Matkailutoimisto Finlandian viimeisessä vuosikirjassa, v:lta 1934, on saatu tutustua ”Korpi-Kainuun” monessa suhteessa merkillisiin matkailumaihin. Myöskin sikäläiset vesistöt, jotka ovat Oulujoen alkulähteitä, kiinnostavat suuressa määrässä matkailijoita, varsinkin urheilukalastukseen nähden. Sitä suuremmalla syyllä tekee mieli päästä ”oulua soutamaan” tuohon valtavaan pääuomaan, johon eri vesireitit kaukaisilta ylimailta meren ”rantamaita” kohti yhtyvät.

Mikä merkitys Oulujoella on maamme yl. matkailuliikenteessä, sitä ei ole tarvis tässä ottaa lähemmin puheeksi. Tuo maailmankuulu venereitti, ainoa laatuaan, läpi koskien huimaavien kuohujen sekä ihanimpien maisemain, on kaikille niin tunnettu, ettei se selitystä kaipaa. Harva ulkomaalainenkaan, jolla on siihen tilaisuutta, jättää tämän nautintorikkaan matkan tekemättä. Nuo ”elämykset ovat unhoittumattomia”, eräs suomalainen matkailija huudahtaa Pyhäkosken laskua koskevissa muistelmissaan. Tähän yhtyvät varmaan meidän vieraammekin kaukaisilta maailman ääriltä. Valvokaamme vain kaikin voimin yhä enemmän, etteivät meidän monessa seudussa vielä puuttuvat kulttuuriolomme, jotka kaikkeen mukavuuteen ja hauskaan viihtymiseen tottuneita ulkomaalaisia eivät tyydytä, häiritsisi sitä luonnonnäytelmäin suurta viehätystä, jota maamme niin runsaasti voi tarjota.

Edelläsanottu koskee myöskin Oulujokea. Tosin matkailuliikettä varten varsinkin kun Oulun–Vaalan rautatie on valmistunut, olot on järjestetty hyvään kuntoon, kuten sopii odottaakin Suomen ehkä tärkeimmällä turistireitillä. Mutta paljo voitaisiin vielä saada aikaan, mikä olisi omiansa vilkastuttamaan tätä matkailuliikettä, vetämällä puoleensa entistä enemmän tulijoita vuosi vuodelta. Parhaimpana vetovoimana olisivat tietysti sellaiset toimenpiteet, jotka yl. matkailun ohella tarjoaisivat matkailijoille muuta hauskinta ajanvietettä sekä heidän erikoistaipumustensa tyydytystä.

Itsestään, hakematta silloin osaamme ikäänkuin naulanpäähän, jos tuhansien… ja taas tuhansien… kuka niiden luvun tietää… vesistöjemme liepeillä kulkijoille antaisimme tilaisuutta myöskin urheilukalastukseen. Tässä suhteessa Oulujoki on maamme kaikista ensimmäisiä kalavesiä.

”Kymmenenvirranmaassa” Oulujoki kilpailee Kemi- ja Torniojoen kanssa. Matkailijaliikenteeseen nähden se viimemainitut on voittanut, mutta kalastus näissä on tuottoisampi, erittäinkin sitä ammattina harjoittajille. Urheilukalastukseen nähden taas asia on ehkä riidanalalainen, vaikka Oulujoella siinäkin suhteessa mielestäni on parempia edellytyksiä houkuttelemaan urheilijoita puoleensa.

Kyseenalaiset lohenpitoiset joet, joiden vuolaita väyliä komeat merilohet kilvoittelevat nousemaan itsensäsäilytysvaistossaan, ovat kukin ammoisista ajoista tunnetut kalarikkaudestaan. Luotettavana todistajana ruotsalainen kirjailija Olaus Magnus on julkaissut merkillisiä muistelmiaan Tornion-matkaltaan kesällä v. 1519. Pohjois-Pohjanmaan asukkaat, hän kirjoittaa, ”elävät enimmäkseen kalastuksesta, ei senvuoksi että maa olisi karua, vaan kun parhaita kaloja saadaan niin runsasti, että niiden paljous riittää yllinkyllin vaihtotavarana tuottamaan kaikenlaisia tarveaineita: kaikki rannat, saaret, lahdet, joet, purot tarjoavat siellä yltäkylläistä kalojen runsautta jokaisena vuodenaikana, mutta etenkin kesäisin, jolloin kaikki on suloutta täynnä”.

