Utajärven suojeluskunnan poikaosaston, vuodesta 1941 lähtien sotilaspoikaosaston, toiminnan puitteista on kerrottu Utajärven Sotilaspoikain historiikin yhteydessä. Tässä kotiseututarinassa kerron siitä, millaista oli olla poikana ja poikajohtajana mukana tuon suuren järjestön toiminnassa. Yli viisisataa utajärvistä poikaa ehti vuosina 1934–44 olla kanssani mukana tämän nuorisojärjestön riveissä.

Pojasta suojeluskuntapojaksi

Synnyin ja kasvoin maanpuolustushenkisessä kodissa. Isäni ja hänen kuusi veljeään kuuluivat suojeluskuntaan ja äitini lottajärjestöön. Itse kuljin seuraamassa suojeluskuntalaisten ja poikaosastojen harjoituksia jo ennen kuin kelpasin jäseneksi poikaosastoon. Liityin sk.poikiin talvella 1939, heti kun täytin vaaditut 12 vuotta. Järjestö lakkautettiin välirauhansopimuksen perusteella ennen kuin ehdin liittyä suojeluskuntaan.

En ollut aivan alokas poikaosastoon liittyessäni. Isäni oli opettanut minut ampumaan ja opettanut myös suunnistuksen alkeet. Varsinaisia sotilastaitoja ei tuon ikäisellä pojannulkilla tietenkään ollut. Mutta ampua osasin. Isäni mieluisin harrastus oli tarkkuusammunta, ja myös me Salmelan pojat harjoittelimme kotipihalla tarkkuusammuntaa jo ennen alakouluun menoa. Isälläni ja naapurin isännällä, Postilan Iikalla, oli oma kolmensadan metrin ampumarata. Ampumapaikka oli Salmelan pihalla ja maalitaulut Putaansaaren tervahaudoissa. Kummallakin Iikalla oli oma taulu, ja harjoituksen lopuksi he soutivat veneellä tarkastamaan maalitaulut. Pienoiskiväärin maalitaulut olivat piha-aitan seinässä.

Me naperot saimme käyttää vain ilma- ja pienoiskivääriä. Asekuri oli kova. Vieläkään en kestä nähdä, jos pojanvesselit osoittelevat leikkipyssyllään toista kohti. Salmelassa sellaisesta saattoi saada satikutia kovallakin kädellä, kerran tuli remmiapeliakin, mutta silloin olimme nyysineet patruunoita, joita räjäyttelimme. Se leikki loppui kerralla.

Tarkkuusammunnan lisäksi pesäpallo ja eräät yleisurheilulajit olivat kotipihan ja poikaosaston yhteisiä harrastuksia. Hiihtäjänä olen aina ollut huono. Laistin jo pikkupoikana hiihtokilpailut, jos se oli suinkin mahdollista.

Poikaosastoon liittyessäni toivoin kovasti saavani sk.pojan puseron ja lakin, mutta ei niitä silloin jaossa olleesta ensimmäisestä erästä riittänyt meille ”alokkaille”. Niitä saivat vain aikaisemmin liittyneet isommat pojat.

Pojatkin olivat mukana talvisodassa

Ensimmäinen muistiin tarttunut tehtävä suojeluskuntapoikana liittyi talvisotaan. Eräänä syyskuun iltana syksyllä 1939 isäni tuli puhelimesta hyvin vakavana ja sanoi äidilleni ja meille muoskille: ”Sota on tulossa, sain käskyn perustaa Utajärvelle ilmavalvonta-asema.” Hänet oli suojeluskuntapiirin toimesta koulutettu mahdollisen sodan varalta ilmavalvonta-aseman päälliköksi. Ennen kuin hän ryhtyi tuona iltana kokoamaan iv.asemalle suunniteltua henkilökuntaa kokoon, hän käski minun pukea lämmintä ylle ja mennä kartanolle ilmavartioon. ”Jos kuulet lentokoneen surinaa tai näet taivaalla outoja valoja, juokse sisälle ilmoittamaan asiasta.”

