[Kuva: Koskivene Pyhäkoskessa. Oikealla Leppiniemen ranta lohipatoineen]
Koskivene Pyhäkoskessa. Oikealla Leppiniemen ranta lohipatoineen.

Perämeren jokilaaksojen vakinaisen asutuksen muodostumiseen lienevät vaikuttaneet varsin merkittävästi jokien lohikannat. Pohjoisempien jokien ohella Oulujoki on ollut yksi Suomen parhaista lohijoista. Oulujokivarren varhaisimmat asutuksen merkit ovat tiettävästi peräisin kivikaudelta.

Varhaisimmat lohestajat Oulujoen varrella olivat lappalaisia. Heidän jäljiltään jäi Oulujokeen esimerkiksi Muhoksen ja Utajärven alueille kalastustarkoituksiin koottuja kivipatoja. Näitä ns. lapinpatoja tuhoutui voimalaitosrakentamisen yhteydessä, mutta niitä on paikoin yhä nähtävissä. Oulujokivarren suomalainen väestö saapui sittemmin vähitellen etelästä, tunkeutuen hitaasti mutta varmasti rannikolta sisämaahan päin ja työntäen lappalaisia edellään.

1500-luvulla Oulujoen suu oli kaikista Pohjanmaan kauppapaikoista vilkkain ja Oulujoen lohi tunnettiin hyvin. Aikoinaan lohenpyynti oli yhtä vapaata kuin muukin kalastus, eikä kruunulla ollut siihen minkäänlaista erikoisoikeutta; vero siitä oli vain osa isoaveroa. Valtio kuitenkin havaitsi lohenkalastuksen merkittävyyden tulonlähteenä ja alkoi vallata sitä itselleen jo varhain ns. kuninkaanväylän avulla. Jo keskiajalla oli määrätty, että kaikissa jokiin tehtävissä padoissa oli pidettävä avoinna väylä, jonka leveys oli kolmanneksen virrasta. Alun perin määräys lienee tähdännyt vain täydellisen patoamisen aiheuttamien haittojen välttämiseen, mutta vähitellen alettiin katsoa, että myös kalastus tässä kuninkaanväylässä kuului valtion oikeuksiin ja vain kruunu sai asettaa väylään pyydyksiä.

Kalastusoikeuksien valtaamisen viimeisteli kuningas Kustaa Vaasa, joka määräsi kruunun oikeuden koskemaan kaikkea lohenkalastusta. Hän sääti sääntölohiveron ja otti osaksi tai kokonaan haltuunsa kirkonkymmenykset ja luostarien kalastuksen. Vuonna 1602 annettiin uusi määräys, jonka mukaan joka toinen pyydetty kala kuului valtiolle, eli toisin sanoen oli kalastettava ”yhtenä päivänä itselle, toisena kruunulle”. Määräyksen noudattamista valvomaan asetettiin erityisiä lohivouteja. Tavallinen kansa oli luonnollisesti tyytymätön tilanteeseen, ja vuonna 1607 se pyysikin päästä takaisin ”vanhaan sääntöön”. Vuonna 1618 kuningas lopulta lähetti valtaneuvos Filip Schedingin neuvottelemaan kalastussopimuksista Pohjanmaan talonpoikien kanssa. Neuvottelujen tuloksena solmittiin talonpojille huomattavasti edullisempi ja molempia osapuolia tyydyttävä sopimus. Sopimuksen mukaan kruunu luovutti Oulujoen lohenkalastusoikeuden talonpojille vuosivuokraa vastaan. Vuosivuokra oli 35 tynnyriä tuoretta lohta, nykymittojen mukaan 4 165 kg. Myöhemmin vuokrassa siirryttiin rahalliseen korvaukseen. Kyseinen sopimus pysyi voimassa Kemin ja Iin alueella vuoteen 1888 ja Oulun alueella vuoteen 1919 saakka, vaikka se keskeytyikin välillä vuosina 1737–70.

