Tervaa tarvittiin laivoja rakennettaessa

Tervanpoltto lienee saanut alkunsa Välimeren rantamilla. Paikalliset ranta-asukkaat käyttivät ensin pihkaa laivojensa tiivistämiseen. Joskus ajanlaskumme alkuaikoina he totesivat, että pihkaisista puista uutettu terva ja piki ovat pihkaa parempia tiivisteitä. Välimeren rantamilta tervanvalmistustaito levisi Keski-Eurooppaan, siellä erityisesti Preussiin eli Saksaan, jossa oli sopivia mäntymetsiä. 1600-luvun alkupuolella tervanvalmistuksen painopiste levisi laivanrakennustaidon mukana Ruotsiin ja Suomeen. Eräs tilasto kertoo, että 1600-luvulla Juutinrauman kautta Englantiin ja Ranskaan kuljetetusta tervasta oli 48 prosenttia Suomesta, 35 prosenttia Ruotsista ja enää vain 9 prosenttia Preussista. Tervanpoltolla oli tärkeä merkitys silloisten rannikkokaupunkien kehitykselle.

Suomen parhaat terva-alueet olivat tuolloin Kymen ja Vuoksen vesistöalueilla sekä Pohjanmaalla. Tervan vientisatamista tärkeimpiä olivat Viipuri ja Hamina. Kun Viipuri menetettiin Uudenkaupungin rauhassa 1771 Venäjälle, tervakaupan keskus siirtyi pohjoiseen ja Oulusta tuli maan tärkein tervakaupan keskus.

Laivanrakentajat tarvitsivat tervaa laivojensa lahosuojaukseen, ja tervanpolttajat huomasivat saavansa tervanpoltosta eli tervanruukauksesta välttämätöntä tarvekalua – rahaa. Tervan valmistuksesta tuli monelle jokivarren asukkaalle välttämätön toimeentulon keino. Tervanpoltto on hieman outo sana; eihän prosessissa tervaa polteta, vaan sitä saatiin polton, oikeammin uuttamisen tuloksena. Monet kielikorvan omaavat suomalaiset korvasivatkin tervanpoltto-sanan ruotsinkielestä johdetulla tervatehtailuun viittaavalla termillä tervanruukaus.

Tervanpoltto vaati paljon työtä ja nimenomaan ihmistyötä. Hevosiakin voitiin käyttää apuna vain tervaksien ja tervatynnyrien siirrossa, tosin joskus myös tervahaudan peittomaita kuljetettaessa. Tervanpolton alkuaikoina, 1600-luvulla, päästiin vähemmällä, kun tervaksiksi riitti tervaskantoja tervahautojen läheisyydessä ja tervaskantojen keräilyyn sopivia paikkoja, varsinkin paloaukeita, löytyi jokitörmiltä eli kuljetusreittien varrella.

Tervaspuiden koloaminen

Kun tervaskannot loppuivat, jouduttiin tervakset hankkimaan ”kasvattamalla” niitä eli koloamalla sopivista männiköistä tervaksia. Parhaiten tervaksia saatiin rinnankorkeudelta mitattuina noin 12–13 sentin paksuisista männyistä – nykytermein sanottuna mäntypikkutukeista. Hakkuukierto hyvissä tervasmänniköissä kesti noin 50–60 vuotta.

Tervaspuiden koloaminen yhtä haudallista varten oli monivuotinen urakka. Ensimmäisenä vuotena tervaspuut kuorittiin eli kolottiin keväällä parin metrin korkeuteen, eli niin korkealle kuin mies maasta ylti. Rungon pohjoispuolelle jätettiin kapea, tuuman tai puolentoista levyinen kuorisuikale, kuorijänne eli ”elämänraita” pitämään puuta kitumalla elossa. Hyvistä puista riski mies kolosi yhteen noin 50 tynnyrin haudalliseen tarvittavat puut, noin 2 000–3 000 runkoa, parissa viikossa. 1800-luvun puolivälistä lähtien ei puita ollut lupa kolota järjestään, vaan ohje oli jättää alueelle siemenpuita. Jäljistä ja muutamista Samuli Paulaharjun valokuvista päätellen ohjetta ei ainakaan ulkometsillä kovin tunnollisesti noudatettu.

