Savosta Pohjanmaalle

Kaikki Oilinki-sukunimeä käyttävät henkilöt ovat saaneet sukunimensä Utajärven Niskankylässä sijaitsevan Oilingin talon mukaan. Me alunperin Pyykön sukuun kuuluneet Niskankylän Oilingit kuulumme alkujuuriltamme, valitettavasti tai valittamatta, enemmän tai vähemmän savolaisten heimoon. Miksi näin, sitä pitää hieman selittää.

Kustaa Vaasan hallituskaudella, 1540-luvulla, aloitettiin kuninkaan käskystä laajamittainen Oulujärven erämaan asuttaminen. Asutus oli eräillä alueilla Karjalan kannaksella ja Savon eteläosissa tullut niin taajaksi, että hyvistä kaskimaista ja muista talonpoikaisen asumisen edellytyksistä, kuten laidunmaista ja riistasta, oli puutetta. Ruotsin kuningas määräsi näiltä alueilta lähetettäväksi uudisasukkaita asumattomiin erämaihin ja valtakunnan harvaan asutuille alueille. Vähäisessä määrin uudisasukkaita oli värvätty jo 1500-luvun alussa.

Käynnistetyllä asutustoiminnalla oli selkeät valtapoliittiset tavoitteet. Kustaa Vaasa halusi saada sen avulla pysyvään hallintaansa ne Pohjois-Suomen alueet, joita myös Venäjän tsaari havitteli itselleen vuonna 1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhansopimuksen epäselvien rajamääritelmien perusteella. Pähkinäsaaressa sovitun rajan sijainnista ovat vielä nykyisetkin tutkijat erimielisiä.

Silloista asutustoimintaa johtivat tarmokkaasti 1542–46 Savonlinnan linnanisäntä Klemetti-kirjuri ja vuodesta 1547 alkaen linnanisäntä Kustaa Fincke. He käyttivät piiskaa ja porkkanaa saadakseen savolaisten talonpoikien keskuudessa muuttohalukkuutta. He lisäsivät verotusta lähtöpitäjissä, levittivät tietoa pohjoisten erämaiden kala- ja riistarunsaudesta ja antoivat Venäjän hallitsemalle erämaa-alueelle siirtyville uudisasukkaille määräaikaisen verovapauden.

Uudisasukkaista kaikki eivät menneet nykyisen Kainuun alueelle, vaan osa valitsi kaskimaansa Siikajoen latvoilta, osa Oulujokivarresta ja monet vieläkin kauempaa. Nykyiseen Niskankylään savupirttinsä pystyttäneistä savolaissuvuista ovat monet hävinneet vanhanvihan aikoina tai sulautuneet muihin sukuihin.

Vanhimpia yhä Oulujokivarressa asuvia savolaissukuja ovat Raappanat, Räisäset, Kolehmaiset ja Pyyköt. Nämä neljä sukua, joihin kaikkiin minulla on sukusiteitä, olivat pitkään todellisia talonpoikaissukuja. Varsinaisesta omasta suvustani, Pyykön suvusta, voin kertoa, että isoisääni asti kaikki tiedetyt isänpuoleiset esi-isäni ovat olleet talonpoikia, talollisia. Yhtään virkamiestä tai muita palkollisia kuin sotilaita ei heidän joukostaan löydy. Emännätkin on useimmiten haettu samasta säädystä; harvemmin on piikatyttö tai käsityöläisen jälkeläinen tullut joukkoon. Joku esi-isistäni on sortunut pois talostaan, mutta viimeistään hänen poikansa on palannut takaisin talollisten joukkoon. Kieltämättä minä olen ylpeä suvustani ja talonpoikaisista juuristani.

Ennen savolaisten uudisasukkaiden muuttoa Oulujokivarressa asuneet asukkaat eivät olleet savolaisia, vaan pääosin lähtöisin Pohjanlahden rannikolta, useat heimoltaan hämäläisiä. Täkäläinen puhetapa eli Oulun murre on näiden hämäläisasukkaiden jättämää perintöä. Murteen lisäksi länsisuomalaiset asukkaat ovat jättäneet myös verenperintöä sen verran meihin Pyykkö-Oilingin sukuun kuuluviin, että oikeina savolaisina meitä ei voi eikä saa pitää!

