Pyhäkoski on Oulujoen ja koko Suomen mahtavin koski. Sen pituus Sotkajärvestä Muhoksen kirkolle on noin 20 kilom,. kun otetaan esijuoksutkin huomioon ennen varsinaista Suurpyhää, joka lakkaamatta kuohuilee noin 10 kilom., raivatessaan itselleen tien Pyhäselän poikki.

Pyhäkosken tavatonta vesivoimaa osoittavat seuraavat luvut: putouksen korkeus on 56,7 m.; keskikorkeaveden aikana on sillä hevosvoimia 756 000; keskiveden aikana 197 317 ja keskimatalaveden aikana 136 080. Vertaukseksi mainittakoon, että esim. kuulun Imatramme vastaavat luvut ovat vain 18,4; 164 373; 141 312; 118 496. Oulujoen vesirikkaudesta vielä mainittakoon, että heti Pyhäkosken alla suvannossa on tavattu 23 metrin syvyys.

Edellisestä selviää, että puheenalainen vesireitti mitä suurenmoisimpine luonnonnäytelmineen tarjoaa urheilijallekin verrattoman tilaisuuden tyydyttää suurimpia mielihalujaan, karkaista luontoaan ja kylmäverisyyttään mitä vaiherikkaimmissa otteluissa suuren merilohen kanssa. Että hän tähän, jonka paino vaihtelee 10:stä kilosta 20:een ja joskus vielä suurempaankin, varmaan saa tutustua, jos olosuhteet eivät ole aivan epäsuotuisat - se kokemus on ainakin tämän esittäjällä. Sillä lohistaan tunnettu Oulujoki ei nytkään petä mainettaan, vaikka entinen kalarikkaus kuuluneekin jo historiallisten muistojen joukkoon.

Merkittävää kuitenkin on, että urheilukalastusta Pyhäkoskessa on vasta viime vuosikymmenen kuluessa ruvettu harjoittamaan. Alotteentekijänä voinen pitää itseäni. Kun usean vuosikymmenen kuluessa kalastelin Niskakoskessa, tulin sieltä joskus omalla veneelläni alas Muhoksen kirkolle saakka. Kerran osuin saamaan lohen Pyhäkosken vesiltä, mikä siihen aikaan paikkakunnan kalamiehistä oli suuri tapaus. Enempää ei tarvittu. Se kehotti jatkuviin yrityksiin. Joka kesä aloin säännöllisesti tehdä pyhän-matkojani hyvällä tuloksella, ja tämä esimerkki vaikutti muihinkin. Omasta puolestani Niskakoski on jo jäänyt unhotuksiin tuon mielestäni ehkä hauskemman kalaveden rinnalla. Ja, jollen erehdy, tämä tarttuma alkaa leivät, ainakin useaan oululaiseen urheilukalastajaan. Kosketellakseni vielä puheenalaisia kalavesiä, tuota tähän saakka niin tunnettua Niskakoskea sekä samassa suhteessa paljon vieraampaa Pyhäkoskea, vaikka sekin yleisenä matkailureittinä jo pitkät ajat on ollut maan suurimpia ja eniten suosittuja nähtävyyksiä, täytyy myöntää, että edellisellä in monta etua, mikä jälkimmäiseltä puuttuu. Edellinen on paljon matalampaa ja siis perhostamiselle sopiva sekä tarjoaa erittäin mukavia tyynivirtaisia kalastuspaikkoja tiheään. Jälkimmäinen taas on syvempivetistä. Karipaikkoja ja kostevesiä on harvemmassa kovan vedenkäynnin vaikutuksesta. Matalaveden aikana näitä kuitenkin ilmestyy tuontuostakin. Mitä vähemmän vettä, sitä parempi.

Yleensä kosken kovuuskin lienee arveluttanut pienellä kalastusveneellä antautumaan sen pyörteisiin, varsinkin kun luotettavia soutajia ei ole ollut helppo saada. Tulee näet muistaa, ettei nyt ole puhe rannaltaonkimisesta, kuten maamme sisävesistön useissa pienemmissä koskissa, mikä näyttäytyisikin heti mahdottomalta hurjan kalan tarttuessa, joka usein siinä tuokiossa syöksyy huimaavaa vauhtia kilometrittäin virran mukana, tuntiessaan kiinni joutuneensa. Nykyään olot ovat parantuneet siinäkin suhteessa, että paikkakunnan taitavat ammattikalastajat, jotka täydellisesti ovat tehtävänsä tasalla, mielellään tekevät palvelustaan hyvästä ansioista urheilukalastajille.

Muuten Pyhäkoski on siitäkin huomattava, että nousulohi luonnollisesti joen alisille juoksuille ennättää pikemmin kuin ylisille, ja tarjoaa varhaisempia kalastusmahdollisuuksia, puhumattakaan siitä ainutlaatuisesta nautinnosta, jota luonnon jylhänihana suuruus niin runsaasti kalastajalle tuottaa. Viihtyisiä majatalojakin on siellä täällä ystävällisine vieraanvaraisine asukkaineen.

Milloin on otollinen kalastusaika? Tämä vaihtelee eri kesinä riippuen vedenkorkeudesta. Säännöllisissä oloissa kesäkalastusta voi yrittää jo heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla, jolloin lohennousu on parhaimmillaan. Siitä lähtien sitten mahdollisuudet paranevat paranemistaan aina 15 p:ään syyskuuta. Silloin pyynti laillisesti on lopetettava 1 p:ään seuraavaa toukokuuta. Tässä kuussa kevätkalastus voi olla varsin tuottavaa heti jäänlähdön jälkeen, niin pian kuin vesi on puhdistunut. Se kestää toisinaan juhannuksen tienoolle, milloin jokivesi kolkkojen ilmojen vaikutuksesta pysyy viileänä ja jäätöyräät pitemmän aikaa säilyvät rannoilla. Kauniit lihavat taimenet, jotka talvenkaan kuluessa eivät ole menettäneet punaista hyvin vointiaan, ovat silloin kalastajan saaliina, samoinkuin laihat talvilohetkin, ”talvikot”, joiden viimekesäisestä uljuudesta on enää vain haamu jäljellä.

Viime vuosina yhä enemmän vilkastunut puutavaranuitto, mistä veteen eristyy runsaasti puunkuorta y.m., on suuressa määrässä pitkin kesää vaikeuttanut kalastusta, vieläpä toisinaan tehnyt sen aivan mahdottomaksi. Kalastajan tulee sentähden, mikäli mahdollista, koettaa sovittaa retkensä siihen aikaan, jolloin ikävyydet tässäkin suhteessa supistuisivat mitä pienimpään: joko puunuiton mahdolliseen seisahdusaikaan tai varhaisiin aamutunteihin. Muutamat kalastuspaikat ovat sentään puilta suojassa. –

Siinä toivossa, että nämä esihuomautukseni ovat voineet arv. lukijain mielenkiintoa niin herättää, että he ovat valmiit lähtemään kanssani ”Pyhää soutamaan” saan matkakumppaneiltani pyytää suosiollista yhteistyötä retkellä.

Jonakin kauniina elokuun päivänä, jolloin tuulenhenki käy lännestä tai luoteesta taivaan ollessa hienossa pilviverhossa, ja ilma on muuten mieluummin viileätä kuin helteistä – mitkä olisivat ihanteelliset ilmastosuhteet, mutta usein saa tyytyä huonompaan – alamme varustautua matkaa varten.

Huolellinen urheilukalastaja tietysti ensi työkseen tarkastavat tamineensa, ovatko ne kunnossa. Niihin kuuluu 3 vapaa – neljäskin on hyvä varalta – rullineen, heittoliinoineen ja -siimoineen sekä onkineen. Onkivarastossa tulee olla ennen muita noita Oulujoessa tavallisia, parhaimmalla menestyksellä käytettyjä lajeja: Silver Grey, Black DR sekä Jock Scoll, kaikki Dble (Ovals), suuruudeltaan 2/0:sta lähtien pienempään kokoon. Elokuussa ovat n:ot 1 1/2 sekä 2 sopivimmat (ks. Hardy’s Anglers Guide, 1925, Plate 12). Syksyyn mennessä voi 2/0 olla tarkoituksenmukainen. Tässä yhteydessä sopinee vielä mainita, että kaikkien esineiden tulee hyvässä saaliin toivossa olla mahdollisimman ensiluokkaisia, vaikkei silti kalleimpia. Niinpä esim. vapoihin näjden saksal. H. Hildebrand’s Nachtf.:n tuotteet Münchenistä ovat erinomaisia ainakin veneestä ongittaessa, mutta englantilaisia vapoja paljoa halvemmat. Sen sijaan yksinkertainen Royal-Gut on kallishintainen, mutta kokemukseni mukaan suuren merilohen onginnassa se vastaa tarkoitustaan. Sanomattakin on selvä, että varakappaleet kutakin lajia varten ovat välttämättömät. Uistimia tällä retkellämme tuskin vielä tulemme käyttämään, mutta myöhemmin syksyllä ne ovat tarpeelliset. Parhaimmiksi olen havainnut oululaisen liikkeen O/Y Verkon kultasilaiset ”lusikkauistimet” n:o 7, muita mainitsematta. Myöskin amerikalaiset ”puu-uistimet” ovat hyviä, varsinkin keväällä. Lisäksi emme tietysti saa unohtaa noin 1 ½ metr. pituisella varrella varustettua vetorautaamme ja haavia pienempiä kaloja varten.

Lähdemme sitten Muhoksen kirkonkylästä, Suvelamme kotirannasta liikkeelle omalla koskiveneellämme, joka on Niskakosken vesillä tunnetun venesepän, ”Laine-Kallen” tekemä. Sitä ennen olemme kuitenkin vielä viimeisen kerran tarkoin silmäilleet, ettei mitään ole unohtunut: että kaikki edellä mainitut kalastustarpeet ovat mukana, sekä lisäksi, että selkäreppumme vaatteineen, päällystakkimme, eväslorimme ja välttämätön kahvipannumme sekä kalasäkit ovat paikoillaan, samoin kuin venetamineetkin, kuten sauvoimet, kahdet parit airovehkeitä, vetoköytemme y.m. Moottoripurren vetämänä veneemme sitten hyvää kyytiä soluskelee Oulujoen yli Muhosjoelle ja sitä edelleen noin 8 kilom. matkamiesten ikivanhaan Syväyksen venevalkamaan, josta taas Oulun-Kajaanin maantietä nelipyöräisillä ”paltamojen” rattailla ajaa jytistelemme sama 8 kilom. Sotkajärven Ojalaan. Näin olemme onnellisesti saapuneet kalavetemme alkupäähän.

