tehneet, valitamme me taivaan Jumalan ja Teidän edessänne”.

”Meidän voutimme Hannu Antinpoika lähetti meille sanan Pyhän Mikkelin aikana, että Te ja hyvät, kaikkein arvoisimmat, korkea-arvoiset Valtaneuvoskunnan jäsenet, olitte yksimielisesti päättäneet ja ankarasti kieltäneet, ett’eivät Wenäläiset saisi tulla alemmaksi, kuin erääsen Turkka nimiseen kylään, joka sijaitsee Oulujoen varrella kahden peninkuorman päässä ylöspäin (merestä). Hän (vouti) käski meidän Wenäläisten tullessa matkustaa näitä vastaan ja ilmoittaa heille tämän kiellon, jonka me myös teimme. Kun me tänä vuonna huomasimme, että he tulevat, lähetimme me heitä vastaan alla mainitut hyvät miehet (dande män), nimittäin: Heikki Kuiva, Lassi Musta, Heikki Holsten, Olli Laurinpoika, Juho Hermanninpoika ja Juho Sonanpoika (Kwiue Henrik, Musta Larens, Henrik Holsten, Eleff Larenszon, Jowan Härmanszon ok Joan Sona poyka) ilmoittamaan heille tämän kiellon, että he eivät tulisi alemmaksi, kuin ennen mainittuun Turkkaan; siellä oli heidän kaupankäyntinsä luvallista, vaan ei muualla; sinne tulisivat talonpojat ja ostaisivat, mitä he tarvitsisivat. Se Wenäläinen, joka tavattaisiin ennen mainitun Turkan alapuolella, olisi henkensä ja omaisuutensa menettävä. Tästä kiellosta he eivät huolineet, vaan ainakin 36 Wenäläistä kulki alas joenvartta kylästä kylään. Silloin kävi huhu, että ne Wenäläiset, jotka olivat Lapissa, ja ne, jotka täällä alempana kuljeskelivat, olivat sitoutuneet yhdessä surmaamaan ja polttamaan meitä köyhiä miehiä Kemin pitäjässä, ja ryöstivät he meiltä sata peuraa muutamia viikkoja ennen, kuin meidän voutimme tuli sinne. Kun hän sai kuulla, että he eivät olleet huolineet tästä kiellosta, ja että he niin olivat menetelleet, panetti hän kiinni 20 Wenäläistä ja mestautti niistä 17. Kolme pääsi pakoon ja karkasi Lappiin sekä ilmoitti siellä oleville (Wenäläisille), että kaikki heidän toverinsa olivat mestatut, ja että vouti oli koonnut 18 sataa miestä sekä aikoi tulla niillä auttamaan näitä (Kemiläisiä). Kun he saivat tällaisia sanomia, että maa oli turvattu, niin he vetäytyivät takaisin Walkeanmeren seuduille. Jos eivät Wenäläiset olisi saaneet tällaista varoitusta, niin he olisivat Uudenvuoden päivänä tulleet alas, hävittäneet ja polttaneet Kemin pitäjän”.

”Torniossa majaili kymmenen Wenäläistä. Meidän voutimme otti mukaansa 12 talonpoikaa (Dandämän), matkusti sinne, kutsui pitäjän miehet kokoon ja antoi lukea heille sen kirjeen, jonka Te, korkea-arvoiset Herrat, olette antaneet ja johonka Te olette suostuneet. Hän kielsi heitä, niinkuin Te olitte käskeneet, päästämästä Wenäläisiä pois, ennenkuin heidän (Torniolaisten) voutinsa saapuisi sinne, ja jätti heidän haltuunsa meidän Herraimme kirjeen, jotta vouti menettelisi sen mukaan”.

”Tästä Torniolaiset eivät kumminkaan huolineet, vaan päästivät Wenäläiset menemään ja varustivat heidät miekoilla, joutsilla, keihäillä, nuolilla, kilvillä ja muilla aseilla, joita he tarvitsivat, meidän vahingoksemme, niin että Wenäläiset eivät sanoneet pelkäävänsä sataa talonpoikaa, kun he olivat matkustelleet, tutkineet ja hankkineet tietoja maasta, että kansa oli aivan köyhä eikä omistanut aseita. Kun he tällä tavalla laskivat Wenäläiset menemään, olemme me olleet hyvin peloissamme. Torniolaiset matkustavat ylös Lappiin, käyvät kauppaa ja tekevät rauhan Wenäläisten kanssa, eivätkä huoli yhtään meistä köyhistä miehistä. Kun me köyhät miehet olemme tehneet rauhan, olemme me tehneet sen koko Pohjanperän (Norrabothn) puolesta. Jos Torniolaiset tällä tavalla kauan menettelevät Wenäläisten ja Lappalaisten kanssa, silloin me köyhät miehet ja koko maakunta joudumme häviöön. Rakkaat, kunnioitettavat Herrat, me rukoilemme Teitä Herran tähden, että Torniolaiset ja me saisimme olla saman Herran alammaisia, kun he meille vääryyttä tekevät. Kun me menemme siellä käräjiin ja valitamme, että he (Torniolaiset) käyvät meidän metsissämme ja kalastavat meidän kalavesissämme, silloin me köyhät miehet emme saa mitään oikeutta puolellemme, vaan he sanovat, että heidän Herranansa on arkkipiispa”.

”Rakkaat, arvoisat Herrat, jos joku tahtoisi sanoa, että Wenäläisiä ei ole säilytetty tässä kiellossa (että Wenäläisten kanssa sovittuja ehtoja ei ole pidetty, ath the Rysser ware äkke förwaradh i thetta förbudh), niin me alla mainitut köyhät miehet, nimittäin Juho Nakkanpoika, Juho Hermanninpoika, Teppo Kauppi, Lassi Kärppä, Juho Sonanpoika, Paavo Äre, Niilo Ingolfinpoika, Lassi Kenni, Olli Laurinpoika, Heikki Kuiva, Lauri Ollinpoika, Heikki Holsten, Juho Balk (Jöns Nakkanpoyka, Jöns Hermanszon, Kaupi Teppe, Lasse Kerpe, Jöns Sonason, Äre Paual, Niels Jngolffson, Lasse Kenni, Eleff Larenson, Kwiue Henrik, Lareus Olaffson, Henrik Holsten, Jöns Baalk) sekä koko kansa, joka elää ja asuu Limingassa, Iissä ja Kemissä, tahdomme todistaa ja vannoa sekä täydellisesti tunnustaa, että meidän voutimme Hannu Antinpoika sekä me itse olemme heitä kohtaan niin menetelleet joka suhteessa, kuin säädetty on. Suuremmaksi vakuudeksi ja parem-maksi vahvistukseksi painatamme me maamme sinetin tämän kirjeen päälle, joka on annettu ja kirjoitettu Kemissä keskipaaston aikana vuonna jälkeen Kristuksen syntymän M.CD.LXXXX (1490)”16.

Kauan eivät Pohjanperät vuoden 1489:n retken jälkeen saaneet olla rauhassa. Wenäläiset valittivat Wiipurissa v. 1492, että heidän kalastajiansa oli surmattu Pohjanperän takamailla ja että toisia, joidenka lukua ei tietty, oli vielä vankeudessa. Wiipuriin oli Pohjalaistenkin puolesta lähettiläitä saapunut, vaan kun nämät eivät sanoneet tietävänsä mitään Wenäläisten mainitsemasta murhasta, jonka olisi pitänyt tapahtua Mikkelin aikana viimemainittuna vuonna, ei Wenäläisten valituksesta tullut sen enempää. Wenäjän tsaari kumminkin vaati entiseen tapaan omaksensa riidanalaista maata sekä hyvitystä ennen mainitusta v. 1489 tapahtuneesta Wenäläisten mestauksesta Oulujoella, ja kun ei näihin vaatimuksiin suostuttu, oli syy Suureen-venäläissotaan valmis.

Vuonna 1495 panivat Wenäläiset toimeen kauhean hävitysretken Wiipurin seuduille. Mutta kun Knuutti Possen urhoollisuus ja kekselijäisyys oli sillä puolen tehnyt vihollisten vehkeet turhiksi, tuli seuraavana vuonna Kainuunmaan vuoro joutua verisen hävityksen ja ryöstön alaiseksi.

Kainuunmaalle tehtävän retken johtajiksi oli tsaari määrännyt kaksi veljestä, ruhtinaat Iiwana ja Pietari Uschatoi. Näiden mukaan varustettiin suuri sotajoukko, johonka riensi sotilaita Ustjugin, Wienan, Äänisjärven ja Wagan seuduilta. Nämät retkeilijät kentiesi arvelivat, että Kainuunperän asukkaat, aavistaen hävityksen nyt heidän seutujansa uhkaavan, olivat asettuneet vastarintaa tekemään vihollisten tavallisilla kulkupaikoilla. Luultavasti tästä syystä lähestyivät hävittäjät Pohjalaisia oudolta taholta, voidaksensa tavata vastustajansa aivan varustamattomina.

Retkikunta lähti keväällä 1496 Wienan seuduilta liikkeelle ja kulki pitkin meren rannikkoa Ruijaan. Sieltä jatkettiin matkaa Lapinmaan kautta Pohjanperille eli, käyttääksemme Wenäjän aikakirjain kieltä, ”Kymmenen virran maalle”. Vaahtoavana tulvana levisi hävitys ja murha taas yli suurimman osan Pohjanmaata. Virroista, joidenka rannoilla ryöstö ja rauniot osottivat vihollisten jälkiä, mainitaan Tornio, Kemi, Kolokol, Oulu, Siikajoki, Lumijoki, Haukipudas, Polna sekä Liminka17. Kolokol nimellä on arveltu tarkoitettavan Kalajokea. Yhtä hyvästi se mielestämme, sekä merkityksensä puolesta, että lueteltujen paikkaili järjestyksen suhteen voisi merkitä nykyistä Kellon kylää. Vaikeampi on sanoa, mitä Polna nimellä tarkoitetaan. Nämät seudut, joita hävitys kohtasi, pantiin melkein autioiksi. Talot poltettiin. Ihmiset vietiin vankeina Wenäjälle, johonka myöskin kuljetettiin kaikenlaista tavarata, karjaa, rukiita ja ohria hävitetystä maasta. Wenäjän aikakirjat kehuvat näiden ryöstöretkeilijäin saaneen ”paljon hyviä tavaroita ja lukemattomia vankeja”. Erittäin mainitaan, että ne, jotka asuivat Liminganjoen (kronikkain kielellä Ilimengi) varrella, rukoilivat armoa suuriruhtinaan päälliköiltä ja seurasivat heitä Moskovaan, missä suuriruhtinas otti heidät suosioonsa ja antoi heidän palata kotiinsa18.