Pyyköt Ahmaksella

Nykyisten Niskankylän Oilinkien tutkitut mieskantaiset sukujuuret (isä, isoisä, isoisänisä jne.) johtavat Utajärven Ahmasjärven kylään ja siellä sukunimeä Pyykköinen, myöhemmin Pyykkö, käyttäneisiin talollisiin. Pyyköt ovat tulleet seudulle jokseenkin varmasti Etelä-Savosta, silloisen Pellosniemen eli Ristiinan pitäjän alueelta. Siellä on asunut 1500-luvun alussa useita Pyykkö- ja Pyykköinen-sukunimeä käyttäneitä perheitä. Etelä-Savoon Pyyköt ovat muuttaneet Karjalan Kannakselta keskiajalla tai jo sitä ennen.

I. Suvun vanhin tunnettu esi-isä on 1550-luvulla silloisen Limingan pitäjän Ahmasjärven kylään sen toisena uudisasukkaana muuttanut Paavo Pyykköinen. Hänet mainitaan vuoden 1556 veroluettelossa Lauri Räisäsen ohella toisena Ahmasjärven kylän talollisena. Paavo, josta käytetään toisinaan lisänimeä ”Paavo Vammasilmä”, muutti Ahmakselle Kurenpolven kylästä eli Niskakosken rantamilta, missä hän asui ainakin jo 1540-luvulla. Sitä, tuliko hän Savosta suoraan Oulujokivarteen, ei ole varmaa tietoa. Luultavaa kuitenkin on, että hän on syntynyt vuosien 1510–1520 tienoilla Etelä-Savossa, Pellosniemen pitäjässä, ja muuttanut savolaisten uudisasukkaiden mukana joko vapaaehtoisesti tai viranomaisten pakottamana uudelle kotiseudulle. Virkamiesten käyttämästä lisänimestä voidaan päätellä sekin, että hän on ollut nykykielellä ilmaistuna näkövammainen. Paavon asumus sijaitsi nykyisen Seppälän paikalla. Hänen tarkempaa syntymä- ja kuolinaikaansa, enempää kuin hänen vaimonsa nimeä, ei ole löytynyt asiakirjoista.

II. Seuraava asiakirjoista tavattava Pyykkö-sukuinen ahmaslainen on Paavo Vammasilmän eli Pyykköisen poika, Paavo Paavonpoika Pyykköinen. Hän lienee syntynyt Kurenpolven- eli Niskankylässä vuoden 1540 tienoilla, ja hänen tiedetään asuneen Ahmaksella vielä 1610, mutta ei enää 1617. Paavon vaimon nimeä ei löydy säilyneistä asiakirjoista. Paavo Paavonpojan ja hänen perheensä tiedetään pelastuneen vainolaisten käsistä vanhanvihan aikana, kun venäläis-karjalainen partio vuonna 1585 tuhosi Ahmaksen asutuksen. Paavo, samoin kuin hänen naapurinsa Räisälän isäntä, tuo vainolaistarinoiden ikuistama voimamies, ehti viedä perheensä turvaan piilopirttiin. Paavon talon vainolaiset kyllä polttivat, kuten he polttivat muutkin Ahmaksen talot.

III. Paavo Pyykkösten jälkeen käytettävissä olevat tiedot vähän tarkentuvat. Seuraavaksi vanhin tunnettu esi-isä on Ahmaksen Pyykössä 1600-luvun alussa isännöinyt Esko Paavonpoika Pyykkö. Hän on syntynyt Ahmaksella noin vuonna 1580, eli vähän ennen suurta surmavuotta, ja kuollut nuorena isäntänä, ilmeisesti vuonna 1625. Eskon vaimon nimeä ei löydy tuon ajan kirjoista, joten hänen nimeään ei tiedetä. Ahmaksen Pyykkö sijaitsi vielä tuolloin nykyisen Seppälän paikkeilla. Seppälässä oli Esko Pyykön isännyysajan lopulla eli vuonna 1624 peltoa 5:20 äyrinmaata. Yksi äyrinmaa vastasi tuolloin 1/8 manttaalia, joten Ahmaksen Pyykkö maksoi melkoiset verot. Peltoala oli suurin nykyisen Utajärven pitäjän alueella. Maakirjoista selviää, että Seppälän isännyys vaihtui noihin aikoihin, sillä seuraavassa eli vuoden 1626 maakirjassa, jossa luetellaan talon karja, mm. 2 hevosta ja 12 lehmää, mainitaan isäntänä Eskon vanhin poika Paavo Pyykkönen. Eskolla tiedetään olleen Paavon lisäksi myös Antti-niminen poika, joka muutti isännäksi tuolloin autiona olleeseen Ahmaksen Mustolaan.

