[Kuva: Tervahamina Vaalassa]
Tervahamina Vaalassa.

Tervaa on kuljetettu Oulujokea pitkin tiettävästi jo 1500-luvulta lähtien, sillä tervanvalmistus oli jo tuolloin varsin yleistä Pohjois-Pohjanmaalla. Erityisesti 1800-luku oli tervankuljetuksen valtakautta, ja silloin sadat veneet kesässä viilettivät pitkin Oulujokea tervalasteineen. Myös huvimatkailijoita oli toisinaan kyydissä: kun matkailijat maksoivat kyydistä runsaasti, jättivät tervansoutajat mieluusti tervatynnyrin maalle ja ottivat sen sijaan matkustajan veneeseensä. Tervankuljetusajan loppuvuosina, kun tervan määrä väheni, käytettiin tervaveneitä myös muuhun: esimerkiksi Åströmin nahkatehtaalta vietiin parkkia, Kajaanin sahalta Ouluun lautoja ja lankkuja, Kajaanista ja Vaalasta jauhoja Oulujokivarren kauppoihin ja Muhoksen tiilitehtaalta tiiliä Ouluun. Tervansoudusta ansaitsi kuitenkin paremmin, minkä vuoksi se oli tietysti mieluisampaa. Tervan kuljetus jatkui aina 1920-luvulle asti, jolloin viimeiset rahtiveneet soudettiin; viimeinen tervavene laski Kiehimään tiettävästi vuonna 1927. Sen jälkeen tervaa kuljetettiin Ouluun jonkin aikaa rautateitä pitkin.

Tervaa kuljetettiin Oulujokea pitkin useista pitäjistä: Oulujoelta, Muhokselta, Utajärveltä, Säräisniemeltä, Paltamosta, Sotkamosta, Kuhmosta, Ristijärveltä, Hyrynsalmelta ja Suomussalmelta. Kuljetettuja tervamääriä on luonnollisesti vaikea arvioida, mutta vanha tervansoutaja Erkki Supperi arvioi aikoinaan, että vuosittain tervaa kulki Oulujoessa 20 000–30 000 tynnyrin verran.

Ammattimaiset tervansoutajat olivat yleensä kotoisin Utajärveltä. Muut jokivarren miehet, esimerkiksi muhoslaiset ja oulujokiset, tunsivat nimittäin vain Oulujoen alajuoksun kosket Pyhä-, Made- ja Merikosken. Yläjuoksun suuret kosket, Niskakoski ja Ahmaskoski olivat heille tuntemattomia, koska he eivät juuri koskaan matkanneet joen yläjuoksulle päin. Utajärveläiset taas olivat Ouluun suuntautuneilla matkoillaan oppineet tuntemaan kaikki Oulujoen kosket. Kauempaa sydänmailta tulleet ylimaalaiset eivät juuri koskaan riskeeranneet tervalastejaan laskemalla itse Oulujoen suurimpia koskia. Sitä varten oli valantehneitä laskumiehiä. Useimmiten ylimaalaiset jättivät tervansa Kajaaniin ja Kiehimään, josta ammattisoutajat kuljettivat ne Ouluun. Utajärvisistä tervansoutajista erityisen tunnettuja olivat Supperin ja Roivaisen tervansoutajasuvut, joissa tervansoudun taito periytyi täydellisesti isältä pojalle.

[Kuva: Tervavene Pällissä 1890-luvun lopulla.]
Tervavene Pällissä 1890-luvun lopulla.

Tervansoudussa käytettävät veneet valmistettiin ylimaissa. Esimerkiksi utajärveläiset ostivat veneensä pääasiassa Kajaanissa ja Kiehimässä paltamolaisilta; tervaveneitä tavattiinkin kutsua paltamoiksi. Veneitä ostettiin myös itäkarjalaisilta kulkukauppiailta, jotka myivät Ouluun syysmarkkinoille tullessaan matkan varrella veneensä, jonka ostaja sai sitten hakea Oulusta.

Tervankuljetuksen alkuaikoina veneet olivat pienehköjä, sillä perkaamattomissa koskissa oli helpompi liikkua lyhyillä veneillä. Tuolloin veneisiin mahtui kerrallaan 7–10 viiden sylen (9 metrin) pituista tervatynnyriä. Kun Oulujoki sitten vähitellen perattiin veneliikennekelpoiseksi, kasvoi tervaveneitten koko. Veneet olivat noin 14 metrin pituisia ja noin 110 senttimetrin levyisiä, ja niihin mahtui noin 22–32 tervatynnyriä kerralla. Tervaveneet olivat kestäviä ja hyvin tehtyjä, ja jos ne eivät särkyneet onnettomuuksissa, ne kestivät helposti kymmenenkin vuotta.