Ettei Oulujokikaan varmaan ole tullut osattomaksi edelläkerrotusta mainesanasta, sitä osoittaa toinenkin Ruotsinvallan ajoilta tunnettu sanonta:

”Jälmarejädda, Siljans lake och Uleålax
äro bland de bästa fiskar i sjöar tags …”

vapaasti suomennettuna:

Jälmarin hauki, Siljanin made sekä Oulujoen lohi:
parempaa ei palaa suuhun panna,
eivätkä veet saaliiksemme anna.

Tästä siis käynee selville, että vain Oulujoen lohi katsotaan ansaitsevan erityistä huomiota parhaimpien ominaisuuksiensa puolesta koko Ruotsin valtakunnassa. Miten tämä on mahdollista?

Asian voi ehkä selittää yksinkertaisesti tosiolojen perustuksella, mikä vielä tänäänkin pitänee paikkansa. Vanhan perinnäistiedon mukaan merestä virtoihin nouseva lohi säännöllisesti pyrkii entisille synnyinpaikoillensa, Oulujoessa sikeytynyt lohi Oulujokeen, Kemijoessa Kemijokeen y.m. Näin on kukin joki saanut ikäänkuin erikoisen tyyppinsä, mikä varsinkin paikkakunnan kalastajalle on vanha tuttu asia. Niinpä Oulujoen lohi näyttää olevan rakenteeltaan lyhyenläntä, leveähkö ja yleensä turpeampi pohjoisempien jokien heimolaisiaan. Tästä johtunee myöskin sen kiitetty lihavuus, mikä lienee antanut aihetta tuohon erikoismainintaankin.

Olipa miten oli. Pääasia on, että Oulujoki vain säilyttäisi lohensa ja samalla vanhan maineensakin niiden suosimana hyvänä tyyssijana. Maamme mainostamiseksi ei olisi vähäpätöisenä tekijänä, jos täällä tiedettäisiin löytyvän runsaskalainen merilohenpitoinen joki, tarjoten arvaamattomia elämyksiä Suomeen saapuneelle ulkomaalaiselle. Läpikulkumatkana Lapin ja Petsamon lumoaviin seutuihin sekä sieltä palatessa Oulujoella kalastukseenkin nähden vielä odottaisi jokin erikoinen seikkailu, joka olisi omiaan lapinkävijän ihania mielikuvia täydentämään, ehkäpä himmentämäänkin uusilla yllätyksillä. Että näinkin voisi käydä, sitä käsitystä tämän kirjoittajan omakohtaiset kokemukset vahvistavat. Pari esimerkkiä: Ensin Niskakosken Nuojualla saman urheilukalastajan elämys.

On hämärtävä keskielokuun kuulea ilta. Kello lähenteli kymmentä. Jo laukesi… veti vavan vanakasti ensin luokkina selällepäin, samalla rullakin alkoi vinkua kuin villikissa. Sitä menoa noin viisikymmentä metriä… syntyy keskustelu kalastajan ja soutajan välillä:

– Jokohan tuo yhtäpäätä puhkaisee Nuojuata alas… näemmekö pimeässä?
– Huoleti… kyllä minä veneen juoksutan, kun vain sieltäkäsin kalasta tiedoitetaan, jos en sattuisi sen kaikkia metkuja näkemään, ja vapaa hoijetaan… kuumottaahan tuo kuukin… ja koskenäänet, rannanraiatkin haamuilevat entisellään… kun kala vain väyläällä pysyisi eikä kallionkainaloihin tarttuisi… tulee se vielä takaisinkin, kun vähästä löyhemmällä pitää…