Näin oli viidennentoista vuosisadan aurinko, jonka paistaessa vihan ja vainon vihurit melkein taukoamatta puhaltelivat kaukaisilla Pohjolan perillä, heittänyt veriset iltasäteensä Kainuunmaalle. Mailmalle koitti uusi aika, joka toi muassansa sovinnon ja rauhan sanomat syrjäisillekin seuduille. Kustaa Waasan jäntevä käsi kukisti säälimättömällä ankaruudella keskiaikaiset levottomuudet ja antoi taas kauan kaivatun rauhan siunauksen Pohjoismaiden entisen ajan melskeisin väsyneille hengille. Joku maininki tästä Uuden-ajan mahtavasta hyökyaallosta näkyy levinneen Pohjolankin metelisille takalomaille.

Kun Suuren-venäläissodan pauhina oli asettunut, koitti onnellisempi aika Pohjois-Pohjanmaalle. Tosin seuraavankin vuosisadan alkupuolella tapahtui pienempiä kahakoita rajaseuduilla, vaan ne eivät olleet likimainkaan sellaisia, kuin edellisen ajan hirmutyöt. Wenäläiset kuljeskelivat vanhaan totuttuun tapaansa kaupanteossa Pohjanperillä. Kulkiessaan he tietysti aina antoivat aihetta pienempiin tappelunkihauksiinkin, ryöstöön ja muuhun vallattomuuteen, joista eivät maan asukkaatkaan aina olleet vapaat, vaan yleisempää vauriota eivät nämät hävitykset kumminkaan näy tuottaneen. V. 1517 mainitaan Wenäläisten tehneen jonkun hävitysretken Pohjanmaalle. Sen tapauksia ei tarkemmin tunneta19. Myöhemmin tapahtui rettelöitä Lapin puolella, jossa Pohjalaiset yhä kävivät kalastelemassa ja kaupanteossa. Niinpä esm. valitti Kustaa Waasa v. 1526, että eräs Iivana Jaakonpoika seuralaisinensa oli tehnyt retken Lappiin Pohjalaisten kalan pyyntipaikoille. Siellä viholliset olivat surmanneet 24 miestä, 2 naista ja vieneet 4 poikaa vankina Wenäjälle. Ainoastaan 6 miestä oli päässyt alastomana pakenemaan metsään. Ryöstäjäin saaliiksi jäi 25 venettä, kaikki Pohjalaisten pyytämät kalat, verkot, vaatteet, kattilat, ruokavarat y. m. omaisuutta. Koko vahingon arveltiin tekevän n. 1 000 markkaa. Erään toisen kerran oli sama Iivana Jaakonpoika taas kulkenut Lapissa, surmannut siellä neljättäkymmentä talonpoikaa ja saanut saaliiksensa 300 peuraa sekä muuta tavaraa. Luonnollista on, että Pohjalaisetkin vuorostansa yltyivät kostoretkiä tekemään. Samalla paikalla, missä Wenäläiset olivat tehneet mainitut ryöstöt, mainitaan Pohjalaisten surmanneen kaksi vihollisten veronkantajaa ja saaneen 150 ruplaa verorahoja saaliiksi20.

Kun sitten varsinainen sota syttyi Kustaa Waasan ja Wenäläisten välillä, sai siitä Pohjanmaakin osansa kärsiä. Niinpä mainitaan, että viholliset v. 1555 olivat tehneet ryöstöretken Iijoen varrelle, ja surmanneet siellä 40 kalastajaa. Kalat jäivät vihollisten saaliiksi ja pyydykset hakattiin kappaleiksi21

Myöhemmin näkyvät viholliset uudistaneen hävitysretkensä. Elok. 20 p. mainittuna vuonna kirjoittaa kuningas, että Wenäläiset ovat ”toisen kerran” hyökänneet Pohjanmaalle ja siellä harjoittaneet tuhotöitään Oulujärven seuduilla. Silloin surmattiin miehiä, vaimoja ja lapsia yhteensä 300. Heidän talonsa poltettiin22.

Seuraavakaan vuosi ei mennyt vaurioittaan. Kesällä hyökkäsivät viholliset Iijoelle, jossa Pohjalaiset olivat par’aikaa kalanpyynnissä. Kun nämät nukkuivat, tekivät ryöstäjät päällekarkauksen, surmasivat 80 miestä ja veivät saaliinansa kaikki, mitä käsiinsä saivat. Tämä tapahtui ”vastoin ristin suutelemista ja rauhakirjaa”23.

Samana vuonna retkeili pienempi venäläinen partiojoukko Oulujärvellä, jossa poltettiin 17 taloa ja surmattiin asukkaat, jotka vaan hävittäjäin käsiin sattuivat joutumaan24.

Edellisestä näkyy, ett’ei Kustaa Waasankaan hallitus-aika tosin kulunut aivan rauhallisesti. Kumminkin ovat silloin tapahtuneet hävitykset vaan leikintekoa varrattuina edellisen ja seuraavan ajan tuhoihin. Tähän aikaan päästiin verrattain vähällä, mutta samalla kylvettiin vastaisten kärsimysten siemen. Oulujärven erämaat saivat mainitun hallitsijan aikana suomalaisen uudis-asutuksensa ja se yllytti vihollista muutaman vuosikymmenen kuluttua entistä kamalampiin ryöstöretkiin.

Juhana III:nen aikana virisi sota itäisen naapurin kanssa uuteen voimaan. Suomelle koitti kärsimysten aika, ja Pohjanmaankin viljelyksen, joka entisten hävitysten jälkeen oli alkanut orastaa, piti vuosisadan lopulla taas hävitä vereen ja raunioihin. Tällä kertaa eivät vihollisetkaan päässeet paljoa huokeammalla. Se väkivalta, jota he edellisten vuosisatojen kuluessa olivat harjoittaneet Pohjanperillä, se pedontapainen julmuus, jolla maan kovaonnisia asukkaita oli kohdeltu, oli vielä tuoreessa muistossa. Kun vihollinen taas alkoi menetellä entiseen tapaansa, kun poltettujen kylien ja talojen luku vuosi vuodelta karttui, loppui vihdoin Pohjalaistenkin kärsivällisyys. Koston alhainen himo kuohui täälläkin sydämmissä, ja moni verinen retki kohtasi vihollisen maata.

Sota alkoi kummallakin puolen Suomenlahtea v. 1570. Hävitys ei kumminkaan heti kohdannut Pohjanperiä ja vielä v. 1572 oli täällä rauha. Wenäläiset kulkivat kaikessa sovinnossa kaupanteossa Pohjalaisten luona ja näkyvät käyneen mainittuna vuonna Oulussakin. Selvää oli kumminkin, ett’ei tätä hyvää suhdetta taistelevain valtakuntain rajaseutulaisten kesken kauan voinut kestää. Tämän-puoliset asukkaat näyttävät itse tällä kertaa antaneen aihetta rauhan rikkomiseen. He olivat olleet osallisina eräässä hävitysretkessä, joka Savonlinnan seuduilta v. 1573 tehtiin Wenäläisten alueelle sillä seurauksella, että vihollisen maata hävitettiin ja ryöstettiin 30–40 peninkuormaa laajalta. Näin olivat Pohjalaiset itse ärsyttäneet vaarallista naapuriansa. Wenäläiset olivat ennen ryöstäneet Pohjanmaata, usein jokseenkin vähäpätöisistä syistä, – ehkäpä syyttömästikin. Kun nyt tältä puolen rauha oli rikottu, saivat Pohjalaiset sitä suuremmalla syyllä olla varmat Wenäläisten kostosta, eikä se kauan viipynytkään.

V. 1574 hyökkäsivät Wenäläiset Oulun ”erämaihin”, jolla nimellä nykyinen Kajaanin kihlakunta siihen aikaan tunnettiin. Koko Saaresmäen kylä hävitettiin perinpohjin. Seuraavana vuonna uudistettiin hävitys. Koko erämaiden 190 talosta oli mainittuna vuonna jo 60 (siis lähes kolmas osa) raunioina.

Näin oli alkunsa saanut tämä kamala rauhattomuuden aika, jota sitten melkein taukoamatta kesti parikymmentä vuotta. Asukkaat lähiseuduilta ja vähän järjestettyä sotaväkeäkin kokousi heti vihollisen hävityksiä estämään, vaan se oli vaikea tehtävä, sillä vainolaiset, poltettuansa talot ja surmattuansa asukkaat, katosivat heti, vetäytyen takaisin omille mailleen. Siitä syystä koetettiin tältäkin puolen maksaa velka ”luonnossa” ja ruvettiin tekemään samanlaisia hävitysretkiä vihollisen asuinsijoille. Näin sai jo ensi alusta alkaen julman luonteensa tämä sota, joka vielä tänäkin päivänä, huolimatta vuosisatojen vaikutuksesta, elää meidän kansamme muistossa.

Heti kun viholliset harjoittamiensa tuhotöiden jälkeen olivat palanneet omaan maahansa, ryhdyttiin tältä puolen kostoretkeen. Vähän sotaväkeä, joka ennen oli ollut avullisena maan puolustuksessa, otti myöskin osaa tähän retkeen. Johtajana oli eräs talonpoika Utajärven Niskan kylästä, nimeltä Lassi Ropoinen, jonka mainitaan tunteneen hyvin seudut vihollisen maassa. Tästä retkestä ei muuten ole tietoja. Itse johtajan mainitaan karanneen ja hän tuomittiin Limingan käräjissä tämän kelvottoman käytöksensä tähden henkensä menettäneeksi. Hän sai kumminkin armon.

Tähän aikaan (v. 1575) oli etelässä varsinaisella sotatantereella taistelevain valtain välillä tehty välirauha. Tämän tapauksen olisi luullut vaikuttavan jotakin Pohjanperänkin tilaan, mutta niin ei kumminkaan käynyt. Keskellä Etelä-Suomessa vallitsevaa rauhaa jatkettiin Pohjanmaalla murhaa ja hävitystä. Vasta sitten, kun mainittu välirauha v. 1577 oli lakannut ja kun Wiipurin seuduilla Ruotsin ja Wenäjän asukkaat mitä kauheimmalla tavalla hävittivät toistensa alueita, alkoivat sodan pauhinat Peräpohjassa tauota. Mainittuna vuonna tekivät Pohjalaiset omin päin erään Liminkalaisen, Erkki Krankan, johdolla rajarauhan vihollistensa kanssa. Edellisissä melskeissä hävitettyjä kyliä aljettiin taas muodostaa ihmisten asuttaviksi. Mutta Ruotsin kuningas ei katsonut suopeilla silmillä tätä asukasten omin neuvoin tekemää rauhaa. Päinvastoin käski hän tältä puolen uudestaan käydä hävittämässä vihollisten maata ja uhkasi rangaista ennen mainittua Erkki Krankkaa, jonka toimesta rauha oli tehty. Meillä ei ole tietoa, ehdittiinkö kuninkaan käskyä noudattaa, ennenkuin uusi hävitys, entisiä paljoa kovempi, kohtasi Pohjanperiä. Se vähäinen viljelys, mikä edellisten tuhojen jälkeen oli alkanut rehoittaa Oulujärven seuduilla, hävitettiin taas perinpohjin. Kolme neljättäosaa erämaiden uudis-asumuksista sekä Manamansalon pappila pantiin raunioiksi25. Toiseltakin suunnalta ahdistettiin Pohjanmaata tällä kertaa. Kemijoen vartta samosi alas toinen joukko ja nämät hävittivät Rovaniemellä ja Kemissä. Nyt ruvettiin miettimään Oulujärven seutujen parempaa suojelemista. Tämä näkyy jätetyn erittäinkin Liminkalaisten toimeksi, joka olikin luonnollista, kun erämaat ennen olivat olleet Limingan alaa. Oulunsuusta saakka riensivät asukkaat vihollista vastaan. Näihin puolustus-yrityksiin otti myöskin osaa vähäinen joukko Ruotsin sotaväkeä, joka tähän aikaan sattui olemaan Oulussa, kulkien Ruotsista Pohjanlahden ympäri Wiipurin seuduille. Vaikka Ruotsin hallitus ensin oli pahoillaan siitä, että mainittu sotaväki sekausi Pohjalaisten asioihin ja siten estyi tulemasta määräpaikalleen, saivat sotamiehet kumminkin luvan jäädä tänne asukasten suojelustoimia auttamaan.