Tavallisesti kolmen vuoden, joskus vasta viiden vuoden, kuluttua koloamista jatkettiin ylöspäin tarkoitukseen tehdyltä tikkaiden malliselta pukilta, joka asetettiin puuta vasten. Tällä jatkorenkuksi sanotulla huteralla, noin 1,2 metriä korkealla pukilla seisten kuorittiin puu niin korkealle kuin mies ylti. Toisinaan tyydyttiin karsimaan kirveskalsolla enin osa oksista. Viimeiseksi, usein vasta seuraavana kesänä, poistettiin pihkottuneesta rungosta elämänraita ja jäätiin odottamaan puun kuivumista.

Alkutalvesta puoliksi kuivuneet tervasrungot kaadettiin, latvottiin ja katkottiin kirveellä noin kolmen ja puolen metrin pituisiksi pölkyiksi. Tervaspölkyt ajettiin talvella kasoihin tervahaudan ympärille. Kevättalven pakkasilla ne särettiin eli halottiin tervaksiksi. Kun tervaspölkyt oli säretty, aloitettiin tervanpolttoon liittyvät sisätyöt eli tervatynnyrien teko. Joenrantatörmille tervahautansa sijoittaneilla isännillä näiden talvisten terva-askareiden teko oli helpompaa, mutta ne, jotka hakkasivat tervaksensa ulkopalstoilta, joutuivat usein aloittamaan tervaksien särkemisen rakentamalla tervasmetsän lähelle metsäsaunan majapaikaksi.

Tervahaudan paikka

Kaikilla tervanruukareilla ei ollut edullista tervahaudan sijoituspaikkaa, vaan tervaksien ja tervatynnyrien kuljetus vaati lisätyötä. Utajärven seudulta hyviä haudanpaikkoja löytyi kyllä jokseenkin riittävästi. Aluetta halkoivat monet kulkukelpoiset joet, joita voitiin käyttää tervan kuljetukseen. Oulujoki ja sen sivujoet – Sanginjoki, Poikajoki, Utosjoki, Naamanjoki ja Kutujoki – sekä osin myös Kiiminkijoki tarjosivat mainioita merenrantaan johtavia venereittejä. Jokitörmät olivat enimmäkseen hiekkakankaita. Ei siis ihme, että seudun useimmat tervahaudat sijaitsivat näiden jokien törmillä. Kilometrin matkalta saattaa vieläkin löytää toistakymmentä tervahaudan pohjaa. Toisin valittiin haudanpaikka siellä, missä joet eivät soveltuneet tervalastien kuljetukseen. Esimerkiksi vähävetisen Siikajoen varresta lähes kaikki tervat jouduttiin viemään merenrantaan hevoskuljetuksena. Tervahaudan paikan valinnassa oli silloin tärkeintä tervasmetsän sijainti. Vesipaikka haudan lähellä oli välttämätön tulipalon varalta ja tynnyrien turvuttamiseksi. Jos vesipaikka oli suolla, saatiin siitä samalla myös turvetta tervahaudan katteeksi.

Haudan latominen ja poltto tapahtui tavallisesti alkukesästä, touonteon ja heinänteon välissä. Jokivarren isännät saattoivat viedä tervat Oulun Tervahoviin jo saman kesän aikana. Jos tervahaudalle ei ollut paikkaa jokivarressa, jäi tervatynnyreiden kuljetus venereitin varteen tahi Tervahoviin seuraavaan talveen. Näiden vaikeakulkuisten reittien varsilla asuvat tervanruukarit saattoivat lohduttaa itseään ja vaimoväkeään sillä toteamuksella, että ”jos tili myöhästyy, tervaporvari antaa kyllä förskottia”. Oulun kauppaporvarit antoivatkin mielellään tervamiehille tavaraa luotolla. Muutamat Oulujoen rantamilla asuneet, venekyytiä ja koskenkuohuja vieroksuneet Laitasaaren ja Pikkaralan kylien isännät veivät tervatynnyrit hevoskyydillä suoraan Toppilan Tervahoviin ja säästyivät näin laskumiehen palkkaamiselta Merikosken laskua varten.