Ja tulihan se… pyöri kuin väkkärä kerran ilmassakin, josta vainuttiin valaskalan valtavia ulottimia… pitkältä puursivat. Hautautui Hautakaarenhautaan aivan veneenperän ulottuville, ei liikahtanut ,jännityksessä ovat jäntereet… päällään on tarttunut pohjaan, pyrstö pystössä … Koeteltiin saada saranoilleen, airoja lyömällä veteen, sauvonta survoen… Jo liikehtii, rupeaa painumaan painanteelle… Miehet huutavat toisilleen, minkä jaksavat, koettaen korottaa äänensä pauhun yli…

– Jo taisi tulla koskenlasku!
– Niinpä näyttää… kunhan vain ei eteläpuolelle, Ahvenkallion luoksepääsemättömille uturoille veisi…
– Onko kaikki reilassa?
– Reilassa on… minun puolestani.
– Mennään sitte J–Ian nimessä… Jo painuu Pukemanniemen sivu Unkarankallion alle…
– Siitä vielä päästäisiin pääväylälle Keskikorvalle…
– Kääntyy jo myötäiselle viistoon pohjoispuolelle…
– Hyvä tulee, antaa surista…
– Jo piättelee vastahankaan…
– Lankaa sisään… ei saa venettä pysymään…
– Jo soluskelee… antaa huilata
– Kyllä perässä päästään…
– Olipa mäiskäys… kovin suihkuaa… onko tässä kiviä?
– Selvät veet… yöllä aallokko niin kikkeräksi kiihtyy… ei ole hätää, vielä vesivara…
– Hyvä on huilu…
– Kohta loppuu… tuossahan tuo on jo Vahakiven kallion kovin nikara jälellä…
– Kestetäänkö?
– Kestetään… koetan piätellä…
– Jo viiltää ylöspäin oikealle…
– Ei ole rääpyä kääntää… kyllä palaa…
– Perässä tulee.. jo suhahti sivu…
– Antaa mennä… jo ollaan hännillä, tyventyy…

Näin tulesta oli selviydytty Nuojuanlammelle… Pian syydettiin veneestä vesi pois… Kala kaareilee syvillä pohjavesillä… ei pidä kiirettä, levähtelee kylvyn jälkeen, kuten miehetkin. Taisi olla jo otettavissakin… mutta eihän siitä selvää saanut pimeässä mätikössä.

– Kyllä on tuo Nuojua nuoskea mentävä kalan kanssa näin pimeässä… taisi olla ensi kertaa, päätteli Paavo, sikaaria tuprutellen, aironlappeet aina valmiina lappamaan kalan kintereillä.
– Kuuluuhan se Aminoffi… se sotakenraali, kupernööri… kerran keinotelleen…
– Niin päivällä… leikintekoa, mutta olipa silloinkin sisu lähtenyt… sanoi turkit ja senkin kauka–aasiat tapelleen… seitsemän hevostakin oli alta kaatunut, mutta ei koskaan niin pehminneen kuin tuossa tohauksessa… oli jo sisästäkin kuohunut… että täytyi täällä virutella…
– Kullakin on kokemuksensa… mutta mitä tuo kala sitte siivilöipi… liekö hukkuneita tukkeja, murtoja… kuka tietää…
– Ei auta muu kuin huopailla… lie jo kukon laulanta–aikakin…? Tuonne Kääriänperään vääntyy…
– Pohjaa painelee liekona… ei nouse nostettavaksi, mikä neuvoksi…?
– Ei ole siellä mukava haminapaikka, palautetaan takaisin, jos taipuisi lammin toiselle puolelle, Kantturanniskan niemikölle…

Lähdettiin sinnepäin viemään ja tulihan se perässä, kuin vastaanpuskeva pukki nuoranpäässä mutkitellen sutkitellen. Pakkanenkin jo Paavon kanssa painiskeli… onkija vain vivunvarressa hikoili… Jo lähenee äkkijyrkkää hietikköä, sievää törmänreunaa, luulee väylällä värjöttävänsä, kiepsahtikin kankaalle koviakoettanut korilas …kahdenkymmenenkiloinen… Aamupuoli jo lopulla kahta kajasteli.

