Rauhanvuosien maanpuolustustyötä

Vapaussodan päätyttyä ja Utajärven rintamamiesten pääjoukon kotiuduttua pidettiin marraskuun 11. päivänä 1918 Utajärven suojeluskunnan yleinen kokous. Suojeluskunnan toiminta saatettiin rauhanomaiselle kannalle. Paikallispäälliköksi valittiin maisteri Arvi Korhonen, kansliapäälliköksi jääkärivääpeli Väinö Martikainen, talouspäälliköksi Antti Laitinen, kasvatuspäälliköksi eli valistusohjaajaksi Artturi Huhtelin ja esikunnan neuvottelevaksi jäseneksi Yrjö Kesti. Kurinpitolautakuntaan valittiin Matti Aksila, Jaakko Väänänen ja Antti Laitinen.

Suojeluskunnan jäsenmäärä oli vapaussodan aikana kohonnut noin sataan mieheen. Vapaaehtoisina sotaan osallistuneita utajärvisiä oli enemmän, runsas 150 miestä, mutta monet olivat ilmoittautuneet suoraan rintamajoukkoihin tai Oulun suojeluskuntaan eikä heitä kaikkia koskaan kirjattu kotipitäjän suojeluskunnan jäseniksi.

Suojeluskunnalla oli jo vapaussodasta lähtien kyläosastot kirkonkylän lisäksi Sotkalla, Alasuvannolla, Keski-Niskalla, Vaalassa, Ahmaksella, Juorkunassa ja Särkijärvellä. Myöhemmin perustettiin kyläosastot myös Naamalle ja Murronkylään.

Erilaisilla rahankeräysmuodoilla saaduilla ja kunnan lahjoittamilla varoilla hankittiin aseita, asepukuja ja muita varusteita. Vuoden 1920 taisteluvälineilmoitus kertoo suojeluskunnalla olevan jo 114 venäläistä sotilaskivääriä, 55 bertaanikivääriä ja 14 japanilaista kivääriä eli yli 180 kivääriasetta. Patruunoita oli varastossa 22 048:aa laukausta varten. Sarjatuliaseita suojeluskunta hankki vasta 1930-luvun lopulla. Tulipalot aiheuttivat suojeluskunnalle vahinkoja. Kangas-Korholan palossa 7.7.1923 ja Utajärven Osuuskaupan varastorakennuksen palossa 8.4.1925 tuhoutui paljon suojeluskunnan varusteita ja osa suojeluskunnan arkistosta. Samalla lienevät tuhoutuneet myös 1918 takavarikoidut punakaartien ja työväenyhdistyksien arkistot.

Toimintaa oli monenmoista

Toimintaohjelmaan kuuluivat tärkeimpinä urheilu- ja ampumaharjoitukset. Varsinkin ampumaharrastus oli vilkasta ja tuloksellista. Vuoden 1928 toimintakertomuksessa todettiin, että 20 prosenttia suojeluskunnan 129 jäsenestä oli suorittanut vaativan ampujan kuntoisuusmerkin. Harjoituspaikkoja oli useita; useimmat kyläosastojen harjoitukset pidettiin kylien kouluilla.

Ampumaharjoittelua varten hankittiin vaatimattomia ampumarata-alueita. Niskankylän kyläosasto sai käyttöönsä Iikka Sipolan lahjoittaman 400 metriä pitkän ja 6 metriä leveän ampumaradan. Myös Alasuvannolla, Ahmaksella, Juorkunassa, Nuojualla ja Vaalassa oli ampumaradat. Kirkonkylällä harjoiteltiin ensin koulun kohdalla, nykyisen rautatien lähellä olleella ampumaradalla, mutta vuonna 1933 ampumaharjoitukset siirtyivät Utoslahden uudelle ja ajanmukaiselle ampumaradalle.

Suojeluskunta osallistui myös Oulun suojeluskuntapiirin järjestämiin manöövereihin, kilpailuihin, leiripäiviin ja kursseihin. Yhteistoiminta Muhoksen suojeluskunnan kanssa tiivistyi uuden aluejärjestelmän voimaantulon jälkeen: järjestettiin mm. yhteisiä alokas- ja alipäällystökursseja. Yhteisiä talvimanöövereitä pidettiin joka vuosi vuodesta 1923 lähtien. Niiden kohokohta oli Muhoksen ja Utajärven suojeluskuntien välinen hiihtokilpailu. Siinä ei armoa anottu eikä annettu. Tunnelma oli yhtä tiivis kuin Suomi–Ruotsi-maaotteluissa. Suojeluskunnan omatkin hiihtokilpailut otettiin tosissaan ja niitä varten harjoiteltiin. Esimerkiksi Niskankylän Korholan ja Oilingin pojilla oli oma Oilinginojan törmiä kiertelevä harjoitusrata ampumapaikkoineen.

