Tällä vuosikymmenellä [1990-luvulla] on vihdoinkin huomattu, että monien kansalliseepoksemme Kalevalan tekstejä kansanperinteen kerääjille kertoneiden tai laulaneiden runonlaulajien sukujuuret tai laulunlähteet johtavat Utajärven Ahmasjärven rantamille. Olavi Suorsan tutkimusten ansiosta on tiedetty jo aiemmin, että suurimpien runonlaulajien, Vienan Perttusten ja Malisten, ehkä Karjalaistenkin sukujuuret ovat Oulujokivarressa.

Ahmaksen lukkarisuku

Rovaniemen uuden kirjastotalon aulassa paljastettiin 25.3.1970 Nina Säilön suunnittelema lukkari Pekka Gullsténin muistolaatta. Siellä voi käydä lukemassa laattaan valettuna seuraavan tekstin:

Pehr Gullstén/Kukkonen
S. Muhoksella 25.3.1770 / k. Rovaniemellä 1.9.1825 / palveli rovaniemeläisiä / 25 vuotta lukkarina / rokottajana ja opettajana / lauloi runonkerääjille / ainoalaatuisen muinaisvirren / Ilman immen kosinnasta / Kalevalan 8.runon alkuytimen
Tuulicki Tapion nejti
hoicka hongelan miniä
Salakaarron kaunis vajmo
istu ilman vembeleellä
taivon kaarella kajotti
Sano vanha Väjnämöjnen
tuletkos minullen nejti…

Muistolaatan arvokkaassa paljastusjuhlassa juhlapuheen pitänyt akateemikko Matti Kuusi julisti tasan 200 vuotta aiemmin syntyneen Pekka Kukkosen suurten runonlaulajien vertaiseksi ”rovaniemeläisten omaksi Kalevalan laulajaksi”.

Mutta mikä rovaniemeläinen tämä Muhoksella syntyneeksi mainittu Pekka Kukkonen oikein oli? Kyllä hän oli syntyperäinen utajärvinen, tarkemmin sanottuna Ahmaksen Kukkolan lukkarisukuun kuuluva utajärvinen. Hän vain sattui elämään lähes puolet elämästään Rovaniemellä. Pekka Kukkonen syntyi Utajärven kappeliseurakunnan kastekirjan mukaan 25.3.1770 Ahmasjärven kylän Kukkolassa, talon silloisen isännän Jaakko Kukkosen ja hänen emäntänsä Reeta Räisäsen poikana.

Pekan isä Jaakko Kukkonen, alkuaan Holappa (1732–1791), oli syntynyt Utajärven Niskankylän Kokon talossa. Hän oli jo 1560-luvulta lähtien Utajärven Sangilla asunutta ja sieltä mm. Pudasjärvelle, Puolangalle, Juorkunaan, Vuotolle, Puokiolle, Otermalle ja Niskankylään levinnyttä Holapan sukua. Niskankylässä Holappia on asunut 1640-luvulta lähtien. Suvun jäsenet omistivat 1600-luvulla myös Niskankylän Poutiaisen. Holapan sukua tutkineen Veli Holapan tutkimusten mukaan Oulujokivarren ensimmäiset Holapat ovat tulleet seudulle 1500-luvun puolivälissä Karjalan kannakselta, Suur-Jääsken pitäjästä.

Jaakko jätti vuonna 1751 Kokon pikkuveljelleen Erkille ja muutti vävyksi vaimonsa syntymätaloon Ahmaksen Kukkolaan. Hänen vaimonsa Reeta Räisänen (1753–1786) oli Ahmasta ainakin jo vuodesta 1548 alkaen asuttanutta kuulua Räisäsen sukua, jonka miehistä kerrotaan vanhoissa vainolaistarinoissa ja joka on jättänyt paljon verenperintöä Oulujokivarteen ja laajemmallekin.

Kukkolan isäntäväelle, Jaakolle ja Reetalle, syntyi vuosina 1756–75 yhdeksän lasta. Kun Reeta-emäntä kuoli 1786, Jaakko luovutti Kukkolan isännyyden vanhimmalle pojalleen Juholle (s. 1758) ja muutti itse Oulun Oulujoelle. Hän kuoli siellä 1791. Kukkolan nuoremmat pojat Jaakko (s. 1763), Heikki (s. 1766) ja Pekka (s. 1770) muuttivat myös Ouluun. Jaakon ja Reetan tyttärestä Valpurista (s. 1756) tuli Niskankylän Raappanan emäntä, Eevasta (s. 1760) Kylmälänkylän Lyttisen emäntä ja Mariasta (s. 1775) Niskankylän Kemilän miniä ja myöhemmin Tololan emäntä. Marketta (s. 1772) muutti pois kotoaan, mutta hänen myöhemmät vaiheensa ovat selvittämättä.