Olin haljeta ylpeydestä, sillä olinhan kelpuutettu 12-vuotiaana aikuisten töihin. Myöhemmin olen tuumaillut, että olin ilmeisesti ensimmäinen Utajärvellä palvelukseen kutsuttu ”rivimies”. Kyllä siellä vartiossa oli jännittävää; taivaalla näkyi kohta outoja valoja, ja lentokoneen nurinaa tuntui kuuluvan yhtenään. Kun sitten katsoin valoja tarkemmin ja kuuntelin ääniä huolellisemmin, valot muuttuivat tähdiksi ja lentokoneen äänet tuulenhurinaksi. Pari tuntia mahtoi vartiossa kulua, kun isä tuli kutsumaan minut sisälle. ”Oikeat” ilmavartijat olivat tulleet paikalle ja jatkoivat vartiointia.

Seuraavana päivänä ilmavalvonta-asema muutti kotoani kunnantalolle, Postilaan. Toimin sitten koko talvisodan ajan lähettinä Postilan iv.asemalla, en koko päivää, vaan muutamia tunteja päivittäin. Muutamia kertoja olin Postilan katolle rakennetussa tornissa vartiossa, kun vuorossa oleva lotta oli sairastunut ja tarvittiin sijaista. Ainoastaan yhden hälytyksen lentokoneen äänistä muistan tehneeni puhelimella Oulussa olevaan valvontakeskukseen. Silloinkin oli tornissa tukena ”oikea” iv.lotta. Postin haku iv.asemalle kuului myös lähetin tehtäviin.

Muita talvisotamuistoja

Pari muuta sotaan liittyvää tapahtumaa on jäänyt talvisotatalvelta muistiin. Molemmat sattuivat helmikuussa. Päivämäärät ja henkilöiden nimet olen tarkistanut jälkikäteen asiakirjoista.

Helmikuun 23. päivänä olin iv.asemalla Postilassa, kun sinne tuotiin kaksi Juorkunassa kiinniotettua desanttia. Pienkoneella Juorkunan Ruohosjärvelle tuodusta neljän desantin ryhmästä yksi oli kuollut pidätettäessä ja toinen oli viety haavoittuneena suoraan sairaalaan. Molemmat iv.asemalle tuodut miehet oli puettu suomalaisiin suojeluskuntapukuihin, mutta toisella oli toppahousut. Ja niitä eivät tuohon aikaan pitäneet muut kuin venäläiset. Ihmeteltiin, ettei puna-armeijalla ollut sarkahousuja vakoojilleen. Mieleen on jäänyt sekin, että desanttien eväiden kääreenä oli Hakkapeliitta-lehden sivuja. Toiselle miehistä, inkeriläiselle Kolkkaselle, oli annettu suomussalmelaisen sotilaan Hannes Moilasen väärennetyt tai anastetut paperit.

Kun sitten iv.aseman varapäällikkö Antti Moilanen, ”Uksilan Antti”, tutki papereita, hän sanoi: ”Sinähän olet näiden mukaan serkkuni, jota olen tavannut viimeksi toissakesänä Suomussalmella. Pannaanpa kahvit tulelle.” Siinä kahvia juotaessa Kolkkanen ja hänen toverinsa kertoivat lapsuudestaan ja desanttikoulutuksestaan. Tunnelma oli oudon surullinen, sillä nuori lähettipoikakin tiesi, mikä on vieraassa sotilaspuvussa tavatun desantin kohtalo pidättämisen ja kuulustelujen jälkeen.

Toinen iäksi mieleen jäänyt tapaus sattui pari päivää myöhemmin eli 25.2.1940. Olin hakemassa postia Utajärven asemalla silloin sijainneesta postitoimistosta. Postin jaon jälkeen seisoskelimme ja juttelimme muutamien poikakaverien kanssa aseman portailla. Joku meistä havaitsi Ahmaksen suunnalla yhdeksän lentokoneen pakkasvanat. Huomasimme, että koneet alkavat kaartaa Utajärveä kohti. Joku asemavartion sotilaista hihkaisi: ”Äkkiä suojaan, nuo tulevat pommittamaan Utajärveä, koska tulevat auringon suunnasta suoraan kohti.”

