Tervaveneemme tuli Niskakosken niskaan. Omistajalleen kallis terva on säilynyt siis tänne asti. Mutta kentiesi vaarat vasta alkavatkin, kuin niin pitkiä koskia alkaa tulla eteen. Järvet ovat loppuneet ja nyt on tästä matkattava lähes kymmenen peninkulmaa jokea – Oulujokea. Jos laskumiehiä ei ole saatavissa, täytyy odottaa, jahka palaavat laskemasta. Niinpä on aikaa käydä kosken vasemmalle rannalle juomaan pottunen olutta Waalassa (Paason kestikievarissa). Ehkäpä kerkeäisi mennä Myllyrannan rautaruukkiakin katselemaan. Se on muhkea rakennus, vaikk’ei siinä ole muutamaan vuoteen tehty tehdas-työtä. Ei saa kuitenkaan viipyä kovin kauan näitä katsellessa, sillä ehkä on jo laskumiehiä palannut ja ukot odottavat. Mutta kuin palaat laskumiesten rantaan, jossa veneet seisovat, ovat tervamiehet kussakin veneessä vielä täydessä puuhassa kiinnittäessään räpeitä (varalaitoja) kosken kuohuja varten. Jo pitkin matkaa ovat varppeet olleet veneiden laitoja kohottamassa; sillä terva painaa koko veneen veteen, jotta tuskin sen sivun ylilaita on tuumaa ylempänä veden pintaa; tästä syystä varppeet ovat varsin välttämättömät.   Mutta nyt eivät nekään riitä, kuin kosket tulevat eteen: räpeet nidotaan vitsoilla vielä varppeisin kiinni.

Kuin joku laskumies tulee hengästyksissään kiireestä käynnistä tai juoksusta, niin juoksevat kaikki häntä vastaan päästäkseen ensinnä kosken alle. Joka hänen saa, tarjoo ensinnä viinaa, jos sitä on paikalla saatavana tai muassa. Sitten avataan eväskontti ja asetetaan voihulikka ja särvinleili hänen syödäkseen. Laskumies syötyänsä panee voita perävauluun, jotta mela laskiessa paremmin kääntyisi siinä mieltä myöten. Kuin se on tehty ja myös katsottu, että kaikki on niinkuin pitää, lähdetään matkaan. Ken ei ennen ole kulkenut koskia alas, odottaa vähän tykkivällä sydämellä niiden kuohuja. Ensinnä ne tavallisesti eivät pauhaa, vaikka virta kuitenkin on väkevä.  Koskien niskat näyttävät tuulessakin tyyniltä, ja vaan n. k. härjänsilmät todistavat virran käyntiä. Wirta vie venettä alas, mutta kuin aallot eivät airojen liikettä estä, soudetaan tavallisesti kunnes ensimmäinen kuohuva korva eli putous tulee. Jopa ollaan sen keskellä ja laskumies seisoo vakaana veneen perässä, lujasti pidellen melaansa. Ei oudon silmä ainakaan voi eroittaa, missä koski kuohuu veden alla olevista louhikoista, niissä vesi peratussa väylässä vaarattomana putoo.   Mutta tottunut laskumies on oppinut karttamaan veden vaarat, oppinut välttämään uhkaavat surmat.    Tämmöinen kulku surmain keskellä on ihanaa, mutta on se hirvittävääkin. Kuin veneen keula nakkaa rajuin hyrskyin keskelle, näyttävät ne suuttuvan tuommoisesta ihmisen puuttumisesta heidän ijankaikkiseen riitaansa. Ne hyökäävät veneen sivuja vasten ja uhkaavat lennättää sen väylältä pois. Aaltoja roiskahteleekin sisään ja kastelee paikoin veneessä olijat; mutta eivät vielä kuitenkaan täytä venettä.   Wene rasahtelee aaltojen väkevistä ponnistuksista, mutta odottamatta saman aallon, saman putouksen uusia uhkauksia, ehtii se vaan uusiin vaaroihin. Usein käyvät laidat mataloiksi ja hukka tulee sen veneesen, jonka laskumies ei tunne väylän näkymättömiä mutkia eikä jäykästi käsitellen ohjaavaa melaansa arvaa karttaa pahimpia aaltoja. Ihanaa on nähdä kosken kiirettä loppuunsa; ihanaa on katsella sen rantoja.  Wäliin näkee taloja, väliin vilisee silmäin sivuitse viheriöitseviä niittyjä tai kaskia, joilla karjoja käy laitumella. Nekin katoovat ja kosken kiire vauhti tuo silmäin katseltavaksi kellahtavia peltoja, joiden viljoja asukkaat ovat leikkaamassa, taikka viheriöitseviä puistoja.