IV. Antti Eskonpoika Pyykkö syntyi noin 1605 Ahmaksen Pyykössä ja eli vielä 1670 Ahmaksen Mustolassa. Hänet mainitaan talollisena ja Ahmaksen Mustolan eli kylän toisen Pyykön isäntänä vuosien 1641–70 veroluetteloissa, mutta ei enää uudemmissa. Antinkaan vaimon nimeä ei mainita säilyneissä asiakirjoissa. Antin Sigfrid-niminen poika muutti uudisasukkaaksi Niskankylään.

Ahmakselta Sipolaan

V. Sigfrid eli Sipo Antinpoika Pyykkö (noin 1630–1675) perusti Niskankylään, tuntemattoman autiotalon paikalle, vuonna 1663 Pyykön uudistalon. Taloa ruvettiin kutsumaan perustajansa etunimen mukaan Sipolaksi. 1700-luvun lopulla Pyyköstä tuli virallisestikin Sipola. Sipon vaimon nimi oli Marketta Tuomaantytär. Hän on syntynyt noin 1630. Marketan vanhemmista on asiakirjoissa vain isän etunimi. Tuomaita ei silloin seudulla kovin monta ollut, joten voidaan arvailla, että Marketan isä oli Poutiaisen talon tuolloinen isäntä Tuomas Poutiainen. Sipon kuoltua Marketta-emäntä jäi syytingille.

Sipon pojasta Antista tuli 1675 Sipolan uusi isäntä. Hän kuitenkin muutti vuoden 1683 jälkeen uudisasukkaaksi nykyisen Niskankylän Pyykön paikalle. Sipolan isännyyden sai Antin nuorempi veli Aapo.

VI. Aapo Siponpoika Pyykkö (noin 1655–1705) meni naimisiin Kaisa Mikontyttären (n. 1660–1705) kanssa. He hoitivat Sipolan isännyyttä noin vuodesta 1684 lähtien kuolemaansa asti eli vuoteen 1705. Kaisan sukujuuret eivät selviä säilyneistä asiakirjoista, mutta todennäköisesti hän oli Niskankylän Kolehmaisia.

Aapon ja Kaisan lapsista Anna (n. 1685–1740) meni emännäksi Muhoksen Kassilaan. Reeta (n. 1690–1732) jäi kotiin ja hoiti vanhempiensa kuoleman jälkeen talon emännyyttä miehensä Juuso Tervon ollessa Sipolan isäntä 1706–1711. Tanelista tuli Sipolan isäntä 1712, ja hän hoiti isännyyttä vuoteen 1757 asti. Pekka (1698–1763) muutti isännäksi Poutiaiselle, ja hänestä kerrotaan lisää jäljempänä. Valpuri avioitui sotilas Pekka Karjalaisen ja Elina renki Lauri Horttanan kanssa.

Poutiaisella

VII. Niskankylän Poutiainen oli autiona Pekka Pyykön ottaessa sen isännyyden vuonna 1722. Uuden isännän Pekka Aaponpoika Pyykön (1698–1763) sukunimi vaihtui Poutiaiseksi 1728. Pekka oli tarmokas talonisäntä ja lisäksi taitava seppä. Hänen vuonna 1737 takomansa Muhoksen kirkon lukko oli käytössä yli 200 vuotta ja toimi vielä 1950-luvulla. Pekan vaimo Liisa Kolehmainen (1700–1786) oli Ahmaskylän kestikievaritalon, Kolehmaisen tyttöjä. Kolehmaisen talon nimenä esiintyy myös Pesola. Talon nimi on myöhemmin muuttunut Kivariksi.

