Näin on syytä tosiasiallisesti kysyä. Sillä ennenpitkää ovat Oulujoen kaikki kosket, ei ainoastaan Pyhäkoski vaan muutkin, joutuneet olemattomiksi. Tähän mennessä puuteollisuuden raakatavarat mielinmäärin ovat hyväkseen käyttäneet näitä vesistöjä. Niiden ruokahalu on vuosi vuodelta vain lisääntynyt arveluttavassa määrässä. Vesi on luonnostaan puhdasta ja makeata, vartavasten maustettu houkuttelemaan puoleensa meren suolasta sen jaloimpia yksilöitä. Nämä ovatkin kilvan rientäneet noudattamaan tuota luonnon viehättävää kutsua, itsensä sekä ihmistenkin iki-iloksi.

Mutta nuo uudet tulokkaat – tuo edellämainitsemani metsänväki – eivät ensinkään ymmärrä käyttäytyä siivosti, vaan rumasti tahraavat vesistöjen varsinaisten asukkaiden kuherruspaikat, tylysti sekä itsekkäästi kiitäen minkä ennättävät outoja päämääriään kohti. Omalla alallaan, metsiensä mainiolla maankamaralla, puut olivat nekin ihanimpia luomakunnan olijoita, mutta siirryttyään vieraaseen maailmaan aivan epäonnistuneita. Tässäkin lienee piirteitä nähtävissä ”ikuisesta taistelusta”.

Vaikka luonnonjärjestys näin olikin alkuperästään aivan vieraantunut ihmisen mahtikäskystä, se kuitenkaan ei vielä kaikkia ojennusnuoriaan katkaissut. Vesi sai juosta – jospa sameanakin – tuttuja reittejään, niin että kalakin tunsi polkunsa ja vähitellen tottui noihin kamaliin, ilkeitä ulostuksia jättäviin jättiläiskovakuoriaisiin. Tällaiseen olotilaan on lohien sekä niiden hyväin ystäväin, urheilukalastajainkin, täytynyt alistua, tosin usein sangen kiusatuin mielin, kun jälkimmäisten kaikki läheiset suhteet edellisiin ovat välttämättä loppuneet, näiden molempain yhteisten vihollisten, noiden tuhmien tukkien ja pölkkypäitten vallatessa itselleen jokaisen käytettävissä olevan silmäkkeen vedenpinnalla. Näin on asianlaita, kun se on pahimmillaan, mikä valitettavasti tapahtuu sangen usein. Toisinaan on vähin lomahetkiäkin, jolloin joki näyttää olevan puista vapaa, kuten varhaisena aamupäivänä sekä joskus muulloinkin tukkimiesten pitäessä taukoa matkailuveneitten vuoksi sekä omaksi hengenpitimekseen. Silloin täytyy joutua vesille päätä pahkaa, mutta merkillistä, kyllä nuo kiusantekijät taas pian ilmestyvät, vaikka niitä ei maille näkynyt. Tätä puidenuittoa kestää säännöllisesti koko kesä, varhaiskeväästä, jo toukokuulta, myöhäissyksyyn, syys- ja lokakuuhun saakka. Joskus pieni, ”hännänviennin” aiheuttama pysähdys taikka uittomiesten heinäloma tuottaa urheilukalastajallekin kaivattua helpotusta. Näin ollen onko kumma, jos saalis supistuu mitättömiin, kalan tuskin uskaltaessa syvyyksistään kohota vedenpinnalle tarkkaamaan kalamiehen vehkeitä, kun vedessä sitäpaitsi ui kaikenlaisia muita harhauttavia riekaleita syöntiä tympäisemään. Ollaan todellakin kohta jo menemässä entistä kalanrunsautta ja -saalista koskevaa vain satumaailmaa kohti. Ja jos kaikesta huolimatta joskus niinkin onnellisesti sattuisi, että lohi tukkien välistä tarttuisi onkeen, kuten tämän kirjoittajalle on tapahtunut, on varsin kyseenalaista, saako sen veneeseen, kalan temmeltäessä noiden estelevien häiritsijäin parissa, jotka jo rauhallisemmissakin oloissa mielivät viedä pyydykset mukanaan.