Tervahauta

Tervahauta oli maahan kaivettu, päältä pyöreä, suppilomainen syvennys, jonka pohja tasoitettiin savella ja ”tervankusella” tervanpitäväksi. Jos pohjasta ei saatu muuten pitävää, tiivistettiin se tuohilevyillä. Syvyyttä hautasuppilolla oli 1,2–1,5 metriä. Pohjan halkaisijan määräsi ja syvyyteen vaikutti se, montako tynnyriä oli tarkoitus saada. Se puolestaan riippui kolottujen särösten määrästä. Keskikokoisen, noin 50 tynnyrin haudan halkaisija oli noin 12 metriä. Suurimmat haudat lienevät tuottaneet yli 100 tynnyriä. Samaa haudanpohjaa käytettiin mahdollisimman monesti. Näin tehtiin vaikka tervakset jouduttiin hakemaan kauempaa. Oli helpompaa kuljettaa tervaksia pitempikin matka, jos ei tarvinnut tehdä tervahaudalle uutta pohjaa.

Tervassäröksien latominen hautaan aloitettiin ulkoreunoilta siten, että kiilapääsäröksillä huolehdittiin siitä, että latomus vietti haudan keskustaan eli silmään päin. Ladottaessa säröksia asetettiin haudan silmään eli keskelle pyöreä puu pystyyn, jotta terva valuisi helposti halssiin vievään putkeen. Polton lopulla tämä silmäpuu poistettiin. Valmiiksi ladottu hauta peitettiin turpeella ja mullalla. Vain haudan reunat jätettiin auki tuliseppeleen sytyttämistä varten.

Kun hauta oli syttynyt joka puolelta, se peitettiin. Haudan sisäinen kuumuus sulatti säröksissä olevan pihkan joka rupesi hiljalleen valumaan tervana haudan silmää kohti. Monet hautamestarit sitoivat vitaksilla silmäpuun alaosaan ohuista säröksistä tai pyöreistä puista ”silmäkerpun” ohjaamaan tervaa kynään. Latomukseen tehtiin tavallisesti kaksi kehää eli rinkiä. Latojista pari työskenteli sisäringillä ja muut ulkoringillä.

Tervahaudan keskeltä eli ”silmästä” johti puusta tehty putki halssiin, joka oli eräänlainen tervahaudan eteinen. Halssin seinät ja katto tehtiin halkaistuista puista. Mielellään ne tehtiin kuusesta tai haavasta, joita ei voitu käyttää tervan aineksina. Putkea sanottiin ”kynäksi”. Kynän halssissa olevan pään piti olla alempana kuin haudan silmä, että terva pääsi valumaan omalla painollaan halssissa olevaan kaukaloon, josta se ammennettiin tynnyriin. Usein terva onnistuttiin laskemaan kynästä suoraan tynnyriin.

Keskikokoisen tervahaudan latominen kesti 3–4 päivää. Tässä työssä oli mukana koko talon kynnelle kykenevä väki piikoja ja lapsia myöten. Haudan peitoksi ajettiin ensin kunttalevyjä joltakin lähellä sijainneelta suolta. Niiden päälle kannettiin säkeillä paksuhko kerros multaa. Haudan alareuna jätettiin paljaaksi sytyttämistä varten.

Parhaat tervahaudan paikat löytyivät mäenrinteistä ja jokitörmistä. Niskankylältä löytyy kymmeniä tervahautoja, joiden sijaintipaikat oli valittu jokitörmiltä niin taitavasti, suorastaan nerokkaasti, että kaikki terva voitiin valuttaa suoraan tynnyriin ja tynnyrit voitiin miesvoimin pyörittää alamäkeen vajaan tai muutaman kymmenen metrin matka rannalla odottaviin veneisiin. Lastattavaa tervavenettä varten varattiin paikka virtaavan joen tai kosken akanvirrassa. Jos tervahaudalle ei löytynyt ihanteellista paikkaa, saattoi tervatynnyrien alkukuljetus aiheuttaa paljon lisätyötä. Kuljetuksessa jouduttiin silloin käyttämään hevosvetoisia kahden tai kolmen tynnyrin kuljetuspalkkuja. Joskus tervatynnyrit voitiin kuljetettaa veneisiin uittamalla.