Kaksi venettä kulki nyt yksissä koskea alas. Kamalan hauskaa oli edellisessä veneessä olijain nähdä, miten jälkimmäinen vene juoksi perässä. Wäliin näytti keula nousevan pystyyn, väliin ei näkynyt muuta koko veneestä kuin vähän maston päätä. Toisinaanpa oli kuin olisi keula vaipunut aaltoihin ja perä kohonnut korkealle syöstyäkseen syvyyteen sitä paremmalla vauhdilla. Mutta samassa sai se taas tasaisemman kulkunsa ja hyppi ylimielisnä hyrskyin keskellä. Ei viivytty kauan Niskakoskea alas tultaessa, vaikka sitä sanotaan peninkulman pituiseksi. Kosken alle päästyä laskettiin rantaan ja laskumies astui, palkan saatuansa, maalle. – Tämmöisiä laskumiehiä on joka kosken niskassa useampia, ja kuta pitempi koski, sitä enemmän laskumiehiä.  He ovat tavallisesti kosken rantataloista kotoisin, ja ovat jo nuoruudestaan oppineet ammattiinsa. Usein saa nähdä, kuinka isä ottaa pienen poikansa kanssaan, kuin lähtee laskemaan.    Pojan on tarkkaan katsominen ja oppiminen väylän mutkiin seisoessaan perässä isänsä vieressä.   Koskenlaskijat ovat vannotetut laskemaan oikeaa väylää ja heidän ammattinsa ja edesvastauksensa verrattavat junankuljettajain ammattiin rautatiellä. Harvoin joutuvat veneet, jotka ovat ottaneet laskumiehen, kareille; mutta luonnollista on, että onnettomuuksia kuitenkin tapahtuu toisinaan. Tavallisesti ottavatkin tervamiehet laskumiehen; mutta ne, jotka kymmenittäin kertoja ovat näitä vesiä kulkeneet, laskevat usein veneensä itse, päästäksensä laskumiestä palkkaamasta. He toimittavat niin, että pääsevät kulkemaan laskumiehen laskemaan veneen perässä, jotta niin osaisivat väylää kulkea. Sepä ei ole laskumiesten mieleen, joitten on ammatistaan eläminen. Sanotaan heidän välistä uskaltavan liikojakin, ainoastaan pidättääkseen tervamiehiä laskemasta. Niin kerrottiin erään laskumiehen, kuin näki perässään tulevan tervaveneen, jota isäntänsä itse laski, ajaneen veneensä väylältä pois, jotta saisi toisen houkutelluksi väärälle ja niin tuhoon. Itse kaiketi arveli osaavansa väylälle jälleen, kuin ensinnä olisi viekoitellut seuraajansa onnettomuuteen. Mutta miten kävi? Kuin laski väylältä pois, joutuikin itse louhikolle ja vene heti murskaksi. Tervamies puolestaan sattui tuntemaan väylän paremmin kuin toinen luulikaan, eikä antaunut seuraamaan jäljestä, vaan kulki mistä ennenkin oli kulkenut, ja pääsi niin eheänä kosken alle. Ei kertoma tiennyt, hukkuiko laskumies tai hänen toverinsa, vai tuliko hengissä ylös ja saiko oikeudelta ansaittua palkkaansa. Niin kerrottiin; mikä perä hänessä sitten lienee.

Nyt soudetaan tai purjehditaan, miten tuulet vaan ovat, yhä alaspäin. Oulujoella on virkeä liike, sillä paitsi tervaveneitä kulkee täällä paljo lautaveneitäkin. Laudat, joita ne kuljettavat, ovat sahatut Kajaanissa Ämmän sahassa ja sieltä jahdeilla tuodut Niskakosken niskaan, josta ne veneissä soudetaan Ouluun.