Ouluun muuttaneista veljeksistä Jaakko palasi muutaman vuoden kuluttua takaisin Kukkolaan. Heikki-veli meni 1788 räätälinoppiin oululaisen räätälimestari Elias Roveliuksen luokse. Ammattitaidon opittuaan ja saadakseen asiakkaikseen herrasväkeä Heikki muutti sukunimensä ensin Kullbergiksi ja myöhemmin Gullsténiksi. Heikki ei kuitenkaan viihtynyt saksien ja neulan parissa vaan hakeutui lukkarinoppiin. Vuoden 1799 tienoilla hänestä tuli Piippolan lukkari. Piippolassa asuu yhä melkoinen joukko Heikki Kukkonen-Gullsténin jälkeläisiä; monet käyttävät nykyisin sukunimeä Anttila.

Heikkiä viisi vuotta nuoremman Pekan vaiheista Oulussa en ole löytänyt juuri muuta tietoa kuin, että hänkin muutti sukunimensä Gullsténiksi ja hakeutui veljensä tavoin lukkarinoppiin. Kuten Heikki-veljensä, Pekkakin käytti toisinaan sukunimeä Kullberg. Vuonna 1800 tuli 30-vuotiaasta Pekka Gullsténista Rovaniemen lukkari. Hän kuoli Rovaniemellä 1825.

Myös Pekan poika Jaakko Gullstén (1813–1868) ja tämän poika Pekka Gullstén (1839–1916) toimivat lukkareina ja siten lisäsivät Kukkolan lukkareiden lukumäärää. Pekka Gullstén-Kukkosella on Lapissa, varsinkin Kolarin seudulla, laaja jälkeläisjoukko, joista useimpien sukunimenä on Gullstén. Tunnetuimpia nykyisin elävistä Pekan jälkeläisistä lienevät lahjakkaat Paasilinnan kirjailijaveljekset.

Lisää lukkareita Ahmaksen lukkarisukuun saatiin, kun Oulusta Kukkolaan palanneen Jaakko Jaakonpoika Kukkosen pojasta Jaakko Kukkosesta (1787–1823) tuli Ylikiimingin lukkari. Hänkin herrasteli toisinaan sukunimellä Gullstén, mutta käytti kuitenkin useimmiten talonpoikaista sukunimeään Kukkonen.

Pekka-lukkari runonlaulajana

Tuon ajan lukkarinammattiin kuului myös välskärintaitojen hallinta. Näitä taitoja Pekka Kukkonen-Gullsténille opetti häntä kymmenkunta vuotta nuorempi lääketieteen opiskelija Sakari Topelius vanhempi (1781–1831), joka nuoruudessaan toimi kotiopettajana Muhoksen pappilassa ja nähtävästi kievarimatkoilla tutustui jo tällöin Pekka Kukkoseen. Topelius sai myöhemmin mainetta kansanrunouden kerääjänä ja julkaisijana. Vuoden 1804 tienoilla yhteisillä rokotusmatkoilla Kemin seudulla kuljettaessa Topelius kirjoitti muistiin monien muiden runojen lisäksi toverinsa laulaman runon Ilman Immen kosinnasta eli Kalevalan alkuytimen, sen jonka alkusäkeet on kaiverrettu Pekka Gullstén-Kukkosen muistolaattaan Rovaniemen Lappia-talossa.

Tieto vanhoja runoja taitavasta Rovaniemen lukkarista levisi Turun Yliopistoon saakka. Siellä toimiva suomen kielen tutkija Reinhold von Becker (1788–1858) teki vuonna 1819 matkan Rovaniemelle tapaamaan tätä. Hän sai Pekka Gullsténilta hyvän kokoelman Väinämöisrunoja sekä loitsuja, jotka julkaisi omistamassaan Turun Viikkosanomissa. Myöhemmin Beckerin johdolla väitöskirjan tehnyt Elias Lönnrot sai näistä kirjoituksista idean yhdistää Kalevala-eepoksessa eri laulajilta saadut Väinämöisrunot.

Ahmaksella on laulettu kalevalalaisia runoja

Jossakin Rovaniemen lukkarin oli täytynyt oppia laulamansa runot ja sanelemansa loitsut. Missä muualla hän olisi ehtinyt ne oppia kuin kotikylällään Utajärven Ahmaksella. Todennäköisesti hän oli oppinut ne äidiltään, sillä on olemassa vihjeitä, että nimenomaan Räisäsen suvussa on osattu vanhoja runoja ja loitsuja.