Suojeluskunnan esikunta joutui käsittelemään monenlaisia asioita, myös tekemään viranomaisille paikkakuntalaisten luotettavuusarvioita. Suhtautuminen oman pitäjän toisinajattelijoihin näyttää olleen alkuvuosina aika armotonta. Myös vakoiluun ja vastavakoiluun liittyviä asioita sivuttiin. Vuonna 1922 katosi salaperäisellä tavalla suojeluskunnan hälytys- ja liikekannallepanosuunnitelma. Pöytäkirjoista ei ilmene asian kaikkia vaiheita, mutta ainakin paikallispäällikkö, eteläpohjalainen jääkärivääpeli, erotettiin toimestaan.

Hieman hätäinen näyttää esikunta olleen eräiden asioiden hoidossa. Vuonna 1929 merkittiin pöytäkirjaan syytös erään henkilön tekemästä kavalluksesta. Syyte lienee ollut aiheeton, koska puolentoista vuoden kuluttua pöytäkirjaan kirjattiin kiitosmaininta saman henkilön toiminnan johdosta.

Vuonna 1935 järjestettiin Rokualla suojeluskuntapiirin mestaruushiihdot. Seuraavana talvena järjestettiin ensimmäiset yleiset Rokuan hiihtokisat. Kisoja järjestettiin vuosittain, kunnes niiden järjestäminen siirtyi talvisodan jälkeen Utajärven Urheilijain nimiin. Rokualla nähtiin maan parhaita hiihtäjiä. He saivat kuitenkin puutteellisen kuvan Rokuan maastosta, sillä kilpailukeskukset jouduttiin alkuvuosina sijoittamaan jokivarren tai Ahmaksen taloihin. Talvella 1938 järjestettiin Rokualla ensimmäiset pujottelukilpailut, suojeluskuntapoikain Oulun piirin mestaruuskisat. Kisat pidettiin Lianjärven törmällä. Myöhemmin raivattiin erinomainen, kansalliset mitat täyttävä pujottelurata Pookivaaran rinteeseen.

Yhdessä Utajärven Lotta Svärd -yhdistyksen kanssa järjestettiin lukuisia maanpuolustusaiheisia juhlia ja iltamia. Itsenäisyyspäivän ohjelmaan kuului aina paraati. Komein lienee ollut vuoden 1937 juhlaparaati. Silloin yli 200-päinen joukko lottia ja suojeluskuntalaisia marssi Utajärven tolalla juhla-asuisen jääkäriluutnantti Eemil Sunin johdolla.

Ja sitä oli paljon

Toimintaa ja erilaista ohjelmaa suojeluskuntalaisilla riitti. Oulun suojeluskuntapiirillä oli Pohjan Poika -niminen tiedotuslehti. Lehden säilyneitä numeroita selailemalla tulee vakuuttuneeksi siitä, että suojeluskuntajärjestö oli todella toimiva järjestö. Kirjoittajan paperiensa joukosta löytämä syyskuun 1937 numero tiedottaa toimintapalstallaan Utajärven suojeluskuntalaisille seuraavista tilaisuuksista yhden kuukauden aikana:

7.9. klo 9.00 asetarkastus Sotkalla, Aitan talossa
klo 11.00 asetarkastus Alasuvannon Korholassa
klo 13.00 asetarkastus Haapalan talossa
klo 14.30 asetarkastus Tololassa Sallisen pirtissä
klo 16.30 asetarkastus Vaalassa Uiton pirtillä
8.9. klo 9.00 asetarkastus Ahmaksella, Ahmaksen koululla
klo 13.00 asetarkastus Juorkunan Mikkolassa
klo 15.00 asetarkastus Särkijärven Koskelassa
klo 18.00 asetarkastus Kirkonkylässä Matti Siiran talossa
9.9. klo 9.00 asetarkastus Kirkonkylässä sk:n varastolla
13.–14.9. alkaen klo 10.00 pioneeriharjoituspäivät Vaalassa
17.–18.9. alkaen klo 10.00 pioneeriharjoitukset Juorkunassa
19.9. klo 12.00 poikaosaston ampumakilpailut Kirkonkylän ampumaradalla
20.–21.9. alkaen klo 12.00 pioneeriharjoituspäivät Kirkonkylän ampumamajalla.

Suojeluskunnan toiminnan eräs erikoispiirre oli, että siihen kuuluminen piti ottaa tosissaan. Harjoituksiin osallistuminen oli lähes pakollista. Perättäinen perusteeton poissaolo useista harjoituksista aiheutti armottoman seurauksen: asianomainen erotettiin suojeluskunnasta.

Esimerkiksi 9.8.1926 esikunta yhdellä kertaa poisti ”toimettomuuden ja sopimattoman käytöksen vuoksi” suojeluskunnan jäsenluettelosta 18 jäsentään. Yllättävän monen vapaussodassa kunnostautuneen rintamiehenkin nimi löytyy erotettujen joukosta. Ei suojeluskunnan jäsenmäärä näistä erottamisista vähentynyt, sillä uusia jäseniä tuli tilalle ja monet erotetuista hyväksyttiin myöhemmin takaisin jäseneksi.