Lautaveneitä pidetään koskissa vaarallisempina, kuin pitkinpuolin makaavat laudat eivät suvaitse veneen sujuvan; mutta ne ovat siistimmät eikä tarvitse peljätä tervaan tahraantumista. – Ei ole pitkä matka Niskakoskelta, Utajärven kappelissa, Pyhäkoskelle, joka on Muhoksen emäseurakunnassa.  Koko matkalla Ouluun on Pyhäkoski pisin, ja sen suvannon (tyynen veden) kanssa, joka jakaa kosken kahteen osaan, sitä luetaan kahden peninkulman pituiseksi. Kuohut ja putouksetkin ovat välistä milt’ei jyrkemmät kuin Niskakoskessa. Warsinkin on Pällin korva siitä suhteesta mainio näillä seudoin. Muinoin sen mainitaan olleen vielä nykyistäkin vaarallisemman. Sillä vasemman rannan jyrkästi kohoavassa kalliossa kerrotaan olleen vedenalaisen aukon, jonne yksi salainen varsi koskea erkani tietymättömiin. Sinnä vievä virta oli vallan voimakas, ja moni, joka ei arvannut sitä niin vaaralliseksi eikä täydellä tarkkuudella tiennyt varoa sitä, joutui saman salavirran kitaan. Mutta joku kymmenkunta vuotta sitten, kertoo maine, oli kallion ylälaidasta lohjennut aika paatonen, joka koskeen pudotessaan sattui niin, jotta sopi aukon suluksi ja siten poisti paljon Pällin vaaroja. – Pyhäkosken rantain luonto on varsin vaihetteleva. Muutamin paikoin ovat rannat aivan jyrkkiä kallioita, joiden korkeus kosken pinnasta lukien voi olla 6 tahi 8 syltä. Koska semmoiset kallioseinät ovat kahden puolen, tuntuu matka vähän kamalalta, kuin ei olisi toivomistakaan pelastua ja päästä rannalle, jos vene kävisi karille ja särkyisi. Monasti näkee tuolta ylähältä lehmiä tai muita eläimiä tirkistävän alas koskeen, mutta harvoin kuuluvat kuitenkin putoovan alas.

Pyhääkoskeakin alas kävi kulkumme onnellisesti; mutta kerran vavahdutti meitä kuitenkin, kuin näimme perässä tulevaan veneesen aika aallon iskevän sisään. Pelkopa ei ollutkaan aivan perätöin, sillä aalto melkein täytti veneen ja olisi pian upottanut sen; mutta onneksi olivat kallioseinät jo loppuneet ja ranta oli tällä paikkaa vähän loivempi. Eikä myöskään sattunut olemaan louhikoita, niin että hyvästi pääsivät rantaan viskomaan ämpäreillä vettä veneestä. Tehtyänsä sen eivät viipyneet kauan, ennenkuin taas joutuivat väylälle. Myöntäminen on, että tässä ja tämmöisissä tapauksissa tarvitaan mielen malttia ja rohkeutta. Seudut Pyhäkosken varrella ovat varmaan ihanimpia maassamme. Kaskia, vuoria, niittyjä ja lehdikoita, taloja, peltoja ja korpia katoo toinen toisensa perästä, ja uusia kuvaelmia seuraa. Leikkuumiehiä on yhdellä pellolla; toisen talon luona leikittelee lapsia viheriöitsevällä törmällä. Emme myöskään saa unhottaa kosken monituisia patoja lohia varten. Ne näyttävät pistäyvän rannasta vaan härnäämään veden voimia. Usein saa nähdä, jonkun vanhan ukon kontivan patojen päällä, joko korjaamassa joitakin rikkinäisyyksiä tai kokemassa pyydyksiänsä. Monasti vievät tulvavedet mennessään ihmisen heikot rakennukset; mutta väsymätöinnä asettaa hän jälleen uusia rakennuksiansa kadonneitten sijaan.