Toinen tiedossa oleva varmasti muinaisrunoja taitanut Ahmaksen suku on Pyykön suku. Räisäset ja Pyyköt ovat asuneet Ahmaksella jo 1500-luvun puolivälistä asti. Sukujen jäsenten kesken on solmittu lukuisia avioliittoja. Selvittämättä on ja ehkä jääkin, mistä muinaisrunoperinne Ahmakselle tuli. Saattoi sitä kulkeutua Ahmakselle Muhoksen Laitasaarestakin. Pekka Kukkonen-Gullsténin eno, Reeta-äidin veli Pekka Räisänen (1745–1810), joka perusti 1768 Kukkolan naapuriin Kalaojan uudistilan, oli jo aiemmin hakenut emännäkseen Oulujoen Oulunsuusta Margareeta Sangin (1740–1800). Margareetan sukujuuret johtavat Laitasaaren Perttusiin. Hänen kauttaan löytyvät sukusiteet kuuluisimpaan ja Kalevalaan eniten runoja laulaneeseen runonlaulajaan, Vuokkiniemen Arhippa Perttuseen. Räisäsillä ja Perttusilla on sukulaisuussuhteita myös Kylmälänkylän Kärsämien kautta.

Lisää ahmaslaisesta runoperinteestä

Elias Lönnrot laulatti 1834 Vuokkiniemeen tekemällään runonkeruumatkalla mm. Lonkan kylässä asunutta Martiska eli Martti Karjalaista (1768–1839), Martiska kuluu niihin vuokkiniemeläisiin runonlaulajiin, joilta Lönnrot keräsi vuosina 1834–35 ensimmäisen Kalevala-versionsa tärkeimmän lähdeaineiston. Häntä pidetään lähes Arhippa Perttusen veroisena runontaitajana. Martiska kyllä sepitti omiakin runoja, ainakin kertomarunon kokemuksistaan Oulun vankilassa, johon hän joutui porovarkaudesta tuomittuna.

Martiskan sukulaismies Teppana eli Teppo Karjalainen on kertonut 1888 sotkamolaiselle kirjailija Heikki Meriläiselle, että Martiska on sanonut oppineensa Lönnrotille laulamansa runot ja loitsut Muhoksen Kylmälänkylässä asuneelta Heikki Kylmäseltä joka oli oppinut runot ja loitsut isältään Samuli Kylmäseltä.

Teppana Karjalainen mainitsee Heikki Kylmäseltä saaduiksi loitsut ”Taloa alkaessa kun ensimmäinen tuli sytytetään”, ”Uuteen huoneeseen ei synny eläväisiä”, ”Luteen sanat” ja ”Venymisen loitsu”. Vieläköhän joku ahmaslainen muistaa kuulleensa näitä loitsuja?

Samuli Kylmänen ja tietysti myös hänen poikansa Heikki olivat ahmaslaista Pyykön sukua. He muuttivat vuonna 1819 Ahmaksen Mustolasta Kylmälänkylän Kylmäselle, ja samalla sukunimi Pyykkö vaihtui Kylmäseksi.

Samuli Kylmänen, alkuaan Pyykkö, oli syntynyt Utajärven Ahmaksen Mustolassa vuonna 1781. Hän oli siis Pekka Kukkonen-Gullsténin naapuri ja ikätoveri. Samulin vanhemmat olivat Mustolassa osaomistajana, isännän veljenä, asunut Heikki Pyykkö (1727–1800) ja tämän vaimo, Säräisniemen Veneheitossa syntynyt mutta Rokuan kievaritalossa varttunut Marketta Karjalainen (1750–1790). Marketta oli Olavi Suorsan tutkimusten mukaan Martiska Karjalaisen läheinen sukulainen, ja eihän Martiska tietenkään muuten kuin sukulaisena olisi viikkokausia Mustolassa tai Kylmäsellä kyläillyt, itseään passauttanut ja runoja kuunnellut.

Tiedetään siis varmuudella, että Utajärven Ahmaksella on osattu ja laulettu kalevalaisia muinaisrunoja runsas parisataa vuotta sitten ainakin kahdessa talossa, Räisästen Kukkolassa ja sen naapurissa Pyykköjen Mustolassa, mahdollisesti ja luultavasti muissakin Ahmaksen taloissa. Kalevalalainen runoperinne näyttää myös eläneen Ahmaksella myöhempään kuin muissa lähiseudun tunnetuissa runokylissä, Laitasaaressa ja Rantsilassa. Samalla haluaisin muistuttaa hyville naapureille eli muhoslaisille perinteen vaalijoille, että Ahmas on Utajärven kylä, ihan niin kuin Laitasaari on Muhoksen kylä, vaikka onkin entisinä aikoina kuulunut sekä Liminkaan että Ouluun.