Mutta viholliset olivat luultavasti nytkin, pantuansa kylät autioiksi, menneet matkoihinsa, niin että asukkaat puolustustoimillaan eivät voineet sanottavia aikaansaada. Liminkalaisten päällikkönä oli taas mainitsemamme Erkki Krankka ja hän sai näissä yrityksissä surmansa.

Ruotsin hallitus oli luultavasti tähän aikaan saanut tarkemmat tiedot täkäläisistä tapahtumista, ja nyt katsottiin suotavaksi, että nämät rajametelit lakkaisivat. Seudun asukkaat olivat jo ennen käsittäneet, että vihollisten hävitys oli arveluttavampaa laatua. Siitä syystä oli, kuten olemme nähneet, rajarauha täällä tehty. Kuningas oli saanut sen mahtisanallansa silloin rikotuksi, mutta nyt, kun vaaran suuruus yhä karttui, alkoivat valtamiehet itsekin kallistua rauhan puolelle. Pohjanmaalla oleva sotaväki olisi tarvittu Wiipurin seuduilla, johonka vihollisten arveltiin tekevän päähyökkäyksensä. Tarkoitus oli hävitysretken tekemisellä pakoittaa Wenäjänpuoliset raja-asukkaat rauhaan, jotta sotaväki Pohjanmaalta voitaisiin kuljettaa laajemmille tanterille. Vuonna 1579 näkyvät Pohjalaiset tehneen ryöstöretken Wenäjän puolelle. Wenäjän aikakirjat26 mainitsevat, että mainittuna vuonna tehtiin Kainuunmaalta hävitysretki Wenäjän Kemin alueelle ja että ryöstäjät saivat aikaan suuren hävityksen. Retken tapaukset eivät ole muuten tunnetut. Kumminkin mainitaan, että Wenäläiset menettivät yhden päälliköistänsä.

Mutta vaikka tämän retken tapauksista ei olekaan tarkkoja tietoja, tiedämme me sitä varmemmin, että sen tarkoitusta ei saavutettu. Retken kautta oli aiottu turvata Pohjanperiä vastaisilta hävityksiltä, mutta toivotun rauhan asemesta koitti uusi levottomuuksien aika. Tuskin olivat Pohjalaiset palanneet vihollisen maasta kotiinsa, ennenkuin Wenäläiset olivat heidän kotiseuduillansa taas tuhotöitänsä harjoittamassa. Kesällä 1579 kohtasi hävitys uudelleen Oulun erämaita ja tällä kertaa ulottui se Ylikiiminkiin saakka. Oulujärven seutuja hävitettiin taas mitä julmimmalla tavalla27. Pelko asukkaissa oli niin suuri, että hävitettyjä taloja ei uskallettu uudestaan ottaa viljelykseen. Päinvastoin jätettiin niitä tahallaankin autioksi, jotta edes henki voitaisiin säilyttää vihollisen julmuudelta. Pohjalaisilla oli vanhoista ajoista saakka ollut kalavesiä sisämaissa, vaan sinnekään ei uskallettu lähteä.

Mutta hallituskin oli nyt luultavasti saanut asiallisen tiedon Pohjanmaan kamalasta tilasta ja siitä syystä ryhdyttiinkin tehokkaampiin puolustustoimiin. Wenäläiset ahdistivat myöskin Länsipohjaa, luultavasti Tornion seutuja. Pohjanperän puolustustointen johtajaksi määrättiin nyt eräs Hannu Garp niminen mies. Aseita ja ampumavaroja, joista tähän saakka oli ollut tuntuva puute, hankittiin asukkaille. Väkeä koottiin Ångermanlannista, Länsipohjasta ja tietysti itse Pohjanmaalta, jota hävitys etupäässä uhkasi. Isompi tältä puolen vihollisen maahan tehtävä retki oli täten tekeillä. Tästä lähtien saapikin sodankäynti Peräpohjassa eri luonteen. Tähän saakka oli tapahtunut pienempiä rajameteleitä, joita talonpojat rajan kummallakin puolen suurimmaksi osaksi omin päin olivat panneet toimeen. Nyt oli hallituskin ryhtynyt maakunnan puolustukseen, laittanut tänne lisää apujoukkoja sekä määrännyt varsinaisen päällikön. Näin muuttuvat vähitellen entiset kahakat järjestetyiksi sotaretkiksi.

Kevättalvella v. 1580 pantiin retki toimeen. Wenäjän aikakirjat, jotka antavat ainoat meille säilyneet tiedot tämänkin retken tapauksista, kertovat, että siihen otti osaa 3 000 miestä. Retki näkyy yleensä olleen onneton. Vuonna 1579 tehdyn retken jälkeen olivat vihollisetkin asettaneet puolustustoimensa paremmalle kannalle. Silloin surmatun Wenäläisen päällikön sijaan oli lähe-tetty toinen entistä suuremman väkijoukon kanssa. Suomalaiset (Kainulaiset sanovat kronikat) koettivat väkirynnäköllä valloittaa erään linnoituksen ja piirittivät sitä kolme vuorokautta, vaan lyötiin sitten tappiolla takaisin. Toisten tietojen mukaan kesti itse tappelua mainitun ajan. Kaksi retkikunnan päälliköistä sai surmansa. Piirityskoneita, kilpiä sekä muita aseita jäi voittajain saaliiksi28. Muuten ovat tämän retken vaiheet tuntemattomat.

Tämä Pohjalaisten toimeenpanema yritys, joka näin onnettomasti oli päättynyt, kiihoitti tietysti vaan Wenäläisten kostoa. Jo samana vuonna (1580) samosivat viholliset Oulujärven vesiä myöten ja Iijoen vartta alas Pohjanmaalle. Oulun erämaat hävitettiin taas perinpohjin, niin että veroa maksavia taloja tämän retken jälkeen oli ainoastaan 40. Vihollisten tuhotyöt levenivät tällä kertaa rantaseuduillekin. Iin pitäjässä hävitettiin Karjalan, Pirttitörmän ja Iin kylissä yhteensä 8 taloa. Ylikiimingissä poltettiin 7 taloa ja Alakiimingissä kaksi*).

*) Kuusamoa lukuun-ottamatta, kuului tähän aikaan koko nykyinen Oulun kihlakunta Limingan ja Iin pitäjiin. Edellisessä oli yhteensä manttaaleja eli taloja 356. Siihen luettiin seuraavat kylät: Limingan kylä, jossa oli 61 taloa; niistä yksi autio. Hirvasniemi, taloja 7. Rantakylä ja Wirkkula, yhteensä 19 taloa; yksi autio. Lumijoki, taloja 32. Lapinniemi, taloja 17; yksi autio. Temmes, taloja 21. Ängeslevä, taloja 8. Oulun-Salo, taloja 47; kaksi autiota. Oulunsuu, taloja 57, kaksi autiota. Laitasaari, taloja 43. Sotkajärvi, taloja 4. Utajärvi, taloja 14, kaksi autiota. Ahmasjärvi, taloja 2. Oulunniska eli nykyinen Niskanjoki, taloja 5, autiona 1. Sanginjärvi (Wuotto, Juorkuna ja Särkijärvi siihen luettuna), taloja 19; niistä kaksi autiota. Verokirjoista ei voi saada täydellistä selkoa sen-aikuisista sukunimistä. Asukkaat mainitaan useimmiten ristimänimellä, johonka isän-nimi on yhdistetty. Ainoastaan muutamia sukunimiä tavataan luetteloissa, nimittäin:

  • Limingan kylässä: Kranck (nykyinen Rankkala), Krampsu, Kilu (Kilola), Nacka (2 taloa = Nahkala?), Pick (Piikkilä?).
  • Hirvasniemen kylässä: Kokainen (Kuukkala?).
  • Lumijoen kylässä: Mellinen (Mällinen).
  • Lapinniemen kylässä: Peteiä (Petäjä), Puu.
  • Temmeksellä: Paruiainen (Parviainen), Loukinen (Louet?), Sarckinen (Sarkkila), Sorsainen, Torniolaine (Tornio).
  • Ängeslevällä: Sira (Siira), Tysk (Tyyskä), Wilainen.
  • Oulun-Salo: Åikarainen, Tacku.
  • Oulunsuu: Pikkarainen, Hiiro (Hiironen), Tuckainen (Turkka?), Lanoinen (Laanila?), Taskinen, Quiffuen (Kuivala), Kercke, Hasu.
  • Laitasaari: Parviainen, Coliainen, Mällinen, Houila (Huovila), Hardick (Hartikka), Haloi (Halola), Höuene (Hyvönen?), Puthi (vielä nykyjään on Laitasaaren kylässä Putilan kedot), Laitinen, Hyrckie (Hyrkki l. Hyrkäs), Heicke (Häikiö), Kereinen (3 taloa = Keränen), Hongaine (Honkanen), Hålap (Holappa), Korilainen (Korila), Gäst (Kesti).
  • Sotkajärvi: Sira (Siira), Rati (Raatiniemi).
  • Utajärvi: Tihine, Cotia (Kotila), Hamara (Hamari). Lenoinen (Leinonen?), Torvinen (3 taloa), Oravainen, Hilthoinen (Hiltula), Paninen.
  • Ahmasjärvi: Pykinen (Pyykkö), Reiseinen (Räisänen).
  • Oulunniska: Haloinen (Halola), Rapana (3 taloa = Raappana).
  • Sanginjärvi: Holappa, Koistinen, Siira, Peruoi, Pittkeinen (Pitkälä), Jurva (3 taloa), Keinänen, Kombi (Kommin-aho), Rausti (Rasi?), Repoinen (Revon-aho), Tackinen (Taikinainen?).