Kolehmaisen suku on omistanut 1500-luvun alussa nykyisen Varkauden seudulla suuren rälssitilan, mutta eräs suvun mahtavista isännistä riitautui Etelä-Suomen laamannin Erik Flemingin kanssa, ja tämä karkotti vuonna 1526 suvun Oulujärven erämaahan. Liisa Kolehmainen oli noiden Varkauden seudulta lähteneiden Kolehmaisten jälkeläisiä.

Pekan ja Liisan lapsista Kaisa (s. 1726) ja Priitta (s. 1733) kuolivat lapsena. Heikistä (1725–1784) tuli Poutiaisen isäntä isänsä jälkeen vuosiksi 1755–1783. Liisasta (1728–1764) tuli Utajärven Postilan posti- ja kievaritalon emäntä. Hänen jälkeläisiään ovat mm. Utajärven nykyiset Hiltuset, Kemilät, Merilät, Nurrot, Jurvelinit, Paavolat ja Laitiset. Aapo (1731–1789) muutti vävyksi Muhoksen Tikkaselle. Myöhemmin hänestä tuli Laitasaaren Ähkylän isäntä, ja sukunimi muuttui Ähkyseksi. Hänen lapsiaan muutti vävyksi tai miniäksi moniin Laitasaaren ja Muhoksen taloihin. Pekka (1737–1792), isännöi kolmisen vuotta Poutiaisella, mutta muutti 1786 perheineen Tyrnävän Ängeslevälle. Siellä hänestä tuli Haatajan talon isäntä. Hänen jälkeläisiään asuu nykyisin Tyrnävällä ja Lumijoella mm. Haataja-, Päätalo-, Hemmilä- ja Kerola-sukunimisinä. Eevasta (1739–1800) tuli Muhoksen Rahkon emäntä. Kuopus eli Juho (1742–1806) jäi Poutiaiselle.

VIII. Juho Pekanpoika Poutiaisesta (1742–1806) tuli Poutiaisen isäntä vuosiksi 1789–1803. Emännän, Kaisa Laitisen (1759–1820), Juho haki Utajärven Laitilasta. Kaisan isä oli Pielisjärveltä Ahmaksen Lähtevään eli Korholaan vävyksi tullut Maunu Nevalainen. Maunu oli innokas talonvaihtaja, joka ei kauan viihtynyt yhdessä paikassa. Luovuttuaan Ahmaksen Lähtevän (nykyisen Korholan) isännyydestä hän muutti isännäksi Niskankylän Koukkariin eli Nurroon, sieltä Utajärven Laitilaan ja edelleen Muhoksen Kestiin. Ei hän Kestissäkään kauan ollut, vaan palasi viimeisiksi elinvuosikseen Utajärvelle, nyt Sotkan Ristiniemen isännäksi. Kaisan äiti oli Ahmaksen Lähtevän talon Korhosia eli Seppäsiä.

Poutiainen oli Juhon isännyysaikana peltoalaltaan pitäjän suurin talo. Hevosia oli 6, lehmiä 14 jne. Juhon omaisuus arvioitiin 1 000 riksiksi, eli hän oli Roinilan isännän Matti Roinisen ja Sipolan isännän Tapani Pyykön jälkeen pitäjän kolmanneksi vaurain talollinen.

Juhon ja Kaisan lapsista Pekka (1779–1842) oli Poutiaisella isäntänä vuodesta 1803 vuoteen 1820. Jäätyään leskeksi Pekka luopui isännyydestä ja muutti huonemieheksi ensin Murronkylän Aitamurtoon ja sieltä uuden vaimonsa kotitaloon, Sotkan Tuppuraiseen. Kerrotaan samalla, että Pekan poika Iikka (1802–1853) muutti ensin Tyrnävälle setänsä luokse, mutta palasi aikuisena Utajärvelle Niskankylän Haapalaan. Hän oli pitäjän räätäli ja suntio, jonka sukunimenä oli lopuksi Uksila. Hänen jälkeläisiään ovat nykyiset Niskankylän Haapalat. Juhon ja Kaisan keskimmäinen poika Juho (1781–1839) muutti Poutiaiselta joen etelärannalle, Haapalan eli Kohtaojan talon isännäksi. Hänestä kerrotaan lisää jäljempänä. Nuorin Juhon ja Kaisan aikuiseksi eläneistä pojista, Heikki (1794–1854), avioitui Maria Kukko-ojan kanssa. He asuivat mm. Niskankylän Sormulassa. Juhon ja Kaisan lapsista Aapo (1784), Liisa (1789), Kaisa (1793) ja Maria (1797) kuolivat lapsena.

