Tässä tarinassa kerrotaan viime sotien veteraanista maanviljelijä Einari Lotvosesta. Tarinan tarkoitus on muistuttaa lukijoita siitä, että Suomen viimeisetkin sodat jäävät historiaan tapahtumina, joista tulevat sukupolvet ovat ainakin yhtä kiinnostuneita, kuin me tämän ajan ihmiset olemme entisaikojen tapahtumista ja ihmisistä. Ei Einari Lotvosen sotatien kuvaus ole mitenkään epätavallinen. Se on vain esimerkinomainen kuvaus erään sukupolvemme utajärvisen edustajan nuoruusvuosista.

Einari Lotvosen sotatie alkoi 6.4.1940, kun hän ryhtyi suorittamaan asevelvollisuuttaan Oulun kasarmilla. Kuten useimmat muutkin ikäluokkansa utajärviset miehet, Einarikin oli saanut ”sotaopin alkeita” kotikylänsä suojeluskunnan poikaosaston riveissä. Talvisodan aikana hän tuurasi kylänsä lottia iv.aseman vartiovuoroilla. Varsinkin ampumaharjoitukset olivat jo poikavuosina mieluisia, ehkä siksi, että ”käsi oli vakaa ja kympit tavallisia”. Suojeluskuntaankin hän ehti liittyä ennen asevelvollisuuden alkamista.

Koulutusvaiheen jälkeen Einari komennettiin tammikuussa 1941 lähetiksi silloin Oulun kaupungintalolla sijainneeseen armeijakunnan esikuntaan. Jatkosodan sytyttyä kenraali Siilasvuon esikunta muutti Taivalkoskelle; Lotvonen toimi siellä lähettinä ja postittajana. Eräänä iltana kenraali itse sanoi Einarille, että nyt Päämajan ohjeen mukaisesti nuoret miehet lähetetään rintamalle.

Seuraavana aamuna alkoi automatka Hyrynsalmen kautta Vienan Kiestinkiin. Kiestingistä jatkettiin matkaa junalla kohti etulinjaa, joka silloin oli hyvän matkaa Kiestingistä Louhen suuntaan. Tämä junavuoro oli viimeinen, joka pääsi tulevan Kiestingin motin alueelle. Venäläiset räjäyttivät radan poikki seuraavana päivänä. Einari itse kertoo rintamalle tulostaan:

”Junasta laskeuduttuamme jatkoimme matkaa noin 30 miehen ryhmänä ja ilmoittauduimme JR 53:n yhdeksännen komppanian päällikölle. Tämä määräsi meidät heti etulinjaan. Kait me olimme niin kokemattomia sotilaita kuin Osmo Hyvönen ja eräät muutkin sotakirjailijat ovat kirjoissaan meitä kuvanneet. Minä kuitenkin menin minulle neuvottuun poteroon. Siinä ollut aseveli neuvoi minut viereiseen poteroon. Hetken kuluttua venäläiset aloittivat tuhoisan kranaatinheitiniskun asemien taakse, sinne mihin toverini jäivät. Heistä noin puolet haavoittui ensimmäisen tunnin aikana, kun eivät hajaantuneet asemiin.”

”Minulla ei ollut hätää, sillä edessä oli turvallisempaa, kranaatit menivät taaemmaksi. Illan hämärtyessä venäläiset ryhtyivät hyökkäämään ja juoksivat kyyryssä asemiamme kohti. Ei siinä ollut muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä ampumaan kohti. Yksi pikakiväärimies pääsi 10 metrin päähän ennen kuin onnistuin lopettamaan hänen sotaretkensä. Aloin ihmetellä etuvasemmalla näkyvää konekiväärin suuliekkiä. Ampujaa en nähnyt, mutta arvioin hänen sijaintinsa suuliekin perusteella. Ei tarvittu montakaan laukausta, kun vihollisen ase vaikeni ja koko vihollisen hyökkäys päättyi.”

”Oli se tosi tulikaste. Lieneekö minulla ollut pahempaa paikkaa koko myöhemmän sotaretken aikana. Selviytyminen tästä tilanteesta vaikutti minuun voimakkaasti ja poisti pelontunteen. Minulle syntyi voimakas usko siihen, että selviän koko sodasta hengissä kun kerran selvisin ensimmäisestä tilanteesta.”

”Seuraavana päivänä erään tykistön alikersantin kanssa kävimme tarkastelemassa kaatuneita vihollisia. Venäläisten vankkureista löytyi vehnäleipiä jotka olivatkin hyvään tarpeeseen. Itselleni evakuoin kaatuneelta venäläiseltä hyvän näköisen rengastähtäinkiväärin. Luulin sitä tarkka-ampujan aseeksi.”

”Muutaman päivän kuluttua, ollessani nukkumassa poterossa kenttävartiovuoron päälle, tuli eräs aseveli herättämään ja sanoi, että tuolla ryssä kaivaa monttua. Ihmeteltyäni ensin sitä, miksei poika itse ampunut vihollista, ryhdyin ampumaan tätä sillä sotasaaliskiväärillä. Ammuin 3–4 hutia, kun venäläinen huomasi, että häntä ammutaan ja painui monttuun ja rupesi kenttä-lapiollaan näyttämään ‘ohi-merkkiä’. Ihmettelin hetken, että mihin ampujantaitoni ovat huvenneet, mutta sanoin aseveljelleni, että annapa tänne oma kiväärisi. Vihollinen oli vain noin 300 metrin päässä, enkä tarvinnut kuin yhden laukauksen kun vinkkarin heilutus loppui. Toista montunkaivajaa ei tullut. Rengastähtäinkiväärin luovutin pois. Se kaveri joka herätti minut tuhoamaan yksinäistä vihollista siirrettiin takalinjoille.”