Saatuamme täällä taas veneemme vesille, on ensimmäisiä tehtäviämme laittaa kuntoon vapamme, joita säännöllisesti kolmea kerrallaan pidämme pyydystämässä veneenperässä tuen nojassa. Tähän tarkoitukseen on kaupassa saatavina sopivia pienen haarukantapaisia ruuvilla varustettuja sekä kumilla päällystettyjä esineitä, joita on helppo kiinnittää veneenlaitaan, mutta yksinkertaisempia ja hyviä ovat myöskin kalastajain käyttämät S-muotoiset puunappulat, joita ruuvin varassa tarpeen mukaan voi kääntää ylös ja alas.

Samalla on myöskin soutajamme Pekka saapunut, joka on saanut sanan tulostamme. Hauska jälleennäkeminen. Luotettavampaa luotsia ja uskollisempaa kumppalia halki kosken kuohujen ja kivikkojen olisi vaikea löytää. Sitäpaitsi hän on itse erittäin etevä ja innostunut kalamies ja tunteekin kaikki kalan kulkupaikat, haudat ja karit kuin viisi sormeaan koko kalastusalueellamme. Pekka ymmärtää, jos kukaan, tarkalleen kaikki lohenongintaan kuuluvat seikat ja tietää mitä pyydyslajia kala parhaiten milloinkin syö. Sentähden onkin luonnollisin asia, että yhteistoimintamme ja neuvottelumme tämän kelpo asiantuntijamme kanssa heti alussa on mitä läheisin, ennenkuin lähdemme liikkeelle. – Luotettavia soutajia sekä samalla eteviä kalastajia ovat myöskin Lehon Yrjö ja Janne, joita hyvin voidaan urheilukalastajille suositella. *)

*) Mainittujen soutajien kirjoissaolevat nimet ja heidän ammattinsa ovat seuraavat: Pekka Tuppurainen, torpanomistaja Yli- ja Alipaskon välisellä rantatörmällä; veljekset Yrjö ja Janne Kesti, joista edellinen on peltiseppä omistamassaan Lehon talossa Ojalaan vievän maantien varrella, noin pari kilometriä siitä, jälkimmäinen Ylipaskon niskalla olevan Kestin talon isäntä.

Mutta jopa lipuu veneemme Sotkajärven selkää kohti Ylipaskon kuohuja. Pekka ylä-, minä alahangoissa. Olemme varhain aamulla lähteneet Muhokselta liikkeelle, joten vielä ehdimme yrittää vähäsen myöhäistä aamukalastusta, ennenkuin päivä paistaa suoraan kalan silmiin.

Pian lähentelemme niskavesiä… langat veteen! Läppäämme siimaa noin 15–20 m., riippuen vedensyvyydestä sekä kalastuspaikan laajuudesta. Ylipaskonniska on näköään hyvä paikka, mutta harvoin siinä nykäisyä saa. Komeat lohet kyllä hyppiä molskahtelevat tuon tuostakin, mutta malttavat ihmeellisesti pysyä erillään perhoista. Niin nytkin. Yhden ainoan lohen olen tätä ennen siitä saanut. Mutta tämä olikin tuo merkkilohi, joka samalla teki alkuhypyn Pyhänvesien urheilukalastukseen. Muuhun se ei paljon pystynytkään. Sillä uistimeen tartuttuaan se jotenkin pian antautui, mentyään täyttä kyytiä koskenputousta alas. Pulska 10-kilonen. – –

Mutta tällä kertaa ei mistään apua. On Pienen- ja Isonmerkkikiven niskapuolet, kupeet ja alustat sekä muut taikapaikat vetimillä ja ylempänä tarkoin kopeloitu, mutta tuloksetta. Kolmosten puoleiselle hyvälle kalavedelle emme pääse, kun tukkipuomi on tiellä. Päätämme siis solahtaa Ylipaskon alle. Onnellisesti sivuutamme Niskalouhen eteläpuolitse sekä Kinnusenkiven ja Valkupään pohjoispuolitse. Saavumme Pekan kotitorppaan. Täällä nautimme talon vieraanvaraisuudesta ja odotamme iltakalastusaikaa, joka alkaa noin k:lo 2:lta auringon paistaessa joen yli poikkivirtaan ja vähitellen kalan taitse.

Työnnämme venosemme vesille talonväen saattaessa, johon jo kuuluu kaksi terhakkaa isänsä jälkiä kulkevaa nuorta kalamiestä, vanhempi Väinö jo vankka soutaja sekä taitava koskimies. Kalaonneakin meille toivotetaan, mikä muuten on asiaankuulumatonta, mutta silti luonnollista, koska Pekka kanssani on kadoksissa perheeltään ainakin pari vuorokautta. Soudamme navaksi kohtalaisen virran toiselle puolen, koetellaksemme Suojushautaa ja siitä karin selitse Hiuteeseen, jossa on kalavettä Myllyputaansuuhun saakka. Merkillistä, ihanteellinen kalapaikka, mutta ehkä liian syvä… Vain kerran yritti, mutta siihen se jäi. Alaspäin paremmin toivein!

Perhot veneeseen! AIipaskoon mennä suistutaan. Tuolla on Rusamon vaahtopäinen uhkaava paasi keskellä putousta. Lasketaanko eteläpuolitse kevätväylää vai pohjoispuolitse syysväylää? Edellinen on tukkiruuhkan vallassa, siis selkäpuolta hyökyaaltojen vieritse Kivelänkaarteeseen. Nyt olisi taas kalavettä, mutta tukkipuomi on paraalla paikalla.

Sentähden pujahdammekin joen yli Myllyniemen alle, jonka alustaa tarkoin tutkimme. Vain pienoinen taimen, 2-kilonen, kopeutui onkeen. Parempaa olimme odottaneet, mutta täytyy tyytyä vähäänkin. Kosteen hännillä oleva tuttu Mutahauta on Pekan tietämän mukaan varma lohen oleskelupaikka, jota harvoin tartunnatta tarvitsee soutaa. Mutta nyt se kumma nähtiin: hauta on kalaton tai hautaa visusti olijansa. Ei yritystäkään.

Näin olemme tulleet Vilponsuvannolle, joka noin 3–4 kilom. milloin tyynempänä, milloin vuolaampana virtailee aina Pällin vesille saakka. Se tarjoaa hyvin monta kaunista kalastuspaikkaa, mutta myöskin usein kiusallisia pettymyksiä. Tätä saamme nytkin kokea.

Viimemainitulta Mutahaudalta pyörrähdämme jotenkin noloina joen etelärannalle Klemetinniemen kärjen kuveti sen kosteeseen, soluskellen hiljalleen Hultinkorvaan saakka. Vedet on kuin luotu kalan asuinpaikaksi, ja monta hauskaa muistoa niihin liittyykin: useat vankat taimenet ja pienemmät lohet ovat joutuneet saaliiksemme, mutta suuremmat ovat nykäisyllään vain ärsyttäneet intohimojamme… harmillista kyllä! Niin kävi nytkin. Rulla vongahti yhtäkkiä irti kuin mikäkin ikiliikkuja, mutta asettui taas siinä tuokiossa. Kala oli irti. Ei auta muu kuin etsiä uusia apajia.

Tulemme niin Hultinkosteelle ja Hultinrannetta edelleenKorkeamaan lähettyville. Näillä vesillä nousee kalastusintoni aina kiehumapisteeseensä. Ja miksei se niin tekisi!

Kun takavuosina noudin tänne ensi kertaa Jussi Keinäsen kanssa, kohtasi meitä odottamaton yllätys. Se oli siihen aikaan, jolloin omalla veneelläni en vielä retkeillyt, vaan käveltyäni kesähuvilaltani Pyhänsivun Nykyriin tutustuin mainittuun vanhaan uistintekijään ja -mieheen. Teimme yhdessä ensimmäisiä kokeiluja perho-ongillani… ja erinomaisella menestyksellä! Niinpä koetimme Hultinvesiäkin. Menimme vanhan ystävällisen Hultin isännän puheille – hänkin monessa ryöpyssä koeteltu kalamies – ja mielemme paloi tietysti hehkuvasta kalakuumeesta. Levähdettyämme ja nautittuamme mitä ruumiinravintoon kuuluu pitkän matkamme jälkeen, isäntämme huudahti: ”Lähtekää jo toki, hyvät ihmiset, kalalle: tuosta kotirannastani Selkäkiven kosteelta saatte varmaan lohen noilla tamineilla.” Eikä meitä tarvinnut monta kertaa kehoittaa. Pian olimme vesillä soutamassa sovittuun suuntaan.