Asemapäällikkö Rantakari komensi asemapihalla olleen Puolangan postiauton ajamaan pois, ja me postinhakijatkin juoksimme asemalta kohti nuorisoseuran metsikköä. Sen verran minulla oli jo sk.poikakoulutuksen antamaa ymmärrystä, että painauduin lentokoneiden lähestyessä aseman saunan lähellä mättään koloon niin matalaksi kuin suinkin. Lähellä olevan ojan suojasta alkoi eräs aseman vartiomiehistä ampua lähestyviä koneita kiväärillään. Viholliskoneet olivat varmaankin paljon korkeammalla, kuin mihin kiväärin luodit ylsivät.

Pommit putosivat, maa tärisi, ja sain päälleni muraa ja puun sälöjä. Viereisestä aseman saunasta kuului ratavartija Tuovisen Emma-rouvan hätääntyneet avunhuudot: ”Apua, apua, tulkaa auttamaan Raijaa ja Raineria.” Hän oli mennyt kahden lapsensa kanssa saunaan ”pommisuojaan”. Juoksin äskeisen vartio-sotilaan kanssa saunalle. Kohta sinne tuli muitakin auttajia. Saunan nurkkaan, sen sisäpuolelle, oli pudonnut pommi, ja jollakin ihmeellisellä, käsittämättömällä tavalla Tuovisen perhe oli säilynyt hengissä ja melkein ilman vammoja. Seuraavana päivänä kävin katsomassa paikkoja ja mittasin pelkäämispaikastani olleen alle 10 metriä suuren pommikuopan reunaan ja aseman saunaan 15 metriä.

Kun Tuovisen väki oli saatu ulos hirsien ja puunpärtyjen alta, läksin juoksemaan kohti kotiani. Salmelan pellot olivat paksun savun ja tomun vallassa, ja luulin kotini tuhoutuneen. Lähellä kotipihaa tuli hätääntynyt äitini minua vastaan. Huojennus oli suuri, kun totesimme, että koti ja me sen asukkaat olimme säilyneet ehjinä. Mitä tapahtui mukanani olleelle postille, siitä minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Ehkä se jäi mättäiden koloon.

Illalla riitti kotona ja iv.asemalla puhumista sotakokemuksista. Eräs kylmäpäinen lotta oli ollut koko aamuisen rytäkän ajan tornissa, pitänyt linjaa IVAK:iin auki ja selostanut viholliskoneiden liikkeitä valvontakeskukseen. Tuon ikimuistoisen päivän iltaa säesti yllättävä lentonäytös. Oulussa tukikohtaansa pitänyt tanskalainen hävittäjälentäjä tuli Fokkerillaan Utajärven kirkonkylän päälle ja antoi komeimman taitolentoesityksen, mitä olen elämäni aikana nähnyt.

Utajärven pommituksessa ei sattunut mustelmia ja nyrjähdyksiä pahempia henkilövahinkoja, mutta pari saunaa – aseman ja Kuuselan talon – sekä asemapäällikön autotalli tuhoutuivat. Niitä ja muita pommituksen jälkiä sitten seuraavina päivinä kuljettiin kylän poikien kanssa ihmettelemässä.

Leirejä ja kursseja

Talvisotatalven keväällä sain ensimmäisen poikaosaston puvun, puseron ja housut. Ne olivat Englannin armeijan asepukuja, joita Englanti oli lähettänyt talvisodan aikana aseavun asemesta pienikokoisille suomalaissotilaille. Aikuisille sotilaille ne eivät sopineet, ja ei kai heistä moni olisi halunnutkaan pukeutua vieraan armeijan univormuun. Meille poikasille nuo hyvästä kankaasta tehdyt puvut olivat sopivia ja kelpasivat. Sitähän tunsi melkein sotilaaksi itsensä, kun sai tuon ruskeanvihertävän puvun.

Heti talvisodan jälkeen Suomeen ryhdyttiin puuhaamaan kaikkien nuorisojärjestöjen yhteistä poikajärjestöä. Sen nimeksi valittiin Suomen Pojat. Järjestöön kuuluvien ikärajaksi vahvistettiin 10–16 vuotta ja tehtäviksi lähetti-, väestönsuojelu-, palontorjunta-, ilmavalvonta-, keräys-, avustus- ja työpalvelutoiminnat.

Kesäkuussa 1940 pidettiin tämän järjestön suuri koeleiri Varsinais-Suomen sk.piirin leirikeskuksessa Naantalissa. Mukana oli poikia kai kaikista maan poikajärjestöistä, sk.poikien lisäksi partiolaisia, puolueiden nuorisojärjestöjen poikia, palokuntapoikia jne. Minä pääsin ainoana utajärvisenä poikana tälle leirille. Mukaan lähti kouluttajaksi ja huoltajaksi Utajärven poikaosaston johtaja luutnantti Eino Lukka.