Pyhäkosken allakin on seutu varsin ihana. Wedet eivät enää taistele keskenään, vaan makaavat levollisina sillä alueellaan, jonka jyrkät rantatörmät ovat määränneet. Lahdelman yläpuolella näkyy koski vaahtoilevana rientävän viimeistä putoustaan alas; mutta sen toisilla rannoilla lentelee sadoittain törmäpääskysiä turvallisten pesäinsä ympärillä. Muutamat rannalla olevat siistit talot tarjoovat tässä täyden sovinnon kosken riidoista. Ken leikkuun aikana kulkee Oulujokea alas, kuulee usein pelloilta iloisia lauluja, joihin tervamiehetkin välistä vastaavat virsillään.

Loppumatkalla Ouluun on vielä muutamia koskia, mutta ne ovat pienempiä. Mainittakoon niistä kuitenkin vielä Madekoski sentähden, että meidän siinä oli käydä pahoin. Se, näet, kävi näin. Me tulimme noin 9 aikana aamulla Madekosken niskaan ja laskimme rantaan laskumiestä saamaan. Mutta talossa sanottiin laskumiesten menneen heinään eikä ennen iltaa tulevan kotiin. Aluksi arveltiin odottaa, mutta sitten päätettiin omin keinoin laskea koskesta alas, kuin se ei ollut neljännestä pitempi ja koko loppumatka Ouluun tuskin peninkulmaa enempi. Ukot tuumivat aikansa ja kiistivät muuatta toveriansa laskemaan ensimmäistä venettä. Hän olikin käynyt Oulussa viimeksi paria vuotta ennen, mutta ei sanonut kuitenkaan osaavansa laskea, kuin ei ollut tullut niin tarkkaamaan tätä koskea. Toiset tuumasivat hänen kyllä tietävän väylän, eivätkä heittäneet karttamasta, ennenkuin toinen taipui. Niin lähdettiin matkaan. Hän laski venettänsä edellä ja toinen tuli jäljessä. Matka näytti käyvän vallan hyvin; mutta kosken loppupuolelle tultua seisahtui edellinen vene. Me olimme jälkimmäisessä veneessä, ja yksi meistä käski, nähdessään toisen veneen seisahtumisen, perimiehen laskea toiselle puolelle muuatta tässä olevaa saarta. Hän, näet, muisteli toisellakin puolen saarta olevan väylän, joka oli siitä etuisampi, että siinä oltaisin lähempänä rantaa. Mutta laskumies, hätäyksissään toverinsa onnettomuudesta ja peloissaan omasta kohtalostaan, ei niin kohta älynnyt käskyä, ja kuin toinen sieppasi melan, ei vene enää totellutkaan, mutta virta painoi sen alaspäin entistä väylää myöten. Toisesta veneestä karjuivat ja viittoivat, ett' ei tultaisi sitä jälkeä, mutta nyt oli jo liian myöhää kääntyä. Ei ollut suinkaan mieluista virran pakosta kulkea tuota tietä, kuin sekä väylä että kosken laskukin oli meille melkeen outoa, niin että edessä oli ehkä surma tarjona. Pian pysähtyikin vene – se oli louhikolla. Kosken kuohut painoivat sitä; se kääntyi kohta poikkipuolin koskea. Siellä pisti kaksi terävää kiveä pohjasta veden pintaan, ja virta painoi hirvittävällä voimallaan venettä niitä vasten. Ei siis ollut ajattelemistakaan, että se kauan kestäisi. Yksi mies kyllä alinomaa ammensi ämpärillä vettä, mutta se eneni kuitenkin peloittavalla nopeudella. Tutkittuansa vähän karia astuivat ukot koskeen ja kokivat sieltä nostaa venettä louhilta pois. Ei sekään auttanut, kuin heillä oli täysi työ pysyä pystyssä virralta, vaikka veneestä pitivät kiinni. Sauvoimilla koettiin nyt pidättää venettä musertumasta louhikkoa vasten, kuin nähtiin, ett’ei sitä avutta voitaisi saada irti. Se oli varsin raskasta, ja tuskin tulemme ilmoisna ikänä niin raskaasen työhön. Samassa näimme toisen veneen pääsevän kariltansa ja pitkittävän matkaansa. Meidän sitä vastaan ei ollut, ajatteleminenkaan enää päästä omin voimin irti. Taloja kyllä oli rannalla, jonka vuoksi koimme miehissä huutaa, että kuuluisi. Huudot ja karjunnat kyllä houkuttelivatkin eräästä talosta paljon väkeä pihalle katsomaan, mikä oli hätänä. Niitä näytti olevan ainakin parikymmentä, totta leikkuumiehiä, jotka tällä aikaa päivää olivat aamiaisen syöntiä varten talossa. Mutta nämätkö olisivat tulleet apuun?