Sitäpaitsi entinen hyvä luonnonjärjestyksemme näyttää unohtaneen meille pohjalaisille sopivat suhteet. Ensinnäkin joen vesimäärä oli viime kesänä niin harvinaisen vähäisiä, että sellaista tilannetta tuskin miesmuistiin on todettu, mikä tietysti epäedullisesti vaikutti kalannousuun. Kuta enemmän vettä, sitä suurempi joen vetovoima merenkarjaan. Ja mitä sanotaan siitä, että viimesuvena Oulujokilaaksossa oli päiviä, jotka saatavissa olevan tilaston mukaan lämpöön nähden voittivat kaikki toiset Euroopan seudut. Tämä tietysti vaikutti veden lämpömääräänkin (24 ast. Cels.) ennen kuulumattomalla tavalla. Kun kokemus on osoittanut, että lohi harvoin syö 15:tä ast. lämpöisemmässä vedessä, on urheilukalastajilla täysi syy huomauttaa ilmatieteilijöitämme, että he keksisivät jonkun tehokkaan keinon tuollaisen helteen estämiseksi. Tämä toivon mukaan lienee meidän oloissamme poikkeuksellista laatua.

Edellä esittämäni seikat tekevät vähitellen, kidutusmenetelmiä käyttämällä, lopun Oulujoen kalakannan sekä urheilukalastajain tuttavallisista suhteista, varsinkin kun paikkakunnan ammattikalastajatkin kulleapajoineen ylen määrin ponnistelevat tuon kehityksen toteutumiseksi. Tämä vaatii kuitenkin aikansa.

Mutta onpa vielä mainitsematta oloissamme suurensuuntainen, erittäinkin Oulujoen vesistöihin käänteentekevästi ja, urheilukalastuksen kannalta katsoen, aivan kohtalokkaasti vaikuttava toteutumaisillaan oleva yritys, joka apunaan käyttäen kaikkia mahdollisia nyk. tekniikan voima- ja räjähdyskeinoja kerta kaikkiaan siinä tuokiossa lennättää ilmaan Pyhäkosken lohenkalastusta koskevat mielikuvat, olivatpa ne sitten syntyneet ammatti- taikka urheilukalastajain aivoissa. Siirtykäämme siis nyt enemmän vakavalle todellisuuspohjalle, jättäen tähänastisen kuvannollisesti leikillisen esitystapamme, lukijan ikävyydeksi.

Pohjalaiset ovat itsetietoisia ”kymmenenvirtain maastaan”, niinpä muhoslaisetkin Oulujoestaan, Pyhäkoskestaan. Imatran rinnalla se on Suomen suurimpia koskia, vieläpä korkeavedenaikana voittaa edellisen. On luonnollista, että Imatraan rakennetun voimalaitoksen jälkeen Pyhäkoski olisi se voimanlähde, joka sitten piti saada teollisuuden palvelukseen. Tarkkojen laskelmien mukaan on Imatran koko käytettävissä oleva tehomäärä, pyörein luvuin, 230 tuh. hevosvoimaa, Pyhäkosken 200 tuh. Tätäkin varten työsuunnitelmat ja -kustannukset, monivuotisen tutkimuksen tuloksina, ovat jo valmiit. Ne odottavat vain lopullista viimeistelyä, asiaan kuuluvien laillisten sopimusten ja toimenpiteiden aikaansaamiseksi. Muutaman vuoden kuluttua ryhdyttäneen töiden suorituksiin. Ne tietysti ovat aikaavaativia. Kulunee 4–5 vuotta siihen, kun Pyhäkosken voimalaitokset voivat alkaa palvella teollisuustarkoituksia. Se tietää yleensä koko Suomen ja erittäinkin Pohjanmaan nousukautta, jonka tieltä pienet urheiluharrastuksemme saavat väistyä. Mutta edellisestä päättäen, pitäkäämme niitä kuitenkin vielä vireillä, niin kauan kuin se on mahdollista. Nauttikaamme sitä enemmän Pyhäkosken koskemattomasta luonnon alkuperäisestä suuruudesta, muistellessamme muutamia elämyksiä, joita se on ehtinyt tarjota urheilukalastajallekin, ennenkuin sen ikivoima lohien painiskella tyrehtyi, ja tälle koituivat uudet tarkoitusperät maan väestön hyvinvoinniksi. Joku sana, miltä koski tulee näyttämään voimalaitosten valmiiksi tultua.