Leirin ohjelma oli mielenkiintoinen, varsinkin käynti läheisessä laivaston sodanaikaisessa tukikohdassa. Saimme tutustua sisältäpäinkin sukellusveneisiin ja niiden emälaivaan Suomen Joutseneen. Minulla oli vielä erikoisohjelmaa, kun luutnantti Lukka vei minut polkupyöräkyydillä Kultarantaan, presidentin kesäasuntoon. Pääsimme jopa päärakennuksen sisälle. Leirillä vieraili myös suojeluskuntien päällikkö kenraali Malmberg. Jostakin kumman syystä minut valittiin niiden poikien joukkoon, jotka pääsivät samaan kahvipöytään kenraalin kanssa. Hän jututti meitä poikia, ja siinä selvisi, että hän tunsi jonkin suojeluskuntakokouksen tiimoilta isäni, ja hän pyysi kertomaan terveisiä, kun palaan kotiin.

Vähän oudolle se yhteisleiri tuntui; varsinkin puoluenuorten johtajien puheet ja toimet ihmetyttivät meitä sk.poikia. Jos leiri olisi jatkunut pitempään, järjestörajat olisivat kyllä kadonneet, ainakin poikien keskuudesta. Niin siinä kuitenkin kävi, että Suomen Pojat jäi vain jonkinlaiseksi kokeiluksi. Saatuja kokemuksia käytettiin myöhemmin hyväksi, kun suojeluskuntain poikaosastoista muodostettiin uusi sotilaspoikajärjestö.

Jatkosota syttyy

Jatkosodan liikekannallepanon jälkeen komennettiin minut ja puolenkymmentä muuta utajärvistä sk.poikaa läheteiksi suojeluskunnan aluepäällikön toimistoon Kotosen kaupalle. Esimiehemme, aluepäällikkö Toivo Siren, tuleva lankoni, hoiti silloin jo upseerin tehtäviä Utajärvellä perustetussa pioneeripataljoonassa. Niinpä mekin pojannappulat tunsimme olevamme jo melkein oikeita sotilaita. Ja kunniantekoa ainakin riitti, sillä Rotosella ramppasi eriarvoisia sotaherroja kymmenittäin.

Muutamia varttuneempia sk.poikia, ainakin Mikkosen Tauno ja Paavolan Allan, pääsi läheteiksi koulutuksessa oleviin komppanioihin ja niiden mukana rintamalle asti. Me suojeluskunnan lähetit olimme aika tavalla kateellisia noille muutamaa vuotta vanhemmille tovereillemme. Parhaamme mukaan mekin kyllä yritimme hoitaa tehtäviämme. Vieläkin muistuu mieleen muutamia niistä Ahmaksen taloista, joiden miehille vein käskykortin sotaan lähdöstä.

Vuoden 1941 syksyllä otettiin käyttöön sotilaspoika-nimike. Kuuluimme sotilaspoikaosastoon ja olimme sotilaspoikia. Jo sitä ennen, talvella 1941, pääsin ensimmäiselle ryhmänjohtajakurssille. Kursseja ja leirejä seurasi sitten useita peräkkäin, ja puseron hihaan alkoi kertyä natsoja. Vuonna 1942 minusta tehtiin joukkueenvarajohtaja. Toimin silloin jo nuorempien poikien kouluttajana. Ryhmänjohtajakoulutuksen sai noin joka viides poika. Joukkueenjohtajakoulutuksessa oli Utajärvellä lisäkseni vain Veli Poutiainen.

Osastonjohtajana

Kesällä 1943 halusi Utajärven sotilaspoikaosaston johtaja vänrikki Jooseppi Manninen erota poikajohtajan tehtävistä. Suojeluskunnan esikunta nimesi minut uudeksi osastonjohtajaksi. Olin silloin 16-vuotias. Tehtävä ylitti selvästi kykyni ja myös koulutuksen luoman valmiuden. Kumma kyllä, mutta ymmärsin sen jo silloin. Yritin kuitenkin hoitaa tehtävää Oulun sk.piirin poikajohtajan, jääkäri-kapteeni Frans Oikarisen isällisten ohjeiden mukaisesti. Ruskea sotilaspoikapuku vaihtui harmaaseen armeijan asepukuun.