Schedingin sopimuksen solmimisvuonna voidaan katsoa Oulujoen lohenkalastusyhtiön saaneen alkunsa. Sopimuksen pohjalta muodostunut jatkuva kalastajien yhteenliittymä ei luonnollisesti ollut yhtiö sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta sopimuksen solmimisvuonna järjestettiin kuitenkin lohenkalastuksen kiinteät verot ja sovittiin nähtävästi myös ns. lohimanttaalit eli kalastukseen osallistuvien talojen osuudet saaliiseen. Osakkaina olivat Oulun pitäjäläiset, muhoslaiset ja Oulun kaupunki, ja he olivat osallisina manttaaliensa mukaisesti niin pyynnissä, rasituksessa kuin tuotossakin.

Isonvihan jälkeisenä aikana lohiveron maksaminen tuotti sodan tuhojen ja katovuosien vuoksi vaikeuksia. Oulun pitäjäläiset halusivat eroon koko verosta, joten Oulujoen pyyntioikeus huutokaupattiin eniten tarjoavalle. Se joutui Oulun porvarien haltuun aina vuoteen 1769 saakka, jonka jälkeen talonpojat saivat lohenkalastuksen taas yksinoikeudekseen.

Oulujoen lohenpyyntiyhtiölle vahvistettiin kirjalliset säännöt vuonna 1783, Muhoksen ja Oulun pitäjänkokouksissa sovitussa muodossa. Säännöissä mainittiin, että vanhaa tapaa noudattaen pyyntiyhtiöllä oli oikeus lyödä neljä poikkipatoa, kaksi Oulun ja kaksi Muhoksen pitäjän alueelle; tulot jaettiin tasan kaikkien osakkaiden kesken manttaalien mukaan. Kullekin padolle tuli valita kaksi patoisäntää huolehtimaan patojen lyönnistä ja kunnossapidosta sekä saaliin suolauksesta ja rahojen säilytyksestä. Patoisäntien tuli myös valvoa apumiehien kanssa, ettei luvatonta kalastusta esiinny. Lohenpyyntiyhtiö sai tehdä pyydyksiä niin paljon kuin halusi ja vuokrata niitä eteenpäin muillekin. Säännöissä teroitettiin myös, että ilman yhtiön lupaa eivät pyyntiajalla saaneet kalastaa edes osakkaat. Pääasiassa tämän sisältöisenä Oulujoen lohenpyyntiyhtiön toimintatavat säilyivät niin kauan kuin se oli olemassa. Toki esimerkiksi pyyntipaikat ja -tavat aikojen kuluessa muuttuivat.

1860-luvulla alettiin kiinnittää huomiota lohisaaliiden vähenemiseen. Kalastuksentarkastaja A. J. Malmgrenin vuonna 1866 tekemän tutkimuksen mukaan oli lohen pyynti meressä verkolla ja isorysillä lisääntynyt Kemin, Iin ja Oulun pitäjissä niin, että hän katsoi viisaimmaksi ehdottaa valtion omistusoikeuden ulottamista myös lohenkalastukseen saaristossa ja merellä. Vuonna 1878 senaatti sanotuttikin irti sopimukset Kemin ja Iin kalastusalueilla ja solmi alueiden kanssa uudet sopimukset. Oulujoella entinen järjestelmä pysyi tuolloin vielä voimassa.

Pikkuhiljaa lisääntyvä teollisuus alkoi vaatia Oulujoesta elintilaa itselleen lohenkalastuksen kustannuksella. Aluksi pahimpana haittana kalastukselle oli Toppilansalmen ruoppaus 1890-luvulla. Tuolloin Oulun kaupunki ruoppasi sataman syventämiseksi salmea suurella ruoppauskoneella vuorokauden ympäri. Vuosien kuluessa kalastajat huomasivat saaliiden olevan suurempia aina sunnuntaisin, sillä ruoppauskonetta ei käytetty lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Lohenpyyntiyhtiö anoi kirjelmällä yötöiden lopettamista kalastuskauden ajaksi perustellen pyyntöään sillä, että lohi ei uskaltanut enää nousta jokeen siinä määrin kuin ennen. Pyyntöön ei suostuttu, sillä kaupungin mielestä kunnollinen satama koituisi tuottavammaksi kuin lohenkalastus. Myös Pikisaaressa ja rannikolla lisääntyvät pienet tehtaat saastuttivat jokivettä kemikaaleillaan niin, että lohennousu väheni vähenemistään.