Iin pitäjääsen, jossa oli yhteensä 203 taloa eli manttaalia, kuuluivat tähän aikaan kylät: Maksniemi, taloja 7. Simonniemi, taloja 7; yksi autio. Simo, taloja 14; yksi autio. Kuivaniemi, taloja 19; 7 autiota. Olhava, taloja 5. Karjala, Ii, Pirttitörmä, taloja yhteensä 59; 3 autiota. Paitse sitä hävitettiin v. 1580 kahdeksan taloa. Kello, taloja 30. Haukipudas, taloja 22. Alakiiminki, t. 12; yksi autio. Wenäläiset polttivat sitä paitse nyt 2 taloa. Ylikiiminki, t. 28; yksi autio. Viholliset hävittivät nyt 7 taloa. Sukuja mainitaan näissä kylissä:

  • Maksniemessä: Parsiainen (Parsiala).
  • Kuivaniemessä: Jutinen, Rikoi, Koukoinen.
  • Ii, Pirttitörmä, Karjala: Sithoninen, Soroinen, Wirkkula, Jäskilainen, Lars, Rautine (Rautio?), Pöicke (Pöykiö?); viimeksi mainitun hävittivät viholliset.
  • Kellossa: Quiffua (Kuivas), Kockain, Rautia (Rautio), Takku, Balck, Teppoi (2 taloa = Teppo).
  • Haukipudas: Sauolainen, Herme (Härmä), Kuivala.
  • Alakiiminki: Sauolainen, Pylcke (Pylkäs), Hulckoinen, Pethre (Pentti?), Ratick (Kasi?); molemmat viimeksi mainitut hävittivät viholliset. Mäleine, Kirialaine (Karjalainen), Weseinen (3 taloa = Wesanen).
  • Ylikiiminki: Kylinen, Karjalainen (3 taloa), Tölpi, Timoine, Oinainen (2 taloa = Oinas), Torniolaine (Tornio), Hirvi, Hilthoinen (Hiltula), Pölcke (Pöyskö ?), Kereinen (3 sukua = Keränen), Rotinen (Rotta), Inphatt, Repoinen, Weteinen (2 sukua), Soronen, Halonen, Lakoinen, Likainen, Tackoinen (Takkinen); neljä viimeksi mainittua sekä Keränen ja Weteinen on merkitty vihollisten hävittämiksi (Valt. arkisto. N:o 4758).

Seuraavana vuonna uudistettiin tuhotyöt. Tähän aikaan luultavasti Oulun erämaiden ensimäinen kirkkoherra, Olavi Rahikainen, joka vuodesta 1578 saakka oli ollut kodittomana, kun viholliset viime mainittuna vuonna polttivat Manamansalon pappilan, sai surmansa. Kansantaru kertoo, että hän pakeni vihollisia, mutta saavutettiin pakomatkallansa ja surmattiin Muhoksella. Iin satamaan saakka tunkeutuivat viholliset. Kuninkaan kala-aitat poltettiin sisustoinensa. Kuivaniemi, Simo, Olhava, Iinkylä, Pirttitörmä ja Karjalan kylä hävitettiin. Iin pappila, lukkarin ja nimismiehen talot pantiin myös raunioiksi29, vaan kirkkonsa näkyvät Iiläiset tällä kertaa säilyttäneen30. Ryöstäjät ottivat kaikenlaista talonpoikain omaisuutta, karjaa ja mitä vaan käsiinsä saivat. Näiden vihollisten tuottamain vaurioiden tähden pyysivät Iiläiset kuninkaalta anteeksi entiset maksamattomat verot ja muutenkin huojennusta ulostekojensa suorittamisessa. Näihin pyyntöihin suostuikin hallitus, sillä seuraavan vuoden veronkantoluettelossa ovat mainitut kylät merkityt veronmaksusta vapaiksi. Oulujoen vartta ei hävitys kohdannut eikä yleensä Limingan pitäjää, mutta yhä useammat autioiksi merkityt talot todistavat, ett’eivät asiat sielläkään olleet hyvällä kannalla.

Sanomattakin ymmärtää jokainen ajatteleva, että kansan tila Pohjolanperillä monivuotisen hävityksen tähden oli mitä kurjin. Kun vielä otamme huomioon, että valtakunnan oma sotaväki matkoillaan lisäsi kansan rasituksia, useinpa harjoitti suoranaista väkivaltaakin, niin käsitämme helposti syyn niihin valituksiin, joita Pohjalaiset tähän aikaan hallitusmiehillensä lähettivät. Se olikin juuri tämä oman sotaväen kelvoton käytös, sen armoton kovuus maataviljelevää väestöä kohtaan, joka vihdoin vuosisadan lopulla sai Pohjanmaan talonpojat tarttumaan miekkaan ja hakemaan siltä oikeutta kotoisia väkivallanharjoittajia vastaan. Me emme ota ratkaistaksemme, minkä verran sotaväki jo tähän aikaan tahallaan enensi kansan jo ennestään kovia kärsimyksiä, mutta niin paljon tiedämme varmaan, ett’eivät sen tuottamat rasitukset nytkään vähäisiä olleet. Sitä todistaa esm. Kemiläisten tähän aikaan tekemä pyyntö päästä vapaaksi maksamattomista veroista ja saada muutenkin helpoitusta vuotuisissa ulosteoissaan. Huomattava on kumminkin, että Kemiläiset olivat tähän saakka päässeet verrattain vähällä, ja että heidän pääasiallisin rasitus, lukuun-ottamatta sitä alakuloisuutta, jonka lähellä riehuva verinen sota aina synnyttää, oli juuri sotaväen majoitus.

Vihollisten harjoittamien viimeisten tuhotöiden jälkeen oli taas kansaa rientänyt Kalajoelta ja Siikajoelta saakka estämään hävityksen laajempaa levenemistä. Tällä kertaa näkyvät puolustusyritykset onnistuneen paremmin. Ryöstösaalista ja aseita saatiin vihollisilta, ja joku tieto viittaa siihenkin, että näissä yrityksissä olisi otettu eräs vihollisten johtajakin vangiksi.

Uusia hävitysretkiä odottivat Pohjalaiset. Tornion ja Kemin asukkaat, peläten vihollisten tuhoja, pyysivät hallitukselta sotaväkeä rajan suojelemiseksi. Tähän pyyntöön ei kuningas kumminkaan voinut suostua, koska Pohjanmaalla kovien katovuosien ja pitkällisen hävityksen tähden ei ollut varoja elättää väkeä, eikä hallituskaan voinut sinne ruokavaroja laittaa. Kumminkin vapautettiin Tornion, Kemin, Iin ja Limingan asukkaat siitä lisäverosta, joka oli määrätty viljassa suoritettavaksi, koska rajan vartioiminen oli heidän toimenansa.

Iitä kohtasi hävitys v. 1582. Koko Simonkylä, Kuivaniemi, Olhava, enin osa Iinkylää saivat taas olla vihollisen jaloissa31. Se vähäinen viljelys, joka näissä kylissä edellisen hävityksen jälkeen oli asukkaiden suurilla ponnistuksilla saatu alkuun, tukehdutettiin taas murhaan ja epätoivoon. Pitäjän kirkkokin poltettiin.

Tähän saakka on Iin pitäjä saanut kovinta kokea, ja kamala olikin paikkakunnan tila. Autiotalojen lukumäärä, vihollisten polttamia lukuun-ottamatta, oli kasvanut ylen suureksi. Muutamista taloista on merkitty, että ne 15 vuoden aikana eivät ole olleet viljeltyinä. Liminka ja koko Oulujoen varsi oli edellisten hävitysten aikana verrattain rauhoitettu. Pian tuli kumminkin senkin vuoro joutua ryöstön ja sitä seuraavan kurjuuden alaiseksi.

Muutamia rauhan vuosia seurasi kumminkin sitä ennen. Hävitetyn seudun asukkaat saivat hengähtää kovien kärsimyksiensä perästä. Poltettuja taloja aljettiin rakentaa. Kansa sai koota uutta voimaa uusiin taisteluihin, joita tulevaisuus toi mukanansa.

Oulun ”erämaat” olivat tämän vainon ajan alusta saakka melkein joka vuosi olleet sodan-alaiset. Niille ei nytkään suotu parempaa kohtaloa. Kustaa Waasan jalo työ, tuo ”erämaiden rauhallinen valloitus”, jota vihollinen vuosikymmeniä oli kateen silmillä katsellut, hävitettiin perinpohjin. V. 1583 kävivät viholliset Oulujärven seutuja ryöstämässä. Tällä kertaa retkeilivät he Niskanjoelle saakka, jossa kaksi taloa poltettiin32. Seuraavana vuonna, jolloinka uudis-asukkaita oli jäljellä yhteensä 69, uudistettiin ryöstöretki ja sen seuraukset olivat tällä kertaa ehkä kaikkia entisiä kauheammat. Ollinpäivästä Pyhäinmiesten päivään saakka harjoittivat viholliset julmaa tointansa. Enin osa asukkaista surmattiin, ne onnettomat, jotka jäivät eloon, olivat raajarikkoja, kädettömiä ja niin kurjassa tilassa, että heidän ei useampaan vuoteen arveltu voivan suorittaa ulostekojansa33. Seuraavana vuonna (1585) surmattiin loput näistä erämaiden viljelijöistä. Oulujärven seutu oli nyt autiona, murha ja hävitys alkoi sieltä levetä alas pitkin Oulujoen vartta Limingan pitäjän aloille.

Jo samana vuonna (1585) mainitaan, että vihollinen on hävittänyt Niskan kylässä 3 taloa34. Myöhemmin mainittuna vuonna ja seuraavana kohtasi nykyistä Utajärven seurakuntaa ja osaksi Muhostakin yleinen hävitys. Näistä tapauksista on meille tieto säilynyt Limingan silloisen kirkkoherran Heikki Laurinpojan (Lithovius-suvun kanta-isä) Heinäk. 25 p. v. 1586 Oulunsatamasta hallitukselle kirjoittamassa kirjeessä. Kirje kirjoitettiin maakunnan lähettilästen mukaan, jotka lähetettiin pyytämään hallitukselta apua ja puolustusta. Sotilakon aikana oli vihollinen v. 1585 hävittänyt koko Oulujärven pitäjän ja surmannut lähes 1 000 henkeä. Luultavasti olivat, nämät onnettomat pakolaisina ja ehkä kalastajina kulkeuneet sinne muilta seuduilta. Oulujärven varsinaisia uudisasukkaita ei voinut enää vuoden 1584 hävityksen jälkeen olla niin suurta lukua. Samana vuonna Syyskuussa Mateuksenpäivän aikana surmasivat viholliset Raappanan ja Kurjenpolven kylissä 25 henkeä. Viidentenä Joulupäivänä poltettiin Juorkunan kylä. Siellä surmattiin niiden kanssa, jotka olivat Oulujärven verilöylystä päässeet pakoon, yhteensä 95 henkeä. Seuraavana vuonna lähtivät Liminkalaiset kaskimailtansa rukiita noutamaan, vaan viholliset tapasivat heidät Oulujärven rannalla ”Voteian” kylässä (”Våteiaby”, ehkä Wäätäjä?), ja surmasivat siellä 120 henkeä. Kirjeen lopussa pyydetään hallitukselta apua. Asukkaiden sanotaan pakenevan pois kodeistansa *).