Lomailevien rintamamiesten, oikeiden sotilaiden, ihmetystä, kyselyjä ja varmaan myös hymyilyä herättivät poikajohtajan viralliset arvomerkit asepuvussani: siniset reunuksettomat kauluslaatat, sk.esikunnan hakaristikuvioiset olkainmerkit ja käsivarressa oleva laatta, jossa oli leveä vihreä kulmanauha ja sen sisällä kaksi harmaata tähteä ja kullanvärinen P-kirjain. Sotapoliisitkin joskus komennuksella liikkuessani tutkivat komennustodistustani tavallista tarkemmin. Taisin olla lapsenkasvoinen, outo ja harvinainen sotilaspukuinen kulkija!

Harjoituksia pidettiin eniten kirkonkylällä, Vaalassa ja Ahmaksella. Muissakin toimivissa kyläosastoissa kyläjohtajat, heistäkin osa ikätovereitani, hoitivat koulutusta innolla. Vaalassa kyläpäällikkönä oli sinne rautatieupseeriksi komennettu luutnantti Jooseppi Hujanen. En kyllä hirvinnyt antaa hänelle käskyjä, mutta pyynnöstäni hän kyllä kävi ohjaamassa myös kirkonkylän poikien pesäpalloharjoituksia. Ystäväni luutnantti Hujanen kaatui syksyllä 1944 Tornion maihinnousussa. Samanlainen kohtalo oli ollut muutamia vuosia aiemmin Utajärven poikajohtajana toimineilla vänrikki Pertti Väyrysellä ja Naantalin leirillä minua huoltaneella luutnantti Eino Lukalla sekä monilla entisillä kyläjohtajilla ja sotaan ehtineillä sk.pojilla.

Kevättalvella 1944 pääsin saamaan lisäoppia. Kaksi utajärvistä poikaa, Veli Poutiainen ja minut, komennettiin sotilaspoikain joukkueenjohtajakurssille Ylitornioon. Kurssi on jäänyt mieleen monestakin syystä. Kouluttajina oli muiden ohella kaksi maailmankuulua huippu-urheilijaa: luutnantti Pekka Niemi ja vääpeli Timo Murama. Niemi oli hiihdon maailmanmestari ja Murama yhdistetyn mitalimies. Lisäksi he olivat kuuluja sodanaikaisia sissipäälliköitä ja erinomaisia kouluttajia.

Kurssin kohokohtia oli Ruotsin puolelle Matarenkiin tehty hiihtomarssi. Hiihdimme Tornionjoen yli suljettuna osastona asepuvuissa. Ruotsalaissotilaat olivat vartiossa jokirannan betonipesäkkeissään, mutta eivät osanneet kuin ihmetellä vieraan maan nuoria asepukuisia sotilaita. Totta kai kurssin johto oli saanut Ruotsin viranomaisilta luvan vierailuumme, mutta sana ei ollut kulkeutunut ruotsalaisille rajavartijoille. Pari Matarengin kommunistia riemastui luulemaan meitä englantilaisiksi sotilaiksi; suurimmalla osalla meistä kun oli Englannin armeijan asepuvut. Kirosivat kovasti, kun huomasivat erehtyneensä.

Vastaanotto Ruotsin Ylitorniolla oli mahtava. Matarenkilaiset Suomen ystävät, paikkakunnan iäkäs rovasti johtajanaan, järjestivät meille kahvitilaisuuden hienossa ravintolassa. Tarjolla oli herkkuja: oikeaa kahvia, leivoksia, suklaata ja hedelmiä. Niistä meillä oli vain himmeä muisto kaukaisilta rauhan vuosilta. Pidin tilaisuudessa kurssimme johtajan luutnantti Seitamaan käskystä kiitospuheen, elämäni ensimmäisen ja parhaan. Kerroin minkälaiselta ihmeeltä iltaisinkin valaistu ja tavaroista yltäkylläinen vanha kirkonkylä meistä sodan rasittamasta ja itsenäisyytensä puolesta sotaa käyvästä Suomesta tulleista sotilaspojista tuntuu. Ja vanhat tädit ja jopa herratkin kyynelehtivät.