Tervahaudan sytytys

Hauta sytytettiin tyynenä ja sateettomana päivänä juhannuksen tienoilla. Sytytyspäivästä saattoi tulla vuosia muisteltu tapahtuma. Samuli Paulaharju on kirjassaan Kuva sieltä, toinen täältä kuvannut tervahaudan sytytystä seuraavaan tapaan:

”…Tulee juhannuksen aikainen kesäilta, tuuli tyyntyy – aivan tyveneksi pitää tyyntyä. Koko joukolla kokoonnutaan haudalle, minkä miestä ja naista, lastakin on talossa. On hauska ja jännittävä haudan sytyttämishetki. Koko väki kumartuu ympäri korven sammalkattoista kumparetta ja rupeaa palavilla tervastikkusilla virittelemään tulta tervaksien paljaisiin päihin. Kohta alkaa valkeaa höyryistä haikua huokua hölläpeitteisen sammalkaton lävitse. Vanha kokenut hautamestari valvoo toimitusta, jopa itse tahtoo sytyttää ensimmäisen tulen. Hän hakee metsästä vanhasta tervaskannosta, kesyenkannosta, kolme tervastikkua, taikoo ne ja loitsuja lukien iskee niihin tulen ja loitsien sytyttää haudan palamaan. Mutta kun tuuli on päässyt hyvään alkuun, tukitaan sytytysreuna sammalilla ja hauta peitetään mullalla.

Paksuina kömmertävinä palloina kostea savu puskeutuu sammalien alla ja kohoaa valtavana patsaana yli puiden latvojen. Sieltä se hitaasti, omia aikojaan leviää, laajenee ja viimein kesäöisen ilman painamana laskeutuu taas alas ja peittää pihkantuoksuiseen hallavaan vaippaansa koko ympäristön, suot käkkärämäntyineen, notkot puroineen, korvet kuusineen. Tyytyväisenä seisoo väki kytöksensä ympärillä katsellen juhannuskokkoaan ja kuunnellen vanhaa hautamestaria, joka haastelee kaskuja vanhoista haudanpoltoista. Kertoo mestari, kuinka taitamattomat hautamiehet taitamattomasti sammalsivat haudanlaen, niin että alle ahtautunut kuuma kostea savu hirmuisella pamauksella poukautti sen ilmaan ja löi koko tervaskasan liekkeihin…”

Vanhan perinteen mukaan hautamestarille eli hamarille tarjottiin haudan sytyttyä viinaryyppy. Muu väki sai tyytyä kahviin ja leipäjuustoon. Nuoriso tanssi tai pyöri piiriä.

Särökset sytytettiin haudan rinnan paljaana olevasta alaosasta. Sitä oli jätetty peittämättä parin korttelin (noin 20–30 sentin) paksuudelta. Kun koko haudan ympärys oli syttynyt, oli saatu aikaan tuliseppele. Kun hautamestari, lotniekaksikin kutsuttu, oli todennut tuliseppeleen palavan tasaisesti eli haudan syttyneen hautamestarin haluamalla tavalla, paljaana oleva osa haudanrintaa peitettiin ja näkyvät ilmiliekit tukahdutettiin kuntalla ja mullalla. Tuliseppele liekehti vain hetken.

Isoa hautaa piti hautoa kaksi tai kolme päivää, ennen kuin saatiin ensimmäiset tervantipat, niistäkin ensimmäiset tynnyrilliset olivat vain vedensekaista ”tervankusta”. Tyhjä tynnyri oli tuotu halsiin, jossa kynän päästä poistettiin tappi ja laskettiin tervaa tavallisesti ensin kaukaloon ja siitä tratin kautta tynnyrin ”runtinreikään”. Tervankusen loputtua saatiin paksua pikitervaa. Parasta tervaa oli hieno eli ohut terva, jota saatiin, kun hauta oli kauttaaltaan kuuma.