*) Valtion-arkistossa (”Acta historica”-kokoelmassa) löytyy kirje kokonaisuudessaan. Vuoden 1586 veronkanto-kirjoihin on poltetuiksi merkitty seuraavat talot:

Laitasaaren kylässä: Keränen. Utajärven kylässä: Kotila. Vihollista olivat menneet pakoon Torvoinen, Oravainen, Paninen, Torvinen. Kuusi taloa pystyi veronsa suorittamaan. Hävitys tapahtui luultavasti v. 1586, sillä edellisen vuoden verokirjoissa ei tuhoista mainita mitään.

Ahmaskylässä poltettiin Pyykkö ja Räisänen. Niskanjoella molemmat Raappanat, Halola ja eräs neljäs talo (viime mainitut kaksi v. 1586). Kylässä oli yhteensä 10 taloa, joista 6 muuten autiona. Sanginjärven (Vuotto, Juorkuna ja Särkijärvi siihen luettuina) 19 talosta oli poltettu 13. Hävitys oli tapahtunut sekä 1585 että 1586. Poltettujen joukossa mainitaan: Kolehmainen, Tervoinen (Tervo), Pelkoinen, Jurva (3 taloa), Keinänen, Rausti, Revon-aho. Valt, ark. N:o 4777.

Vuoden 1586 jyvänkanto-kirjoihin, jotka on tehty myöhemmin, on koko Juorkunan kylä merkitty hävitetyksi. Siinä oli 10 taloa. Hävitettyjen joukossa mainitaan: Pehkoinen, Jurvainen (2 taloa), Keinänen, Repoinen (2 taloa), Rausti. Asukkaat surmattiin. Kurjenpolvessa (= Keskiniska) poltettiin kaikki talot ja asukkaat surmattiin. Taloja oli yhteensä 6: kaksi Raappanaa, Rijnen, Hakkara, Karppinen, Tuppurainen. Tämä luettelo on, kuten jo mainitsin tehty myöhemmin, kuin ennen mainittu, sillä ne talot, jotka edellisen luettelon mukaan poltettiin Utajärven ja Sangin kylissä, on nyt merkitty veroa maksaviksi. Muita kyliä ei tämän luettelon mukaan ole hävitetty. Valt. ark. N:o 4778.

Aina Siikajoen pitäjään saakka ulottui hävitys. Näinä vuosina poltettiin siellä 9 taloa. Limingan pitäjä, Oulujoen vartta lukuun-ottamatta, sai olla rauhassa. Iin puolella ei myöskään tähän aikaan ole yleisempää hävitystä tapahtunut. Ylikiimingissä on poltettu yksi talo35 v. 1586 ja Simossa on vihollinen surmannut erään talokkaan. Sodan ja hävityksen pelko masensi kumminkin täälläkin asukasten mielet. Ihmiset pakenivat pois kodeistansa, jotenka talot jäivät autioiksi. Iissä esm. oli v. 1586 verokirjain mukaan 37 taloa autiona; useista on mainittu, ett’ei niitä köyhyyden tähden voida ottaa viljelykseen. Luonnollista on, että kovat ajat toivat tauteja mukanansa. Niinpä on mainittu, että Iissä erään talon isäntä oli spitalitaudissa36.

Seuraavana vuonna retkeilivät taas viholliset samoilla seuduin, kuin edellisenäkin, jättäen jälkeensä tuhoa ja onnettomuutta. Utajärven seurakunta hävitettiin kokonansa. Ne talot, jotka jäivät polttamatta, olivat joko ennen hävitetyt, tahi niiden asukkaat olivat paenneet pois kodeistansa. Edellisen hävityksen jälkeen oli taloja taas osaksi ruvettu viljelemään, mutta vihollisen julmuus teki nytkin asukasten rauhan toimet ja toiveet tyhjiksi. Yhteensä on Limingan pitäjässä tänä vuonna vihollisten polttamia taloja 41; melkein kaikki ovat nykyiseen Utajärven seurakuntaan kuuluvia*).

*) Laitasaaren kylässä on eräs Matti Keränen surmattu. Sotkajärven kylä hävitettiin tykkänänsä v. 1587. Taloja oli yhteensä 5. Utajärven kylässä poltettiin 11 taloa: Kotila, Karjalainen, Hamari v. 1586–87. Muut v. 1587: Torvoinen (2 taloa), Oravainen, Hiltunen, Paninen, Torvinen ja 2 muuta taloa. Kylän hävittämättä jääneet 3 taloa (Lenoinen, Moninen ja eräs kolmas) olivat jo ennestään autiot. Ahmaskylässä hävitettiin 1586–87: Pikinen (Pyykkö?) ja Räisänen. Kylän muut talot, luvultaan kolme, olivat autiot (niiden joukossa kaksi Räisänen nimellistä). Niskanjoella olivat hävitettyinä (vuotta ei mainita): kaksi Raappanaa, Halola, Manninen ja eräs viides talo. Kaikki muut olivat autiot: yksi Raappana, Kesoinen, Kuilainen, Pöllinen (Pellikka?), Koliainen (Kolehmainen?). Sanginjärven kylässä poltettiin 18 taloa. Ainoa hävittämättä jäänyt talo oli jo ennestään autiona. Poltettujen joukossa mainitaan: Kolehmainen, Holappa, Koistinen, Siira, Tervo, Pelkoinen, Jurva (3 taloa), Keinänen, Rausti. Autiona oli Kommin-aho. Valt. ark., N:o 4780.

Paitse sitä oli pitäjässä autioita taloja yhteensä 38. Tälläkin kertaa ulottui hävitys Siikajoelle saakka. Siellä poltettiin kaksi taloa. Iin pitäjä sai nytkin olla rauhassa. Autiotalojen lukumäärä on kumminkin sielläkin karttumaan päin. Mainittuna vuonna oli viljelemättömiä tiloja pitäjässä yhteensä 4137.

Tämän vuoden hävityksistä kirjoitti ennen mainittu Limingan kirkkoherra hallitukselle. Sotkajärven, Utajärven ja Oulunniskan kylät on vihollinen tykkänään hävittänyt, niin ett’ei niistä mitään veroja voida maksaa. Ahmasjärven ja Sanginjärven kylissä ovat asukkaat paenneet pois taloistansa. Heidän kevätkalastuksensa on tullut estetyksi, sillä vihollinen on polttanut nuotat ja verkot. Laitasaaren kylästä olivat asukkaat menneet kalanpyyntiin, vaan siellä viholliset heidät tapasivat ja surmasivat, hävittivät kalanpyydykset ja ryöstivät muun omaisuuden38.

Vuoden 1588 verokirjoihin on merkitty samat talot hävitetyiksi, jotka poltettiin edellisenä vuonna. Mitään yleisempää hävitystä ei sinä vuonna siis ole tapahtunutkaan. Autioksi ryöstetyssä seudussa ei vihollisen julmuudella ollutkaan enää mitään tekemisiä. Kumminkaan ei tämäkään vuosi mennyt vaurioittaan. Liminkalaisilla ja Oulujokelaisilla oli vanhat kalavetensä Oulujärven vesillä. Sinne oli nytkin keväillä rientänyt kalastajia aina Lapinniemeltä saakka. Viholliset tapasivat kalanpyytäjät ja surmasivat lähes 100 henkeä. Verkot, veneet ja muu omaisuus joutui ryöstäjäin saaliiksi39. Onnettomain köyhille leskille rukoiltiin kuninkaalta veronvapautta. – Tänäkin vuonna ovat viholliset liikkuneet Siikajoen pitäjässä; 8 taloa on siellä poltettu40.

Seuraavana vuonna ei mainita mitään hävityksistä Limingan pitäjän aloilla. Autiotalot ovat vaan karttumassa. Tänä vuonna on niitä Limingassa 49, lukuun-ottamatta niitä 41, jotka viholliset edellisinä vuosina olivat hävittäneet, ja jotka yhä ovat raunioina. Siikajoella on poltettu 2 taloa. Iissä on joku pienempi rosvojoukko käynyt, sillä Ylikiimingin kylässä on yksi talo poltettu. Yhä useampia taloja jäi täälläkin asumattomiksi, josta sopii arvata, että vihollisen tuloa pelättiin. Autioiksi jätettyjä taloja oli pitäjässä yhteensä 54. Sitä paitse mainitaan asukkaiden ”karanneen” pois 12 talosta v. 1589. Niistä olivat useimmat (11) Kellon kylässä41.

Vihollisetkin saivat nyt kokea hävityksen tuhoja. Pohjalaiset eivät olleet moneen vuoteen ryhtyneet kostoretkiin, jotenka vihollinen oli saanut jokseenkin vapaasti harjoittaa julmaa ryöstäjän-ammattiansa. Nyt ryhdyttiin tälläkin puolen tehokkaampiin toimiin. Kun ei hallitus antanut riittävää apua tämän onnettoman maakunnan puolustukseen, joka jo pitemmän aikaa vuosittain oli ollut alttiina vihollisen julmuudelle, täytyi asukasten omin päinsä koettaa torjua uhkaava vaara.

Pohjalaisten johtajaksi rupesi urhea ja neuvokas Juho Wesainen, kotoisin Alavesan talosta Ylikiimingistä. Tämä kansantarujen ”Wesalan Voivatta”, joka jo lapsuutensa päivinä oli kertomuksen mukaan saanut osaltansa kokea vihollisten armottomuutta, kokosi kotiseutunsa urhollisimmat miehet ja lähti heitä johtamaan vihollisen maahan. Kansantarina kertoo, että viholliset olivat polttaneet Iin kirkon, ja että sen johdosta kostoretki pantiin toimeen. Tämä tarina tarkoittaa nähtävästi Wesaisen toista retkeä. Verokirjoissa ei mainita vihollisten hävityksistä Iissä v. 1589 mitään, ja kun tiedämme, että Iin kirkko syyskesällä samana vuonna poltettiin, niin on mahdotonta käsittää, että mainittu kirkko olisi joutunut tulen uhriksi myöskin ennen Iiläisten retkeä.