Eikö mitä; he vaan katsoa tollottivat, ja kuin olivat mielestään katsoneet tarpeeksi, palasivat huoneisinsa ruuan ääreen. Se lisäksi suututti vaarassa hätäileviä. Tervamiehistä toinen itki, toinen kirosi Oulujokelaisten auttamattomuutta; kumpikin oli suoraan vastaan, kuin me tahdoimme keventää venettä tervat koskeen heittämällä. Kukin koki sauvoimellaan taistella kosken voimia vastaan ja pidättää venettä katkeamasta. Mutta sitä tehdessämme aina katselimme kamalasti, kuinka vesi myötäänsä eneni. Kohta alkoi voimia puuttua. Yhden kädet jo väsymisestä vaipuivat aivan hermottomina alas, ja koski vei häneltä sauvoimen. Että toistenkin voimat alkoivat loppua näki siitä, kuin virta yhä enemmin sai veneen valtaansa ja sujutteli, ryskytteli sitä louhia vastaan. Ei näkynyt olevan muuta keinoa kuin heittäytä koskeen ja kokea uimalla pelastauta rannalle, ja niin jo mielimme heittää enimpiä vaatteita päältä. Mutta nytkin oli apu lähinnä, kuin vaara uhkaavinna. Me, näet, huomasimme pienosen purren tulla leruttelevan kosken yläpuolelta ja siinä istuvan lihavan, lyhytläntäisen miehen viheriöissä vaatteissa. Se ohjasi kulkuansa tervaveneen luokse ja tultuansa ottikin meidät matkamiehet kaluinemme veneesensä, joka kyllä oli pieni, mutta kuitenkin vei meidät hyvin rantaan. Antamasta avustaan mies ei palkkaa ottanut; mutta varmaan olisimme olleet kiitollisemmat häntä kohtaan, jos ei olisi lähtiessään virkkanut: ”minä lähdin apuun, kuin näin herroja olevan veneessä”. Rantaan päästyämme menimme taloon – se sattui olemaan kestikievaritalo – saamaan isompaa venettä ja apuväkeä, mutta se ei oikein onnistunut. Weneen kyllä saimme; mutta ei edes mainittu lihava isäntäkään tullut enää, eikä ketään muuta. Mainitseminen on kuitenkin, ett’ei kestikievarissa ollut miesväkeä kotona, mutta vaan lapsia ja vaimoja. Me rupesimme siis kolmen soutamaan venettä kumppaneittemme luokse, joista toinen vielä seisoi koskessa venettä kannattamassa, toinen sauvoimella koki taistella virran sujuttamista vastaan. Ukot olivat tullessamme varsin mielissään; sillä he olivat jo vähän arvelleet meidänkin jättäneen heidät omiin turviinsa. Nyt vyörytimme tynnyreitä veneestä koskeen, vaikka ukot kyllä panivat nytkin aivan vastaan. Räpeet sekä varppeet särkyivät eikä niitä ollut aikaa varoa; mutta kuin oli heitetty kahdeksan tynnyriä koskeen, keveni vene, jotta nousi louhikolta, ja saatiin sauvoimin, airoin ja köysin rantaan. Jos se olisi vielä tunnin ollut siinä, olisi se välttämättä särkynyt ja uponnut. Mutta päästyänsä rannalle olivat ukot taas niin levolliset ja vakaiset, kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ensinnä kääntyivät he koskea kohden katsomaan tervatynnyreinsä kohtaloa. Kauan katsoivat, he, kuinka ne pyllyilivät koskessa ja viimein soluivat alas. Sitten rupesivat venettään tarkastamaan, ja tähän jätimme heidät parantamaan sen vikoja. Me ajoimme maisin Ouluun tämän viime matkan. Oulussa tapaisimme sitten yhden näistä tovereistamme, joka kertoi heidän saaneen tervatynnyrinsä eheinä kosken alle ja myös vahingoitta tulleen Merikoskea alas, joka on juuri Oulujoen suussa.