Polton aikana hautaa juntattiin ja haudanrinnasta kuokittiin sysiä. Rautaruukkien aikana ja vielä vuosikymmen niiden lopetettua toimintansa sydet otettiin tarkoin talteen. Aiempina aikoina sysien annettiin palaa tuhkaksi haudan palteella. Varsinaiseen tervahaudan polttoon meni viikon päivät. Tervantulon loputtua hauta jätettiin jäähtymään kahdeksi tai kolmeksi päiväksi. Lopuksi hauta sammutettiin, mikä tapahtui peittelemällä se ilmatiiviisti. Näin tervanpoltto oli lopussa ja terva tynnyreissä valmiina matkalle kohti merta ja tervaporvarin varastoja.

Tosi työtä

Tervanpoltosta ja varsinkin toiminnasta tervahaudalla on nykypolville muodostunut kuva, että se oli rattoisaa kansanjuhlaa kauniin tuliseppeleen ympärillä. Kuitenkin kyseessä oli totinen työ. Tuskin monikaan tervanpoltossa hikeään vuodattanut ja sillä käyttövaroja itselleen hankkinut on työllään vaurastunut, saati rikastunut.

Vaatimaansa työmäärään verrattuna tervanruukaus ei ollut kovinkaan tuottoisaa, sillä tervatynnyrillisen valmistaminen kaikkine työvaiheineen – tervaksien koloaminen, kuljettaminen polttopaikalle, haudan kaivaminen ja pohjaaminen, tervaksien särkeminen ja latominen, haudan poltto sekä tynnyreiden teko ja kuljettaminen – vaati tynnyrillistä kohti noin kymmenen miestyöpäivän raskaan työn. Tervahaudan polttaminen oli kaikkineen keskimäärin viiden vuoden pituinen hanke. Tuskinpa kovinkaan moni olisi kuluttanut työaikaansa tervan kimpussa, ellei tervanruukausta olisi voitu ajoittaa niin hyvin muun maataloustyön lomaan.

Tervanpolttotaito levisi vähitellen syrjäisillekin tienoille. Oiva Turpeinen kertoo kirjassaan Leipä luonnosta Suomussalmelta raportoidun 1858 tervanpoltosta: ”…nyt osataan paremmin tervaa polttaa kuin maata viljellä, eikä parane ennen kuin kaikki metsä on loppunut. Tervan polttomahti on viime kymmenenä vuonna niin tännekin ylentynyt, että jokamies kohta osaa itse sen tehdä. Ennen se pidettiin koko konstina täällä, että se sai hautamestarin nimen, joka osasi tervahaudan sytyttää.”

Tervanpolton saamaa romanttista sädekehää ovat synnyttäneet kuvaukset kainuulaisesta tervakulttuurista, ennen kaikkea kuvaukset tervan soutamisesta Oulujoen vesistöä pitkin Oulun Tervahoviin. Varsinkin Niskankylän, Utajärven, Sotkan ja Muhoksen tervanruukareilla tämä vaihe on jäänyt paljon vaisummaksi. Heidän tervasoutumatkansa on ollut useimmiten vain yhden tai kahden päivän pituinen. Useimmat jokivarren tervanpolttajista ovat myös selvinneet kotijokensa koskista ilman laskumiesten apua. Kyllä heilläkin oli usein vaimoväkeä mukana Oulun-reissulla, mutta ei niinkään huvimatkalla kuin soutunaisina ja toppuuttelemassa kaupunkituliaisia nauttivien isäntien harjakaistenviettoa tervafirman konttorilla. Toki naisväki huolehti myös siitä, että oululaisen kauppaporvarin aitasta haettiin kotituliaisiksi isompi tai pienempi kahvipussi.