Kaunis oli kala katsella. Tekipä mieli silitellä sen poskipäitä jos selkämyksiäkin. Leveänä se siinä nyt lepäsi ja rauhallisena, pyrstöniekka hopeanhohtoinen…

Tämmöisiä elämyksiä voi Oulujoen Niskakoski tarjota urheilukalastajille, kuten tuo kuvaavamme, eräs mainittavimpia lukemattomien joukosta…

Toinen, noin neljä peninkulmaa alempana Oulujoen merkillisin sekä koko Suomen mahtavin koski on Pyhäkoski. Sen pituus Sotkajärvestä Muhoksen kirkolle on noin 20 kilom., raivatessaan itselleen tien Pyhäselän poikki.

Pyhäkosken tavatonta vesivoimaa osittavat seuraavat luvut: putouksen korkeus on 56,7 m. Keskikorkeaveden aikana koskella on hevosvoimia 756 000, keskiveden aikana 197 317 ja keskimatalaveden aikana 136 080. Vertaukseksi mainittakoon, että kuulun Imatramme vastaavat luvut ovat 18,4, 164 373, 141 312, 118 496.

Edellisestä selviää, että puheenalainen vesireitti mitä suurenmoisimpine luonnonnäytelmineen tarjoaa urheilijallekin verrattoman tilaisuuden tyydyttää suurimpia mielihalujaan, karkaista luontoaan ja kylmäverisyyttään mitä vaiherikkaimmissa otteluissa suuren merilohen kanssa. Viimekesäisistä elämyksistä mainittakoon seuraavaa:

Oli viileähkö kevätkesän päivä, kesäkuun 10:s. Toukokuussa sekä kesäkuun alkupäiviin kestävä, tavanmukainen kevätkalastus, jonka kohteena ovat talveksi jokeen jääneet merilohet, ”talvikot”, sekä taimenet, on loppumaisillaan. Merestäkin samaan aikaan nousseita lohia, ”kirsikoita”, saadaan joskus taimenten ohella edellämainittuja talvikaloja pyydettäessä, jotka heti jäiden lähdettyä nälkäisinä ahneesti tavoittelevat uistinvehkeitä, vieläpä perhojakin mielihalulla. Perinnäisluulon mukaan varsinainen ”nousulohi”, kesälohi, harvoin tarttuu perhoonkaan kesäkuusta heinäkuun puoliväliin saakka. Tämä käsitys on siinä määrin juurtunut urheilukalastajiinkin, ettei kenenkään mieli tee silloin lähteä vesille, Vasta heinäkuun loppupuoliskolla ja varsinkin elo- sekä syyskuun aikana kannattaa muka yrittää saaliin toivossa.

Kuten sanottu, tämän kirjoittaja tahtoi, vaikkapa myöhäänkin, tuttuja kalavesiä koetella kaikista ennakkoluuloista huolimatta. Tavanmukaisella kalastusmatkalla, Sotkajärvestä ”Pyhää” alas Muhoksen kirkonkylään, oli saalista vailla saavuttava lopputaipaleella Montakosken niskaan. Tässä joenjuoksu pusertuen tavallista kapeammaksi muodostuu samalla ihanteelliseksi ottopaikaksi, varsinkin runsaan kalannousun aikana. Sen saimme nytkin pian kokea.

Ankara nykäisy… pyörä vinkumaan minkä ennätti… näyttäytyi lohi samassa hengenvedossa tavattoman suureksi… alkoi harvinainen taistelu… Siinä tuokiossa selville saatava, ylös vai alasko kala ampuu… alashan se, kuten tartuttaessa tavallista. Montan koskea huimasti kiitämään… venemiehet salamana kintereillä… sama meno kuin Nuojuassakin, mutta nyt oli Pohjolan keväisen kesäillan – noin 21.30 – ehtymätön valo… päivä vielä rantapetäjäin latvoja kultasi… kolme tuntua tutki virrat… suvannot syvät syyhytteli… vieläpä kalakoukulta varren taittoi, ennenkuin antautui… 22-kiloinen mätilohi… Suuri on saajan ilo.