Keväillä 1589 lähti retkikunta liikkeelle. Sen lukuisuudesta ovat tiedot eroavat. Wenäläiset lähteet tietävät, että retkeen otti osaa 700 henkeä. Se lienee kumminkin liian korkealle arvattu luku. Toisten tietojen mukaan oli osan-ottajia ainoastaan 90 ”vahvaa Suomalaista”. Koutajoen vartta kulkivat Pohjalaiset ja saapuivat ennen Pietarinpäivää Kannanlahden kaupungin edustalle. Wenäläiset viettivät par'aikaa juhlaa vanhan tapansa mukaan. Suomalaiset katsoivat sopivaksi pysyä salassa, kunnes viholliset, viinasta väsyneinä, olivat uneen vaipuneet. Mainitun päivän edellisenä yönä heti auringon nousun jälkeen hyökkäsi Wesaisen joukko kaupunkiin. Asukkaat olivat sikeässä unessa, ja kaupungin valloitus oli siitä syystä helppo. Suuri saalis vakuutetaan tulleen valloittajain osaksi42. Kansantaru tietää, että kaksi kirkkoakin tällä retkellä poltettiin, kolmas säästettiin pyhyytensä tähden. Kannanlahdesta kulkivat Suomalaiset Kuolan seuduille, hävittäen Umman, Koudan, Kieretin ”ja muut meren lähellä olevat kylät”. Sitten hyökkäsivät he Kemin alueesen, jossa he myöskin hävittivät, mitä vaan eteen sattui. Retkikunta palasi Kemijoen vartta takaisin. Saaliin laskevat Wenäjän kronikat puoleksi miljoonaksi hopearuplaksi43.

Mutta rankaisematta eivät Pohjalaiset saaneet tehdä ryöstö-retkeänsä. Kansantaru kertoo, että vihollinen heidän poissa-olonsa aikana oli hyökännyt lihin ja polttanut kirkon44. Se tapahtui itse Perttulinpäivänä. Kirkkoherra Jaakko Ollinpoika perheinensä joutui vangiksi, mutta pääsi kumminkin vapaaksi lunnaat suoritettuansa. Onnettomammasti kävi pitäjän toisen papin, Mathias nimisen kappalaisen. Hän sattui menemään vihollisten tullessa ulos asunnostansa kirkon-avain kädessä, jolla hän löi kaksi ryöstäjää kuolijaaksi. Siitä suuttuivat surmattujen kumppanit, ottivat on-nettoman papin kiini, kietoivat hänet lohiverkkoihin ja polttivat eräällä kivellä45. Suurin osa Iin pitäjää hävitettiin myös nähtävästi nyt, mutta laajemmalle ei hävitys näytä tällä kertaa levenneen. Kauan ei kumminkaan Limingankaan puoli saanut nauttia rauhan onnea. Wesaisen tekemän hävitysretken johdosta oli Wenäjän puolella ryhdytty entistä tehokkaampiin varokeinoihin. Solovetsin luostariin hankittiin lisää varustusväkeä (uusia päälliköitä ja 500 miestä). Saman vuoden lopulla lähti 1 300 miehen suuruinen vihollisjoukko Pohjanmaalle46, jossa etenkin Limingan pitäjätä hävitettiin mitä kauheimmalla tavalla. Pitäjän kirkkokin, joka siihen aikaan oli Linnukanmäellä, poltettiin Viattomainlastenpäivänä eli neljäntenä Joulupäivänä47. Pitäjässä oli tähän aikaan 383 taloa, joista 303 pantiin raunioiksi. Paitse sitä oli suuri joukko taloja, eli yhteensä 50, ennestään autiona*). Laajemmalle ei hävitys tällä kertaa levinnyt, sillä viholliset pelkäsivät Suomen puolelta toimeenpantavaa kostoretkeä.

*) Vuoden 1590 verokirjaan mukaan on Limingan pitäjässä seuraava määrä poltettuja, autioita ja veroa-maksavia taloja:

Limingan kylä: taloja 62; hävitetty 56, niiden joukossa Killoi (Kilola), Maleska, Prok. Kylän muut 6 taloa olivat autiot. Rantakylä ja Virkkula: taloja yhteensä 24, hävitettiin 21: Kelttu; autioita 3. Hirvasniemi: taloja 9; hävitettiin 8: Kockoinen; autiona yksi. Lumijoki: taloja 32; hävitettiin 29, 2 autiota, yksi maksoi veronsa. Lapinniemi: taloja 18; poltettiin 13: Pettis (Petäjä), 5 autiota. Temmes: taloja 21; hävitettiin 2: Parviainen ja Tornio, 3 autiota, 16 veroa-maksavaa. Ängeslevä: taloja 10; hävitettiin 5: Siira, Tyyskä, Viljainen; yksi autio, neljä veroa-maksavaa. Oulun-Salo: taloja 48; hävitettiin 37: Takku, ”D. Hendricus”, Pöllö; autiona 5: Oikarainen; veronsa maksoi 6. Oulunsuu: taloja 59; hävitettiin 50: Pikkarainen, Lallinen, Haasu, Holst (Holtti), Kuiva, Juurus; autioita 7: Pouttu, Kärcki; veroa maksoi 2: Hiironen, Rautio. Laitasaari: taloja 47; poltettiin 41: Perviainen (Parviainen), Holappa, Mätinen (Määttä), Hakkarainen, Haloinen, Parviainen (2 taloa), Laitiainen, Hecke (Häikiö?), Huovila, Härcke (Hyrkäs l. Hyrkki), Honkanen, Nikkinen, Holappa, Tikkanen, Kesti, Keränen; autiona oli 5: Hovila, Puuthu, Kurkinen; yksi talo maksoi veronsa. Sotkajärvi: taloja 5, kaikki poltettiin. Utajärvi: taloja 14; samat 11 taloa hävitettyinä, kuin v. 1587; autioita 3. Ahmaskylä: taloja 5; hävitettyjä 2, kuten v. 1587; muut autiot. Niskanjoki: taloja 10; hävitetty 5 (samat, kuin 1587); muut autiot. Sanginjärvi (ynnä Wuotto, Juorkuna ja Särkijärvi): taloja 19; hävitettyinä 18, eli aivan samat, kuin v. 1587. – Huomattava on, että Sotkajärven, Ahmasjärven, Niskanjoen ja osan Utajärven kylää hävitysvuotta ei mainita. Muut kylät on hävitetty v. 1590. Luultavaa on siitä syystä, että mainitut nykyiseen Utajärven seurakuntaan kuuluvat kylät olivat yhä autioina v. 1586–87 hävityksen jälkeen, josta syystä jo ennestään autiossa seudussa ei vihollisen julmuudella ollutkaan enää mitään tekemistä.

Iin pitäjääkin on v. 1590 verokirjain mukaan kohdannut yleinen hävitys. Vuotta ei mainita, mutta muista lähteistä sopii olettaa, että hävitys tapahtui edellisenä syksynä (1589), jolloinka kirkko poltettiin ja papisto sai kovia kokea. Seuraavat kylät ja talot hävitettiin:

Kuivaniemi: taloja 17; hävitettiin 11: Rickoi, Savolainen; muut 6 taloa olivat autiot. Olhava: taloja 5; hävitettiin 4, viides autio. Iinkylä (Pirttitörmä ja Karjala): taloja 63; hävitettiin 52: Jäskilaine, Mäkilaine (Mäki), Rautinen (Rautio), Kemere (Kämärä), Rautia; autioita 11: Poiki, Sau, Suhu, Soroinen, Palj sekä lukkarin talo. Haukipudas: taloja 29; poltettiin 1: Sithoninen; autiona 13: Turdinen, Haloinen, Kockoi; veroa maksoi 15: Kuivala, Kutthi, Hermi, Savolainen. Kello: taloja 33; hävitettiin 12: Takinen (Taskinen?), Rautio, Teppo, Kuivas, Nehva; autioita ja paenneita 21: Kockoi, Kockora (Kokkare), Balk, Ingenen (Inkilä?), Teppo. Alakiiminki: taloja 13; poltettuja 9: Rattik, Soroinen, Väsinen (2 taloa), Vesinen, Pylkäs, Pälkinen; polttamattomia 4: Hulcka. Ylikiiminki: taloja 27; hävitetty 17: Niphatt (poltettu 1589), Thimoinen, Tölpe, Hirvi, Tornio, Karjalainen (2 taloa), Hiltula, Koppelo (2 taloa), Käreinen (Kääriä?), Tackinen, Hyveinen, Rotta; autiona 10: Kyllinen, Repoinen, Haloinen, Keränen (2 taloa), Oinainen, Väteinen, Pelleck. – Yhteensä on Iin pitäjässä taloja 217. Niistä on vihollisen polttamia ja semmoisia, jotka vaaran pelosta on jätetty autioiksi, yhteensä 118; paitse sitä on muuten autioina 57. Valt. arkisto, N:o 4790, lehti 50 ja seur.

Näin oli Wesaisen ensimäinen kostoretki vihollisen alueelle tehty ja myöskin kostettu. Wenäläisten viimeksi mainittu kauhea hävitys oli ollut varsinaisen sotaväen toimeenpanema. Pohjalaiset sitä vastoin olivat olleet vapaehtoisia talonpoikia, joita neuvokas Wesainen johti. Nyt vihdoin kääntyi hallituksenkin huomio enemmän riidan-alaisille Pohjanperille. Tämänpuolisten puolustustointen johtajaksi määrättiin vanha ruotsalainen karaistu soturi Pietari Bagge, Söderbyn herra. Hänen kanssansa tuli maakunnan puolustukseksi melkoinen sotajoukko, n. 7 500 miestä, jotka oli koottu ympäri koko Pohjanmaata, paitse sitä Länsipohjasta ja Ångermanlannista. Bagge perusti ensi töikseen linnan Oulujoen suuhun, jossa jo ennestään oli ollut joku suojavarustus; kaivostöitä suorittaessa tavattiin paljon luita. Sen ohessa toi päällikkö mukanansa parempia aseita ja ruutia48. Maakunnan rahvaallekin hankittiin kelvollisia sota-aseita.

Kuninkaan Baggelle antamaan toiminta-ohjelmaan kuului myöskin hävitysretken toimeen-paneminen Walkeanmeren rannikolle. Retkeen piti ottaa osaa sen sotaväen, joka oli Baggen komennettavana, ja myöskin talonpoikia Pohjanmaalta ja Länsipohjasta piti koottaman niin paljon kuin mahdollista. Oulujärven kautta piti retkikunnan kulkea ja koettaa valloittaa Summan kaupunki tahi polttaa se tykkänään, jos ei valloittaminen onnistuisi. Tällä yrityksellä toivoi kuningas myöskin saavansa haltuunsa useita tärkeitä linnoja ja satamapaikkoja Walkeanmeren rannalla; ruotsalaista väkeä piti niihin asetettaman, jotta ne tulisivat olemaan pysyväisiä suojapaikkoja Ruotsin väelle ja tulevaisuudessa tehtäville hävitys- ja valloitusretkille, jos sotaa yhä jatkettaisiin49.