Tuskin ehdittyämme määräpaikkaan vaparullamme parahti ankaran nykäisyn johdosta. Siinä tuokiossa tartuin vapaan käsiksi, tehdäkseni välttämättömän vastaotteen, ja paiskasin toiset vavat veneeseen, latvat soutajaan päin, jotta hän lappaamalla molemmista langoista yhtaikaa niin pian kuin mahdollista saisi perhot pois vedestä. Mutta silmänräpäyksessä oli siimani, noin 100 m., jo melkein suhahtanut rullalta, ja samassa näin suuren lohen toisella puolen jokea viistoon edessäni hyppelehtivän tukkiruuhkan niskassa, syöstäkseen kovaa putousta alas. Sinne meidänkin piti suinpäin ehtiä lohen perään, jos tahdoimme sitä vielä nähdä. Lankaat sisään, minkä ennättää! Muuten puuttaa pohjakiviin, ja lohi on samalla irtautunut ongesta tai katkaissut vehkeet. Onnistumme saamaan kalan läheisyyteemme ja langankin taas kireälle. Näin soluskellaan hyvää vauhtia Vetokoskea alas, kala pohjavesillä joko veneenperän kohdalla tai vähän sen alapuolella, ja siima aina tarpeellisen lujalla kohtisuoraan kalaan sen liikkeitten tuntumalla. Jo yrittää lohi äkäytyä pohjakosteeseen, mutta lujemmalla otteella ja samalla kovemmalla soudulla veneenvauhdin hiljetessä saamme kalan taas liikkeelle virtaan. Veneen pitää näet aina olla kalan yläpuolella vastavirtaan päin; jos se pääsee livahtamaan alapuolelle, on peli aivan sattuman varassa tai tykkänään menetetty. Sentähden on soutajan työ mitä suurimpia voimanponnistuksia vaativa sekä vavanhoitajan huomio ylimmilleen jännitetty, samalla kun tämä edelliselle antaa varmat määrätietoiset komentonsa kuin konsanaan tulisessa taistelussa.

Tätä menoa kestää joen syvintä uomaa, ”kuninkaanväylää” pitkin toista kilometriä, ja joskus näemme jo lohen pyrstön leijailevan vesikalvossa, mikä osoittaa, että se rupeaa väsymään. Koetamme ohjata sitä Maijankiven kosteelle sekä sitä tietä mahdollisesti rannalle ja vetokoukullamme kuiville. Mutta eipä kala vielä antaudu. Nähdessään matalikon tulevan vastaan se syöksyy taas virransyvennyksiin, ja me olemme valmiit uusiin seikkailuihin.

Ei muuta kuin nopea alaslähtö, ja entisen kahakan jatkaminen. Mutta voitonvarmuutemme alkaa jo vähin masentua, sillä kala näyttää vielä vallan voimakkaalta, ja olemme jo noin pari tuntia sen kanssa taistelleet. Sentähden saattaa helposti tapahtua, että joku paikka pettää, pitkästä hankauksesta koukku lohen suussa väljenee ja livahtaa pois, tai muuta arvaamatonta onnettomuutta. Olemme jo Kokon-kosteen hännillä, ja kala näyttää tulevan taas tyynelle matalalle vedelle. Näemme sen nyt aivan selvästi. On jotenkin väsyksissä, suuri mätilohi. Tulee jo joskus lähelle veneenperää vetokoukun ulottuman päähän, mutta keulapuolesta Jussi sitä ei tavota. Näkökin vähän pettää, ja tuo vetorautakin on hieman outo vehe. Annapa olla arina, niin jamautuisi kiinni. Turhaan meni nytkin hyvä yritys. Kala suuttui ja lähti virtaan.

Alamme olla jo noloina. Ei tästä tule mitään. Jussikin saa puoleltani hitaasta saamattomuudestaan aika letkauksia, jotka hän merkillisen kylmäverisesti nielee. Mutta eipä ole aikaa pitkiin mielenpurkauksiin. Kala viillettää taas poikki joen ja alas Riihikaria Vilponojan suuhun. Täällä on tyyniä syviä maauria. Ehkä kala luulee olevansa selkävesillä, mutta töksähtääkin rantahiekkaan. Niin kävikin. Muutamia kierteitä tehtyään se viimein aivan helposti tulee, luultavasti pitkällisestä mellakasta jo pää pyörällä, ulottuvillemme. Selkäevien kohdalta Jussi sen nyt helposti koukulla nykäisee maalle, jossa kalan vastarinnasta mukautua sille aivan outoon olotilaan pian tehdään loppu. Lohi on sittenkin veneenpohjallamme, kaunis 16-kiloinen. Mutta kestikin sen kanssa otella noin 3 tuntia, 3–4 kilom. taipaleella. Luulimme kalan jo vievän meidät Pällin alle, mutta talttui sentään noin puoli kilometriä siitä.

Kaunis palkkio ja sanomaton tyydytyksentunne kovimman jännityksen jälkeen. Nyt se laukesi levolliseen, ilosta ailahtavaan mielentilaan, jolle kaikki maailmanmurheet ovat vieraat. Siinä juuri onkin urheilukalastuksen suuri sielua- ja ruumistavirkistävä merkitys, jonka rinnalla kaikki kylpylaitokset ja parantolat ovat vähäarvoiset. Mutta saadaksemme elimistömme taas täydelliseen tasapainoon, sydämentoiminnan entiselleen, tulee kalastajan muistaa soutajaa ja itseään sopivalla virvokkeella. Paljon siinä sitten muistellaan taistelun yhteisiä yksityiskohtia ja monet niistä eletään uudestaan täydellisessä sopusoinnussa. Pienimmätkin soraäänet ovat ilmaan haihtuneet. Suloinen, raukaiseva tunnelma, jolle vielä makeat henkisavut antavat omituisen viihdytyksen, lisäten hyvinvointia. Viehättävin lepohetki kauniissa luonnonhelmassa.

Mutta eipä kuitenkaan ole aikaa vallan pitkään kotvailuun. Tuossahan matkailijavene Vaalasta meille parhaaksi jo soutaa sujottaa. Kiidämme veneen kupeelle, nostamme kalamme siihen ja niin se pääsee vielä samana iltana itselleen ja muille kummaksi vasta nousemiaan vesiä alas tällä merkillisellä kyydillä suoraan – jääkellariin!

Nousemme sitten, Jussi ja minä, minkä ennätämme, taas takaisin Hultinvesille. Käväisemme talossa, kertoaksemme hyvästä saaliistamme ja vaivoin ehtiäksemme käydä eväihimme käsiksi, kun uudelleen lähdemme alas äskeisiä vesiämme. Tuskin olemme saaneet lankamme suoraksi, niin tarttuu komea taimen, jonka pitemmittä mutkitta otamme veneeseemme. Jatkamme sountiamme, ja vähäistä alempana päivällistä ottopaikkaa on lohi taas kiinni. Sama menettely kuin silloinkin. Tapahtui kuitenkin pieni kommellus: toisen vavan onkea emme ehtineet ajoissa saada veneeseen, vaan se tarttui pojaan ja sinne jäi mylläkässä näpeä S:r Grey, mutta kalan saimme, joka tällä kertaa vei vain Kukkosenrannalle. Se oli 8-kiloinen. Palatessamme oli päivä jo mailleen mennyt. Vieraanvaraisessa Hultissa näimme hyviä unia edelleen lohien hyvistä tarttumisista. –

Tällaista oli mielessä siinä Pekan kanssa soudellessa. Ei ole kumma, että alkoi ikävystyttää, kun ei mitään kuulunut. Eikä lopultakaan kuulunut. Sanotaan, että viime vuosina, kun kalastajat ovat lisääntynyeet, kala on noiduttu ottamasta pyydyksiä. Hultinranta ei anna enää mitään, tai jos aniharvoin antaa, silloinkin mitättömiä sinttuja.

Niinpä annammekin solahtaa Korkeamaan kupeelle, jossa toisinaan käypi onkeen. Sievältä vesi näyttää, mutta eipä ole ottajaa. Sentähden päätämmekin jo laskea maihin noin 3 t. kestäneen soudun jälkeen. Korkeamaan rinteellä on vanha tuttu käyntipaikka. Siihen mukavasti koetamme majoittua, ja pannu tulelle!

On muuten hauskimpia elämyksiä näillä kesäisillä retkillämme tuo kahvinkeitto joen vehmaisilla rantamilla. Niin hyvältä ei missään tämä herkkujuoma maistu, johon lienee sekin syynä, ettei sitä osata muualla niin hyvin keittääkään. Kirkas juokseva jokivesi on paras nektari sen sisällyksessä. Mutta Pekalla on lisäksi omat salaisuutensa sen valmistamisessa. Nuotionlaittoonkin vaaditaan suurta taitoa ja kokemusta. Sopivat sytykkeet, sopiva paikanvalinta. Tärkeintä lienee sittenkin, etteivät koskaan juojatkaan ole paremmalla päällä nauttiakseen elämästä ja sen niin vähäisillä keinoilla tarjoamista viehätyksistä.

Mutta aika kuluu ja aurinko on jo vaipumaisillaan metsän taakse. Vesille miesten mieli.

Samassa huilaamme jo Vetokoskea alas, heitämme onkemme veteen koetteeksi Kukkosenrannalla ja mennä huristamme joen yli Patakiven alle. Täällä on syviä uria, lohen mieluisia nousupaikkoja aina seuraavaan kariin saakka, jonka alla taas on Mustosenkoste, ulottuen Klemetinniemeen. Pekka kehuu näilläkin vesillä usein kaloja kopeutuneen, vieläpä oikeita köriläitä, mutta omasta kokemuksestani ne ovat supistuneet pienehköihin taimeniin. Sitävastoin Klemetinniemen alla oleva Klemetin pellonkuve, joka jatkuu Klemetinrantaan asti, on Vilponsuvannon paraita kalavesiä, mikäli olen havainnut. Mutta usein sitäkin saa tyhjänä soutaa. Vedenolijat ovat oikullista väkeä. Monta kaunista merilohta olen kuitenkin näiltä apajilta vetänyt. Paraat saaliini täälläkin kuuluvat Jussin aikoihin.

