Iin pitäjän Karjalan kylässä, n. 4 virstaa Kakon talosta länttä kohti, on korkeanlainen Isohuhti niminen kangas. Mainitulla kankaalla on Harjumaanrämeän, Kälkäjäjärven ja ison Kullassuon välissä iso muinaisrakennus, jota kansa kutsuu Metelinkirkoksi. Kaksinkertainen valli muodostaa tässä soikean linnantapaisen suojavarustuksen, jonka pääsuunta on melkein suoraan idästä länteen. Kun tämä muinaisjäännös on jo ennen ollut tarkastuksen alaisena ja kun minun havaintoni eivät paljoa eroa ennen tehdyistä, otan tähän Calamniuksen julkaiseman tätä muinaisjäännöstä koskevan kertomuksen sitä suuremmalla syyllä, kun mainittu tutkija on kaivattamalla maatuneita muureja koettanut huomioitansa lisätä. Puhuttuansa ennen mainituista Konttikankaan raunioista, jatkaa hän:

”Jos jo näillä muinaisen ajan haudoilla on historiallinen merkillisyytensä ja mielen-kiintonsa, niin sama on vielä suuremmassakin määrässä sen muinais-jäännöksen laita, joka nyt on kuvaeltavana ja joka onkin paikkakunnan erinomaisin muinais-jäte. Se on eräs soikean-pyörä raunio, jota kansa sanoo Metelin linnaksi, mutta vielä useammin Metelin kirkoksi. Tämä sadun rakastama muinais-rakennus, kolmen neljän virstan päässä Kakon talosta Karjalan kylässä, on sekin ylängöllä. Puut kasvavat jo syvässä rauhassa tämän raunion päällä, ja sammal peittää ikivanhat muurit. Pari kolme kymmentä vuotta sitten olivat nämä muurit vielä neljän jalan korkoisia, kuten todistavat miehet, mitkä tätä siihen aikaan näkivät, vaan nytpä niistä ei enään ole juuri miksikään”.

[Piirros: Metelinkirkko. Ii.]
85. Metelinkirkko. Ii. Asemapiirrosten erilaisuus tulee siitä, että kuva B on tehty Calamniuksen piirustuksen mukaan, jotenka siis sisävalliin ei ole portteja merkitty. Kuva A taas osottaa linnan muotoa semmoisena, kuin se minun mielestäni on (Vrt. tekstiä).

”Ensimäinen kohta, joka silmään astuu, on raunion monikertainen rakennus. Ensin on näet soikea-pyörä valli eli muuri rakennettu, joka pisimmältä suunnaltansa kulkee idästä länteen. Tähän muuriin on tehty neljä porttia, toisiansa vastakkain, antaen koilliseen ja luoteiseen, kaakkoon ja lounaan päin. Sitten on tämän muurin sisäpuolelle vielä toinenkin muuri laitettu, joka kulkee yhtä-suuntaisena ja rinnakkain ulkomuurin kanssa, 8 à 10 jalan kaukaisena tästä. Sisämuurissa ei havaita portin merkkejä. Mutta mainittujen ulkomuurin porttien edessä näkyy hajonneita kiviläjiä, jotka ensi silmäyksessä näyttävät tehdyiltä ja rinkilöihin vähän vivahtavilta. Tarkempi tutkinto näyttää kuitenkin, ett’ei niin ole laita, tehden todennäköiseksi, että ne vaan hajoomisen kautta ovat sinne tulleet. Mahdollista on, että nämä kiviläjät ovat jonkummoisia hajonneita porrastuksia, koska ne ovat juuri porttien alla. Täten saapi tämä, muihin verrattuna monikertainen, kehämuuri semmoisen ulkomuodon, kuin kuva osoittaa” (Kuva 85).

”Kun olin sen ulkomuodosta selvälle päässyt, päätin tarkemmin tutkia rakennuksen ainetta ja rakennustapaa, koska se tämä minusta tärkeäksi näytti päästäkseni oikeaan ymmärrykseen muinais-jäännöksen mahdollisesta tarkoituksesta. Käännyin siis ensin ulkomuurin tutkimiseen ja kaivatin sen kahdesta eri paikasta halki (Kuva 85 B: a ja b), missä muuri selvimmältä ja korkeimmalta näytti”.