1850-luvun puolivälin jälkeen kumottu höyrysahojen perustamisrajoitus sai aikaan sen, että uittotoiminta vilkastui Oulujoellakin ja jokivarteen alkoi syntyä sahoja. Niitä oli toiminnassa 1800-loppuun mennessä niin Pateniemessä, Korkeasaaressa, Toppilassa kuin Varjakassakin, ja niinpä puutavaran uitto Oulujokea alaspäin alkoi lisääntyä. Lohenpyyntiyhtiöltä alettiin pyytää, että se korvausta vastaan joko laittaisi patonsa myöhempään tai purkaisi ne aiemmin, jotta lauttaaja, useimmiten Oulujoen lauttausyhdistys, ehtisi saada tukkinsa uitetuksi. Vahinkojakin sattui tukkien ja lohipatojen kohdatessa: vuonna 1898 Raatin pato kaatui varomattoman tukinuiton takia, ja vuonna 1917 sama pato vahingoittui jälleen. Lohenkalastajat patoineen eivät mahtuneet samaan jokeen kehittyvän teollisuuden tarpeiden kanssa.

Vuonna 1904 senaatti ilmoitti lopulta sanovansa lohenpyyntiyhtiön kanssa solmitun vuokrasopimuksen irti. Sinänsä aloite tähän päätökseen ei ollut lähtöisin valtiolta, vaan jo vuonna 1895 124 kalastusyhtiön ulkopuolella olevaa Utajärven, Oulun ja Muhoksen pitäjien tilallista oli anonut kalastuksen järjestämistä samaan tapaan kuin Kemin ja Iin alueilla. Lohenpyyntiyhtiö kapinoi ja nosti valtiota vastaan oikeusjutun, joka päättyi vuonna 1919 kihlakunnanoikeuden päätökseen valtion eduksi. Päätöksestä ei valitettu, ja vuonna 1920 Oulujoen lohenpyyntiyhtiö virallisesti purettiin ja pyyntioikeudet siirtyivät valtiolle. Sitä myöten lopetettiin myös lohipadot, jotka haittasivat puutavaran uittoa.

Lohipatojen lakkauttamisen jälkeen pyynnissä käytettiin halpoja mutta epävarmempia ja työläämpiä pyydyksiä, nuottia. Sittemmin jokivarren kyliin perustettiin seitsemän kalastuskuntaa, jotka vuonna 1922 muodostivat yhdessä Oulujoen Kalastuskuntain Yhtymän. Yhtymä sai valtiolta kalastusoikeuden vuokralle ja alkoi toimia muutoinkin entisen pyyntiyhtiön tapaan. Uuden yhtymän kautta kaikki jokivarren tilalliset, sivukyläläisetkin, joilla oli manttaaliin pantua maata, pääsivät osallisiksi lohenpyynnin tuloista. Yhtymän nettotuotto jaettiin manttaalien mukaisesti osakasten kesken eikä vastasuorituksia miestyönä tai patotarvikkeina enää vaadittu.