Muistan erittäin erään silloisen seikkailun, joka on pysyväisesti jäänyt mieleen. Nousimme aamupuhteella Pällin alta Klemetinniemeen saakka. Syksy lähenteli jo syyskuun puoliväliä. Tukinuitto oli tavallista vilkkaampi. Lähdimme puheenalaista kalavettä alas soluskelemaan. Selkävesien hänniltä otti lohi ja hyökkäsi heti väylälle, jossa puunmeno oli sietämättömän tiheätä. Jotenkuten voimme sentään tukkien välitse pujotella venettämme ja lankaamme kalanuinnin mukaan. Meneskelemme siten virran mukana ja tulemme Maijankiven kosteelle, johon lohi äkäytyi. Koetimme sitä saada liikkeelle, mutta kaikki yrityksemme ovat turhia. Paikka on tavattoman syvävetistä, etteivät mitkään keinot, airon- ja sauvoimenpärskeet, tepsineet. Ollessamme siinä neuvottomina, mitä tehdä, tuli uusi ikävä yllätys. Joen peittivät ikäänkuin kantena tukit yhtäkkiä vähän matkaa meitä ylempänä ja lähestyivät ryskien uhkaavasti. Ei mikään vene olisi niiden painostusta voinut kestää, pyydyksistä puhumattakaan. Silloin viime hetkessä lohikin taipui ja ui läheiseen rantapoukamaan, jossa tyynesti voimme odottaa, siksi kun tukkilaverit olivat ohitse lipuneet. Kalamme saimme sitten aika pian koukkuumme, 12-kiloisen mätilohen. Merkillistä muuten on, että toiset lohet antautuvat muutamissa kymmenissä minuuteissa, kun taas toisia saa tuntikausia väsyttää. Oli omituinen sattuma, että kalamme tuona kohtalokkaana hetkenä oli ikäänkuin lumoutunut yhteen paikkaan. Sanotaan sen silloin olevan kohtisuorassa pohjaa vastaan, pyrstö ylöspäin. – –

Tällä kertaa meidän täytyykin ainoastaan muistoista nauttia. Olemme tulleet Klemetinrantaan, saamatta yhtään nykäisyä. On iltamyöhä ja siltä tuntuu, että miehetkin jo kaipaavat lepoa. Tuossa onkin vanha tuttu valkama, jossa veneemme niin usein on emäpuutaan ja kylkiään kuivannut. Vedämme sen nytkin maalle pitkin pituuttaan hyville teloille. Ei ole saalis suuren suuri: vain pienoinen taimen Myllyniemen alustasta, kuten ehkä muistamme. Siinä ensi päivän tulos, mutta toivossa tulee elää. Ovathan paraat kalavedet vielä koettelematta, jotka eivät koskaan ole pettäneet.

Hyvin, kuten aina, meidät Klemetissä otetaan vastaan. Ei siitä pahastuta, jos talonväen nukkuessakin vähän kopistelemme, sisään päästäksemme. Olemme kuin kotonamme vanhain tuttavain ja ystäväin parissa. Ehditään siinä emännän ja isännän kanssa vielä vähän jutustellakin yöpuulle mennessä…

Koittaa sitten uusi päivä, kaunis ja vilpoisa. Kalamiehen tulee olla aamunvirkku. Sentähden mekin 6 tienoolla työnnämme veneemme taas vesille ja nousemme uudestaan Klemetinniemen kohdalle, josta koeteltuamme eilistä kalavettä pyörähdämme joen eteläpuolelle Korpikorvan alle. Kalastamme siinä Maijankiveen saakka ja tämän alustaa Orikiven tienoolle. Siitä joen yli Hietakeon kupeelle ja sitten takaisin eteläpuolelle Rantalankorvan niskaan. Kierrettyämme karin tulemme Kokonkosteelle. Tämäkin erinomainen kalapaikka, johon liittyy hupaisia jos ikäviäkin kokemuksia.

Olimme kerran Jussin kanssa taas nousemassa alivesiltä. Hän kehui Kokonkostetta, jota vielä en tuntenut, kehumistaan. Heitimme tamineemme yrittämään ja samassa touvasikin suuri kala. Emme sitä nähneet, vaan kaikesta päättäen lohen paraimpia. Hyökkäsi heti selkävirtaan, näköjään alaspäin, ja otin lankaa sisään minkä ennätin. Kerään sitä lohen tuntuman mukaan, mielestäni hyvässä järjestyksessä. Mutta samassa alkaa lanka tuntua kovin raskaalta. Äkäysikö kala pohjakosteeseen? Merkit kuitenkaan eivät siihen viittaa. Kalanliikkeitä, joista tarkalla vavanhoitajalla pienimmistäkin on tuntumuksia, ei voi ensinkään havaita. Alan epäillä pahinta: on puuttanut. Niin oli käynytkin. Soudettuamme selälle ja tultuamme langan kohdalle, missä se kohtisuoraan meni pohjaa kohti, ei auttanut muu kuin väkivoimin vetää sitä ylöspäin. Heittoliina rapsahti poikki. Miten tämä kaikki oli selitettävissä? Ottaessaan kala syöksyi huimaavaa kyytiä alaspäin selkävesiä, vieden lankaa noin 50 metriä. Mutta samassa se meidän huomaamattamme uikin ylöspäin, saaden löysän siimanmutkan tarttumaan pohjakiviin, vettyneeseen tukkiin tai johonkin muuhun sentapaiseen. Harvinaista ja harmillista! – –

Pekan kanssa tätäkin vettä tarkoin ”höyläämme” Hallinkiveen asti, jonka kupeelta kevätkalastuksessa saimme suuren talvikon. Malttaa nyt olla koskematta. Alas siis joenkeskeiselle Riihikarille, mikä on mainio paikka sekin, mutta vielä tulvan vuoksi liian vuolas. Kaksilla hangoilla sentään pysyttelemme apajilla. Monet taimenet se on antanut, kerrankin sangen merkillisen. Jussi oli silloinkin kumppalina. Olimme samasta paikasta jo pari kalaa vetäneet, kun kolmaskin otti ja mennä suhahti kymmeniä metrejä alas. Me perässä. Syvällä rantakosteella se pysähtyi ja rupesi meistä pilkkaa tekemään sopimattomalla tavalla. Ui aivan rannan vieritse uraa pitkin läheiseen korvaan, tehden pienempiä kaarteita sitten selälle ja sieltä takaisin. Tämä uudistui lakkaamatta. Usein kala kulki rantapaasien välisiä ahtaita syvänteitä, niin että oli vaara siiman niihin tarttua. Vihdoinkin erehtyi vedenkalvoon, joten saimme sen koukkuumme, erinomaisen kauniin 12-kiloisen – taimenen. Ei miesmuistiin ole semmoista näillä vesillä nähty.

Nyt ei mistään apua. Kiidätämme joen toiselle puolen Kattilakorvanniskaan ja taas yli Vilpolanojansuuhun sekä Simonkosteelle, tuolle kuululle kalankäymäpaikalle. Yläpäästä se on syvää, mutta hännillä Välikarin lähettyvillä erinomaista perhovettäkin. Pekka pisti tupakan odottaessamme kalanriuhtasua, ja samassa se riuhtasikin, tehdessämme tuon paikalle tutunomaisen kaarteen rantaan päin aivan maakivien vieritse, 6-kiloinen kojamo, jonka pian keinottelimme veneeseemme… Komeampi oli meillä kala Jussin kanssa kerran samassa paikassa yrittämässä. Soudimme koetteeksi Lamminahon pientä päärlynuistinta, joka on tunnetusti hyvä harrille, mutta tapailee sitä lohikin. Sen pian saimme kokea. Tulisella otolla siihen kala tarttui ja vei heti puolet lankaa selkävesille. Mutta tarttuessani vapaan ja ryhtyessäni säännönmukaisiin otteisiin oli lohikin jo irti. Tuo tempaus oli niin juhlallinen, että se poistumattomasti on kiintynyt Simonkosteen mielikuvaani…

Me tyydymme, Pekka ja minä, saaliiseemme ja annamme soluskella Välikarin alle, missä on hyvää kalavettä Pajakorvaan saakka. Sen kärjitse pujahdamme Kassilanrantaan. Tämä on viimeinen Vilponsuvannon ottopaikka, mutta on kuitenkin aivan ensimmäisiä apajia. Tosin suurta lohta en ole onnistunut siitä saamaan, mutta kyllä kauniita taimenia. Sensijaan lohen tehottomat yritykset ovat monilukuiset. Varsinkin alavesillä olevaa Aittakostetta harvoin tarvitsee tyhjänä soutaa. Mutta se edellyttää kuitenkin alhaista vesitasoa, sillä koste on laatuaan erittäin syvä…

Mlutta onpa jo hyvä aamurupeama soudettu ja lepohetkikin virvokkeilleen ansaittu. Kassilakin on tuttu käymäpaikka, johon joskus on yövyttykin. Mutta tällä kertaa syömme eväitämme ja keitämme kahvimme rannalla. Verratonta on luonnon kattama pöytä, joka ymmärtää nauttia sen herkuista…

Uusilla voimilla ja virkeällä mielellä heitämme taas onkemme veteen ja meneskelemme samaa puolta Pikkupälliin saakka; sitten joen pohjoisrannalle Niitynkupeelle sekä edelleen Pällin talon rantavesille. Sieltä kohotaan vähän takaisin ja soudetaan etelärannalle Pällinniskoille, missä on kalavettä Pällinnieluun saakka.

Olin aina pelonsekaisella tunteella odottanut sitä verratonta tilaisuutta, että kalan kanssa olisin saanut lähteä Pälliä alas. Mutta sitä ei ole minulle suotu… Ei tälläkään kertaa. Vain pieneen taimeneen olen saanut tyytyä, mikä siinä tuokiossa on otettu veneeseen. Suurikin lohi on kyllä ollut vähäsen kosketuksissa pyydyksieni kanssa, ei sen enempää. Ehkä se Pällin noususta on ollut niin väsyksissä, ettei ole kyennyt tosi yrityksiin. Ja parasta se lienee ollutkin. Lienee tuossa ”Jumalankin sormi” ohjailemassa kulkuamme, sillä Pälliä alasmennessä huomio ei saane muuhun kiintyä kuin veneessäolijain turvallisuuteen. Siinäkin on jo yltäkyllin. Pällin kanssa ei saa leikitellä. Mielestäni se on peloittavin ja vaarallisin pikkuveneellä laskea koko Oulujoessa. Onnellisesti olemme kuitenkin, Pekka ja minä, alas solahtaneet. Jussi laski aikanaan alkukorvan köydessä, mikä myöskin helposti käy päinsä.