Pyhäkosken voimalaitoksia on suunniteltu rakennettavaksi kahteen paikkaan, Pällin muodostaman putouksen kohdalle sekä Leppiniemen tienoolle, kumpikin joen eteläpuolelle. Ensi sijassa ryhdytään viimemainitun voimalaitoksen rakennuspuuhiin. Leppiniemen yläpuolella oleva, keskeytymättä juokseva kuohuva koski muuttuu suvannoksi n. 5 km. matkalla, aina Hyvölään saakka, mikä suvanto lähinnä voimalaitosta muodostuu n. 30 m. syväksi, peittäen siis nyk. korkeat rantatörmät näkymättömiin, jolloin kosken yli vievä silta matkailijamajoineen myöskin häviää. Kaiken tämän aiheuttaa kosken yli rakennettava pato, joka tukkii veden tavallisen kulkuväylän, säännöstellen kuitenkin sitä erityisillä sulkulaitteilla. Myöskin pitkin koskea puita varten on valmistettava erityinen uittokouru, niiden tietä johtamaan. Kalaportaatkin ovat varsinkin urheilukalastajan mielestä asiaankuuluvia, mutta lienee kyseenalaista ryhdytäänkö tuohon puuhaan, tulisivatko lohet niitä käyttämään, kun sikäläiset vesistöolo ovat aivan toisiksi muuttuneet.

 Luonnollisen reitin suljetuksi tultua täytyy suunnattomien vesimäärien kuitenkin päästä matkaansa jatkamaan. Sitä varten sekä teknillisiä tarkoituksia silmälläpitäen oikaistaan kosken tähänastinen suunta, puhkaisemalla Rakankallion yläpuolelta Montanlammelle ulottuva niemimaa, kuten kartassamme  oleva piirto osoittaa, n. 1,600 m. pitkällä sekä 50–60 m. leveällä kanavalla. Päävesimäärät kulkevat tätä kaivosta pitkin, multa myöskin padon läpi, varsinkin korkeavedenaikana, virta juoksee alkuperäistä uomaansa, tietysti entisestään vain pieni murto-osa.

Mutta tähän joen keinotekoinen toisinmuodostelu ei vielä pääty. Jotta kaikki vesivoima mahdollisimpaan määräänsä voitaisiin hyväksikäyttää, on tarpeen toinenkin kanava. Se taas, 600 m. pituinen sekä 40 m. levyinen, kulkee Kämäränniemen poikki Montankosken niskalta Muhoslampeen. Täten kuivuu mitättömäksi myöskin Montankoski, jossa kuitenkin korkeaveden aikana virtaillee vettä joltisesti. Kukapa sen vielä niin tarkkaan tietää. Uusi kulkuväylä lyhentää suuressa määrässä niin hyvin ihmisten kuin kalojenkin matkaa Muhoksen kirkonkylästä Pyhän alle. Tulevatko lohetkin tuota käyttämään vai kiipeävätkö entistä rnäkitaivaltaan ylös, nyt sangen kivikkoa ja mataluutensa vuoksi haaksirikkoista ja vaaranalaista, on aikanaan sangen kiintoisaa saada selville. Voipi sattua niinkin, että halveksivat molempia, jääden miettimään matkanpäätä Muhoslammen syvyyksiin – ne lohet, jotka merestä ovat päässeet ja viitsivät lähteä noille perin tuntemattomille ja oudoille vesille, kun Merikoskenkin entiset tuliset tuiskut nyt heti suvantona suutelivat vastaan. Sitä paitsi jokisuussa sijaitsevien teollisuuslaitosten ehkä tympeät, merivettä pilaavat sekoitukset tuskin ovat omiaan puoleensa vetämään sen asukkaita. Kaikki tämä on arvaamatonta arvoitusta.