Tervansoutu aloitettiin keväällä heti jäiden lähdettyä. Matkalla vene tarvitsi sekä ohjaajan että soutajia. Tottumattomammat talolliset tarvitsivat tervalastinsa kuljettamiseen useita soutajia, useimmiten miehiä. Ammattiohjaajat sen sijaan ohjasivat venettään itse ja soudattivat sitä yleensä nuorella poikasella, jolle ei tarvinnut maksaa niin suurta palkkaa kuin aikamiehelle.

Ennen tervatynnyreiden lastaamista laitettiin veneen pohjalle kaksi vahvaa puuta, ettei vene sujuisi raskaan painon alla. Lisäksi veneen molempiin reunoihin kiinnitettiin vitsaksilla veneen laidassa oleviin reikiin ns. varppeet eli laudat. Raskaassa tervalastissa vene ui syvällä, ja varppeilla estettiin veden pärskyminen veneeseen. Luonnollisesti myös tynnyrit pysyivät varppeiden ansioista paremmin veneessä.

Veneiden varustelun jälkeen ne täytyi vielä lastata. Kiehimässä, Vaalassa tai Kajaanissa voitiin tervatynnyrit nostaa veneisiin käyttämällä apuna tarkoitusta varten laitettuja vinttejä, mutta muualta lähdettäessä tynnyrit oli lastattava käsipelillä. Tervaveneen viejä sai mukaansa rahtikirjan, johon oli merkitty tynnyreiden lukumäärä. Rahtikirja annettiin Ouluun päästyä Tervahovissa olevalle ”pehtuurille”, joka tarkisti, täsmäsikö rahtikirja perille tulleiden tynnyreiden määrän kanssa.

Varsinaisella tervansoututaipaleella ammattisoutajat taukosivat matkansa vain silloin, kun siihen oli todellinen tarve; he pitivät rivakkaa tahtia yllä ja suorastaan kilpailivat siitä, kuka ehti useimmin käydä kesän aikana Oulussa. Ylimaalaisilla sen sijaan ei ollut kiirettä, ja he ehtivät levähtää yleensä aina määrätyissä paikoissa eli koskien alla. He eivät nimittäin uskaltaneet itse laskea koskia tervaveneillään, joten laskumiehet tekivät sen heidän puolestaan. Laskumiehet olivat valantehneitä, taitaviksi tunnettuja ja raittiita koskenlaskijoita, joiden täytyi pystyä esittämään taidostaan kahden luotettavan henkilön takaus. Heidän tuli myös sitoutua korvaamaan ne vahingot, joita koskissa mahdollisesti sattui. Laskettuaan kosken laskumiehet ohjasivat veneen rantaan ja palasivat sitten takaisin ohjaamaan toisia veneitä. Ylimaalaiset jäivät kosken alle odottamaan toisiaan ja kulkivat yhdessä koko matkan. Jos ohjattavia veneitä oli paljon, joutuivat ensiksi kosken alle päässeet odottamaan useita tunteja myöhemmin tulevia.

Pyhäkoskella oli tiettävästi 18 laskumiestä, joista heinäntekoaikana vuoroviikoin puolet laski ja puolet oli heinänteossa. Niskakoskella laskumiehiä oli enimmillään 12. Madekoskella oli 10 laskumiestä, Merikoskella ja Ahmaskoskella 3–4. Utakoskella taas ei ollut vakituisia laskumiehiä, mutta ylimaalaisilla oli tapana palkata usein joku ammattitaitoinen mies ohjaamaan tervavene tämänkin kosken läpi.

Onnettomuuksia sattui tervansoudussa lähinnä ylimaalaisille soutajille; esimerkiksi kesällä 1869 hukkui seitsemän henkeä Oulujärveä ylitettäessä. Joskus, harvoin kylläkin, haavereita sattui myös ammattimaisille koskenlaskijoille. Onnettomuusaltis oli muun muassa Merikoski, jossa oli lohipato ja veneiden kulkua varten vain pari syltä leveä aukko. Patoon oli mahdollista törmätä, jos vähänkään poikkesi sivuun oikealta väylältä.


[Kuva: Tervatynnyreitä]
Tervatynnyreitä.