Olemme valmiit alasmenoa varten. Vavat veneessä, latvat selkään päin käännettyinä, etteivät rantamöljään töksähdä. Katsoa vilkaisen vielä Pekkaan, joka siinä tyynenä veneenperän tarkalleen sovittaa määrättyyn suuntaan, muuttaen tätä airoillaan varmasti ja varovasti joka silmänräpäys aina tarpeen mukaan. Hyvästi Vilponsuvanto! Jo Pälli nielee. Vesi on siksi korkealla, että voimme laskea eteläpuolitse, kevätväylää Tuomaankorvan kuveti. Näin vältämme syysväylän ikävän ”mängän”, jolla on se ominaisuus, että se kuin mikäkin mustekala monilukuisilla lonkeroillaan keskellä kovimpia kuohuja imee veneen itseensä, niin ettei pääse hetkiseksi tikahtamaankaan, jos ei ole oikein arvannut ohjata purtta. Mutta mepä emme antaudu tuon vetehisen syleilyyn, vaan mennä viiletämme pulskasti sivu sekä kaartaen rantapuolen alempana olevia karikkoja ulostamme selemmäksi hyökyaaltojen välistä rauhallisempaa uraa pitkin suoraan alas Ahokorvankaarteelle.

Jumalan kiitos! Pälli on taas voitettu, kuten aina usein ennenkin. Sen alisilla vesillä, mainitulla kaarteella heitämme heti vehkeemme pyytämään, josta usein ottaa. Minä kuitenkin olen saanut tyhjää soutaa. Sentähden oitis pujahdammekin joen yli Honkalankarin alle ja sitä koeteltuamme annamme solua Ollinsuvannolle Myllykosteelle.

Tässä voimme esityksemme hyvällä omallatunnolla alkaa uudella luvulla, samalla kuin Pyhäkosken urheilukalastuksessamme on alkanut uusi rikkain vaihekausi. Pyhävesistä puhuttaessa tahtoisin ne jakaa kahteen toisistaan hyvin eroavaan alueeseen: Pällinylisiin ja Pällinalisiin vesistöihin. Pälli on näet niin sanoakseni tuollainen vedenjakaja, joka kalamaailmassa tekee melkein samanlaisen kokokäänteen, kuiun mainitsemamme esikuva vesimaailmassa. Pällinylisiä vesistöjä olemme mekin matkallamme tähän saakka soutaneet, ja aika huonolla tuloksella. Kyllähän näistäkin, kuten olemme nähneet, voi toisinaan hyvänkin saaliin saada, mutta toisella kertaa taas näkee senkin kumman, ettei kuulu nykäisyäkään ennenkuin Pällin alla. Tätä vettä kalastaja sentähden odottaakin kuin päivännousua, tahtomatta Vilponsuvannonkaan edellämainittuja kalapaikkoja kokonaan koettelematta sivuuttaa. Varsinkaan vähänveden aikana hänen ei tarvitse tätä yritystään katua. Mutta toista ovat Pällinaliset apajat. Niissä kala ikäänkuin pusertuu paljoa ahtaammalle ja kohtaa harvassaolevilla pienillä kostevesillä helpommin korkeallakin vedellä onkitamineet, samalla kun se kovien ponnistusten jälkeen päästyään kiehuvasta koskesta viihtyisään lepopaikkaan ehkä ennemmin vihanneekin noita rauhanhäiritsijöitä. Tämän tosiseikan olen puolestani mitä runsaimmassa mitassa saanut kokea.

Ensimmäiset kauniimmat muistoni Pyhältä liittyvätkin juuri Ollinsuvantoon. Sattumalta tulin Jussin tuttavuuteen, ja niin päätimme koetteeksi uittaa perhojani Pällinalisilla vesillä, siihen aikaan vielä aivan tuntematonta lohen pyydystämistapaa noilla tienoin. Kävelimme yhdessä 10-kilometrisen taipaleen Muhoksen kirkonkylästä Pyhänsivun Nykyriin ja sieltä joen yli Ollin taloon, jossa silloin majailin. Hyvissä ajoin iltapäivällä tulimme kalavesille.

Oli elokuun loppupuoli. Kesäistä lämpöä uhkuva ilma. Sataa tihuutti hiljalleen, ukonpilvi nousemassa kaakosta. Tuskin saan kolme vapaani täyteen pyyntikuntoon ja lähentelemme Jussin osoituksen mukaan parasta kalapaikkaa, jonka hän vanhana uistinmiehenä tarkalleen tunsi, niin jo hypätä pärskähtää lohi vedenpinnalla ja on samalla kiinni perhossani. Tämä oli täydellinen yllätys niin vavanhoitajalle kuin airomiehellekin. Oli siinä heti aika mellakka, ennenkuin sain Jussin täysin tajuamaan, mitä hänen piti tehdä, tottumaton kuin vielä oli tämäntapaiseen asianmenoon. Hyvin siinä kuitenkin selviydytään, ja kilometriä alempana Hyvölän-rannassa onnistumme koukkuamaan rantahiekalle ensimäisen Pyhäkoskella perho-ongella saadun merilohen, kauniin 13-kilosen.

Tämä antoi aimo sysäyksen jatkuvaan kalastusintoomme sekä vuosikausia sittemmin koeteltuun ystävyyteemme. Lukemattomat ovat ne lohikontit, joita Jussi täältä hikipäissään sai kantaa retuuttaa Muhoksen kirkonkylään. Emme saaneet saalistamme aina ”Turistillakaan” alasmenemään, ja mikä merkillisintä: emme ymmärtäneet silloin vielä kalaveneellämme pitemmittä mutkitta laskea Pyhänvesiä suoraan kotirantaani sekä samalla rikastuttaa kalakuormaamme uusilla Pyhän antamilla tulokkailla. Perussyynä tähän kuitenkin oli se, että Jussi ei uskaltanut tuohon kyytiin lähteä, niin koskentörmällä syntynyt ja ikänsä kasvanut kuin olikin, ja se meistä viimein tekikin eron. Luontainen kalastusvaistoni ja kokeiluintoni saivat minut itsestään tutustumaan Pekkaan, jonka kanssa olen sitten Pyhät jos Vilpotkin laskenut. Mutta aina nuo edelliset koevuoteni pysyvät edelleenkin rakkaimpina muistoinani urheilukalastusajoiltani. – –

Tällaisen mielialan vallitessa saavuimme, Pekka ja minä, Ollinsuvannolle. Vakaumuksemme oli, että nyt jos koskaan täytyi lohen ottaa, oltiinhan koko Oulujoen miltei paraimmalla kalavedellä. Suurpyhän noustuaan kala siinä halusta levähtää pitemmänkin ajan, ennenkuin lähtee voimiaan taas koettelemaan Pällin kuohuissa. Suvannon laatukin on sellainen. Sopivan virrankäynnin ohella pohjakarikko on erinomaisen tasaista ja sieväkivistä, vaihdellen matalikoista syviin poukamiin ja nousu-uriin, joissa on hauskoja tyyssijoja. Että koste on mieluinen olinpaikka, sitä osoittanee sekin, ettei kaloja missään muualla näe niin runsaasti hyppivän. Joka kerta olen Ollinsuvannolla nähnyt lohien ylentävän. Mutta varmimpana merkkinä näiden olemassaolosta ovat kuitenkin tiheät tarttumat. Odotuksemme tässä suhteessa ei nytkään pettänyt.

Ajantieto osoitti iltakahdeksatta. Teki jo halu laskea maihin ja tutulla Myllyapajan valkamalla ryypätä kupponen lämmintä, mutta mieli ei malttanut. Kovin syyhytti kalavaistomme... Olemme valmiit kaiken koetellun kalastustekniikkamme mukaan. Pekkakin yrittää parastaan, kierrellen kaarrellen karilta ja haudalta toiseen...

Jopahan rantauralta jämähti. Saamme samassa tuokiossa toiset vavat veneeseen, ja niin alamme tavallista peliämme. Lohi tällä kertaa ei pidä erityistä kiirettä, vaan näyttää ensin ikäänkuin tunnustelevan, mihin viettelykseen se nyt osui erehtyä. Siinä vain uida lekuttaa hiljalleen syviä pohjavesiä, tulematta näkyville. Mutta alkaapa suututtaa tuo lakkaamaton kiinteä kosketus leukapielessä. Siitä on loppu tehtävä. Kun surahtaa muutamia kymmeniä metriä alemmaksi vielä syvempiin selkähautoihin, niin kait tuosta kiusankappaleesta pääsee erilleen. Näin joudumme silmänräpäyksessä Myllykarinalustalle ja tässä vähän luovailtuamme sivu Nykyrin rannan taas Kokko-ojansuuhun. Nyt kala aikoo syvillä kosteen hännillä levähtääkseen pysähtyä jurottamaan, mutta saamme sen kuitenkin taivutetuksi virtaville väylävesille. Täten pääsemme onnellisesti Nissuksenkorvanniskaan ja sen alustalle, jossa lohi jo oireilee väsymystä, antautumatta kuitenkaan vielä ylettyville. Alas vain yli joen Raivionrannalle sekä edelleen alakorvan niskati Hyvölän-rantaan. Tässä on erinomainen, sievä hiekkarantainen koste, vartavasten luotu kalanottopaikaksi. Monet lohet siinä onkin kuiville saatu, Jussin kanssa jokainoa Pällin alavesiltä ottaja. Pitemmälle emme olisi uskaltaneet lähteäkään, sillä olisimme silloin jo joutuneet Suurpyhän puserruksiin. Pekan kanssa ei ole tästä pelkoa, mutta eipä ole muutenkaan enää tarvis kauan kalan metkuja sietää. Tuossa pyrstö jo pieksää vesikalvoa, ja samassa selkäeviin tarkkaan tähdätty vetokoukkukin lennättää kalan rantahietikölle, komean 14-kilosen mätilohen.

On jo myöhäisen elokuunillan syyspimeä. Kolmatta tuntia on taistelu kestänyt. Tyytyväisinä hyvään saaliiseemme päivän niin monien elämysten jälkeen vierasvaraiseen, ystävälliseen Hyvölän taloon korkealla rantatörmällä, joka on meille ennestään varsin tuttu, Suurpyhän vetimillä. Talon nuoriväki oli mielenkiinnolla jo pitkät matkat seurannut otteluamme ja ilmoittanut tulostamme. Saamme kalamme viileään kellariin.