Edelläsanottu koskee Leppiniemen voimalaitosta sekä sen vaikutuksia Pyhäkosken vesistöjen muutoksiin. Toinen on Pällin voimalaitos. Kun koski sielläkin padotaan siihenkuuluvine laitoksineen, putouksen nyk. vallan juhlallisesta vaikutuksesta jäänee tuskin mitään jäljelle. Ylempänä olevat vedet suvannoituvat, toisin paikoin tulvaillen alempien rantamaitten yli. Vilpuksensuvannon syvänteet kasvavat kasvamistaan, tehden tyhjäksi kaiken kalastuksen. Tätä myöskin Pällin aliset vedet edistänevät vielä vähemmän.

Mikä Paskojen välisen kalanviljelyslaitoksen kohtaloksi tullee, jää asianomaisten kalakantaa valvovien viranomaisten harkinnan varaan. Asia ei näytä erittäin lupaavalta. On siis selvää, että olemme nopein askelin kulkemassa Pyhäkosken muinaismuistoja sekä satumaailmaa kohti. Sillä mitäpä tuo ajanvirran koskaan palautumaton taival muuta on! Lienee sentähden paikallaan, että noita satumaisia urheilukalastajankin seikkailuja vähän elvytämme muistossamme, ennenkuin ne ehtivät häipyä unhoituksen yöhön.

V. 1925 pidin Suomen Urheilukalastajain Liiton kokouksessa Pyhän muistoja koskevan esitelmän, mikä sitten sekä suomen- että ruotsinkielisenä julkaistiin eri äänenkannattajissa, suomeksi myöskin ylipainoksena ”Lohen urheilukalastus Pyhäkoskessa”. Senjälkeen on yhtä ja toista ehtinyt tapahtua, monenlaisia, hauskoja ja ikäviäkin kokemuksia, joista muutamat ovat erittäin mieleen painuneet.

Uskollisena matkakumppanina on onkimiestä edelleenkin airomiehenä seurannut Pekka Tuppurainen, tuo ”presidentinkin perämies”, joka vuosien luvusta välittämättä vain sitä suuremmalla asiantuntemuksella ja tarmolla veneellään viiltelee kuohut halki lohen mielipaikalta toiselle.

Kirjaanpanojeni mukaan elettiin v:tta 1934. Se oli kuuluisa suurista saaduista ja vielä suuremmista saamattomista lohistaan, jotka nekin sentään ehtivät antaa vallan tuntuvia elonmerkkejä itsestään. Muuten kyseenalainen vuosi on merkillinen siitä, että ”onkimies” teki, monen vuosikymmenen muka suuresta tottumuksestaan huolimatta, vielä aivan oppipojan tapaan uusia, lohen syöntiä koskevia havaintoja. Vanhana varmana perimmäistietona oli urheilukalastajillakin se ehdoton usko, että varhaiskesänä ei kannattanut vesille mennä. Vasta heinä-elokuun vaihteessa oli mahdollista jotakin saada, ja silloinkin vain muka Niskakoskessa lohi söi. Pyhäkoski aina sivuutettiin itsestään ymmärrettävänä selviönä, ettei lohi siellä ”ota”. Näin, sanoisinko, mentiin merta etemmäksi kalaan, vaikka kotinurkkien vieressä apajat olivat paremmat. Tämä on v. 1934 kokemukseni. Viivyttyäni Etelä-Suomessa ehdin Pyhäkosken ”kevätkalastukseen” vasta 9 p:nä kesäk. Tietysti en voinut olla lähtemättä vesille. Laskettelin tuttua tietäni Sotkajärveltä Muhoslammille. Varsin rauhassa saatiin, useista kalan nykäisyistä huolimatta, soluskella alas. Vasta Montankosken niskalla tuli tosi työ eteen. Siinä tarttui jo heti elkeistään päättäen suuri kala. Näki heti, että se oli erinomaisiin voimistelutemppuihin tottunut, milloin vedessä, milloin ilmassa tehden merkillisimpiä liikkeitä, jotka jokainen merilohen kanssa taistellut urheilukalastaja tuntee. Mutta vedet koskenniskalla kävivät pian liian ahtaiksi. Huimaavaa vauhtia lähdettiin mäkeä alas, pieniä pyöräyksiä ja jarrutuksia silloin tällöin tekemällä, mutta Muhoslammelle sitä kuitenkin vähitellen tultiin. Täällä taas sopi koneisiin höyryä lisätä, mutta kumma kyllä pyörät alkoivat, tosin kolmen tunnin kuluttua, hidastelemistaan hidastella ja viimein kokonaan juoksunsa lopettaa ylenmäärin onnellisten kalamiesten veneenpohjalla. Kirjaan on merkitty, että lohi, mitä kaunein mätikala, painoi 22 kil. Taistelu kesti klo ½ 10:stä – ½ 1:een, 11 p:nä kesäk. Ilma oli koleahko, kylmänpistävä luoteistuuli. puolipilvessä, auringon silloin tällöin suloisesti vaikuttaessa hetken tunnelmaan, niin että kädet yrittivät konttaan mennä, mutta ehtivät toki lämmetäkin siinä tuokiossa. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni varhaiskesän syönnistä. Makupalana muistaakseni oli perhonen, Silver Grey, suuruudeltaan 2/0. Myöskin muita vehkeitä oli tarjona, puu- ja metalliuistimiakin.