Matarengista neuvostoruplilla ostamiamme kotituliaisia ihmeteltiin vielä Utajärvelläkin. Markat eivät kelvanneet Matarengin kauppiaille, mutta ruplat kelpasivat. Niitä oli monella meistä sotamuistoina, rintamalla olleiden isien tai veljien sotatuliaisina tuomina. Sellaisen eurovaluutan aika oli silloin!

Kurssitodistus, jonka Ylitorniolta sain, oli paras mitä mistään koulusta tai kurssilta olen koskaan sitä ennen tai sen jälkeen saanut. Puhdas kymppi joka aineesta. Mutta ei siitä mitään hyötyä ole elämässä ollut, eikä kukaan ulkopuolinen ole sitä edes nähnyt.

Jatkosodan aikaista toimintaa

Jatkosodan aikana sotilaspoikien toimintaan tuli uusia toimintamuotoja. Kaikki Utajärven yli kaksisataa sotilaspoikaa osallistuivat Nuorten Talkoiden organisoimaan talkootoimintaan. Se oli pääosin työapua ja erilaisten hyödykkeiden keräämistä. Kannustimena oli kilpailu. Sotilaspoikain valtakunnallisessa talkookilpailussa Utajärven sotilaspojat voittivat sarjansa. Kun myös Utajärven pikkulotat ahkeroivat samaan malliin, voitti Utajärvi sarjassaan kuntien välisen valtakunnallisen kilpailun ja sai kauniin veistoksen, joka nyt koristaa Utajärven keskuskoulun aulaa. Olen myöhemmin lukenut lehdistä, että palkinnon voittivat Utajärven lapset ja nuoret. Tietysti sekin on totta, mutta kyllä Nuorten Talkoiden sodanaikainen toiminta tapahtui Utajärvellä kokonaisuudessaan pikkulottien ja sotilaspoikien nimissä ja organisoimana. Henkilökohtaisena palkintona sain Saksan entisen nuorisojohtajan Baldur von Schirachin lahjoittaman ilmakiväärin.

Mottitalkoot olivat osa toimintaamme. Niitä kannustettiin rintamerkeillä. Rautakirvesmerkin sai hakattuaan 4 mottia halkoja. Se jäi useimpien poikien saavutukseksi. Minun täytyi tietysti hakata kultakirveeseen vaaditut 40 mottia, kun aloin olla jo poikajoukon vanhimpia ja vielä jonkinlainen esimieskin.

Aikuisten miesten puutteestako lienee johtunut, mutta jouduin jatkosodan aikana kuljettamaan kotini hevospelillä useita kertoja kaatuneiden arkkuja Utajärven asemalta kirkontapuliin odottamaan sankarihautajaisia. Se oli kesällä 1944 Kannaksen torjuntataistelujen jälkeen ja hidastuneiden rautatiekuljetusten aikana sellaista isänmaan palvelua, että jälkikäteen ajatellen olin siihen aivan liian nuori. Mutta kyllä sekin velvollisuus silloin hoidettiin.

Sotilaspojat hoitivat jatkosodan vuosina Utajärvellä sankarihautajaisten kunnialaukaukset. Ne ammuttiin tavallisesti osastonjohtajan tai jonkun ryhmänjohtajan johdolla kolmella kiväärillä. Kerran pyysi kaatunutta aseveljeään saattamaan tullut kersantti päästä kunnialaukausosastoon. Tietysti suostuin. Hän otti eräältä pojalta kiväärin, tyhjensi sen paukkupatruunoista ja otti asetakin rintataskusta patruunakamman ja sanoi: ”Kunnon sotilaalle ammutaan kunnialaukaukset kovilla.” Ja niin ne sillä kertaa ammuttiin.

Oli muutakin läheisesti sotaan liittyvää toimintaa. Varttuneimmat sotilaspojat saivat komennuksen hälytyksellä koottaviin is.joukkueisiin. Sotilaspoikain harjoitteluaseina olleiden pienoiskiväärien ja italialaisten huonokäyntisten ternikiväärien tilalle saatiin suojeluskunnan varastosta pystykorvia ja konepistooleja. Näistä harjoituksista kävin esimieheni kapteeni Oikarisen kanssa keskusteluja, sillä ohjesääntö kielsi sotilaspojilta sotilasaseilla harjoittelun. Meidän oli kuitenkin pakko opetella käyttämään niitä, sillä jouduimme koluamaan metsäpoluilla ja erämaataloissa lukuisia öitä ja päiviä havaittujen tai kuviteltujen desanttien ja partisaanien perässä.