Hyvölä on hyvä urheilukalastajan majatalo niin asemaansa kuin tarjoomaansa viihtymykseen nähden. Myöskin alempana sitä on erinomaisia ottopaikkoja. Sentähden päätämmekin jonkun aikaa pitää paikkaa päämajanamme ja viivähtää, tarkoin koetellaksemme läheisiä kalavesiä.

Makean yöunen jälkeen heräämme 5 tienoolla, kun talonväkikin alkoi liikehtiä. Kalastajan tulee olla varhain vesillä. jolloin nämä vielä ovat tukeista vapaat. Olemme kahdenvaiheilla, lähteäkö ylös vai alas. Valitsemme edellisen suunnan, parsiaksemme siis eilistä reittiämme. Pekka sauvoo yksin veneen, ja minä kävelen rantapolkua taas Ollinsuvannolle kilometrin toista.

Pian olemme tutuilla vesillä. Olemme juuri solahtaneet Myllykarinalustalle, kun suuri lohi tapailee perhojamme. Ei saa suuhunsa… On jo kaksi kertaa yrittänyt. Jännityksemme on korkeimmillaan. Jopa narahti rulla, Silver Grey oli kovin houkutteleva, kuten eilenkin.

Samassa saimme hyvän lähdön pikemmin, kuin olisimme arvanneetkaan. Tällä kertaa kala ei ensinkään vitkastellut, vaan hyökkäsi heti selkäväylälle. Me perässä, kuten viime kerrallakin, sillä erotuksella vain, ettei nyt ollut lepohetkiä, vaan suoraapäätä alas, minkä ennätimme. Näin olimme pian jo Hyvölän-rannan kohdalla. Koetimme siinä kalaa houkutella tunnetulle rantakosteellemme, mutta ei mistään apua. Se kiitää kuin mikäkin huimapää edelleen pääväylää. Tulee auttamatta Suurpyhän lasku… Antaa solua vain... Kaikki paraimmassa järjestyksessä. Lohi näyttää meille tiensuunnan, uurtaen pohjavesiä veneenperän tienoolla. Tuossa on kovin suun hyökyaalto… täytyy vähän kaartaa… Lanka aina säännöllisen kireällä, Näin meneskellään ensin Hyvölänkosteen hännäti halki Sirinkarin sekä Harrinkarin apajan kuvetta saman karin alustalle. Nytkään syvemmällä tyynemmällä rantauralla kala ei matkallaan vielä höröstele, vaan painuu väylälle sivu Jämsänkorvan. Sitte läpi Tahvolan kuohujen Mängänkarin eteläpuolitse joen yli Halinsaaren niskakosteelle… Alkaa jo päätä puistattaa… Kyllä olemme hullunkyydissä… Mutta jopa suvaitsi virmapää pysähtyä lepäämään, minkä aselevon me venemiehetkin sangen mielellämme hyväksymme. Jos kalalla on ollut täysi työ, on meilläkin.

Nyt se äkäysi. On kuin ankkurissa. Mikähän liekin sitte köriläs… emme ole nähneet. Tiedämme hyvin, ettei kalalla nyt ole kiirettä, kun kerran on löytänyt sopivan lepopaikan. ”Siinä se jöröttää vaikka maailmanloppuun asti”, sanoi Pekka, sytytellessään piippuaan pitkästä ajasta. Monta hauskaa kalakaskua on muistossamme samanlaisesta tilanteesta.

Niinpä nyt elävästi palaa mieleemme Niskakosken vesiltä juttu eräästä englantilaisesta, joka Koveron Multikorvan niskassa koko yön nuotion ääressä sai odotella lohen jomotusta, ennenkuin sai sen taas liikkeelle ”paperivehkeellään”1) y.m. kurilla sekä vihdoin – veneeseensä. Me kuitenkin olemme varmasti päättäneet, ettemme hinnalla emmekä millään jää tähän iltapimeää odottamaan. Onhan vielä varainen aamupäivä. Sen sijaan käytämme suotua lepoaikaamme rattoisiin Halinsaaren niskakostetta koskeviin muisteluihimme.

1) Sopiva paperiliuska, esim. sanomalehtipaperia y. m., pujotetaan ensin vapaa myöten siimaan saakka ja sitten tätä pitkin vesirajaan, josta se edelleen uppoaa suoraan kalan selkään. Tämä ”kummitus” kuuluu ehdottomasti saavan kalan liikkeelle. itse sitä en ole tarvinnut koettaa.

Halinsaaren niskakoste on muuten mieluisimpia lohen lepo- ja käymäpaikkoja Suurpyhän ylipäässä, joka suunnalla kiehuvan kosken ympäröimänä. Kalan pakostakin täytyy puheenalaisessa kosteessa joksikin aikaa pysähtyä, kiivettyään lakkaamatta noin 10 kilom. vaivaloisinta vastamäkeä. Usein olemme nähneetkin sen ikäänkuin kiehuvan lohista. Merkillistä kuitenkin on, että kala näyttäessään itseään vesikalvossa harvoin välittää sille tarjotuista syöteistä. Tultuaan erittäin hauskalle vedelle, nauttinee lohi siinä määrin luonnon viehätyksestä, että tulee aivan kylmäksi kaikille elantotarpeille. Tämän olemme usein saaneet kokea. Vaikka olemme tamineitamme muutelleet, onkivehkeitä, uistimia y. m. toinen toistaan kauniimpia, ei mistään apua. Lohen otollakin on oma aikansa. Mutta onpa yrityksiäkin sentään ollut lukemattomia tällä apajalla, toiset iloisia, toiset taas surullisia. Monta olemme kalaa siihen tuoneet, monen kanssa lähteneet.

Muistamme kerrankin kun lohi otti ja samassa viedä suhautti siimaa noin sata jardia rullalta, niin että vähän paksua suojalankaa pohjalla vain oli jäljellä… Minkä neuvon nyt hätä keksii? Koetin sormillani vähäsen pitää vastaköyttä… Tuhma keino. En huomannutkaan, että vavanlatva samassa meni suoraksi ja… rapsaus… heittoliina poikki! Tuumimme Pekan kanssa, että jo pitäisi tämä elinkeino heittää sikseensä, kun sitä ei kuitenkaan osaa. Niinpä kylläkin – Toisella kertaa tarttuu siivompi kala. Luovailtuaan aikansa kostevesillä Halinsaaren putaaseen saakka jo hyökkää koskeen Halinsaaren kuveti. Mutta menipä liian lähelle vähän alempana olevaa tukkiruuhkaa, meni rannalta pistävän tukin alle ja samassa oli siimakin siinä kiinni. Hyvästi kaunis kala! … niin varmasti luulin. Mutta Pekkapa ei ollut neuvoton. Silmänräpäyksessä hän hyppäsi maihin ja sai tuon ikävän puun irralleen ja langankin. Minä kerään sitä minkä ennätän ja merkillistä – kala on vielä kiinni. Oli pohjakosteessa jurraillut tuon kohtalokkaan hetken… ja Pekan vetokoukku teki siitäkin pian lopun… lihava 10-kilonen.

Toisen kerran taas tarttui meille Ollinsuvannolta lohi, jonka kanssa niinikään tulla keinottelimme Halinsaaren niskakosteelle. Ei viipynyt silloin tässäkään, vaan ennenpitkää pujahti koskeen ja niin mennä huristettiin Häikiönojelmuksen keskiväyliä, missä Suurpyhän valkopäät mahtavimmin pauhaavat. Pimeäkin alkoi jo hätyyttää. Mutta vielä on Pekan silmä tarpeeksi tarkka näkemään, missä aallonharja, missä kivipaasi kuohuun puhkeaa, jos minussa vain on kalanhoitajaa. Näin lähennellään Oksankorvan niskavesiä. Joskus vilahtaa jo tavattoman leveä pyrstö kuohujen seasta. Kala näyttää veneen mukana maatuvan pienelle kostevedelle... Turha toivo. Samassa hyökkääkin se taas väylälle läpi ammottavien kuilujen sivu Yölinnunkallion Huoseusniemen kupeelle. Tässä vasta pysähtyy syvään tyynempään rantauraan, nähtävästi vallan väsyneenä. Mikä ei ole tosin kummakaan, sillä onhan tätä kamalaa menoa jo kestänyt kolme kilometriä ja yhtä monta tuntia. Mielemme jo ailahtelee varmasta toivosta että tuo peto viimeinkin sentään saadaan. Syyspimeän takia, missä synkät rantakuusetkin päivänkiloa varjostavat, emme voi kalaa vesikalvossakaan erottaa, emme muuta kuin siiman, missä se vielä noin pari metriä rannalta kohtisuoraan painuu veteen, heittoliinan yläpää näkyvissä. Koetan kalaa taivuttaa lähemmäksi vetokoukun ulottumille kaikin voimin. Luotan täydellisesti verekseen Royal-Gutiini. Samassa tunsin nasauksen… Katkesiko se sittenkin? Ei, koukku lipsahti irti leukapielestä… Sinne lohi jäi ollessaan jo melkein kattilassa. Emme saaneet sitä vielä punnita, mutta arviolta otteista päättäen 25-kilonen. Sanomaton pettymyksentunne ja apea mieli, jonka jokainen kalastaja omasta kokemuksestaan tietää. Olisi sittenkin pitänyt hellävaroen kalaa pitää. Eipä auta muu kuin tyhjänä palata vielä Hyvölään yöpuulle. Pekka milloin vetää, milloin työntää venettä köysin ja sauvomin. Nousu on kovin vaikeaa, varsinkin kun tulvavesikin on vielä rantapuita myöten, jotka siellä täällä ovat tien varrella esteenä. Minä kävellä kompuroin, rantatörmää. Iltayöstä nukahdamme voimistuaksemme uusiin seikkailuihin…