Edellinen, Pyhäkosken otollisinta kalastusaikaa koskeva, tiedonantoni (vrt. Loh. urheiluk. Pyhäk.), että se olisi parhaillaan pyyntikauden loppuvaiheissa, heinäk. jälkimmäiseltä puoliskolta alkaen, ei siis pidä paikkaansa myöhemmän havainnon mukaan.

On luonnollista, että harras halumme edelläkerrotun menestyksen jälkeen taas veisi vesille. Mutta valitettavasti siihen, toiselle taholle pakoittavien matkojen takia, ei ollut tilaisuutta kuin vasta, merkintäni mukaan 2–3 p:nä heinäk. Multa nyt olikin sellainen elämys, joka jos mikään oli omiaan saamaan kaikki kalastusvaistomme kiehumapisteeseensä. Olimme nytkin tullet tutunomaista väyläämme alas, kokematta mitään erikoisempaa, ja olimme laskeutumaisillamme Montanlammille, joka aina on kalastajain viimeinen paras toivonlähde. Niin meidänkin. Pyhänliepeellä, ”suurella virralla”, ei kuulunut mitään, mutta käännyttyämme ”pikkuvirralle”, tuntui vavassani heti sellainen tärskähdys, joka ei suinkaan jättänyt aiheuttajaansa epäilyksen alaiseksi. Ryhdyin siis perinnäisomaisen tekniikan mukaan hoitamaan vapaani minkä ennätin, samalla ojentaen toisen Pekalle, toimittaakseen sen hätäpikaa veneeseen vehkeineen, sitten kolmannenkin, joka oli pyytämässä sekin, tamineineen veden omana tarttuneen kalan tiellä. Mutta, istu ja pala! Pekka huutamaan: ”täälläkin on kala”, ja koettaa keriä lankaa tulisesti, saadakseen kiinteän tuntumuksen lohen kanssa. Mitä tehdä? Tietysti oli hartain toiveemme saada molemmat ja senmukainen toimintammekin, joka vaati äkkipikaista ratkaisua. Aluksi virta vei hiljalleen venettä alas ja kalojakin, jotka eivät vielä olleet oikein selvillä, mistä oli kysymys, toinen toisella, toinen toisella puolen venettä. Näimme lähistöllä erään tultavamme venemiehen, jolle annoimme merkkejä tilailleestamme, että hän olisi ottanut hoitaakseen toisen kalamme. Multa asianomainen oli kuuro ja sokea kaikille eleillemme, ja siinä tuokiossa vetehiset kalakaverimme saivat merkillisen päähänpiston: tahtoivat päästä erilleen meistä, kumpikin kiiti nuolenvoimalla, toinen ylös, toinen alas virtaa. Ratkaisu oli tehtävä silmänräpäyksessä. Ajattelin että parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla, ja sen tähden käskin Pekan antaa kalan mennä menojaan. Hän teki työtä käskettyä, ja menihän se, vielä hyppien jäähyväisiksi aallokossa, leveitä hopeisia sivuja näyttäen, kuin suuren hongan sahalaudan pintoja. Elämiini suurimpia erehdyksiä oli, että otin moisen onnettoman komennon, kuin mikäkin ajattelematon amiraali! En mitään sillä voittanut, vaan menetin kaikki. Kyllä tuo kala varmaan pian olisi palannut karkuretkeltään kovan kosken painostuksesta, ja Pekka olisi voinut sen silloin, uupuneen lohen, tavalla tai toisella koukullaan keinotella veneeseen. Kuka tietää?