Syksyllä 1590 lähdettiin liikkeelle tälläkin kertaa Wesaisen johdolla. Sitä ennen oli mainittu talonpoikaissankari käynyt kuninkaan puheilla antamassa hänelle tietoja kotiseutunsa tilasta. Tällä retkellä menettelivät meikäläiset aivan yhtä julmasti, kuin vihollinen heidän omassa maassaan. Varsinkin kohtasi Petsingin kukoistavaa luostaria perinpohjainen hävitys. Itse Joulupäivänä tarinan mukaan hyökkäsivät Pohjalaiset mainittuun paikkaan ja hävittivät sen, niin ett’ei siihen jäänyt ”kiveä kiven päälle”. Ei ole tietoa säilynyt, oliko luostari varustettu sotaisia yrityksiä vastaan ja tehtiinkö hävittäjille tehokkaampaa vastarintaa. Sen me vaan tiedämme, että kaikki luostarin asukkaat, sukupuoleen ja ikään katsomatta, surmattiin. Wenäläisten lähteiden mukaan sai 56 munkkia ja 65 palvelijaa, eli yhteensä 121 henkeä, surmansa50. Kolmantena Joulupäivänä tehtiin hyökkäys Kuolan kaupunkia vastaan, mutta piiritystilassa olevat asukkaat ryntäsivät ulos kaupungistansa ja ahdistajat lyötiin takaisin. 60 heistä sai surmansa, ja muiden täytyi nopeasti vetäytyä pois Tulomajokea myöten51. Paluumatka oli myöskin onneton. Pohjalaisten nerokas johtaja Wesainen suistui Torniossa surman suuhun. Hänet ampui eräs Ahma niminen vanki – ehkä joku Karjalaisten päällikkö – kuolijaaksi. Yhteensä menettivät Pohjalaiset tällä retkellänsä 300 miestä. Ei ole tarkempia tietoja siitä, missä tämä mieshukka tapahtui. Kerrotaan, että kuningas antoi kaatuneen päällikön leskelle veronvapauden ja lahjoja palkinnoksi hänen miehensä sankaritöistä52.

Seuraavana vuonna 1591 tehtiin tältä puolen useampia retkiä. Keväillä lähti asemestari Hannu Laurinpoika Torniosta Kuolan-suuhun. Mutta Wenäläiset olivat hyvin varustaneet puolustuslaitoksensa, niin että retki oli yleensä onneton53.

Syksympänä samana vuonna koottiin sotavoimia Kemiin, josta jaloin uusi ryöstöretki oli tehtävä vihollisen maahan. Väkeä mainitaan olleen yhteensä 1 500 henkeä. Aikomus oli tehdä hyökkäys Kuolansuuhun, mutta kun Oulun linnasta tuli sana, että Wenäläiset olivat tulossa 5 000 miehen kanssa, päätettiin tehdä retki Oulujoen kautta ja matkalla estää vihollisen tuloa. Osa sotaväkeä täytyi kivuloisuuden tähden jättää Oulun linnaan. Matkalla ei vihollisjoukkoa näkynyt eikä kuulunut. Ainoastaan 150 Wenäläistä tavattiin Oulujoella. Huonon sotakurin tähden ei niillekään voitu mitään. Sotamiehet ampuivat ilmaan, kun päälliköt käskivät heidän ampua vihollisia. Elok. 28 p. saavuttiin Suman linnan edustalle. Kolme vuorokautta koetettiin sitä piirittää, mutta huonolla menestyksellä, vaikka piirittäjillä oli tykkejäkin muassa. Lähtiessä oli vihollisen kanssa pikku kahakka. Sotaväki riiteli keskenänsä. Kuolansuuhun oli nyt tuuma marssia, mutta kun sielläkin viholliset olivat varuillansa, jäi sekin yritys siksensä. Tyhjin toimin lähdettiin paluumatkalle, Suomalaiset ja Ruotsalaiset eri joukossa. Muutamia kuljeskelevia Wenäläisiä tavattiin ja niiden veneet poltettiin. Se oli koko retkellä ehkä ainoa vahinko, mikä viholliselle tehtiin54.

Tämä retkikunta ei ollut ehtinyt vielä päästä Suomen puolelle, ennenkuin ryhdyttiin uuteen suurempaan yritykseen, jonka johtajana oli Sven Bagge, Oulun linnan-isännän poika. Syyskuun 7 p. lähdettiin Oulun linnasta liikkeelle pitkin jokivartta. Nytkin tehtiin hyökkäys Suman linnaa vastaan ja Wenäjän kronikat tietävät, että mainittu paikka joutuikin piirittäjäin valtaan. Sitten kulki retkikunta eteenpäin pitkin meren rannikkoa aina Kemiin saakka, jättäen tuhoa ja hävitystä jälkeensä. Julmiksi kuvaavat kronikat tämän retken tapauksia. Valtion ja yksityisten omaisuutta hävitettiin ilman eroitusta, suolankeittiöt, viljamakasiinit, kylät, talot, pyhät kirkot – kaikki hävitettiin säälimättä. Karja surmattiin, ihmiset joutuivat osaksi saman kohtalon alaisiksi, toiset vietiin vankeuteen. Suurempaa merkitystä ei tämä yritys kumminkaan saavuttanut. Wenäläiset laittoivat puolustustoimensa paremmalle kannalle, sotaväkeä lähetettiin Moskovasta seudun puolustukseksi ja Ruotsalaisten täytyi siitä syystä peräytyä. He palasivat Oulujärven kautta takaisin omille mailleen55. Näin päättyi tämä retki, joka, käyttääkseni etevän historioitsijan sanoja, on ”katsottava suurimmaksi yritykseksi, mitä Pohjanmaan puolelta tähän asti oli tehty”.

Juhana kuningas ei tyytynyt mielestänsä näihin tuhotöihin. Hänen päässään pyöri uusia kostontuumia. Seuraavana vuonna (1592) käski hän uudistaa retken. Sen oli määrä tapahtua kevättalvella. Mutta sitä ennen saivat retken toimeenpanijat muuta ajattelemista. Jo Tammikuussa tekivät Wenäläiset kovan hävitys-retken Pohjanlahden rantamaille. Retken johtajana oli eräs Gregori Wolkonski niminen ruhtinas, joka edellisenä vuonna oli veljensä ja jotenkin suuren sotavoiman kanssa Moskovasta lähetetty Wienan-puolisia sotatoimia johtamaan. Nyt hyökkäsi hän Pohjanmaalle ja hävitys kohtasi etupäässä Limingan pitäjää. Hänen sotajoukkonsa suuruudesta ovat tiedot eroavat. Eri ilmoituksista päättäen on sen lukumäärä ollut 3,000 ja 20,000 välillä. Viholliset tulivat Oulujärven tietä ja kulkivat Tammik. 24 p. Muhoksen kautta Liminkaan. Seuraavana päivänä eli Paavalinkääntymisen-päivänä poltettiin Limingan kirkko. Ennen on jo mainittu, että kirkko oli tähän aikaan Linnukanmäellä, ja kun se jo v. 1589 oli ensikerran poltettu, oli se siis uudestaan rakennettu, joutuakseen taas tulen omaksi. Nykyisen kirkon paikalla oli jonkunlainen linnoitus, jossa talonpojat menestyksellä ensin puolustivat itseänsä. Heillä oli kansan kertomuksen mukaan pieni nahalla päällystetty tykkikin käytettävänänsä. Sen avulla säilyttivätkin piiritetyt ensin asemansa, mutta onnettomuudeksi pantiin kerran ladattaessa tykkiin kuula ensin ja ruuti sen päälle. Silloin ei latinki tietysti syttynyt, ja niin saivat viholliset tilaisuuden ottaa paikan haltuunsa. Yli koko Limingan pitäjän leveni hävitys56. Siikajoenkin kirkko poltettiin. Oulun linnassa tosin oli sotavoimia n. 1 400 jalkamiestä, vaan nekään eivät sanottavaa aikaansaaneet maakunnan puolustukseksi. Vasta sitten kun etelästä oli tuotu 4 000 miestä, katsoivat viholliset sopivimmaksi lähteä tiehensä. Heitä ei pystytty ratsuväen puutteessa takaakaan ajamaan, vaan rauhassa saivat he viedä mukanansa kirkkojen kalleudet ja muun ryöstämänsä omaisuuden. Ainakin kehuvat Wenäjän aikakirjat ryöstäjäin saalista suureksi57.

Näin päättyi viimeinen meteli Pohjanmaan ja Wienan välillä tässä sodassa, jota melkein taukoamatta oli kestänyt pari kymmentä vuotta. Kauheat olivat hävityksen jäljet, Oulujärven seutu ja Limingan rajakylät olivat melkein autiona, kirkot oli useita kertoja poltettu, niiden kalleudet viety vihollisen maahan. Rauhan toivottu päivä valkeni nyt vihdoin paljon kärsineelle kansalle, vainajain haudoille rakensivat eloon jääneet majansa ja asukasten kukistumaton kestävyys alkoi taas levittää viljelyksen siunausta yli hävitetyn seudun. Paljon oli kansalla kumminkin voitettavaa, polvesta polveen säilyivät entiset kärsimykset tarinoitsijain huulilla ja vielä tänäkin päivänä muistellaan kaukana salojen takana ”Vanhanvihan” nimellä tämän ajan verisiä tapauksia. Mitä nykyiset ihmiset niistä tietävät kertoa, osottavat seuraavat tarinat. Yleensä sovittavat kertojat ne Isonvihan aikuisiin tapauksiin, mutta epäilemättä on niissä muistoja vanhemmiltakin ajoilta.