On taas lohi kiinni. Tarttui Raivionrannan hänniltä Hyvölänkorvan niskalta, jonka jo tunnemme. Pekka virkkoi: ”Kovin kihelmöi kouransilmää. Kyllä se tuosta viime haudasta vetimiltä ottaa.” Niin tekikin, tällä kertaa uistimeen. Heti näemme, että olimme yhtyneet oikeaan ukkokalaan… Mennä syöksähti ensin väylälle, missä teki merkillisiä temppujaan, milloin mihinkin suuntaan, että siima oikein höyrynä suhahteli, jota en koskaan ennen ollut havainnut… Olipa siinä aika virtahepo! Talttuu lopuksi kuitenkin alas menemään. Tulemme niin jotenkuten Halinsaaren tienoolle, sekä edelleen samaa reittiä, kuin äsken, Oksankorvan yläkosteelle. Tässä vasta seisoi 3-tuntisen matkan jälkeen, jossa pian saimme sen koukkuumme, 18-kilosen kojamon, iltapimeässä. Jätimme veneemme kaloineen aamua odottamaan. Helpolta nyt tuntui paluu majataloomme – –

Näissä muisteluissamme oli ainakin puoli tuntia kulunut. Olimme melkein unohtaa nykyhetken tilanteemme Halinsaaren niskakosteella, johon kalamme äkäytyi. Se on vieläkin kuin puutossa, pieni siimantuntumus vain, että sen uimukset elävät... Mitä tehdä? Odotammeko vielä vai koetammeko ajaa sen liikkeelle? Vihdoin sovimme viimeisestä vaihtoehdosta, vaikka silläkin on varjopuolensa. Kovassa koskessa voi sattua sellaisia kohtauksia, joita ei edeltäpäin voi aavistaa. Mutta pikemmin siellä kala kuitenkin väsyy, josta kaikki riippuu. Heitämme kiviä veteen, pärskytämme airoilla, sauvomalla… Jo liikkuu… Kiitää virtaan. Me seuraamme joutuin mukana. Kaikki näyttää hyvin käyvän. Mutta yhtäkkiä keskellä kovinta väylää lohi pysähtyy näkymättömälle pohjakosteelle. Vene, jota soutajan on mahdoton pidättää, mennä hurahtaa kalan alapuolelle pitkän matkaa. Ei auta muu kuin päästää siimaa ja pyrkiä rannalle, jos mahdollista. Täällä koetamme saada lankaa sisään.. Mutta puuttanut on. Täytyy vetää, minkä jaksaa... Heittoliina poikki! Mikä lie sekin vedeneläjä ollut... emme tiedä. Mutta varmaan se ei ollut pienimpiä. Kovin kauan olimme sen kanssa jo saaneet mellastaa. Koko aamurupeaman! Myöhemmin ollessamme maalla viisaampia tuumimme, että olisi sittenkin pitänyt kärsivällisesti kosteella yrittää kuljettaa lohi rannemmaksi ottopaikalle, tai virrassa vain hellittämättä vetää alas vastahakoista, kävi miten kävi. Joskus kalan saa siten myötäselle… Mene ja tiedä. . .

Eipä ole muuta neuvoa kuin ryhtyä taas vaivalloiseen nousuun sekä koettaa vähitellen sulattaa kovia kolttosiamme sillä tietoisuudella, että onhan meillä kuitenkin perillä uljas eilinen kalanmallimme, jollaisia kelpaa edelleen tavoitella vaihtelevalla onnellakin. Vastoinkäyminen vain antakoon uutta intoa uusiin ponnistuksiin. Tämmöinen on mielialamme, kun Hyvölän-rantaan tultuamme kiipeämme ylös, virkistyäksemme ja varustautuaksemme mielenkiintoisinta loppumatkaamme, varsinaista Pyhänsoutua varten. Vilkaisemme vielä eväskoppaammekin, ettei sieltä puutu tarpeellista tavaraa. Ennenpitkää olemme valmiit ja puserramme talonväen myötätuntoista kättä taas ensi näkemään asti.

Paraimmalla tuulella lähdemme nyt seikkailurikkaimmalle kotimatkallemme. Entiset mielipahanpurkaukset ovat kaikki ikäänkuin poispyyhityt. Pyhä kimaltelee auringossa ja hymyilee meille kaikessa majesteettisuudessaan kaarteineen, niemineen sekä vehmaisine rantatörmineen, jotka muodostavat mitä ihanimman kehyksen luonnon maalaamaan kauneimpaan tauluun. Päivä paistaa poikki joen kahteen mennessä.

Painumme alas tuttua matkaamme, ensin Hyvölänkostetta, sitten halki Sirinkarin ja Harrinkarin apajaa pitkin saman karin alustalle Jämsänkorvaan saakka. Mutta siinä poikkeamme uudelle reitille sangen kiehuvan kosken yli pohjoispuolelle Myllykarin alle, Tahvolan rantaan.

Siihen tullessamme veisaamme sisimmässämme täyttä ylistysvirttä paikan kunniaksi, sillä semmoisia muistoja meillä siitä on: jos ei mistään muualta lohta saa, niin ainakin Tahvolankosteelta. Halinsaaren niskakosteen kanssa se tässä suhteessa kilpaileekin ensi sijasta Suurpyhän alkuvesillä. Molemmat ovat yhtä luonnollisia kalan levähdyskohtia. Niinpä saatuamme tamineemme reilaan olimmekin varuillamme. ”Tuon puuron alta keskikosteen haudalta se nytkin ottaa”, tuumi Pekka, ja tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, niin jo alkaa selkävapaa painaa ja samassa rullakin vähän narahtaa. Alkutapailu oli varsin laimea. Toisinaan lohi sievästi ottaa perhon suuhunsa ja ui hiljaa pohjaa kohti tai ylöspäin. Tällä kertaa kuitenkin huomasi, että oli vankempi yrittelijä, mutta sattuu niinkin, että lohta luulisi aivan pikkukalaksi, mitättömäksi tongoksi. Vasta vavanhoitajan tehdessä lujempaa vastaotetta tai kerätessään vähän lankaa sisään, se ilmaisee oikean värinsä. Niinpä nytkin.

Saatuani vavan koholle, lohi tempasi hyvin voimakkaasti ja lähti ylöspäin väylälle, tehden hullunkurisia kuperkeikkoja vesikalvossa, kuin mikäkin villikissa, kaikki nuolennopeudella. Tämä tulinen kiire hypnotisoi meidätkin täydelleen. Muutamassa sekunnissa olivat vavat veneessä, ja minä vetämässä kalaa myötävirtaan päin. Vastaiselle taholle sen seuraaminen olisi ollut hullunyritys… Jopa taipuukin myötäiselle, ja silloin tuli mäenlasku ainutlaatuinen. Kun lohi nyt lähti alaspäin, olimme mekin menettelystämme täysin selvillä: lankaa sisään niin lyhyelle ja kireälle kuin kärsii, ja vene ohjattava siten, että olemme aina kalan kintereillä. Sentähden tätäkin tulee kuljettaa aina sellaiselle vedelle, josta veneelläkin pääsee. Usein lohi tottelee ohjausta, mutta meneepä omia teitäänkin jonkun luoksepääsemättömän posun alle ja sinne – jää. Toiselta puolen taas sen voi saada houkutelluksi jälleen oikealle urallekin antautumiseen saakka.

Näin mennä huristetaan vaihtelevin menestyksen toivein kosken huimaavaa latua alas. Monet hyvät apajat täytyy kalan kanssa sivuuttaa. Laskiessamme Häikiönojelmuksen väylävesiä Tahvolan Mängänkarin eteläpuolitse, näemme vain vilahdukselta meille tutun Halinsaaren niskakosteen Halinputaaseen saakka sekä alakosteen Ökinkorvaan saakka; niinikään ohitsemme kiitävät Tahvolan Patokarin ja Häikiönsaaren alusta Vyörikköineen sekä Louhenkorvineen. Toisinaan kala näyttelee itseään jo aallonpohjassa, mutta kaikki yritykset sen tavoittamiseksi ovat turhat. Täytyy vain jatkaa samaa mylläkkää halki kuohujen, sivu paasien pitkin Oksanojelmusta. Viime ottopaikallamme Oksankorvanniskalla lohi vähän seisahtuu, mutta paiskautui heti Oksan korvati Huoseusniemen sivu Rukkipäänkuohun kuveti Hykkyrinojelmukselle. Kala on jo väsynyt. Emme saa sitä kuitenkaan aallokossa koukkuumme. Koetamme kuljettaa kosken pohjoispuolelle Hykkyrinkarin alle Harjunrantaan. Tämä onnistuukin, ja pian siellä on saalis käsissämme, 14-kilonen mätilohi…

Jo mieli keveni, oltuamme tulessa 2 t. 3 kilom. matkalla. Sieti jo saada sydänkin vähän vahvistusta, ja pala painoksi päälle! Kohta höyryää pannukin vartaassa, Pekan tulusten sytöksillä. Eikä sen kylkeä tässä ensi kertaa savusteta samanlaisen kyydin jälkeen.

Usein olemme ennenkin juuri Tahvolankosteelta saaneet lähteä, lohi perämiehenämme. Ja merkillistä, juuri samaan valkamaan se on meidät aina tuonut onnellisesti, jospa on antanut Pyhän hellävaroen meitä kylvettääkin. Eikä ollut hullumpi melanpitäjä sekään, joka kerran Patokarin alta tuli meille oppaaksi. Erehtyi ensin matkansuunnasta, mutta löysi toki pian oikean tien ja vei meidät perille, vähän eksyksissäkin oltuamme, pulska 16-kilonen… Näin siinä jaarittelemme… Mutta vesille venosen mieli Keski- ja Alapyhän apajille.

Surmalouhen niskati kaksissa hangoissa – mikä muuten usein Pyhän vesillä on välttämätöntä – mennä vilistämme kosken eteläpuolelle Piiponlantonkarin niskaan, jossa varustaudumme tutkimaan sen alapuolella olevaa hyvää kalavettä aina Piiponlantonpoukamaan saakka, mutta tutkimusmatkamme tulokset supistuvat nyt vain entisiin muistoihin komeista taimenista sekä suurempienkin yrityksistä… Yli kosken edelleen Syvillekosteille sekä Omminkorvan alle.