Entä toinen kala? Sen kanssa rauhallisesti soluskelimme alas virran mukana. Ei näyttänyt itseään, syvällä kulkea jurrotti. Mentiin Montankin vesiä suvannolle, jossa peli jatkui yksitoikkoisena, kiusallisena, kun kala vain ei näyttäytynyt, ja aina piti pelätä, että pitkällisestä hankauksesta joku onnettomuus tapahtuisi, joko suoni pettäisi tai leukapieli repeäisi. Ja niinhän se kävikin. Lanka löyhtyi yhtäkkiä, pahaa aavistaen. Sen päässä nousi pinnalle – vain paljas onki… Murhe musta…

Uusi opetus: väsynyttä kalaa suvantovedessä ei pidä enää vavan avulla pyytää. Se nousee paljoa helpommin vesikalvoon siimaa lappamalla. Näin menetellen onnistuimme myöhemmin saamaan monta lohta. Tulee vain varansa pitää, että lanka on valmiina juoksemaan jos kala syystä tai toisesta hermostuu, kuten usein tapahtuu, rientäen ulapalle veneen lähettyviltä.

Edelläolevaan seikkailuun liittyy vielä eräs arvoitus: kuinka suuria nuo kalat olivat? Edellisen mittasuhteita ehdimme jo vähän nähdä, kuten muistamme, jotka olivat sangen juhlallisia, mutta toinen eli koko ajan omassa näkymättömässä maailmassaan, peräti halveksien meitä maanmatosia. Se tietäisi vanhan viisautta, syvyyksien valaskalaa.

Näistä kokemuksistani olen ennen suullisesti urheilukalastajille kertonut, mutta olen pyytänyt niistä näin vielä antaa uuden parannetun painoksen… sitä suuremmalla syyllä, kun tämä juuri on sitä satua, joka liittyy kohta katoavan Pyhän muistoon.

Mainitun vuoden kalansaalista koskevaan tiliin ei ole paljon lisättävää. Kesä muuttui kovin helteiseksi, Mainostukseni vuoksi ministerin ja maaherratkin koettivat onneaan, mutta Pyhäkoski kalastajan muotoon katsomatta oli aivan kielteisellä kannalla. Eikä kalastuskauden loppuajoillakaan tulos sanottavasti parantunut.

Seuraava vuosi (1935) oli monessa suhteessa merkillinen. Kesä. 7:s p:nä antoi 16-kilosen nousulohen. Tämän jälkeen n. kuukauden kestävä tauko, – ikävä, kun taas erään ministerinkin täytyi se todeta, mutta sitten tulikin heinäk. 10–11 p:nä oikea ”Pietarin kalansaalis”, Pyhän tietosanomissa ennenkuulumaton. Lukijan suosiollisella luvalla se vielä vaatinee erityisen selostuksensa.