”Ensimäisessä kaivannossa (a) havaitsin muurin tehdyksi kokoonlaadituista pään-kokoisista kivistä, joiden seasta kuitenkin löydettiin sekä suurempia että pienempiäkin. Hiekkaa ei tässä paikassa juuri sanottavaksi nähty. Sen verta, mitä siellä näkyi, oli aika sinne voinut myöhemmin saattaa. Sammalta oli muurin päällä. Toinen taas kaivanto (b) ei tuonutkaan paljaita kiviä esiin, sillä tässä oli muuri tehty enimmiten somero-maasta, jossa kuitenkin tuon tuostakin sekä suurempia että pienempiä kiviä yhä ilmestyi. Lujaa rakennus-lajia tämä ei ollut. Muutkin kehä-muurin osat näkyivät samaten olevan eri laatua. Tästä näyttääkin, ikäänkuin rakennettaissa ei olisikaan suuresti lukua pidetty muurin lujuudesta ja vastustus-voimasta, ellei muutoin sen hävinnyt tila arvosteluamme petä. Siitäpä näyttää kuin jos itsekuhunkin paikkaan olisi pantu sitä rakennus-ainetta, mitä siinä vaan löytyi. Tästä kenties ne vähäiset syvyydet, joita muurin alla, ulkopuolella, vielä voipi eroittaa”.

”Mitä enemmin ulkomuurin arvo täten tuli katoomaan sitä enemmin olisi minusta sisämuurin pitänyt itselleen arvo voittaman, jos nimittäin tämä muinais-jäännös olisi linnoitukseksi aiottu. Tämän muurin tutkimiseen kääntyen, kaivatin senkin halki kahdella kaivannolla (c ja d) siinä paikoin, missä se paraiten oli näkyvissä. Kumpasenkin kaivannon teetin syllän leveäksi. Molemmissa paikoissa oli täälläkin, samaten kuin ulkomuurissakin, järeätä somero-maata ja sen seassa kiviä, mitkä täällä kuitenkin ovat pieniä kuin tavalliset käsi-kivet. Tänkaltainen maa-kerros kesti lakkaamatta syllän syvyydelle saakka, jonka perästä maahan kiintyneitä ja vuoren-peräisiä kiviä alkoi ilmi tulla, jotka olivat sitä laatua, ett’ei niitä ole saatettu sinne vääntää. Muutoin löytyi haudasta muutamia savi-kivettymiä, joiden seassa yksi puu-kannon muotoinenkin”.

”Täten näkyy sisämuurinkin laatu osoittavan, ett’ei ole kehä-muuria aiottu varustus-paikaksi. Pitäen vielä lattiankin tutkimisen tarpeellisena, kaivatin sisäkehän keskelle nelikulmaisen kaivannon (e) 8 jalan pitkän, 6 jalan leveän ja 6 jalan syvän. Täälläkään ei mitään erinomaista astunut silmiin, maa oli vaan erästä kovaa ja lujaa rantahiekan lajia, joka teki lapiolle vastusta. Vuoriperäiset kivet estivät viimein täälläkin syvemmälle pääsemästä. Kun nähtävä oli, ett’ei näitä oltu sinne pantu, olimme me siis pohjaa saavuttaneet”.

”Kaikesta tästä näkyy seuraavan, ett’ei kehämuuri olekaan varustus-linnaksi aiottu. Tätä vakuuttavat seuraavaisetkin kohdat. Ulkomuuri, jonka lujuudesta ja pätevyydestä tämmöisen linnoituksen vastustus-voima ainakin rippuu, on sisämuuria alhaisempi, jopa alhaisempikin kuin sisäkehän pohjan pinta – – – – – niin että ulkomuuri ei niin vähääkään suojele sisäkehän sisällä seisovata. Suojelusta eipä myöskään muurien välinen loma tarjoo, sillä nämä kohdat – – – – – ovat ulkomuurin tasalla olevia. Sisämuurinkin vähäpätöisyyteen katsoen, tulee asia yhä todennäköisemmäksi. Tätä todistaa vielä lisäksi vertaaminen muihin kehämuureihin, joita olen ollut tilaisuudessa omin silmin nähdä, – – –”.