Haapalassa ja vähän Ahollakin

IX. Juho Juhonpoika Kohtaoja (1781–1839), perusti perheen asuessaan syntymäkodissaan Poutiaisella. Noin 1820 hän muutti Haapalaan, jonka isännyyden hän luovutti 1829 pojalleen ja jäi itse syytingille. Vaimokseen Juho haki Muhokselta Beata Ulrikantytär Kamlinin (1780–1852). Beatan äiti oli muuttanut Muhokselle Kokkolasta, missä suku, alkuaan Kammonen, on asunut jo 1600-luvulla. Beatan äidinkieli oli ruotsi. Sitä hän opetti myös lapsilleen ja lastenlapsilleen, tosin ilmeisen huonolla menestyksellä. Parempi menestys oli juuritöiden teon opetuksessa. Lapsenlapsista ainakin Iikka oppi taidon, sillä Niskankylän Oilingissa oli vielä 1950-luvulla ”Iikka-ukon” tekemiä hienoja juurivakkoja. Juuritöiden tekotaito on säilynyt suvussa pitkään, sillä vielä nykyutajärvistenkin tuntema Iikan pojanpoika Yrjö Oilinki osaa tehdä juuritöitä.

Haapalan torpan perusti vuoden 1805 tienoilla renki Juho Pekanpoika Vainikainen. Hänen isänsä sukujuuret ovat tuntemattomat, mutta äiti oli Riitu Korhonen Niskankylän Korholasta. Haapalan nimi vaihtui Kohtaojaksi, mutta on nyt jälleen Haapala. Torpan pihapiiri sijaitsi alkuaan nykyisen Anttilan läheisyydessä. Juho Vainikainen asui Kohtaojalla syytingillä vielä Juho Poutiaisen isännyyden aikana vuoteen 1828 asti. Haapala on edelleen suvun eli Juho Kohtaojan Iikka-veljen jälkeläisten hallussa.

Juhon ja Beatan lapsista vanhin, Juho, josta kerrotaan myöhemmin lisää, jäi isännäksi Haapalaan. Kaisa (1804–) avioitui Pekka Klemetin kanssa. Pekka (1812–) pysyi vanhanapoikana ja hankki elantonsa räätälinä. Heikki (1815–) avioitui Kreeta Utoslahden kanssa. Kuopus eli Beata Maria (1818–) meni naimisiin kylmälänkyläläisen talollisen Lauri Leskisen kanssa.

X. Juhon vanhin poika, Juho Juhonpoika Kukkoaho, (1807–1869), sukuniminä alkuaan Poutiainen, sitten myös Kohtaoja, avioitui Anna Kekkosen (1810–1893) kanssa. Annan isä oli Paltamon Törmänmäessä syntynyt renki, koskenlaskija ja uudistilallinen Johannes Kekkonen. Leskeksi jäätyään Annan isä Johannes Kekkonen asui Anna-tyttärensä kanssa jonkin aikaa Niskankylän Oilingissa ja meni 1812 naimisiin talon leskiemännän Valpuri Kemppaisen kanssa.

Anna-emännän suku, Kekkoset, on tullut Kainuuseen silloisen Paltamon Jaalangan kylään 1620-luvulla, kun suvun kainuulainen kantaisä Antti Kekkonen muutti sinne Etelä-Savon Visulahdesta (Mikkelin seudulta). Jaalangasta Kekkoset ovat levinneet muualle Kainuuseen ja Oulujokivarteen. Kaikki Utajärven Kekkoset ovat samaa sukua kuin suvun kuuluisin jäsen, presidentti Urho Kekkonen.