Nyt tarkka tähystys vehkeisiin, että rullat pääsevät juoksemaan, jos käsky tulee, jota sopii odottaa aina Louhikonputaansuuhun asti. Tämäkin taival on kalan ja kalastajan mielipaikkoja. On siitä lähtö saatu, kerrankin lohen ottaessa Omminkorvan alta ihan läheisten tukkien väliseltä kapealta juovalta, ettei tiennyt, puuko vai kala lankaa kiidätti… Kalahan se oli, joka 2 kilom. alempana, Leppiniemenniskassa, suostui veneeseen, 12-kilonen. Mutta tällä kertaa meidän piti tyytyä vain pelkkään nykäisyyn, sieltä hänniltä ”keskipuuron” syvältä alustalta. Eipä mennyt nytkään aivan koskematta… Olisi vielä tuossa rannalla paljonkäyty mukava levähdyspaikkakin hyvine tuluksineen, mutta aika jo pakottaa liikkeelle.

Vavat veneeseen! Nyt tulee kuulu Louhikonojelmus, joka nimestä päättäen ei hyvää lupaa. Mutta meidät se tuntee ennestään ja alistuu siivosti viemään noin 2 kilom. Leskelänkariin saakka, jossa taas vähäsen koettelemme Rakanniskaan asti. Tästä pujahdamme joen yli ja laskemme aivan Leppiniemen läheti, Rakkaa väistääksemme, Leppikosteelle.

Olemme kahdenvaiheilla, poiketako maihin vai ei. Sillä olemmehan tuolla jylhästä ihanuudestaan niin ylistetyllä matkailijain käymäpaikalla, jossa Pyhäkosken luonnonkauneus kehittyy ylimmilleen. Mutta tällä kertaa se meitä ei erittäin viehätä. Jo sivu tullessamme näimme Leppiniemen alapuolella merkillisiä laitoksia, jotka herättivät huomiotamme. Lähemmin tarkastellessamme olemme nyt saaneet selville, että ne ovatkin lohensurmaa varten keksittyjä. Olemme Leppiniemen kulleapajalla, jollaisia pyyntipaikkoja jo ylempänä muutamia olemme sivuuttaneet. Luonnollista on, että urheilukalastaja niitä ei rakasta.

Sentähden mennä luikimmekin pysähtymättä omille vesillemme kosken eteläpuolelle Rakankarinniskaan ja sen alle Rakanputaalle, millä taimenistaan kehutulla vedellä lisäämme kuormaamme yhdellä sellaisella tulokkaalla. Kiidämme sitte taas kosken pohjoispuolelle Hakkalanttoon sekä edelleen kulleapajan sivu Niukkalankallion kuvetta aina Kieksinputaaseen asti; sieltä eteläpuolelle, Palolantonkarin alle, jossa on hyvää taimenvettä Hietaniemen kärkeen saakka, hännällä syvä lohihautakin. Taimenen saimmekin, mutta poukamassa vain painautti vapaa suuri kala. Siihen täytyi tällä kertaa tyytyä ja rientää kosken pohjoispuolelle Mato-ojan suuhun sekä eteläpuolelle kovaa Härköstä alas Härkösenputaan alapäähän. Täältä taas pohjoispuolelle Halosenkarin alle, jossa ongitaan Kaksosiin asti sekä niiden muodostamia kostevesiä. Vihdoin solahdetaan Montanlammin liepeeseen Risulankarin alle.

Matkakumppaneitamme on tämä viimeinen reittimme epäilemättä ikävystyttänyt, sillä eipä ole paljon muuta tapahtunut kuin hyppäystä paikasta toiseen. Mutta nuokin hypyt pitää oikein osata tehdä, jos mieli kunnialla alas päästä. Ja saattaisihan käydä niinkin, että vielä osuisi lohikin oppaaksemme. Meille kuitenkaan tätä huvinäytelmää näillä vesillä ei koskaan ole suotu, mikä selittääkin sen vakavan mielialan, mikä siitä on johtunut. Täytyy sanoa, että Suurpyhän alinen juoksu sekä luonnonkauneuteen että kalastusmahdollisuuksiin nähden paljoa vähemmän voi tarjota urheilukalastajalle kuin Yli- ja Keskipyhäkin. Tietoisina tästä mennäänkin usein liian nopeaan alas, riittävän tarkasti koettelematta kaikkia tarjonaolevia vesiä, ehkä kylläisinä jo ennen saatuun saaliiseenkin.

Mutta vielä on kuitenkin aihetta matkan lopulla viivähtää. Saattaa niinkin sattua, entisiin seikkailuihimme vielä liittyy uusi niille täysin vertojavetävä elämys. Se on Montanlampi, jonka viehättävät luonnonkuvat herättävät uinuvan mielemme uuteen eloon, mutta vielä enemmän sen tarjoomat erinomaiset kalavedet. Lähdemme niitä nyt koettelemaan.

Olemme tulleet Pyhänliepeelle, jossa erinomaisen hienokiviset karikot sievine virtoineen ja mataloine nousu-urineen on kuin luoto perhovedeksi. Vesi on vielä kohtalaisen korkealla, sillä Lokkikiveä näkyy vain puoleksi, ja Paavolainen on melkein aivan ummessa. Siksi voimmekin, laskettuamme väylänuomaa viimemainitun kohdalla, kohota taas ylös ja Paavolaisen niskati poiketa itäetelää kohti Pikkuvirralle. Tämäkin on näpeä tartunnalle sopivan vesitason aikana. Olimme juuri aikeessa lopettaa soutamisemme, Pekka tuumaili maihinnousua Kaipolassa, josta kävelisi takaisin noin 20 kilom. taipaleen kotitorpalleen. Kaksi vapaa olimme jo ehtineet ottaa veneeseen. Silloin äkäinen tempaus oli kolmannen viedä jokeen, vähän varomattomia kun oltiin siinä lähtöpuuhissa.

Näin siirrymme odottamatta taas kalastuksemme viehättävimpään kohtaukseen. Kalanväsytys oli mitä hauskin, vesin ollessa yltympäri niin ihanteellisia, kuin ajatella saattaa. Lampi tarjoaa laajan, tyynen liikkumisalueen mielin määrin kalaa uitella. Varjopuolena vain, että tämä on hidas antautumaan. Sen saimme ennenpitkää kokea. Lohi piti joskus kiirettäkin, mutta enimmäkseen jurraili pohjavesillä. Sitten siirrymme vähitellen Paavolaisen alati väylän pohjoispuolelle Kolmosenpoukamaan. Tässä kala yritti lepäämään, mutta saimme sen kuitenkin oitis liikkeelle Selkämatalaan saakka. Tehtyään täällä merkillisiä tutkimusretkiä milloin mihinkin suuntaan, se selvästi alkoi Montanniskaa kohti… hiljalleen… Mielii jo tuskauttaa… 2 t. on kulunut… päivä pimenee. Alamme sentään olla Montakosken vetimillä.

Mutta eipä tahdo lähteä virran mukana. Vielä kuhnailee Suojuskiven niskalla, kupeella ja alustalla. Vasta sitten kääntyy myötäselle koskea alas. Näin meneskellään Isonkorvan kuvetta ja Materonkaarteen puomin vieritse, joka uhkaavana pistää esiin, onnellisesti väylän yli Hiukeenkarin alle. Soluskelemme kosteen hännille, lohen hermostuneesti vesikalvossa polskahdellessa. Maihin vene, ja kalakin siinä tuokiossa, vankka, 15-kilonen.

Tätä ennen olemme samaan paikkaan tuoneet 2 lohta, toisen 12-, toisen 19-kilosen. Edellinen tarttui Kolmosenpoukamasta, jälkim. Paavolaisen ja Keskikarin välisestä haudasta. Soma oli niidenkin kanssa peli, jälkimuistoltaan samanveronen. Paljon muutakin tietäisi Montanlampi koskineen kertoa, yhtä hauskaa, jos ikävämpääkin.

Jos olisin virsiseppä, virittäisin vielä virren ylistykseksi Montanniskan, johon mitä ihanimmat urheilukalastukseni muistot liittyvät aina varhaisimmilta nuoruusvuosilta asti. Monta tulista lähtöä olen siitäkin koskea alas saanut sekä keväisin että syyskesällä. Pyhänlieve ja Montanniska kilpailevatkin keskenään ensisijasta kalastajien kokemuksen mukaan...

Pitää jo kiire. Hyvää kyytiä painumme alas Oinaskorvan ja Pikkuvirran niskati – kalastuspaikkoja nekin tienoot – Keinälänvirtaan. Vapauttavana samassa aukenee valtava Muhoslampikin viehättävine näköaloilleen, päästyämme vihdoin kosken puserruksesta. Ken malttaa, sille on vielä tilaisuutta uistimiaan koetella varsinkin Keinälän- ja Kirkkosaarenvirrassa, ja alempanakin Kirkkosaarenniemen ja Kämäränniemen kapealla väylällä aina Konttisaareen asti on kala joskus löytynyt.

Mutta johan sivuutimme Suvelan, josta toissapäivänä lähdemme liikkeelle… Maihin vene vain tervaisille teloilleen odottamaan uutta mielitekoaan! Matkakumppanini tietävät jo mitä kalasäkissämme on: 4 lohta, joista 3 suurta, 1 pienempi, sekä 3 taimenta. Tulos on vallan tyydyttävä, vaikkapa ei tilastomme mukaan paraskaan. Tällaisena saaliina on 14 p:nä syyskuuta 1922 merkitty 5 lohta kaikki kookkaita, suurin 19-kilonen, sekä 12 taimenta. Myöskin toisilla urheilukalastajilla on ollut hyvä menestys. Saalista ei ole aina punnittu.

Enemmän puntarinnokassa painaakin se voimia, terveyttä ja mielenreippautta ylläpitävä elonneste, mikä vuotaa urheilukalastuksestakin. Tätä parannuslaitosta suosittelisimmekin kaikille hermostuneisuutta ja maailmantuskaa poteville lähimmäisillemme.