[Kaloja]

Esihuomautukseksi tahtoisin sanoa, että kalastuksen tulos on usein varsin sattuman varassa, jonka ainoastaan asiaanperehtynyt ymmärtää. Tärkein seikka on tietysti se, että kaloja on olemassa kyseenalaisissa vesistöissä, toiseksi että ilmasuhteet ovat kalanotolle suotuisat. Pitkät ajat aivan toivottomalta näyttävä saalistaminen voi odottamatta tehdä täydellisen kokokäänteen. Se oli kokemuksemme myöskin puheenalaisella kalamatkalla. Olimme päivän toista soudelleet, melkein saamatta mitään elonmerkkiä, laskeneet alas Pyhää, ”hieroneet” sen liepeet ja Montan niskat monenmonituiseeen kertaan, tuloksetta. Vakaasti jo päätimme lopettaa koko tyhjäntoimituksen. Vielä viimeinen ”kaade” menomatkalla, niin silloin – repesi. Kala vei huimaavaa vauhtia kosken alle, jossa se pian antautui, n. k:lo 10 a.p. Kiireimmiten taas takaisin niskavesille. Sama temppu uudistui kolme kertaa, kuten oheenliitetty kaunis lohisarja sen toteaa. Iltapäivällä liittyi tuohon seuraan vielä yksi, samoin seuraavan p:n aamupuolella. Näin kertyi siis kokonaista 5 kappaletta. Kuudeskin oli tulemaisillaan, mutta selviytyi veenhyväksi vetoraudan jo selkää viiltäessä. Näytti siltä, että saalis oli loppumaton, mutta urheilukalastajalle ominaisesta hienotuntoisuudesta en siitä enää välittänyt. Sitäpaitsi tuo suurin, sarjan aloittaja-lohi, 16-kiloinen, oli sangen itsepäinen, melkein uupumaton köriläs, joka oli pyytäjätkin ihan hermostuttaa. Kalojen painon niiden järjestyksen mukaan osoittaa seuraava tilasto: 16-, 14-, 8-, 13-, 12-kiloinen, siis yht. 63 kg.

Ylläolevan johdosta muutamia mietteitä.

Mikä aiheutti tuon kauniin saaliin? Edellisestä käy selville, että puidenuitto toisinaan aivan estää kalastuksen ja samalla pelottaa kalat syviin hautoihin. Tällä kertaa puista ei ollut estettä. Uiton häntä oli juuri saatu Montan alle, kun kalansaalis alkoi. Todennäköisesti siis lohet suurissa parvissa lähtivät liikkeelle, käyttäen hyväkseen mieluisia, puhtaita vesiä. Tuo huomio on ennenkin samantapaisessa tilanteessa tehty. Myöskin ilma oli suotuisa: kylmähkö navakka luoteistuuli, joka piti veden raittiina. Kalastajan ei suinkaan tule toivoa aina ”kauneinta” ilmaa, onnistuakseen, ”ruma” on parempi. Kaikki kalat söivät nytkin pienehköä perhoa, n:o 3–4, Hardyn merkinnän mukaan, kuten edellisenäkin kesänä heinäkuussa tarttuneet kalat.

Tämänkin suven myöhemmän kalastuksen tuloksista ei ole paljo sanottavaa. Vanha kokemukseni on, että runsaan saaliin jälkeen usein tulee tauko. Luonto näyttää noin ikäänkuin huolehtivan karjansa elinehdoista ja samalla myöskin – kalastajan liiallisesta itsetietoisuudesta.

Seuraavana vuoden (1936) huononpuoleisia tuloksia muistellessani en malta olla kertomatta kahdesta kepposesta, jotka vieläkin mielivät häiritä mielenrauhaa. Opiksi huomautettakoon heti, että kalastajan aina ensi työkseen tulee valvoa vehkeittensä täyspitoisuutta – vallan tunnettu juttu, mutta sittenkin usein unohdettu. Niin kävi minunkin.