”Näihin katsoen astuu näet heti silmiin se kohta, että niiden paikka jo itsessään ilman linnoituksettakin tarjoo suojaa ja varustusta, mikä ei ole ”Metelinkirkon” laita. Niin ovat esm. vähäpätöisemmällä näistä, nim. Linnankankaan linnoituksella Paavolassa, muurit kyllä melkein yhtä kehnot ja alhaisemmatkin kuin Metelinkirkolla, mutta sen sijaan itse luonto tälle tarjoo varustusta jyrkkäin törmäinsä kautta. Mitä taas Pesuankankaan1 linnalta puuttuu luonnon antaman varustus-voiman puolesta, sitä on koettu korvata lujilla ja vakavilla muurilla. Salosten linnalle vihdoin on sekä luonto että ihmisten työ antanut niin lujan varustuksen, että jos vertaa Metelinkirkkoa tähän ainoaan linnaan, niin ei pääse ensinkään Metelinkirkko linnoituksen arvoiseksi. Ulkomuodoltansa ovat nämä kolme kehämuuria ihan toistensa kaltaiset; Metelinkirkko se tämänkin suhteen eroopi. Näillä on näet vaan yksi muuri, vaan Metelinkirkolla kaksi. Edellisillä on heidän porttinsa yksi joka puolella vastapäätä toisiansa, mutta Metelinkirkolla on ne vaan pitkillä puolillansa, vaan ei päässä. Eroavaisuudeksi saattaa vielä mainita hajassa olevia porras-raunioita, joita semmoisia ei näy muissa linnoituksissa”.

”Jos tähän nyt vielä senkin todistuksen liittää, minkä kansantaru tarjoo, kun se ei ainoastaan kutsu paikkaa useimmin kirkoksi, kuin linnaksi, vaan myöskin paikasta kertoo sen laatuisia satuja ja juttuja, mitkä paremmin soveltuvat uskonnollisiin, kuin sotaisiin käytäntöihin ja menoihin, niin syitä ei puuttune siihen arveluun, että Metelinkirkko on vanha pakanuuden uhripaikka”.

”Tarkan mittaamisen mukaan on sen laajuus kaikista puolin seuraava: Pituus lännestä itään 126 jalkaa; leveys pohjasesta etelään 90 jalkaa; muurin korkeus on vaihteleva 2:n ja 4:n jalan välillä, sen leveys, suuremman tai vähemmän hajoomisen jälkeen, 6:n, 10:n 12:n jalkain välillä. Poikkimitattuna on sisä-kehä 83 jalkaa pitkä ja 53 jalkaa leveä; muurien välinen loma on 8–10 jalkaa. Ylänne, minkä päällä jäännös seisoo, on pitkä-kallahtava ja vähäpätöinen; itse paikka eriksensä oleva ja rauhallinen. Ylänteen juuressa on suo, joka nähtävästi ennen muinoin on ollut järvenä. Se laskeuupi nyt Kälkäjoen kautta Iijokeen”2.

Näin kertoo Calamnius. Huomattava on, että hän on käynyt paikkaa tarkastamassa kolmattakymmentä vuotta sitten; mahdollista ja luonnollistakin on, että Metelinkirkko on sittemmin maatunut ja ainakin jossain määrin muuttunut, niin että se yksityiskohdissa ei nyt enää mielestäni ole aivan mainitun kertomuksen mukainen. Mitä ensiksikin muinaisjäännöksen ulkomuotoon tulee, ei kertomuksen tekijä ole havainnut sisävallissa minkäänlaisia porttien jäännöksiä. Nyt huomaa kumminkin helposti vallin kummassakin päässä painanteen eli aukon, joka näyttää olevan yhtä selvä, kuin ulkovallissa olevat. Luultavasti ovat nämät aukot muinaisten sisäänkäytäväin jäännöksiä, jotenka sisävallinkin sekä länsi- että itäpäässä on nähtävästi alkujansa ollut portti.

Kertomuksen tekijä on olettanut aivan varmaan, että Metelinkirkko on pakanuuden-aikuinen uhripaikka varsinkin siitä syystä, että vallit hänen mielestänsä ovat siten raketut, ett’eivät ne sanottavaa suojaa tarjoa. Tämä muinaisjäännös on kumminkin niin suuressa määrässä maatunut, että vaikeata on enää saada selville, minkälaiset vallit vahvuudeltaan ja tukevuudeltaan alkujansa ovat olleet. Ulkomuuri näyttää olleen sisämuuria vankempi, vaikka se, matalammalla maalla ollen, nyt on enemmän vyörynyt ja maatunut. Itse paikka ei mielestäni ole sopimaton suojavarustuksenkaan asemaksi, sillä kangas on jokseenkin korkea ja viestää joka suunnalle. Kun vielä otetaan huomioon, että läheiset suomaat, jotka nyt ympäröivät joka suunnalla muinaisjäännöstä, ehkä muinoin olivat järvinä, niin tulee paikan luontainen sopivaisuus suoja-varustukseksi vielä suuremmaksi.