Suojeluskunta hoiti tehokkaasti myös monet nykyisin pelastustoimelle kuuluvat tehtävät. Eksyneet marjastajat haettiin, hukkuneet naarattiin, toimittiin palokuntana, ja metsäpaloja oltiin tarvittaessa sammuttamassa koko kyläosaston tai jopa koko suojeluskunnan vahvuudella. Myös poliisia autettiin tarvittaessa. Erikoisin ja varmaan muutamille suojeluskuntalaisille vastenmielinen tehtävä oli kieltolain valvonta ja siihen liittyvä pirtutrokarien autoliikenteen valvonta.

Suojeluskunnan johto rauhanvuosina

Utajärven suojeluskunnan päälliköinä tai paikallispäälliköinä toimivat ennen talvisotaa vääpeli Uuno Juntunen (1918), maisteri (myöhemmin majuri) Arvi Korhonen, jääkärivääpeli Väinö Martikainen, jääkärivääpeli Artturi Suomi, jääkärivääpeli Eino Luoma, vääpeli Juho Korhonen, jääkärivääpeli Arvid Nieminen, vänrikki Pekka Kokkoniemi, vänrikki (myöhemmin majuri ja kenttäpiispa) Toivo Laitinen, vääpeli Iikka Korhonen, kansakoulun opettaja Valtteri Varis, alikersantti Paavo Vainio, alikersantti Gustav Pentzin, vänrikki Pertti Väyrynen, alikersantti Otto Oilinki ja vääpeli Heikki Laitinen.

Suojeluskunnan esikuntaan kuuluivat ennen talvisotaa eripituisia jaksoja Antti Laitinen, Eera Mikkola, Eemil Määttä, Matti Paavola, Kustaa Sipola, Uuno Juntunen, Pekka Blomberg, Yrjö Kesti, Artturi Huhtelin, Väinö Martikainen, Iikka Sipola, Iikka Korhonen, Jaakko Paavola, Matti Siira, Artturi Haapala, Patrik Juntunen, Juho Korhonen, Pekka Korhonen, Jaakko Laitinen, Herman Pyhäluoto, Juho Kolehmainen, Iivari Suorsa, Matti Korhonen, Iikka Oilinki, Nestori Olli, Olli Sauso, Yrjö Hämäläinen, Onni Näres, Yrjö Pirilä, Iikka Haapala, Valtteri Varis, Arvi Salonen, Pertti Väyrynen, Paavo Sallinen, Ilmari Haapala, Antti E. Junttila, Eino A. Kukkonen, Antti Utoslahti, Yrjö Fonselius ja T. Ilmari Haataja. Heistä pitkäaikaisimpia esikunnan jäseniä olivat Antti Laitinen ja Iikka Korhonen. Molemmat toimivat myös muissa suojeluskunnan johtotehtävissä.

Esikunnan jäsenet valittiin suojeluskunnan vuosikokouksessa suljetulla lippuäänestyksellä. Sopuvaalia ei käytetty koskaan ennen jatkosodan poikkeuksellista aikaa. Esikunnan apuna toimivat valistus-, kurinpito- ja poikatyölautakunnat sekä rakentamisvuosina rakennustoimikunta.

Jo suojeluskunnan alkuvuosina nimettiin kyläosastoille omat päälliköt. Vuonna 1921 kyläpäälliköinä toimivat kirkonkylällä Jaakko Paavola, Sotkalla Yrjö Kesti, Alasuvannolla Artturi Haapala, Vaalassa Jouni Guttorm, Ahmaksella Joonas Kivari, Juorkunassa Antti Vesanen ja Särkijärvellä Kaarlo Koskela.

Vuonna 1924 kyläpäälliköinä toimivat kirkonkylällä Matti Paavola, Sotkalla Yrjö Fonselius, Alasuvannolla Matti Korhonen, Keski-Niskalla Iikka Haapala, Vaalassa Kalle Lamminaho, Ahmaksella Väinö Kukkonen, Juorkunassa Vihtori Suorsa ja Särkijärvellä Kaarlo Koskela.

Juuri ennen talvisotaa eli 1939 kyläpäälliköinä toimivat kirkonkylällä Valle Siira, Sotkalla Viljo Valli, Alasuvannolla Hannes Hartikka, Keski-Niskalla Oskari Jutila, Vaalassa Aleksi Väisänen, Ahmaksella Tuomas Seppänen, Juorkunassa Urho Peltoniemi ja Särkijärvellä edelleen Kaarlo Koskela. Uuden Naaman kyläosaston päällikkönä oli Juho Mikkonen.

Kaksi Utajärven suojeluskunnan alkuvuosien paikallispäällikköä, sk-upseerit Arvi Korhonen ja Toivo Laitinen valittiin ensimmäiselle sk-järjestön tiedustelu-upseerikurssille. Molemmat tekivät tämän jälkeen siviilityönsä ohella komean sotilasuran. Korhonen toimi sotien aikana päämajassa tiedustelu-upseerina ja ylipäällikön neuvonantajana. Laitinen toimi talvisodassa Suomussalmen suunnalla ryhmä Susitaipaleen tiedustelu-upseerina. Sotien jälkeen hänestä tuli kenttäpiispa. Molempien sotilasarvo oli sotien päättyessä majuri.