Juho asui perheineen aluksi kotonaan Kohtaojalla, mutta osti 1836 Niskanjoen yläjuoksulta Ahon eli Kukkoahon talon. Muistitiedon ja asiakirjamerkintöjenkin mukaan Juho oli reipasotteinen mies, mutta samalla kova ryyppymies ja juovuksissa pahapäinen. Hänen muistetaan kerran Oulun talvimarkkinoilta palattuaan ajaneen hevosella Ahon pirttiin ja nousseen reestä pirtin lämpimässä. Sitten vasta komensi renkipojan riisumaan hevosen valjaista. Kun tarina jotenkin kiehtoi, kirjoittaja kävi mittaamassa Ahon vanhan pirtin oviaukon ja totesi sen olevan tavallista leveämpi! Kyllä siitä on mahtunut sipikalla ja vaikka kirkkoreelläkin ajamaan! Juhon rehvasteleva elämäntyyli lienee ollut syynä siihen, että hän joutui vuonna 1847 myymään talonsa muhoslaiselle Juho Vimparille. Tämän jälkeen hän asui ensin huonemiehenä, myöhemmin torpparina, joen eteläpuolella sijaitsevassa Rämeen torpassa.

Juhon ja Annan vanhimmasta lapsesta eli Iikasta kerrotaan jäljempänä. Beata (1832–) meni naimisiin Benjami Väänäsen kanssa, Kaisasta (1834–) tuli emäntä Lauri Lohipainualle, Anna (1836–) avioitui Matti Spetsin ja Liisa (1837–) Elias Hjerpen kanssa. Matista ja Eliaksesta tuli myöhemmin Oilingin talon torppareita. Kreeta (1839–) muutti muistitiedon mukaan Pietariin, eikä hänen myöhempiä vaiheitaan tunneta. Nuorimmainen, Pekka eli ”Iso-Pekka” (1854–1919), oli kooltaan lisänimensä väärti ja voimiltaan ainakin kahden tavallisen miehen veroinen. Ammatiltaan hän oli muurari, ronskipuheinen ja -tapainen. Eräs hänen sanonnoistaan kuului: ”Ei vatupassia, ei luotilankaa, vaikka taivaaseen asti muurataan.” Pekka oli naimisissa kahdesti. Ensimmäinen puoliso oli Maria Puhakka ja toinen Kaisa Huovinen.

Oilingissa

XI. Juhon ja Annan lapsista vanhin oli Iikka Kukkoaho, myöhemmin Oilinki (1830–1918). Päinvastoin kuin isänsä, Iikka oli raivoraitis, yrittävä ja lisäksi tavattoman nuuka mies. Suvun keskuudessa on myöhemmin oltu havaitsevinaan, että viimeksi mainittu ominaisuus on periytyvä.

Nuorukaisvuosinaan Iikka oli renkinä Niskankylän Tololassa, nosti kerralla kahden vuoden palkan eli 400 markkaa ja osti sillä puolet Oilingin talosta. Tololan Vilhelmiina-emäntä päivitteli: ”Sinä veit nyt minun perintörahani!” Toisen puolen Oilinkia hän vaihtoi taskukellolla, tosin otti samalla vastatakseen joukosta entisen isännän velkoja.

Isännäksi tultuaan Iikka harjoitti tarkan talonpidon ohella myös pienteollisuutta naapuriensa ja sukulaistensa Korholan sekä Palo-ojan isäntien kanssa yhteisesti omistamallaan ”Rötöksi” kutsutulla tehdasvalmisteisella terva- ja pikiuuttamolla. Iikka oli käsistään kätevä, teki puutöitä ja kauniita juurivakkoja. Lapset muistavat hänet myös hartaana uskovaisena, joka luki joka päivä seisaaltaan lukutelineeseen sijoitettua raamattua.

Vaimokseen Iikka haki Ahmakselta Kaisa Seppäsen, alkuaan Lamminaho (1838–1902). Kaisan isän Erkki Lamminahon sukujuuret johtavat Manamansalon ja Kuhmon Pikkaraisiin, Niskankylän vanhimpaan sukuun Raappanoihin sekä Vienan Vuokkiniemen Lesosiin. Kaisan äidin sukujuuret johtavat Utajärvenkylän Roinilaan ja Laitilaan, missä sukua asui ainakin viiden sukupolven ajan, sekä Vuolijoen Kalalahden Haatajaan.