Yksityiset ihmiset osallistuivat yhtymän alkuaikoina suuressa määrin lohenpyyntiin; esimerkiksi vuonna 1923 käytössä oli 25 kulle- ja muuta nuottapaikkaa, joista vain kaksi parasta, Leppiniemi ja Niukkala, olivat kalastusyhtymän omassa käytössä. Ajan myötä lohikanta nähtävästi niukkeni, sillä 1930-luvun alussa pyynnissä oli enää 5–7 apajaa. Tuolloin katsottiin viisaimmaksi varata parhaat apajat yhtiölle. 1930-luvun puolivälissä oli yhtymällä käytössään neljä kulleapajaa (Leppiniemi, Hietaniemi, Huoseus ja Oksa) ja kaksi nuotta-apajaa (Maijala ja Varvikko). Viimeistä lukuun ottamatta ne olivatkin yhtymän pyyntipaikkoina aina joen patoamiseen saakka. Lopullisesti Oulujoen lohenkalastustoiminnan lopetti 1940-luvulla alkanut voimalaitosrakentaminen.

Pyynti

Oulujoella on käytetty kalastuksessa monia eri pyyntimenetelmiä, joita esitellään seuraavassa lyhyesti.

Padot

Eräs tuottoisimmista kalastustavoista oli vesiväylän sulkeminen esteellä, poikkipadolla, jonka luota tai aukoista kalat oli helppo tavoittaa. Tällaista sulkukalastusta patokalastuksen muodossa lienee käytetty Pohjanmaan leveissä lohijoissa jo keskiajalla. Oulujoessa on ollut käytössä useita poikkipatoja, joiden paikat ovat vaihdelleet. Esimerkiksi vuonna 1817 Oulujoen lohenpyyntiyhtiön käytössä oli kolme patoa: Muhospato, Keskipato sekä Merikosken- eli Raatinpato.

Rantapadot eli korvapadot olivat aikoinaan jokivarsien yleisimpiä pyyntirakennelmia. Ne tehtiin kovaan koskeen usein niemekkeiden kärkiin, joissa lohen oli pakko rantautua.

Potkupatoja lienee käytetty Oulujoen koskivesissä laskukalan pyynnissä. Potkuverkon toinen pää kiinnitettiin patoon ja toinen kauemmaksi siitä, niin että muodostui koukun muotoinen polveke.

Jos edellä mainitusta potkupadosta laskettiin matala, pitkä verkko, joka oli virran mukana suorana ja pyysi silmillään, kutsuttiin sitä seisovaksi verkoksi eli laiskaksi kutuverkoksi. Pyyntipaikkoina näille seisoville verkoille olivat yleensä koskivedet ja vuolaat suvannot. Verkkojen koko vaihteli; yleensä ne olivat noin 10 metriä pitkiä ja 1,5–2 metriä korkeita.

Nuottapyynti

Nuottapyynnistä eli kalojen saartamisesta lujalla verkolla, tavallisesti povettomalla kulteella, tuli puiden uiton yleistyttyä joen pääpyyntimenetelmä, sillä tukinuitto ei estänyt sen käyttöä. Nuotalla voitiin pyytää miltei kaikkialta: suvannoista, virtapaikoista, kosken kosteista – pyydys ja pyyntitapa vain vaihtelivat paikan mukaan.

Koskivesien nuotat, kostekulteet, tulivat tavallaan korvaamaan entisiä poikkipatoja, ja niillä saatiin parhaiten lohta. Paras ja tunnetuin apajista oli Leppiniemen apaja Muhoksella Pyhäkosken pohjoisrannalla 150 metriä nykyisestä voimalaitospadosta ylöspäin. Vuoteen 1916 asti kullekalastus suoritettiin kahden hengen voimin veneellä, mutta sen jälkeen keksittiin ottaa käytäntöön kullepadot, jonka sivuun rakennettiin verkkolava kulletta varten. Tämän jälkeen kulle voitiin kokea ilman venettä.

Tasaisilla jokivesillä, missä ei ollut kosteita, kalastettiin pidemmällä vedolla ja isommalla rantakulteella ja nuotalla.

Harvinainen mutta Oulujoella paljon käytetty keino oli kulteen apajan teko kahden veneen väliin keskelle suvantoa. Pyynnissä käytettiin joskus tavallisia rantakulteita, mutta parhaille vesille tehtiin varta vasten suvanto- eli kiesimäkulteita.