Tervatynnyrit

Tervanruukauksessa kului puuta melkoinen määrä myös tynnyreihin. Yhden tynnyrin tekoon hupeni keskimäärin yksi suora mäntyrunko. Tynnyrin sivulaudat hakattiin kirveellä tuoreesta männystä ja veistettiin piilulla kuivumaan kevätahavassa. Tämä tapahtui tavallisesti kevättalvella. Loppukuivaus tehtiin saunassa, riihessä tai pirtin orsilla. Vannepuuksi haettiin kitukasvuisia ja sopivan kokoisia luonnonvääriä kuusennäreitä. Ne haudottiin tavallisesti pirtin uunissa ja painettiin taipuisiksi eli kuoletettiin.

Seuraava työvaihe oli tynnyrien teossa välttämättömien kehikoiden eli koppien teko. Kehikoita tehdessä tarvittiin kehysvanne, jossa oli rautahaat. Niiden avulla saatiin kaikista tynnyreistä samankokoisia. Tynnyrihöylä oli noin 3 metrin pituinen laite, joka asetettiin nojalleen seinää vasten. Kun tynnyrilaudan sivut vedettiin sitä vasten suoriksi, saatiin tynnyri lautojen liittymistä tiiviiksi. Saumakoukulla kokeiltiin, että laudan laitojen kaltevuus oli oikea. Kun tynnyrilaudat saatiin kehysvanteen sisään, viimeisten lautojen väliin lyötiin pakotuslauta, että kehikosta tuli tiivis. Lopuksi tynnyrintekijä sovitti kehikon kumpaankin päähän kaksi vannetta.

Tynnyrin pohjaaja, tavallisesti tynnyrintekijöistä toinen, ohensi kirveellä veistäen liian paksut tynnyrilaudat sopiviksi ja viimeisteli työnsä puukolla. Pohjaa varten tehtiin uurresahalla uurre ja pohjalautoihin merkittiin harpilla mitaten ja piirtäen pohjan oikea koko. Sitä ennen pohjalautojenkin tiiviys varmennettiin tynnyrihöylällä. Lopuksi pohjaaja asensi vannehaan avulla tynnyrin kumpaankin päähän loput kaksi vannetta ja teki kairalla tynnyrin kylkeen runtinreiän, josta valmis terva tultaisiin juoksuttamaan tynnyriin. Tynnyrit turvotettiin ennen käyttöönottoa suolammessa tai vesiojassa.

Usein tehtiin ennen täysien tynnyrien kuljetusta Oulun Toppilaan kusetukseksi mainittu työ. Se oli toimitus, jossa pari päivää tai hieman kauemminkin kaljuilla olleista tynnyreistä poistettiin kusireikien kautta tervasta eronnut vesi eli ”tervankusi”. Tervankusi joutui usein hukkaan, mutta toisinaan sitä käytettiin uusien tervahautojen arinan tai riihen lattioiden tiivistykseen. Tervankusta käytettiin myös kesäaikana eläimiä kiusaavien paarmojen ja sääskien karkottamiseen. Kusetuksessa hävinneen tervan tilalle tynnyreihin lisättiin kelvollista tervaa.

Tervatynnyrien kruunaus

Tervatynnyrit täytyi vaakita eli kruunata virallisesti. Kruunauksen tarkoituksena oli varmistaa, että valmiin tynnyrin vetoisuus oli Rostocin mitan mukaan säädetty 48 kannua eli 125 litraa. Tätä varten eri pitäjiin oli nimetty erityiset luottamusmiehet eli ruunarit. Ruunaaja sai kairata tynnyriin mittatikkuaan varten tarkastusreiän haluamaansa paikkaan. Oulujokivarressa tiedetään ruunarin lyöneen tarkastusmerkkinsä joskus tyhjiinkin tynnyreihin. Silloin on kyllä ollut kyse erittäin suuresta luottamuksesta tervanruukarin ja ruunaarin kesken.

Lähdeluettelo

  • Mäkelä, Simo. (toim.) Vaala – Oulujärven pitäjä.
  • Oulujoki Oy / Karjalainen. Entinen Oulujoki.
  • Vilmusenaho, Risto. Siikajokilaakson historia.
  • Paulaharju, Samuli. Kuva sieltä, toinen täältä.
  • Turpeinen, Oiva. Leipä luonnosta.
  • Kirjoittajan arkisto.