Lapuanliikkeen maininkeja

Kovin paljon eivät lapuanliikkeen mainingit Utajärven suojeluskunnan toimintaa horjuttaneet. Suojeluskunnan johto asettui maan laillisen hallituksen tueksi, vaikka myötätuntoa Lapuan miesten toiminnalle sen alkuvaiheissa, laillisen toiminnan aikana, löytyi jokaisen suojeluskuntalaisen mielestä. Tähän oli suurimpana syynä kommunistien 1920-luvulla pitäjän savotoilla sekä uitto- ja rautatietyömailla vapaussodan rintamamiehiin ja suojeluskuntalaisiin kohdistama ankara ja häikäilemätön työmaaterrori.

Talonpoikaismarssia heinäkuussa 1930 on myöhemmin suomettumisvuosina kuvattu osaksi laittomuuksiinkin ajautunutta lapuanliikettä. Kuitenkin talonpoikaismarssi oli siihen osallistuneiden utajärvisten miesten kertoman mukaan pelkkä mielenosoitus kommunistien Neuvostoliitosta käsin ohjaamaa kiihotustoimintaa vastaan. Utajärvellä marssille lähdettiin suurella joukolla. Vaununlasti vakaita miehiä, tiettävästi kaikki suojeluskuntalaisia, lähti Helsinkiin osoittamaan mieltään kommunistien toimintaa vastaan. Aseet ja suojeluskuntapuvut jätettiin kotiin ja marssiin osallistuttiin siviiliasussa. Mutta rivit olivat suoria!

Myöhemmin Mäntsälän kapinaksi kutsutun tapahtumaketjun aikana helmikuun lopulla 1932 tilanne oli toinen. Toiminta Mäntsälässä ei suuntautunut pelkästään kommunisteja vastaan, vaan se kohdistui myös maan laillista hallitusta vastaan. Tällaista kapinaliikettä ei suojeluskuntalaisten suuri enemmistö hyväksynyt. Kaiken varalta ja Oulun suojeluskuntapiirin käskystä Utajärven suojeluskunta asetti luotettavista miehistä muodostetut vartiot rautatieasemille estämään Mäntsälään matkustavien aseistettujen miesten nousun juniin. Tästä oli seurauksena jälkipuheita, sillä kyllä Utajärvellä olisi ollut Mäntsälän miesten kannattajia ja ehkä myös sinne lähtijöitä.

Henkilökaplakkaa

Jälkikäteen käsittämätön jämerien periaatteen miesten välinen riita syntyi, kun suojeluskunnan esikunta kokouksessaan 22.12.1933 hyväksyi kolme uutta jäsentä mutta hylkäsi opettaja A. A. Laitisen ja hänen poikansa Veikko Laitisen jäsenhakemukset. Molemmat olivat jo silloin tunnettuja ja arvostettuja utajärvisiä. Esikunnan jäsen Iikka Oilinki merkitytti pöytäkirjaan vastalauseensa: ”Sen johdosta, että opettaja A. A. Laitista ja maanviljelijä Veikko Laitista ei hyväksytty jäseneksi, panen vastalauseeni, koska ei voida esittää mitään syytä heidän isänmaallisuuttaan ja maanpuolustushaluaan vastaan.”

Eihän asia tietenkään tähän jäänyt, kun periaatteen miehet olivat asialla. Oilingin tilalle esikuntaan valittiin seuraavassa suojeluskunnan kokouksessa uusi mies. Laitisten osalta tilanne jatkui. 1.6.1934 Laitisten jäsenhakemukset käsiteltiin jälleen, nyt suojeluskunnan aluepäällikön määräyksestä, mutta esikunta totesi, ”ettei uutta ole ilmennyt”, eikä muuttanut päätöstään.

Jäseneksipyrkimiset aiheuttivat esikunnalle muutakin harmia. Marraskuun 5. päivänä 1934 pidetyn esikunnan kokouksen pöytäkirjassa todetaan em. Laitisia tarkoittaen: ”Tietoon on tullut, että sk:n alokasharjoituksiin on osallistunut aluepäällikön luvalla sellaisia henkilöitä joiden jäsenanomus on hylätty tai jotka eivät vielä ole pyrkineetkään ja, että heiltä on tiettävästi otettu suojeluskuntalaisen vakuutus vastoin suojeluskunnan sääntöjä ja sen esikunnan tahtoa.” Nyt siis olivat jo aluepäällikön, karskin jääkäriupseerin Felix Rinnan, ja esikunnan napit vastakkain.

Laitisten jäsenenhakemuksia käsiteltiin vielä monessa esikunnan kokouksessa. Asia sai osaratkaisun 25.7.1935 iltamyöhällä kello 21 alkaneessa esikunnan kokouksessa. Silloin luettiin Suojeluskuntain yliesikunnan kirje, jossa suojeluskuntain ylipäällikkö kenraali Malmberg ilmoitti ratkaisseensa maanviljelijä Veikko Laitisen suojeluskunnan jäsenyyttä koskevan valituksen ja määräsi hänen jäsenanomuksensa käsiteltäväksi uudelleen. Tämän jälkeen esikunta hyväksyi, tosin vastalauseita pöytäkirjaan kirjaten, Veikko Laitisen suojeluskunnan jäseneksi. Jupakkaan liittyi vielä sekin, että Oulun suojeluskuntapiirin esikunta vaati esikunnalta useita kirjallisia selvityksiä toiminnastaan ja lopuksi määräsi suojeluskunnan paikallispäällikön vaihdettavaksi. Jonkinlaisen hyvityksen A. A. Laitinen sai 30.1.1937, kun hänen poikansa Aapo, tuleva sotienaikainen utajärvisten komppanianpäällikkö, palkittiin suojeluskunnan parhaana alokkaana.