Kansantarut tosin mainitsevat aina tätä muinaisjäännöstä kirkoksi, vaan tätä nimitystä tulee todistuskappaleena varoin käyttää, sillä samalla nimellä nimittää kansa useita muitakin muinaisjäännöksiä, joidenka tarkoitus ei kumminkaan ole ollut uskonnollinen. Mitä taas Metelinkirkkoa koskeviin tarinoihin tulee, niin niidenkin uskonnollinen sisältö on jokseenkin epäiltävää laatua. Päinvastoin muistuttanee muinaisjäännöksen nimeen yhdistetty Meteli-sana sotaisista yrityksistä.

Olen tuonut esiin muutamia seikkoja osotteeksi, että Metelinkirkkoa ei tarvitse välttämättömästi käsittää muinaiseksi uhripaikaksi. Asia kumminkaan ei ole tällä ratkaistu. Mahdollista on, että kysymyksessä oleva muinaisjäännös on tehty eri tarkoitusta varten, kuin muut Oulun kihlakunnassa tavattavat. Paras todistus siihen on se, että portit valleissa eivät ole samalla kohdalla. Muutenkin on ulkovallin porttien asema muista eroava. Tavallisesti ovat nimittäin portit ainakin näillä seuduin tavattavissa linnoissa sivujen keskellä, tässä ne sijaitsevat niiden yhtymispaikassa.

”Kansa katselee”, lisää Calamnius, ”näitä raunioita taikauskolla, ja vaeltaja poikkeepi mielellään pimeässä syrjälle, päästäksensä menemästä raunion ohitse. Tiedetäänpä muka kertoa useista tapaturmista, mitkä täällä olisivat kohdanneet. Niin oli esm. eräs keinoilija, joka täällä oli kultaa etsinyt, tullut sokeaksi. Toinen oli pudonnut ja loukannut jalkaansa. Kolmas oli rammaksi joutunut, j. n. e. Senpä tähden olivatkin myös ne työmiehet, joilla minä teetin mainitut kaivannot, hyvin halukkaat noudattamaan minun tahtoani, kun ma käskin heitä jälleen täyttää kaikki kaivannot, niin että kuului melkein itseänsä lohduttamiselta, kun eräs heistä, työn tehtyänsä, vakuutti ”kirkon ei pahenneen meidän käsissämme”. Mutta merkillisimpänä kaikesta, mitä taru tiesi tästä paikasta kertoa, on minusta se, että paikan haltia on – ei ukko-vanhus harmaahiuksinen, pitkäpartainen, sata vuotta hartioilla kantava, vaan – nainen, neitsy. Tätä hentoa3 haltiata ei kuitenkaan enään saada näkyviin, sillä hän vaikuttaa ja toimii näkymättömänä. Kerta vaan on vanhalle noita-akalle onnistunut saada neitsy esiin, akka kun tiesi loihtu-sanat. Eräs poika oli näet raunioilla ”pitänyt ilvettä”, josta haltia luinen raukaisi niin pahalla silmän taudilla, että silmät olivat kuopistansa vuotaa. Kysyttiin tähän noita-akalta neuvoa, niin sanoi akka, ett’ei kukaan muu kuin haltia itse voinut tätä parantaa. Akka otti koettaaksensa lepyttää haltiata, ja läksi sairaan kanssa raunion sisään iltahämärässä – sillä sen arvannee, että haltia-neitsy rakastaapi illan hämärää ja aamun sumua. Rukoiltuansa ja loihdittuansa onnistuikin akalle vihdoin saada haltia esiin, joka armahti poikaa ja teki hänen terveeksi. Muutoin ei tarvitse hurskaan pelätä haltiata, sillä se on hurskaille laupias, mutta epähurskaille kova”.

”Ylänteen rinteellä” – jatkaa kirjailija – ”joka suohon antaa, on ympyriäisiä ja nelinurkkaisia raunioita. Ne ovat kaikki vallan epäselviä ja vanhoja. Yhden niistä, joka vähän vertaa yleni maasta, kaivatin ma, mutta annoin työn taas heretä, kun ei näkynytkään mitään merkkiä siitä, että kivet olisivat tahalla kokoon laaditut”4.

Nämät rauniot, jotka jo mainitun tutkijan niitä tarkastaessa, olivat ”vallan epäselviä ja vanhoja”, ovat sittemmin luultavasti yhä enemmän maatuneet. Ainakaan en minä saanut niistä minkäänlaista vihiä.