Einari Lotvonen kertoo sotakokemuksistaan hieman vaivautuneena, peläten kertomuksestaan heijastuvan omakehua. Hän on hyvin vakuuttava kun kertoo, että sota oli helppoa, kun pelko hävisi ensimmäisen sotapäivän kokemusten jälkeen. Einarin ensimmäisen etulinjapäivän aikana hän sai myös kuulla, että hänen sk.poikakouluttajansa ja kotikylän kansakoulun opettaja, luutnantti Eino Lukka, erinomainen rintamaupseeri ja komppanianpäällikkö, oli kaatunut pari päivää aikaisemmin.

”Sitten tuli se aamu, kun Kiestingin motista lähdettiin vetäytymään kohti länttä. Venäläiset ampuivat tykistöllään ja heittimillään. Useita komppaniamme miehiä kaatui tai haavoittui. Meitä oli kaksi miestä etulinjan vartiossa, emmekä tienneet komppanian lähteneen ennen kuin joku takana huusi toiselle, että tulivatko jo kaikki pois. Sanoin kaverille, että nyt tuli kiire. Kaveri juoksi edellä ja minä perässä. Kaveri kevensi kantamustaan, heittäen ensin kypärän suolle, sitten repun. Itse päätin pitää kamppeistani huolen kuten kotona oli opetettu.”

”Venäläiset tulivat perässä antautumiskehoituksia huudellen. Me vain paransimme vauhtia. Kun pääsimme vähäisen Kapustnajajoen yli, olivat siellä omat miehet asemissa. Hyppäsin lähimmän miehen poteroon. Tämä sattui olemaan tuttu mies ja vielä rippikoulukaveri. Kaveri ihmettelemään, vieläkö sieltä tulee omia. Vastasin, että ei tule, mutta vihulaisia tulee. Venäläiset kuitenkin pysähtyivät kun saivat tulta vastaansa.”

Einari Lotvosen sotatie jatkui JR 53:n mukana ensin Uhtuan lohkolle, jossa rykmentti oli suurimman osan asemasotavaihetta. Einari sai tunnustusta tarkka-ampujan taidoistaan, ja hänelle hankittiin Sakon tehtaalta erikoisvalmisteinen tarkkuuskivääri. Enää ei tullut ohilaukauksia, jos sai vihollisen tähtäimeen.

Uhtuan lohkolta JR 53 siirrettiin Karjalan kannakselle pysäyttämään venäläisten suurhyökkäystä. Rykmentti ja sen miehet kävivät kovaa sotaa, ja tappiot olivat melkein yhtä suuret kuin Kiestingissä. Einarin tehtävänä Kannaksen taistelujen aikana oli toimia komppanian taistelulähettinä. Tarkka-ampujaakin sentään tarvittiin. Eräästä tällaisesta tapauksesta Einari kertoo:

”Oltiin peräännytty Muolaasta Heinjoen lentokentältä Kämärään johtavalle tielle. Venäläiset tulivat perässä ’niin nopeaan, ettei vääpelimme ehtinyt päivärahoja jakaa’. Kohta kun venäläiset saivat kranaatinheitintulellaan surmatuksi pataljoonan komentajan, majuri Korpijaakon, komppanianpäällikköni asettui asemaan peltoaukean reunaan lähelle venäläisten asemia. Me taistelulähetit tietysti hänen vierelleen. Kohta ilmestyi kolme vihollisen tunnustelijaa näkyviin noin 60 metrin päässä. He eivät huomanneet meitä. En aikaillut ja ensimmäinen tunnustelija tuupertui heti. Toinen pyörähti pakoon, hänkin tapasi kohtalonsa parin askeleen jälkeen. Kolmas ehti juosta poispäin kymmenkunta metriä, kun hänen matkansa päättyi. Se oli oikeastaan hyvin helppo tilanne.”

Korpraali Einari Lotvosen, tarkka-ampujan ja taistelulähetin, sotilaspassin taistelupaikkojen luettelo käsittää nimet Kiestinki, Uhtuan lohko, Onkamonkangas, Kivennapa, Muolaa, Heinjoki, Hotakka, Kämärä, Noskua, Vuoksi, Kuparsaari, Vuosalmi, Ihantala ja Tornio. Siinä on sotahistoriaa ihmeteltäviksi tulevillekin sukupolville.

Einari Lotvosen sotatie päättyi haavoittumiseen 6.10.1944 Tornion taistelussa. Haavoittumista seurasi Einarin ensimmäinen ”läntinen ulkomaanmatka”, sillä häntä hoidettiin tukholmalaisessa sairaalassa. ”Itäisellä ulkomaanmatkalla” hän säilyi hengissä ja haavoittumatta. Korkeimman varjelus suojeli häntä Kiestingistä Karjalan kannakselle sen sisäisen näyn mukaisesti, jonka hän koki Kiestingissä tulikasteensa jälkeen.