Näin tuo jälkikäteen oudolta tuntuva periaatteen miesten – monien mielestä vain kahden samaa paikkaa hakeneen kansakoulunopettajan – välinen riitely vähitellen päättyi. Suojeluskunnan jäsenmäärässä alkoi raju kasvu, ja jokseenkin kaikki pyrkineet hyväksyttiin juonittelematta. Eniten uusia jäseniä liittyi talvisodan molemmin puolin. Vuonna 1939 hyväksyttiin 68 uutta jäsentä eli lähes puolitoista pitäjän miespuolista ikäluokkaa. Täsmälleen yhtä monta liittyi suojeluskuntaan vuoden 1940 aikana. A. A. Laitisesta tuli suojeluskunnan jäsen 17.4.1937. Parin vuoden kuluttua hänet valittiin suojeluskunnan poikatyön johtajaksi. Nyt myös Iikka Oilinki kelpasi jälleen suojeluskunnan esikuntaan.

Suojeluskunta rakentaa

Vuosina 1928–30 puuhattiin Utajärvellä usean eri yhdistyksen yhteistä valistustaloa. Suojeluskunta oli mukana hankkeessa. Hanke sellaisenaan meni mönkään, mutta suojeluskunta päätti 26.1.1930 pidetyssä vuosikokouksessaan rakentaa itselleen oman talon ja käyttää valistustaloa varten hankitut puutavarat tähän hankkeeseen.

Tontin, tulevan ampumarata-alueen, suojeluskunta sai lahjoituksena kauppias Juho Kemilältä ja maanviljelijä Matti Siiralta. Lahjoituskirja on päivätty 9.1.1933, mutta jo syksyllä 1932 hyväksyttiin taloa varten maatalousneuvoja U. Kupelan laatimat piirustukset ja Aukusti Tuomisen kanssa tehty urakkasopimus rakennuksen kehän pystyttämisestä. Talo valmistui 1935, ja sitä käytettiin siitä lähtien suojeluskunnan harjoituksissa majoitus- ja ruokailupaikkana. Talon yhteyteen rakennettiin silloisten vaatimusten mukaan ajanmukainen ampumarata. Talossa ja ampumaradalla järjestettiin ennen sotavuosia lukematon määrä erilaisia tilaisuuksia, kilpailuja ja harjoituksia.

Kokouksessaan 13.8.1938 suojeluskunnan esikunta päätti vuokrata Sotkankylän Sorsan isännältä Antti Aitalta maata hänen Rokualla sijaitsevasta metsäpalstastaan. Pookivaaran vuokrapalstalle, Suomen parhaana pidetyn maastohiihtoalueen keskelle ja Rokuanvaarojen parhaan laskettelurinteen laelle, rakennettiin kelohonkainen hiihtomaja. Sen vihkiäisiä vietettiin 16.3.1941 edustavan kutsuvierasjoukon juhlistaessa tilaisuutta. Pookin majassa ehdittiin pitää monet leirit ja harjoitukset ennen suojeluskunnan lakkauttamista.

Varsinaista suojeluskuntataloa varten suojeluskunta hankki Utajärven keskustasta kaksikin tonttia. Itsenäisyyspäivänä 1938 suojeluskunta osti Elsa Moilaselta 2 500 neliömerin suuruisen Suojalan tontin nykyisen Mäyrän talon vierestä ja 5.2.1941 maanviljelijä J. B. Heikkiseltä 40 000 neliömetrin suuruisen Paukkulan tontin aivan kylän keskustasta. Nykyisin tontilla on osa keskuskoulua, urheilukenttä, terveyskeskus ja muita julkisia rakennuksia. Tonttien ostoa voidaan sanoa lahjoituksen vastaanottamiseksi maanpuolustushenkisiltä isänmaanystäviltä. Pienemmän tontin hinta oli nimittäin 125 nykymarkkaa [n. 25 euroa v. 2008] ja suuremman tontin kauppahinta 600 nykymarkkaa [n. 120 euroa v. 2008].

Todellista rakentamista sodan varalle tekivät kesällä 1939 Karjalan kannaksen linnoitustöissä olleet 65 vapaaehtoista utajärvistä suojeluskuntalaista. Suojeluskunnan kasvatustyö tuotti hedelmää. Maanpuolustushenki oli Utajärvellä korkealla sodan uhatessa kotimaata.