Heinäk. 1 p:nä taas Montanniskassa tarttui suuri kala ja meni heti nuolennopeudella ensimmäisen korvakkeen alle. Siihen asti selviydyttiin moitteettomasti, vene vieressä lohen kintereillä, hyvässä uskossa että nytkin, kuten tavallista, rauhassa saadaan riemukulussa laskea mäkeä, mutta arvaamatta tuli seinä vastaan. Sanan puhumatta kala kääntyikin takaisin niskavesiä kohti, jonne emme voineet veneellä seuraa tehdä. Tuli kissanhännän veto, ja koettaessani vähän kiinnittää lankaa, mikä tällaisessa tapauksessa usein auttaa, se parskahtikin poikki. Ei kestänyt virranpainoa. Lanka olikin vanhuuttaan jo varsin kestämätön, kun tutkimme sen lujuutta. Kertoessani tapahtumasta, määräsin tuon karkurin painonkin, n. 25 kg., mille luonnollisesti hymyiltiin. Mutta laskelmani perustui kuin perustuikin todellisuuspohjalle. Tällä kertaa kala tarttui ameriikkalaiseen puu-uistimeen. Noin parin viikon kuluttua saatiin Pyhäkoskella Leppiniemen kulleapajassa 19 kg. painoinen lohi, jolla oli tarkat merkit uistimen vaikuttamasta leuan repeytymisestä. Asiantuntijat kalastajat vakuuttivat, että lohi oli alkuperäisestä hyvinvoinnistaan paljon menettänyt, ainakin laskemani määrän, tuskallisen kiduttajan kanssa tapellessaan. Olisipa tosiaankin ollut oikea riemumarssi!

Tekee mieli tässä yhteydessä mainita, että heti tuon murheellisen tapauksen jälkeen uudestaan kohottuamme Montanniskalle samasta paikasta taas tarttui lohi, jonka onnellisesti saimme veneeseemme kosken alla – 14-kiloinen, lohdutukseksi kovalle koettelemuksellemme! Mutta tähän sen-kesäinen saalis päättyikin.

Edellä kerrottu, varomattomuudesta aiheutunut kommellus sattui myös 1 p:nä syysk. Lanka oli uusi, koviakin koetuksia kestävä, mutta ei päässyt kalan nykäistessä juoksemaan perässä. Oli vavan ja veneenlaidan välissä. Kyllä se siitä aina ennen oli päässyt irti, mutta ei mitään sääntöä poikkeuksetta, toteutui taas – opiksi kaikille. Meni mainio metalliuistinkin, muusta ikävästä puhumatta. Siis kaikki mahdolliset erehdykset huomioon tarkantarkasti!

On aika jo lopettaa nämä kaskut. Mutta ennenkuin Pyhän joutsenlaulu lakkaa – sitähän sen ääni joka tapauksessa jo on – kehoittaisin, että kaikki rientäisivät sitä kuulemaan, ennenkuin on liian myöhäistä, ja ainakin vilahdukselta näkemään jonkun hopeanhohtoisen pyrstöniekan. Ja jos niinkin kävisi, että tämä kätkeytyy merien syvyyksiin ja hylkää Oulujoen entisen ”kuninkaanväylänsä”, niin ovathan toki nähtävissä maailman ainutlaatuiset kiintoisimmat seudut, kuten minulla oli ilo kuulla erään meille kaikille tunnetun urheilukalastajan väittävän, joka oli kulkenut Euroopat, Aasiat ja Afrikat halki.

Vielä eräs tärkeä ehdotus. Kun tässä meidän rakkaassa isänmaassamme, tuossa satakertaisessa ”tuhatjärvien” maassa – viimemainittu nimitys on jo sekin voitettu kanta, tarunomaista kuvakieltä – jota yhtä lukuisat virrat lisä- ja syrjäjokineen sekä puroineen uurtailevat, löytynee kaiketi jossakin Suomen äärillä, salojen kätkössä vesistö, jossa vielä on koskematonta kalarikkautta ja täydellinen luonnonrauha, säästynyt kaikelta raiskaukselta, suloista lepoa ja viihtymystä kaipaavan, nykyajan levottomuuden kiusaaman ihmisenkin nautittavaksi. Muodostukoon siitä Pyhän uskollinen, mutta paljoa onnellisempi esikuva, missä hongat juhlallisina saavat humista ja vedet kirkkaina juosta luomakunnan sekä sen herran iki-iloksi – oikea ”pyhä” luonnon- ja ”kruununpuisto” sekä ehtymätön terveyslähde väsyneen urheilijan koko olemuksen virkistykseksi.