Ikävin tehtävä, johon minut vuoden 1944 aikana komennettiin, oli koluta naapurin isännän vääpeli Iikka Korhosen kanssa ihmisten vinttejä ja muita suojia kahta sotilaskarkuria jäljittäessämme. Siitä hommasta tuli vielä jälkipuheita sodan jälkeenkin.

Lapin sodan alussa ryhmä Utajärven sotilaspoikia komennettiin muutamien varttuneempien is.sotilaiden lisäksi suojelemaan Potkunkylässä Vääräkosken metsätyöleirillä työskennelleitä venäläisiä sotavankeja saksalaisilta sotilaspartioilta. Olin yöllä vartiovuorossa, kun leirin läheisyydestä kuului askelten töminää ja risujen katkeamisesta johtuvia ääniä. Hätäinen ja kokematon kun olin, tein hälytyksen ampumalla metsään konepistoolisarjan. Metsästä kuului pakenevan ison eläimen aiheuttamaa ääntä. Hirvet tai porot siellä häiritsivät vartiomiehen ja sotavankien yörauhaa. Leirillä nousi melkoinen mekkala, kun venäläisvangit heräsivät ja olivat kauhean peloissaan. Vangit vaativat itselleen aseita, meinasivat kai olevansa jämäkämpiä sotilaita kuin me poikaset ja muutama mukanamme ollut ikämies. Vaikka niin tietysti olikin, ei sotavangeille kuitenkaan aseita annettu.

Sotavankien kanssa sattui muitakin kommelluksia. Välirauhanteon jälkeen is.päällikkö Manninen käski minun hakea Kormusta Purhon talosta siellä töissä ollut inkeriläinen sotavanki. Muut talossa työskennelleet sotavangit olivat vaatineet, että inkeriläinen on vietävä vankileirille, ettei karkaa ennen vankien palauttamista. Purhon isäntä ja vänrikki Manninen olivat sopineet jonkinlaisesta teatteriesityksestä näille tunnollisille sotavangeille ja erikoisesti heidän johtajakseen ilmoittautuneelle politrukille. Myös inkeriläinen oli saanut omat ohjeensa, samoin sain minä.

Menin Purhoon ja komensin inkeriläisen mukaani. Talon pihassa tämä sitten lähti muiden vankien nähden juoksemaan karkuun kohti metsänreunaa. Minä ammuin parabellumillani useita laukauksia hänen peräänsä. En osunut, olinhan jo aika hyvä ampuja! Toimin sitten tilanteen mukaan ja komensin muut vangit asuntoonsa ja käskin isäntää pitämään heidät lukon takana, etteivät toisetkin karkaa. Muutamien viikkojen kuluttua Purhon Eetu sai Ruotsista kirjeen, jonka kirjoittaja lähetti terveisiä myös ”sille sotilaspojalle”.

Muistorikkaita, unohtumattomia aikoja olivat nuo viisi ja puoli vuotta, jotka sain kuulua Suomen suurimpaan poikajärjestöön. Samaa mieltä ovat olleet kaikki sotilaspoikatoverini, joiden kanssa asia on tullut puheeksi. Vaikka emme millään tavoin halua verrata toimintaamme rintamalla olleisiin oikeisiin sotilaisiin, on tovereitani ja minuakin hieman harmittanut, kun meitä Utajärven sotilaspoikia ei kelpuutettu rintamatunnuksen saajiksi, ei vaikka Oulussa it-tykeille ammuksia tai it-patterien lotille vettä ja klapuja kantaneet kaupunkilaiset sotilaspoikaveljemme ja myös utajärviset syksyllä 1944 kotiseudulla puolustusvoimia tai evakuointiviranomaisia palvelleet pikkulottasisaremme kelpuutettiin. Tärkeintähän kuitenkin oli, että saimme olla kykymme verran palvelemassa isänmaatamme sen kohtalonvuosina.