Omalaatuinen lohenpyyntiväline oli myös silmillään ottava kulle eli heitto, jota kaksi venettä veti myötävirtaan soutaen tai sauvoen. Erityisesti sitä käytettiin salapyynnissä, jolloin pyynti suoritettiin öisin. Pyyntivesinä olivat koskien niskat.

Iskukalastus

Ikivanha, jo kivikautinen taito oli pyydystää matalalla uivia suuria kaloja keihäällä tai monipiikkisellä atraimella eli arinalla. Erityisen tuottoisaa oli tuohustus eli tuulastus, pyynti pimeän aikana tulen valolla. Tuohustamassa kuljettiin syyskuun ja marraskuun välisinä pimeinä öinä vesien jäätymiseen saakka. Parhaita pyyntialueita olivat koskivedet, joissa laskulohi rantautui ja haki kutuvesiä.

Oulujoen erikoisuus oli arinan käyttö nousulohen pyyntiin päivällä. Pyhäkoskessa oli nimittäin kaksi paikkaa, joissa kovimman kosken rannassa oli pieniä hyviä lohenlevähdyspaikkoja, joihin ulottui rannalta arinalla.

Koukkukalastus

Lohen vanhin koukkupyydys oli pilkin tapainen onki, pikkusormen mittainen kaareva tinapötkö, jonka tasaisempi sisäpinta oli usein päällystetty messingillä tai kuparilla. Myöhemmin varsinkin niskajokiset käyttivät siinä peilin palaa. Alapäässä oli tukeva koukku ja yläpäästä lähti noin 2,5 metriä pitkä, miehen painon kestävä siima. Samanmittainen oli koivuinen vapa. Koukun kärjessä täytyi olla valkea, kannosta kaivettu toukka, motukka, yleensä seuraavana oli lohen sydän eli näkkä, sitten kivikalan pää tai pyrstö ja ylinnä lohen nahkaa tai liera. Lohiongella pyydettiin veneestä kahteen mieheen. Yleensä soudettiin pitkin rantoja ja poukamapaikkoja ja koeteltiin kivien kosteita.

Onkimisen rinnalla yleistyi myös uistelu. Uistimissa mallit olivat monenkirjavia. Pyhänliepeellä ja Montalla pidettiin hyvänä lohiuistimena lusikkamallia, jossa oli toinen puoli kuparia, toinen messinkiä ja vain yksi iso koukku. Utajärvellä oli pyörivä syöttöuistin, ”Pökeli”, paras keväisin, syksyisin taas käytettiin mieluummin lusikkauistinta eli lappua, mutta ei tehtaan pellistä tehtyä, vaan itse taottua ja keskeltä paksumpaa. Uistelu aloitettiin jo aikaisin keväällä. Varsinainen kalastusaika oli toukokuusta syyskuun puoleenväliin. Monin paikoin Oulujoen varrelta löytyi oikeita ammattikalastajia, jotka soutivat uistinta kesät työkseen. Tällaisia olivat Uta- ja Sotkakosken vaiheilla muun muassa Spetsit, Supperin veljekset, Pirilät, Jurvelinit, Tuppuraiset ja Kesti. Niskakoskella ammatikseen uistelivat muun muassa Mannermaat, Nuojuat, Siira, Kurttila ja Raappana. Vähitellen Niskan uistinmiehet siirtyivät urheilukalastajien ammattisoutajiksi.

Lippoaminen

Viimeinen vaihe Oulujoen urheilukalastuksen historiassa oli lippoaminen. Kalojen pyydystys lipolla, eli pitkän varren päähän kiinnitetyllä verkosta kudotulla haavilla, aloitettiin Oulussa sen jälkeen, kun Merikosken voimalaitospato alkoi estää siikojen ja lohien nousua jokeen. Eniten lippoamista harrastettiin vuosina 1945–1947. Jotkut harrastivat tätä jopa ammattimaisesti ja viettivät yökausia koskella.