Toinen elämys vieläkin merkillisempi. Oli 3:s p:ä heinäkuuta. Laskettiin taas samaa kalavettä alas. Oli jo päästy Pyhän leppoisalle loppuvirralle, ”pyhänliepeelle”, joka on erinomainen kalastuspaikka sekin. Koko matka oli siihen saakka ollut tulokseton. Mutta silloin pitkän koskitaipaleen jälkeen varsin rauhallisesti soudeltaessa tarttui kala yhteen vapaan – niitä oli neljä pyytämässä – vieden vihaisesti lankaa. Soutajan jouduttaessa muita vapoja veneeseen minkä ennätti, oli toisessakin kalaa… kahdessa vavassa samalla kertaa! Mitä tehdä? Hoitaa molempia sekä venettä yhtaikaa, oli mahdotonta, varsin kun lohista toinen hyökkäsi alas-, toinen ylöspäin. Siinä sitä oltiin kahden tulen välissä. Ei auttanut muu kuin päästää toinen menemään tulista viuhkaa ylivesille, onki suussa… suureksi mielipahaksemme… Toista alaspäin pyrkivää saimme parisen tuntia vapaasti pyydystellä, ensin halki Montanlammin, sitten alas koskea jo tuttuja väyliämme suvannolle. Mutta siellä kesken hauskinta urheiluamme tuli odottamatta seinä vastaan: lohemme kiersi langan pohjamurtoon ja sinne jäi - ankkurin… Kuvaamaton pettymys!

Nämä esimerkit riittänevät todistamaan, että kannattaa matkailijan ja samalla kertaa urheilijan viivähtää Oulujoellakin. Patsjoen Kolttakönkään tuiman tunturiseudun ympäröimät valtavat vedet sekä varsinkin Petsamonjoen lukuisat rajoitetummat kalastuspaikat, joissa Lapin jylhänkaunis alkuperäinen luonto erämiestä joka askeleella kohtaa, tarjoavat aina erikoista viehätystään hyvän saaliinkin ohella. Mutta toiselta puolen Oulujoenkin, ennen muita Pyhäkosken ainutlaatuinen enemmän kultivoitu reitti edellisten rinnalla sekin on sangen puoleensavetävä suurenmoisine luonnonnäytelmineen. Sen lisäksi täälläkin kalastus voi olla antoisa, kun vain oikein osaa mukautua olosuhteisiin. Parasta on käyttää pienehköjä perhoja: Jock Scott, Black Doctor, Silver Grey, Mar Lodge y.m. n:o 4/5. Saamani uuden kokemuksen mukaan on hyviä kalastusmahdollisuuksia pitkin suvea, jos ilmasuhteet ovat suotuisat. Mutta troopillinen pitkäaikainen helle, joka viime syyskesänä kohotti jokiveden lämmön poikkeukselliseen asteeseen, lopetti syönnin Oulujoessakin perinpohjin, vaikka kaloista ei suinkaan ollut puutetta.

Muuten usein valitetaan juuri sitä, että Oulujoki kovin niukasti palkitsee kalastajan vaivannäöt. Tämän, sanoisinko, perinnäisen harhaluulon vuoksi monikin vain pikimmältään laskee kosken vedet, sen enempää selkoa ottamatta, minkälaiset kalain majailupaikat hän silloin äkkiä sivuuttaa. Kalastus vaatii harjoittajaltaan suurta kärsivällisyyttä, eivätkä parhaimmatkaan kalavedet aina saalista anna. Siihen kuitenkin olisi pyrittävä, että Oulujoki muodostuisi sellaiseksi maamme lohivedeksi tuon kuulun kalakantansa vuoksi, että se aniharvoin tuottaisi urheilijalle pettymyksiä.

Miten tämä olisi mahdollista?