Lähdeviitteet

  1. Yrjö Koskinen, Suomi, 1857, s. 124 ja 125.
  2. A. Warelius, Suomi, 1847, s. 87.
  3. Anteckningar om församlingarne i Kemi-Lappmark (Helsinki 1828), s. 258.
  4. Nord. Resor och Forskningar, I. s. 72, 155–56.
  5. Haukiputaan ensimäinen asukas kerrotaan olleen ”Wenäläinen”, jolla nimellä kansa yleensä tarkoittaa Wenäjän Karjalaisia. Samoin Pyhäkosken ensimäinen laskija. – Iistä on saatu talteen eräs tarina, jonka mukaan asukkaat tietävät olevansa ”Permantilaiskansaa, joka on tullut Kiinasta”. Tämä tarina on kumminkin ehkä kirjallisuudesta otettu. Kertoja tiesi vielä, että kerran kun Wenäläiset tappelivat Kiinalaisten kanssa ja kun nämät saivat kuulla, että vastustajain joukossa oli Suomalaisiakin, pistivät he miekkansa tuppeen ja sanoivat: ”Eipä huolitakaan sukulaiset tapella”. Tarinan on minulle hyväntahtoisesti antanut lyseiläinen N. K. Grundström. – Kansatieteelliset seikat todistavat myöskin Wenäjän Karjalan vaikutusta. Niin on esim. kiukaan rakennus Oulu- ja Iijoella karjalaista muotoa. Tämän tiedon on minulle suullisesti antanut maisteri A. O. Heikel.
  6. Suomi, 1857, s. 125.
  7. Appelgren, Muinaisj. ja Tarinoita, s. 86 ja 37.
  8. Useat paikannimet muistuttavat hämäläisestä asutuksesta. Semmoisia ovat Päijänteensuo Muhoksella, Muhosperän ja Ahmaskylän välillä, Vepsänkylä Ylikiimingissä, Hämeenjärvi ja Hämeenlammet Kiimingin ja Haukiputaan rajamailla, Hämeenperän kallio Olhavan ja Kuivaniemen välillä, Kyrönsaari ja Kyrönlahti Haukiputailla, Kyrönniemi ja Kyrönlampi Iin Tannilan kylässä, kaksi Kyrönlampea Oijärvellä, Kyrö nimiset talot Lumijoella y. m.
  9. Melkein kaikki meren ulkosaaret Iin ja Kemin edustalla kutsutaan yhteisellä nimellä Krunneiksi (ruots. grund). Semmoisia ovat Selkäkrunni, Ulkokrunni, Maakrunni. Ruotsalaista vaikutusta todistavat myöskin sellaiset saarennimet, kuin Kraasukka (gråsugga), Kraaseli (gråskäl). Haukiputaan joen suulla on eräs niemi Riivi (ref) niminen. Holman talojen seutu Haukiputailla on ollut ennen saarena ja kutsuttu nimellä Barkholme. Kellon kylän rannalla on eräs vuori Runteli (Rundel) niminen. Myöskin sellaiset nimet, kuin Kropsu, Klaama, Kriisi, Rontti, Ryöskäri, Krassi todistanevat samaa (vrt. Murman, Suomi, Toinen jakso, III. s. 11 ja 12).
  10. Tengström, Om presterliga tjenstgörningen, I. s. 94–6.
  11. J. R. Aspelin, Korsh. Linna ja Lääni, s. 8.
  12. Suomi 1848, s. 114.
  13. Muisto Turkan muinaisesta kauppalasta on säilynyt eräässä puheenparressa Pohjois-Pohjanmaalla. Kun jonkun erinomaisempaa rikkautta tahdotaan ilmoittaa, sanotaan hänestä: ”rikas, kun Turkan Lappalainen”.
  14. Turkulaisten valituskirja säilytetään Valtion-arkistossa.
  15. Suomi 1848, s. 145.
  16. J. Hadorph, Twå gambla Swenske Rijm-Krönikor II. Stockholm 1676, s. 343 ja seur.
  17. Wenäjän aikakirjoissa ovat nimet kirjoitetut: Kem, Torma, Kolokol, Owlui, Sigowaja, Snjeshna (merkitsee suomeksi Lumijoki), Hawka, Putasch (molemmat viimemainitut, vaikka aikakirjoissa eri sanoina, tarkoittanevat Haukipudasta), Ilimengi (Liminka) ja Polna.
  18. Suomi 1848, s. 161 ja 162.
  19. Åbo Tidningar 1785, s. 29.
  20. Arvidsson, Handlingar, II. s. 181–82.
  21. Kustaa Waasan kirje Jon Baggelle Heinäkuun 14 p:ltä 1555. Arvidsson, Handl. VIII. s. 254.
  22. Arvidsson, Handl. VIII. s. 262–4.
  23. Arvidsson, Handl. IV. s. 171.
  24. Arvidsson, Handl. IV. s. 255.
  25. Poltetut kylät olivat: Saaresmäki, osa Manamansaloa, Koutaniemi, Kienansuu, Melalahti, Ristivesi, Paltamo sekä osaksi Kongasjärvi, Kivesjärvi, Mieslahti, Kienanjoki, Waajärvi ja Wuottolahti.
  26. Suomi 1843, s. 193; 1848, s. 224.
  27. Eniten kärsivät vihollisen tuhoja: Vaajärvi, Mieslahti, Kivesjärvi, Kongasjärvi ja Säräisniemi
  28. Suomi 1843, s. 193; 1848, s. 224.
  29. Valt. arkisto, N:o 4763, lehti 39.
  30. Ylikiimingilläkin ovat viholliset kulkeneet. Veronkantoluetteloissa mainitaan, että siellä silloin hävitettiin Vanteisen talo (Valt. arkisto, N:o 4764).
  31. Valt. arkisto, N:o 4767.
  32. Molemmat Raappanat. Valt. arkisto, N:o 4767, lehti 70.
  33. Valt. arkisto, N:o 4773, lehti 15.
  34. Raappanan, Halolan ja erään kolmannen talon. Valt. arkisto, N:o 4773, lehti 148.
  35. Weteinen.
  36. Valt. arkisto, N:o 4777, lehti 70.
  37. Valt. ark., N:o 4780.
  38. Nämät onnettomat Laitasaarelaiset olivat: Lassi Metteinen (Määttä), Heikki Antinpoika, Olli Laurinpoika, Juho Parhiainen (Parviainen?), Lassi Keränen, Paavo Pisoine (Pesonen). Kirje on kirjoitettu Oulunsatamassa Heinäk. 18 p. 1587. Valt, ark., N:o 4780, lehti 137.
  39. Surmattujen joukossa mainitaan Laitasaaren kylästä 7 henkeä; niitä olivat Niilo Rossinen, Niilo Kinnunen, Juho ja Heikki Parhiainen; Oulunsuusta neljä, joiden joukossa Pentti ja Sihveri Kordiainen (Korhonen?); Kempeleestä, Temmekseltä, Limingasta ja Lapinniemeltä yksi mies kustakin kylästä. Heikki Laurinpojan kirje Heinäk. 19 päivältä 1588. Valt. ark., N:o 4783, lehti 106.
  40. Valt. arkisto, N:o 4783.
  41. Valt. arkisto, N:o 4786.
  42. Arvidsson, Handlingar, IV. s. 354.
  43. Suomi 1843, s. 194; 1848, s. 232 ja 235.
  44. Kirkko sanotaan nyt poltetun toistamiseen, (”Combustum est Templum Ijoense denuo”). Ensikerran poltettiin se v. 1582.
  45. Murman'in julkaisemia tietoja Iin kirkon-arkistosta (Suomi, Toinen jakso, III. s. 30). Kertomuksessa on väärä vuosiluku 1588. Toisen tiedon mukaan lyötiin kappalaista itseänsä avaimella päähän ja hän poltettiin Iin vanhassa pappilassa (”in flaminia veteri Ijoensi”). Åbo Tidn. 1791, N:o 18.
  46. Suomi 1843, s. 194.
  47. Åbo Tidningar 1785, bihang. s. 29–30.
  48. Åbo Tidn. 1785. s. 29–30.
  49. Handl. rör. Skand. historia, XXXVIII. s. 93–4.
  50. Norjan valtion-arkistossa löytyvän luettelon mukaan surmattiin yhteensä 94 henkeä. Kolmas kertomus tietää, että surmattujen luku oli 200. Kaikki luostarin rakennukset ”paitse sauna, joka oli vähän syrjässä, ja kaksi aittaa, jotka olivat saarella” ja joihinka eivät hävittäjät päässeet, pantiin raunioiksi. A. V. Ervasti, Suomalaiset Jäämeren rannalla, s. 133–5; Vrt. myöskin J. A. Friis, En sommar i Finnmarken, s. 171–2.
  51. Suomi 1843, s. 195; 1848, s. 238.
  52. Arvidsson, Handlingar VI, s. 355 – Ehkä tarkoittavat Muhoksen vanhasta Paso eli Paavo Halosesta kerrotut tarinat tämän retken tapauksia. Halonen otti osaa erääsen retkeen, jonka Suomalaiset tekivät Jäämeren rannalle. Retkikunta kulki Kemijoen vartta ylös, veneet vedettiin sitten Maanselän yli ja matkaa jatkettiin taas pitkin Wenäjänpuolisia vesiä. Kannanlahti ja Kouta valloitettiin, mutta Kuolan luona kärsittiin tappio. Tarinan mukaan valmistettiin viimeksi mainitussa paikassa Suomalaisille kestit ja heitä koetettiin houkutella tulemaan kaupunkiin. Halonen ei seurannut kehoitusta, mutta

    ”Viina Wilmin vietteli,
    Kalja Kauppi Jongahaisen
    Kuolan linnahan kovahan”.

    Viimeksi mainitut miehet ja iso joukko muita Suomalaisia surmattiin, ainoastansa muutamia pääsi pakoon, niiden joukossa Halonen. Hän asettui sitten asumaan Halosenniemelle Kemijärvelle ja on kertomuksen mukaan ensimäinen suomalainen uudis-asukas Kemin Lapissa. E. Lagus, Beskrifning öfver Kusamo Socken (Sv. Vettensk. Akad. Handl. 1772, s. 223–4); Appelgren, >Muinaisj. ja Tarinoita s. 77.

  53. Yrjö Koskinen, Nuijasota, toinen painos, s. 252. Tätä teosta olen näinä aikoina muutenkin seurannut, missä lähteitä ei tarkemmin mainita.
  54. Jörgen Wagessa'n kertomus tästä retkestä löytyy Valt. arkistossa (Acta historica).
  55. Suomi 1843, s. 105–6; 1848. s. 238. Handl. rör. Skand. historia XXXVIII, s. 103–9 löytyy virallinen kertomus tästä retkestä.
  56. V. 1592 verokirjoihin on Limingan pitäjässä poltetuiksi merkitty mainittuna vuonna seuraava määrä taloja:

    Lapinniemen kylässä: 15 taloa, muut 2 autiot; Lumijoen kylässä: 29, muut 3 autiona; Hirvasniemi: kaikki 9 taloa poltettu; Rantakylä: poltettu 20, autiona 3; Limingan k.: poltettu 53, autiona muut 9; Temmestä ja Tyrnävää ei ole hävitetty; Ängeslevällä on poltettu Tyyskä; Oulun-Salo: poltettu 46 taloa, muut autiot; Oulunsuu: yksi talo ryöstetty; Laitasaari: poltettu 29, kaikki muut autiot; Sotkajärvi: kaikki 5 taloa poltettiin; Utajärvi: poltettiin 11 taloa, muut autiot; Ahmaskylä: 2 poltettu, muut autiot: Niskanjoki: 4 poltettiin, muut autiot; Sanginjärvi: poltettiin 17, muut autiot; yhteensä tekivät Limingan pitäjässä hävitetyt talot 225 ½ manttaalia, autiotalot 64.

    Iin puolella eivät viholliset tällä kertaa näy liikkuneen. Osa (37) ennen hävitettyjä taloja on vielä viljelemättä. Paitse näitä on muuten autiona 58 taloa. Valt. ark., N:o 4797. – Näinä aikoina olen Limingan verokirjoissa tavannut, paitse ennen lueteltuja, seuraavat talonnimet: Limingan kylässä: Pychtyne (Pyhtinen). Temmeksellä: Achma, Kiriava, Sikainen. Tyrnävällä: Kackinen (Kaakinen), Suorsa. Oulun-Salossa: Thornio. Oulunsuussa: Hirvi, Kimoi, Kurkij, Rautia, Wärtij, Poutu. Laitasaaressa: Watanne, Kassinen.

  57. Suomi 1848, s. 238.