Iijoen eteläpuolella, n. 3 virstan päässä Pirttitörmän kylän Turtisen talosta lounasta kohti, on luontainen kivirakka jokseenkin korkealla Mäntyselkä nimisellä kankaalla. Kankaan korkeimmalle paikalle on tehty suojapaikan tapaista siten, että kiviä varsinkin muinaisjäännöksen sisustasta on läjätty joka suunnalle, jotenka niistä on syntynyt ympäröivä valli. Vallin ympäröimä ala on suorakaiteen muotoinen, n. 8 syltä pitkä, 3 syltä leveä5. Sen pää-suunta on luoteesta kaakkoon. Keskus on melkein tasainen, muutamia yksinäisiä isonlaisia kiviä siinä kumminkin näkyy. Valliin on ulkopuoleltakin pantu kiviä, niin että vähäinen syvänne eroittaa sen kankaan luontaisesta kivirakasta. Valli on toista syltä leveä, runsaasti kyynärää korkea. Mitään porttien jäännöksiä siinä ei voi eroittaa. Kivet ovat yleensä käsin liikuteltavia. Kangas kasvaa muinaisjäännöksen seutuvilla tiheänlaista mäntymetsää. Heti vallin ulkopuolelta alkaa maa viestää joka suunnalle. Länsipuolella on vähän matkan päässä Haaramoukku niminen kalainen järvi. Muinaisjäännöksen ympärillä on useampia kivirakkaan kaivettuja hautoja, joista suurin aivan lähellä vallia oleva on n. 3 syltä ristiinsä laaja. Muitakin samantapaisia pienempiä painanteita näkyy siellä täällä louheikossa.


Mäntyselältä noin kolmen neljänneksen päässä etelätä kohti on taas samanlainen, paremmin säilynyt ja muutenkin huomattavampi muinaisjäännös. N. 1 ½ virstaa pohjoiseen päin Wittajärvestä on Haukiputaan ja Iin rajamailla korkea, pitkä Rajakangas niminen maa. Kankaan korkeimmalla harjulla on muinaisen suojavarustuksen jäännöksiä. Kaksinkertainen valli muodostaa tässäkin muinaislinnan, jonka pääsuunta on melkein suoraan idästä länteen. Rakennus on valleja lukuun-ottamatta n. 14 syltä pitkä, runsaasti 10 syltä leveä: muodoltaan on se soikea, jokseenkin suorakaiteen muotoinen, sivut ovat kumminkin vähän kaarevat. Ulkovalli on latomalla tehty käsillä liikuteltavista kivistä; sen leveys vaihtelee 2–3 sylen paikoilla ja korkeimmista kohdista on se vielä runsaasti kyynärää korkea. Vallissa on kaksi n. sylen levyistä aukkoa, yksi muinaisjäännöksen kummassakin päässä; itäpäässä oleva on sivun keskellä, lännenpuolimaisessa päässä on aukko sivujen yhtymäpaikassa. Itse valli on jokseenkin maatunut ja kiviä on paikoin myöhemmin liikuteltu. Noin yhden sylen päässä ulkovallista kiertää sisäpuolella toinen vallintapainen kiviladelma, paljoa vähäpätöisempi ja epäselvempi, kuin nyt kerrottu. Eteläpuolella, ja kummassakin päässä tuntuu se vielä jokseenkin selvästi, mutta pohjoispuolella on se hajonnut ja maatunut, niin että se nyt näyttää yhtyvän ulkovalliin, joka tällä puolen onkin leveämpi, kuin muualla (kuva 86). Mitään portteja ei siinä maatumisen tähden voi eroittaa. Muinaisjäännöksen itäpään ulkopuolella, n. yhden sylen päässä ulkovallista, on soikea kiviläjä, n. 3 syltä pitkä, 2 syltä leveä, jokseenkin matala. Tätä kivikasaa kutsuu kansa ”sakastiksi”, arvellen itse muinaisjäännöstä ”Jättiläisen kirkoksi”. Tiheä petäjikkö kasvaa nyt muinaisten vallien ympärillä, ja heti vallin ulkopuolella alkaa kangas painua soita kohti. Pohjoispuolella kankaan alla on Eteläsuo.

Lähdeviitteet

  1. Mainittu paikka on Siikajoella.
  2. Suomi, Toinen jakso, VII. s. 215–9.
  3. Haltija ei ainakaan kokonsa puolesta ole aivan ”hento”, sillä se kerrotaan olevan niin iso, että, kun se istuu pystypolvessa, sopii kaksitoistakorttelinen hevonen aisapäässä, luokkineen päivineen, kulkemaan polvensujuman alta.
  4. Ennen mainittu teos, s. 219–20.
  5. Tässä, kuten muuallakin, missä tällaisten muinaisjäännösten suuruudesta on puhe, ei ole otettu lukuun valleja.