Oulujoen Niskakoski on vanhastaan urheilukalastajain, ulkomaalaistenkin, suosima tunnettu kalavesi. Se on ollut aikanaan varsin antoisakin, ja viihtymystä siellä on lisännyt hauska tarjonaoleva matkailijakotikin. Mutta viime vuosina hyvät kalastusmahdollisuudet ovat supistumistaan supistuneet joko kalastajain paljouden takia taikka muista kalakannan vähyyteen vaikuttavista syistä. Onpa Niskakoski ollut Suomen Urheilukalastajainliitonkin hallussa muutamia vuosia, mutta epätyydyttävien olojen tähden siitä luovuttiin. Pitkällisen tottumuksen voimalla se yhä vetää vanhoja ystäviään puoleensa, varsinkin kun rautatien valmistuttua pääsy paikalle on entistä helpompi. Eikä ole vieläkään perin harvinaista kalaonnenkaan mahdollisuus, kuten jo edellä on nähty.

Sitä suurempi olisi aihe ja mahdollisuuskin yrittää saada Pyhäkoskesta, jolla mielestäni olisi hyviä edellytyksiä siihen, maatamme mainostava urheilukeskus. Puhumatta siitä, että merilohi ehtii Pyhäkoskelle paljoa ennen kuin Niskakoskelle, edellinen vetäisi puoleensa uutuudenviehätykselläänkin urheilukalastajia. Näiden kalastusvetenä Pyhäkoskella on verrattain nuori historiansa. Noin kymmenkunta vuotta sitten tämän kirjoittaja palatessaan Niskakoskelta koetti onneaan Pyhäkoskessakin, ja siitä lähtien tämä, ensi yrityksen onnistumisen jälkeen, säännöllisesti on ollut urheilijain huomion esineenä. Ken kerran Pyhäkosken nautintorikkaaseen kalamatkaan on tutustunut, ei malta olla edelleen sitä tekemättä.

Pyhäkosken ammattikalastuksen oikeus kuuluu ”Oulujokivarren Kalastusyhtymälle”. joka valtion kalatalouden edustajain kanssa on tehnyt sitä koskevan monivuotisen sopimuksen. Kohtuullisesta palkkiosta myönnetään Urheilukalastajillekin tilaisuus tuohon mieliharrastukseensa. Lupalippuja on paikkakunnalla saatavissa yhtymän edustajilta.

Kalakannan lisäämiseksi on kalastusoloja koetettu säännöstellä, rajoittamalla ammattikalastajain oikeuksia. Tässä suhteessa olisi vielä paljonkin toivomisen varaa, jotta perinnäinen Oulujoen kalarikkaus entistä enemmän kannustaisi matkailijoita saapumaan näillekin vesille.

Ehkä Suomen Urheilukalastajainliitollakin olisi kiitollinen tehtävä neuvotella asianomaisten toimipiirien kanssa erityisistä seikoista, jotka olisivat omiaan lisäämään kyseenalaisen kalaveden viehätystä sekä urheilijain hyvää viihtymistä. Kun taitavat ja luotettavat kalastaja-soutajat mielellään aina tekevät palvelustaan, olisi erittäin hauskaa, jos kalastajat matkanvarrella voisivat pysähtyä erityiseen vaatimattomaan ”kalamajaan” ajanratoksi, sen ohella, mitä jokirannalla maalaistalot ystävällisine väkineen tässä suhteessa tarjoavat, Kiusallisin kaikista kalastusta häiritsevistä seikoista on puidenuitto, joka usein estää kaiken vesilläolon. Ehkä neuvottelutietä, kuten vuorokautisen aikasopimuksen pohjalla, päästäisiin johonkin tulokseen.

Erityistä mainintaa ansaitsee vielä Pyhäkosken ylisellä juoksulla sijaitseva kalanviljelylaitos, joka vaikuttanee jo kalakannan huomattavaan lisäykseen viime aikoina. Mutta suurin nähtävyys on Leppiniemen viime kesänä valmistunut kosken kuohujen yli johtava kävelysilta. Sanotulle paikalle, johon autotkin voivat liikennettä välittää, se jo ennätti nostattaa yllättävän matkailijatulvan. Toivottavasti Suomen Matkailuyhdistys jo ensi suveksi huolehtinee tänne erittäin tarpeenvaatiman vierasmajan eli virvokkeiden tarjoilupaikan aikaansaamisesta.