Talvisodan aika

Lokakuun 6. päivänä 1939 klo 19.30 kuittasi Utajärven suojeluskunnan paikallispäällikkö Heikki Laitinen sivullisille salaperäisen puhelinsanoman: ”Toimeenpankaa esikäskyn kohdat 36 ja 41. Oulun sotilaspiirin päällikkö majuri Veijola.” Käsky tarkoitti liikekannallepanoon liittyviä tehtäviä. Seuraavan kahdeksan päivän aikana suojeluskunnan lähetit jakoivat pitäjän reserviläisille satoja kortteja, joiden otsikkona oli ”Käsky saapua reservin ylimääräisiin harjoituksiin”.

Seuraavana päivänä eli 7.10.1939 klo 17.35 lähetti Oulun suojeluskuntapiirin päällikkö vt. aluepäällikkö Esko Korhoselle seuraavan puhelinsanoman: ”Ylimääräisten kertausharjoitusten vuoksi keskeytetään linnoitustyöt toistaiseksi. Suojeluskuntain päällikkö Malmberg, Esikuntapäällikkö Martola.” Puhelinsanomia tuli lisää. 8.10.1939 klo 16.43 vastaanotti suojeluskunnan paikallispäällikkö Oulun sotilaspiirin käskyn: ”Asettakaa toimintaan rautatievartiot”.

Ilmavalvonta-asemien päälliköiksi määrätyt ja koulutetut suojeluskuntalaiset Aleksi Väisänen, Iikka Sipola, Iikka Oilinki ja Urho Peltoniemi olivat saaneet jo syyskuun puolella käskyt perustaa Utajärvelle suunnitellut Vaalan, Sipolan, Kirkonkylän ja Juorkunan ilmavalvonta-asemat. Hieman myöhemmin perustettiin Rokuan Pookivaaralle viides iv-asema.

Useimmille aseikäisille puolustusvoimain reserviin kuuluville suojeluskuntalaisille alkoivat ylimääräisten harjoitusten myötä tositoimet ja suojeluskunnan harjoituksissa opittujen sotilastasojen kertaus, joka muuttui 30.11.1939 talvisodaksi. Näiden reserviläisten lisäksi useita kymmeniä Utajärven suojeluskunnan jäseniä osallistui talvisotaan erilaisissa tehtävissä kotijoukoissa.

Uljaimman näytön maanpuolustustahdostaan antoivat ne alaikäiset nuorukaiset, joilla oli vain suojeluskunnan alokaskursseilla ja poikaosaston harjoituksissa saatu sotilastaito ja jotka venäläisten lähestyessä Suomussalmea nousivat suojeluskuntavarusteissaan evakkoja hakemaan lähtevien kuorma-autojen lavoille. He lähtivät vapaaehtoisina torjumaan kotiseutua uhkaavia vihollisia. Muutamat nuorukaisista menivät sotaan ilman vanhempiensa lupaa – kotikarkureina.

Utajärvellä toimivat talvisodan aikana rautatievartiot Utajärven ja Vaalan asemilla. Niiden tehtävänä oli suojella Vaalan siltaa sekä asemien vesitorneja ja pumppaamoja. Rautatievartioiden ja viiden ilmavalvonta-aseman yhteinen henkilövahvuus oli lotat mukaan lukien yli 90 henkilöä. Myös vihollisen desantit ja seudulla alasammuttujen kolmen venäläisen pommikoneen miehistöt aiheuttivat suojeluskuntalaisille työtä ja huolta. Venäläisten pudottamia desantteja otettiin kiinni Juorkunassa ja Puokiolla. Juorkunassa käytiin kahtena päivänä tulitaisteluja, ennen kuin henkiin jääneet desantit antautuivat. Myös Oterman sydänmaalla käytiin tulitaistelu alasammuttujen venäläislentäjien kanssa.

Vihollisen Utajärvelle kohdistamista ilmapommituksista useimmat kohdistuivat Vaalaan ja siellä erikoisesti Vaalankurkun siltaan. Silta sai osuman heti ensimmäisessä pommituksessa, ja tärkeät huoltokuljetukset Oulusta rintamalle keskeytyivät. Silta kuitenkin korjattiin radankorjauskomppanian toimesta uskomattoman nopeasti, muutaman vuorokauden kuluessa. Vaalan kylä kärsi lukuisissa pommituksissa melkoiset vauriot: Vaalan matkailuhotelli paloi, ja toistakymmentä muuta rakennusta vaurioitui. Myös Nuojuan aseman seutua pommitettiin.

Kirkonkylä joutui pommituksen kohteeksi Matinpäivänä 1940. Yhdeksän vihollispommittajaa pudotti rautatien ja nykyisen Vanhantien väliselle alueelle lähes sata pommia ja rautatien eteläpuolelle toistasataa palopommia. Pommituksen jälkeen aseman piha oli täynnä kuoppia ja asemarakennusten seinät sirpaleiden vaurioittamia. Vahingot jäivät kuitenkin pieniksi: sirpaleenreikien lisäksi vain asemahenkilökunnan ja Kuuselan talon saunat sekä asemapäällikön autotalli vaurioituivat. Kuin ihmeen avulla henkilömenetyksiltä vältyttiin.