Tervankuljetusmatkan kesto riippui suurimmaksi osaksi tuulesta: jos tuuli puhalsi suotuisasti, vei matka Vaalasta Ouluun edestakaisin aikaa kolme vuorokautta ja Kiehimästä ja Kajaanista viikon. Useimmiten matka kesti kuitenkin kauemmin, sillä koville vastatuulille ei voitu mitään ja varsinkin Oulujärvellä tuuli saattoi haitata kulkua. Jos taas purjehdustuuli oli hyvä, saattoi Oulujärven ylittää yhdessä päivässä. Tiettävästi Antti Roivainen onnistui kahden muun tervansoutajan kanssa tekemään matkan kuudessa tunnissa lastinaan 30 tynnyriä tervaa – tuolloin olikin myrskyinen myötätuuli, jota taitavat miehet rohkaistuivat käyttämään hyväkseen. Myötätuulessa matka sujui nopeasti tietysti joellakin. Tyynillä ilmoilla soudettiin niin joella kuin järvessä. Oulujoen koskissa päästiin viilettämään aikamoista vauhtia, ja kyyti oli sitä nopeampaa, mitä painavampi kuorma veneessä oli.

Kun oli laskettu Oulujoen viimeinen koski, Merikoski, saavuttiin Ouluun Toppilan satamaan eli ns. Tervahoviin ja voitiin ryhtyä purkamaan tervatynnyreitä. Tynnyrit purettiin käyttäen apuna samanlaisia vinttejä kuin lastatessakin. Näitä oli Toppilansalmessa kuusi tai seitsemän. Kun ”pehtuuri” oli vielä saanut tarkastettua rahtikirjat ja tervatynnyrit, piti seuraavana päivänä suorittaa tervan räkääminen. Räkääminen tarkoitti sitä, että yön aikana tervatynnyreissä tervan päälle noussut vesi laskettiin tynnyreissä olevasta reiästä pois ja sijaan pantiin uutta tervaa. Lisäksi tynnyriä kohden otettiin kannullinen ylimääräistä tervaa siltä varalta, että tynnyreihin nousisi lisää vettä. 20:ta tynnyriä kohden meni näin kokonainen tynnyri tervaa. Tervantuojat paheksuivat tätä käytäntöä, sillä heidän mielestään ostajat pidättivät ylimääräistä tervaa enemmän kuin vettä todellisuudessa erittyi.


[Kuva: ”Riisuttu” tervavene, josta on tervakuorman purkamisen jälkeen poistettu lisälaidat, vitas- tai varpelaita sekä räpelaudat ja hatut.]
”Riisuttu” tervavene, josta on tervakuorman purkamisen jälkeen poistettu lisälaidat, vitas- tai varpelaita sekä räpelaudat ja hatut.

Paluumatka Oulujokea pitkin oli luonnollisesti paljon vaikeampi kuin menomatka. Koskien ylitys oli työlästä, ja esimerkiksi Pyhäkoskea ei voinut nousta ollenkaan, vaan sen kohdalla kuljetettiin veneet hevosella Syväyksestä Ojalaan. Veneen kuljetus kesti 4–5 tuntia, ja sitä varten oli varsinaisia hevosmiehiä, jotka perivät rahaa 2–2,50 mk veneeltä. Toisissa koskissa veneet voitiin kuljettaa vetämällä sekä sauvomalla tyynet paikat. Veneitä vedettiin siten, että yksi henkilö käveli möljää pitkin vetäen venettä köydellä ja yksi tai useampi henkilö työnsi rompsilla eli veneen keulaan kiinnitetyllä sauvomella venettä niin, ettei se päässyt törmäämään kosken rantaan rakennettuun möljän laitaan. Kaikkein raskain osuus tervankuljetuksessa oli veneitten vetäminen koskien päälle. Myöhempinä aikoina laiva vei veneet Madekosken niskasta Muhoksen kirkolle asti 2 markan kuljetusmaksusta. Meri- ja Ahmaskosken nousu vei tervansoutajilta aikaa tunnin verran ja Niskakosken kahdesta kolmeen tuntiin. Utakosken päälle päästiin sauvomalla.

Paluumatkalla ei ollut vakituisia levähdyspaikkoja; kukin nousi jokea niin pitkälle kuin kerrallaan jaksoi. Levähdettäessä vene sidottiin johonkin rantapuuhun ja siirryttiin nukkumaan sen pohjalle. Usein Oulun ja Vaalan välillä ei pysähdytty ollenkaan, vaan toinen soutaja sauvoi sillä välin, kun toinen lepäsi tai söi.

Paluumatka Oulusta Vaalaan kesti 1–2 päivää tuulen mukaan. Vaalasta Kajaaniin ja Kiehimään päästiin päivässä, jos Oulujärvellä saattoi purjehtia. Jos sattui myrsky ja jouduttiin odottamaan saarissa tuulen tyyntymistä, saattoi mennä viikkojakin, ennen kuin päästiin perille. Ne, jotka kävivät tervansoutumatkalla vain kerran tai kaksi kesässä, palasivat kotiin, mutta ammattisoutajat sen sijaan lastasivat takaisin tultuaan heti uuden lastin ja kääntyivät jälleen matkalle Ouluun.