Oulujoen lohi

Oulujoen lohi on ollut kuuluisa vuosisatojen ajan; jo Ruotsin vallan ajalta on säilynyt lausahdus ”Jälmarejädda, Siljans lake och Uleålax äro bland de bästa fiskar i sjöar tags”, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa ”Hjälmarin hauki, Siljan made, Oulujoen lohi, mainiot kalat, siinäpä vesiemme makeimmat palat”.

Itämerestä Oulujokeen kutemaan nousseita lohia voitiin hyvällä syyllä kutsua Oulujoen lohiksi, sillä lohet eivät yleensä nouse kudulleen mihin jokeen hyvänsä, vaan niiden nousun tiettyyn jokeen ohjaa synnynnäinen vaisto. Tämä vaisto periytyy siltä poikaskaudelta, jonka lohi vietti joessa. Oulujoen lohi erosi ominaisuuksiltaan muiden vesistöjen lohista muun muassa ulkonäkönsä ja makunsa puolesta. Esimerkiksi Iijoen lohesta Oulujoen lohi erosi erään lähteen mukaan siten, että Iijoen lohi oli sopusuhtaisempi ”suipelo”, Oulujoen taas leveäpyrstöinen ”pakura, kalakas lellukka”. Oulujoen lohi oli aikoinaan tiettävästi parhainta ja tasalaatuisinta maamme lohista.

Itämeren lohi elelee kasvuaikansa meren eteläosissa, josta se nousee täysikasvuisena synnyinjokeensa kutemaan. Ensimmäiset Oulujoen nousulohet olivat kirsilohia, joita toisinaan saatiin heti jäiden lähdettyä. Varsinainen puskissa eli parvissa tapahtuva lohennousu tapahtui kuitenkin kolmena kesäkuukautena; vilkkaimmillaan nousu oli tavallisesti kesäkuun puolivälistä heinäkuun puoliväliin. Nousuaikana lohi oli parhaimmassa kunnossaan, punalihaista ja lihavaa. Se pyrki Oulujokea sinnikkäästi ylöspäin kutuaikaa odotellessaan, joskus jopa Oulujärvelle asti. Syksyllä vesien jäähtyessä se laskeutui pikkuhiljaa takaisin mereen ja aloitti tällä matkalla kutunsa koskivesillä matalissa lievävirtaisissa nivoissa sorapohjalla. Hopeanhohtoinen nousulohi sai jo siihen mennessä kutuasunsa: suomujen päälle kasvanut nilakerros oli muuttanut sen värin punaisen ruskehtavaksi, ja uroslohella, kojamalla, kasvoi toisinaan alaleuan rustokoukku jopa sormenmittaiseksi.

Seuraavana keväänä, noin seitsemän kuukauden kuluttua kudusta, kuoriutuivat lohenpoikaset. Ne elivät toukilla ja hyönteisillä, ja näitä punatäpläisiä tonkoja pikkupojat onkivat pitkin kesää. Kolmantena elinkesänään lohet laskeutuivat mereen ja alkoivat petokaloiksi muututtuaan nopeasti kasvaa ja kaksinkertaistivat painonsa vuodessa.

Aikansa merellä vaellettuaan nousivat lohet jälleen Oulujokeen kutemaan. Vuoden vaeltaneet uroslohet, kossit, olivat matkallaan saaneet painoa yleensä noin 1,5–2 kg ja pituutta puolen metrin verran. Kaksi vuotta meressä kasvaneet olivat pituudeltaan noin 80 cm:n mittaisia, ja ne painoivat 5,5–7 kg. Nousukaloista suurin osa oli yleensä kolme vuotta vaeltaneita, siis 6 vuotta vanhoja. Pituutta niillä oli yli metrin ja painoa 11–12 kg. 7-vuotiaat lohet olivatkin sitten jo noin 125 cm pitkiä ja n. 20 kilon painoisia porsaita. Onpa Oulujoesta tiettävästi saatu pyydettyä 28–32-kiloisia ja jopa 36 kilon painoinen lohi.