Ehkä suurin työ pommitusjälkien korjaamisessa oli pelloille tulleiden pommikuoppien tasoitus. Pelkästään kotitaloni Salmelan pelloilla peitettiin seuraavina kesinä 22 pommikuoppaa ja kaivettiin esiin yksi 100-kiloinen räjähtämätön pommi.

Välirauhan aika

Talvi- ja jatkosotien välisenä aikana suojeluskunnan jäsenmäärä kasvoi edelleen. Myös sosiaalidemokraattinen puolue hyväksyi nyt jäseniensä liittymisen suojeluskuntiin. Suojeluskunnat muodostivat entistä selkeämmin koko kansan maanpuolustusjärjestön, ja ne saivat entistä enemmän valtion varoja koulutustoimintaansa. Näillä varoilla palkattiin kouluttajia – sotilasohjaajia ja alisotilasohjaajia – suojeluskuntapiireihin ja hankittiin varusteita kasvavalle joukolle. Sotilaallinen puoli toiminnassa tehostui, mutta samalla esikuntien johdolla tapahtunut maanpuolustustyö muuttui valtion palkkalistoilla olevien piiri- ja aluepäälliköiden suunnittelemaksi ja johtamaksi toiminnaksi.

Utajärvelle perustettiin välirauhan aikana pioneerivarikko liikekannallepanosuunnitelman mukaista pioneeripataljoonaa ja siltakomppaniaa varten. Tapahtunutta muutosta kuvaa sekin, että suojeluskuntapiirien esikunnat saivat hoidettavakseen ne tehtävät, jotka olivat aikaisemmin sotilaspiireillä.

Kun suojeluskunnissa annettava sotilaskoulutus ja maanpuolustuskasvatus oli näin siirtynyt puolustuslaitoksen hoidettavaksi, Utajärven suojeluskunnan esikunta saattoi keskittyä viemään eteenpäin toimitalohankettaan. Sitä varten hankittiin varoja ja rakennustarpeita. Rakennuspuutavaraa hankittiin keräyksillä ja ostaen Naamalta asevelihinnalla melkoinen Metsähallituksen leimikko. Puut uitettiin Utoksen sahalle, jossa ne sahattiin. Puiden sekaantuminen uiton urakoineen liikemiehen omien puiden kanssa aiheutti poliisitutkimuksia ja paljon huolta esikunnalle. Soraa ajettiin suuret kasat Paukkulan tontille. Rahoituskin alkoi olla kunnossa. Syttyi kuitenkin jatkosota, ja rakentajat tarvittiin tärkeämpiin tehtäviin. Utalinna jäi rakentamatta.

Jatkosodan vuodet

Jatkosodan aikana suojeluskunta oli entistä selvemmin osa kenttäarmeijaa. Kotirintaman tehtävätkään eivät olleet enää yksinomaan suojeluskuntien ja lottien kontolla, vaan esimerkiksi työvoimaviranomaiset hoitivat sotaan liittyviä toimia. Sodan alkupuolella suojeluskunta asetti muutamia vartioita, mutta rintamalinjan siirryttyä Itä-Karjalaan ne lakkautettiin tärkeimpiä ilmavalvonta-asemia lukuun ottamatta.

Kotirintaman sotilaallisia tehtäviä varten perustettiin Utajärvellekin is.komppania eli ilmasuojelukomppania. Siihen määrättiin rintamapalveluksesta vapautettuja suojeluskuntalaisia ja varttuneimpia suojeluskuntapoikia. Is.komppanian päällikkönä oli monien muiden tehtäviensä ohella suojeluskunnan paikallispäällikkö, vänrikki Jooseppi Manninen. Suojeluskunnan iäkkäimmät kyläpäälliköt puolestaan toimivat is.komppanian ryhmänjohtajina.

Vuodesta 1942 lähtien Utajärvellä havaittiin vihollisen lentotoimintaa. Utajärven rannalle pudotettiin pari pommia, ja naamankyläläiset saivat luettavakseen lentolehtisiä. Is.komppania joutui asettamaan muutamia vartioita ja järjestämään desantinetsintäpartioita.

Suojeluskunnan jäsenmäärä kasvoi sotavuosina lukuisista kaatuneista huolimatta. Vuonna 1944 suojeluskuntaan kuului nelisensataa utajärvistä miestä. Heistä suurin osa palveli rintamalla, eikä heitä näin ollen laskettu tilastoissa suojeluskunnan vahvuuteen. Maanpuolustusjärjestöihin – suojeluskuntaan, lottiin, sotilaspoikiin ja pikkulottiin – kuului jatkosodan vuosina yhtensä yli 1 200 utajärvistä eli noin 20 % kunnan asukkaista. Viimeiset uudet jäsenet suojeluskuntaan, naamankyläläiset Rimpeläisen veljekset Aukusti, Erkki ja Aarne Santeri, hyväksyttiin esikunnan kokouksessa 21.5.1944.