Iikan ja Kaisan lapsista Anna (1865–1952) avioitui Juho Mattilan kanssa, ja hänestä tuli Niskankylän Mattilan emäntä. Kaisasta (1867–1958) tuli vaimo Juho Lohipainualle, myöhemmin Juho Kemilänä Utajärvellä tunnetulle kauppiaalle ja puutavaraliikemiehelle. Liisa (1871–1945) oli käsistään käteviä suvun jäseniä. Hän meni naimisiin Juho Pirilän kanssa. Iikka (1873–1957) myi puolet Oilingin talosta Juho-veljelleen ja lähti Amerikkaan. Palattuaan hän avioitui naapurinsa Anna Palo-ojan kanssa, osti pienen Pyykön tilan ja kasvatti siinä Annansa kanssa melkoisen lapsikatraan. Maria (1876–1955) avioitui Juho Kurttilan kanssa, ja siten hänestä tuli Niskankylän Kurttilan emäntä. Antti (s. 1879) muutti Amerikkaan Michiganiin. Siellä hänen nimensä oli Anders Oiling. Antti oli ilmeisen lahjakas poika; hän sai lukukinkereillä parhaat mahdolliset arvosanat, paremmat kuin sisaruksensa ja muut kylän nuoret.

XII. Toisesta Iikan ja Kaisan kaksoispojasta Juho Oilingista (1873–1961) tuli isänsä jälkeen Oilingin isäntä. Emännäkseen hän haki Niskankylän Pirilän vanhimman tyttären Liisa Pirilän.

Juhon pojanpoika muistaa isoisänsä, ”Vanhanisän”, oikeudenmukaisena, oikeuksistaan kiinnipitävänä talonpoikana ja leikkisänä miehenä, joka oli myös lahjakas puhekielen käyttäjä. Hänen tarinansa vanhoista tapahtumista olivat mieleenpainuvia. Esitellessään Oilingin pajaa hän sanoi ilkikurinen ilme silmissään: ”Tämä on aika mukava paikka: kun taoksii jotain rauvanpalasta, ei kuulu puhe köökistä, ei pirtistä, ei ees ovensuusta.” Kun hän joutui Oulujoen tuhoamisen yhteydessä muuttamaan Oilingista Liisa-emännän syntymäkotiin, Pirilään, hän tuumi pojanpojalleen: ”Aattele, miten kova kohtalo ison talon isännällä: joutua vanhoilla päivillään kotivävyksi!” Vähän kaukaisemmille sukulaisilleen, Iikka-veljensä lapsille, hän on kertonut, kuinka hän joskus nuorten miesten reissuilla vaihtoi ”roolia” samanlaisen ja samannäköisen kaksoisveljensä Iikan kanssa!

Juho oli talonpoikaisuudestaan ylpeä eikä arvostanut koulusivistystä. Kahta vanhinta lastaan hän ei edes päästänyt kansakouluun, vaan nämä joutuivat aikuisiässä suorittamaan yksityisesti kansakoulun. Luku- ja kirjoitustaidon hän kyllä heillekin opetti jo lapsena. Ollessani jo aikuinen kysyin häneltä: ”Miksi Te ette panneet lahjakkaita poikianne koulutielle kuten naapurinne ja serkkunne Korholan Jussi?” Vastaus kuului: ”No, onhan ne meijän pojat käyneet maamieskouluja ja onhan niillä omat talot… Kaikilla Jussin pojilla ei oo…”

Isoisälläni oli myös salaperäinen kyky nähdä ympärillään sellaista, mitä useimmat muut eivät nähneet tai ymmärtäneet. Hän tiesi seitsemän poikansa selviytyvän hengissä sotaretkiltään ja ennusti tai tiesi kaukana kotoa savotassa ollessaan kotona sairastavan tyttärensä kuolinhetken. Monet hänen ominaisuuksistaan lienevät periytyneet Etelä-Savon Pellosniemestä, kolmentoista tai useamman sukupolven takaa.