Suojeluskunnan johto sotavuosina

Utajärven suojeluskunnan ensimmäinen sodanaikainen paikallispäällikkö oli talvisodan ajaksi tehtävään kutsuttu kersantti Pauli Lukka. Talvisodan lopulla ja välirauhan aikana tehtävää hoitivat lyhyitä jaksoja vääpeli Iikka Korhonen, vääpeli Iikka Aitta, kersantti Pauli Lukka, alikersantti Vilho Säkkinen, vääpeli Artturi Laitinen sekä vääpeli Heikki Laitinen. Jatkosodan ajan eli vuodet 1941–44 paikallispäällikkönä toimi vänrikki Jooseppi Manninen. Hän pyysi eroa tehtävästä 16.10.1944, mutta eroa ei ehditty myöntää ennen suojeluskunnan lakkauttamista. Aluepäällikkönä toimi vuodesta 1940 lähtien järjestön lakkauttamiseen asti vänrikki, myöhemmin majuri Toivo Siren. Asemasotavaiheen aikana hän hoiti tehtävää Äänislinnasta käsin.

Suojeluskunnan esikuntaan kuuluivat sotavuosina ja välirauhan aikana Iikka Kangas-Korhonen (1940 ja 1944), Valtteri Varis (1940), Matti Ranta-Korhonen (1940), T. Ilmari Haataja (1940–43), Arvi Salonen (1941–43), Eino A. Kukkonen (1941–44) Iikka Oilinki (1941–44) ja Antti Utoslahti (1944). Heistä Kangas-Korhonen, Salonen, Kukkonen ja Oilinki olivat osan toimikaudestaan rintamalla, ja heidän varamiehinään toimivat vuorollaan Eino Lukka, Eero Vyyryläinen, Artturi Laitinen, Matti Siira ja Jaakko Paavola.

Suojeluskunta lakkautetaan

Syksyn 1944 välirauhan teon jälkeen maahan saapunut liittoutuneiden valvontakomissio ryhtyi vaatimaan maanpuolustusjärjestöjen lakkauttamista. Lakkauttamista ennakoi Oulun suojeluskuntapiirin komentajan eversti K. Kaarlosen 1.11.1944 päiväämä kirje, jossa hän, nojautuen suojeluskuntajärjestön hallinto-ohjesääntöön, ilmoitti suostuvansa siihen, että ”suojeluskunnan ylimääräinen kokous saadaan kutsua kokoon lyhyemmässä ajassa kuin kahdessa viikossa ja muulla tavoin kuin paikallispäällikön pvk:ssa julkaistulla kutsulla”. Kirje toimitettiin lähettien avulla samana päivänä piirin suojeluskunnille.

Utajärven suojeluskunnan ylimääräinen kokous pidettiin Salmelan talossa seuraavana päivänä eli 2.11.1944. Kokoukseen osallistui 10 suojeluskunnan jäsentä, ja sen puheenjohtajana toimi vänrikki J. Manninen ja sihteerinä alikersantti I. Oilinki. Kokous katsottiin lailliseksi, ja sen tärkein asia oli kokouskutsussa mainittu asia päättää suojeluskunnan kiinteän ja irtaimen omaisuuden käytöstä.

Pöytäkirjan 4. § kertoo, että kokous päätti yksimielisesti lahjoittaa Utajärven maamiesseuralle Utajärven kylässä sijaitsevan Paukkula-nimisen tilan Rnro 5:12 ja Juuso Väänäsen sahalla olevat rakennustarpeet sekä Utajärven kylässä sijaitsevat tilat Ampumarata Rnro 1:28, Ampumarata Rnro 11:6 ja Suojala Rnro 2:50 rakennuksineen, samoin suojeluskunnan muun irtaimiston ja pankkitalletukset.

Utajärven Ahmaskylän maamiesseuralle lahjoitettiin Niskankylässä sijaitsevat tilat Ampumarata Rnro 29:19 ja Rinta Rnro 11:34 sekä Rokuanvaaroilla Antti Aitan maalla oleva hiihtomaja rakennuksineen ja irtaimistoineen.

Seuraavana päivänä eli 3.11.1944 eduskunta hyväksyi valvontakomission painostuksesta kiireellisessä järjestyksessä annetun lain suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta. Utajärven suojeluskunnan 27 vuotta kestänyt ja paikkakunnan elämänmenoon voimakkaasti vaikuttanut suojeluskuntajärjestön nimissä tapahtunut maanpuolustustyö päättyi. Pitäjässämme yhä voimakkaana elävä maanpuolustustahto jäi muistuttamaan suojeluskuntajärjestön tekemästä kasvatustyöstä. Eräästä sen ilmenemistavasta kertoo asekätkentää Utajärvellä kuvaava kotiseututarina.

Suojeluskunnan vanhemmat aseet luovutettiin armeijan varastoihin, mutta konepistoolit ja pikakiväärit patruunoineen varastoitiin piilovarastoihin. Suojeluskunnan lippu luovutettiin Pohjois-Pohjanmaan museon haltuun. Pääosa vanhemmasta arkistosta oli toimitettu jo aiemmin Sota-arkiston hoitoon. Sotavuosien aikainen arkisto piilotettiin, mutta se on nyt kirjoittajan hallussa odottamassa siirtoa Utajärven kotiseutuarkiston hoiviin.