Ihminen ja metsä

Niin kauan kuin taattomme ovat asuttaneet Utajärven kyliä, he ovat hyödyntäneet metsiä. Metsä on antanut entisajan ihmisille suojan vainolaisilta ja metsänelävät verovaluuttaa ja särvintä erämiehille. Metsästä on saatu polttopuuta lämmitykseen ja rakennustarpeita asumiseen sekä kasvuvoimaa kaskiviljelyyn. Asutuksen alkuvuosina metsästä saatiin käypää valuuttaakin, sillä ”harmaa” eli oravannahka oli 1500-luvulla yleinen veronmaksussa ja suolanostossa käytetty maksuväline. Metsä antoi myös raaka-aineen tervanpolttoon.

Metsä oli elinehto entisajan ihmisille. Polttopuuta tarvittiin runsaasti, sillä rakennukset olivat useimmiten huonoteräisillä työvälineillä tehtyjä harakanpesiä ja niiden lämmitykseen hupeni talven mittaan pitkät halkopinot. Polttopuiden hankinta vaati entisajan ihmisiltä paljon aikaa ja työtä, sillä kirvestä kummoisempaa työkalua ei monellakaan ollut. Järeämpää havupuuta käytettiin rakennuspuuna. Tulipalot ja vainovuosien tuhot lisäsivät rakennuspuun tarvetta. Vanhimmat hakkuut kohdistuivat jokivarsimetsiin asutuksen lähelle. Sydänmaametsät saivat olla pitkään luonnontilassa.

Kun siirryttiin rahatalouteen, metsäisten kylien asukkaat saivat rahaa eränkäynnin, kalastuksen, tervanpolton ja viinankeiton lisäksi myymällä halkoja sekä rakennuspuuta metsättömille kaupunkilaisille. Metsästä saatava terva mahdollisti talollisten veronmaksun vuodesta 1608 lähtien. Siitä tuli silloin Oulun seudullakin veronmaksuväline voin rinnalle.

Tukkipuuta alettiin käyttää sahojen raaka-aineena jo 1600-luvun alkupuolella. Ouluun pystytettiin ensimmäinen saha valtiovallan toimesta vuonna 1621. Se tuotti Oulun linnan rakentamisessa tarvittavia lankkuja ja lautoja. Samaan aikaan pystytettiin toinen samanlainen saha Kajaanin linnan lähelle. Muutama vuosikymmen myöhemmin Oulun Lammassaareen valmistui ensimmäinen yksityinen saha eli ”Similän sahamylly”. Edellisiä huomattavasti tehokkaampi oli vuonna 1727 Oulun Sahansaareen rakennettu vesisaha.

Laivanrakentajille myydyt järeät mastopuut auttoivat välittäjinä toimineiden oululaisten kauppiaiden lisäksi muutamia niiden hankintaan pystyneitä talonpoikiakin leveämmän leivän makuun.

Eräs jo unohtunut metsänkäyttötapa oli potaskan eli kaliumkarbonaatin poltto. Sitä valmistettiin koivuntuhkasta lasiteollisuuden tarpeisiin varsinkin Muhoksen kylissä, mutta myös Utajärveltä mainitaan eräänä 1840-luvun vuotena myydyn kymmenkunta tynnyriä potaskaa.

Tervanpoltto oli tärkein metsänkäytön muoto

Ylivoimaisesti tärkein metsätulojen lähde oli kuitenkin 1600-luvulta alkaen aina 1800-luvun lopulle asti männiköiden koloaminen tervaksiksi ja niiden tislaaminen tervaksi. Pikeä ja sysiä saatiin tervanpolton sivutuotteena. Aluksi tervaa poltettiin keloista ja kannoista, mutta jo varhain otettiin koloraudat avuksi. Homma vaati tervasmetsien lisäksi ammattitaitoa, jota kertyi vuosisatojen aikana utajärvisille tervanruukareille hyvinkin riittävästi.

Monet Oulujokivarren talot saivat jo tervakauden alussa tervasta rahaa veronmaksuun ja tavaroiden ostoon. Vuoden 1624 maantarkastuksessa todettiin erikoisesti Laitasaaressa ja Ahmaksella olevan hyvät edellytykset tervanpolttoon. Juorkunalaisten tervan ruukauksesta mainitaan vuonna 1647.

Paras terva-aika Utajärvellä oli kuitenkin vasta kahden seuraavan vuosisadan aikana 1700- ja 1800-luvuilla. Silloin utajärviset polttivat tervaa uskomattoman suuria määriä; esimerkiksi vuonna 1842 tuotannoksi kirjattiin 3 000 tynnyriä.

Tervakaupan mittaksikkö oli tynnyri. Tervakomppania määräsi jo 1648, että ”tervatynnyreiden tuli olla Rostockin mitan mukaisia ja 48 kannun (kannu oli 2,617 litraa) vetoisia”, siis 125 litran astioita. Pitäjiin nimettyjen vakaajien eli ”ruunarien” kuului valvoa, että tynnyrit olivat oikean kokoisia.

Tervakaupan painopiste oli vielä 1500- ja 1600-luvuilla Etelä-Suomessa. Viipuri oli silloin suurin tervanviejä, Turku toiseksi suurin ja Helsinki kolmanneksi tärkein tervan vientisatama. Oulun kautta vietiin tervaa vuonna 1620 vain 270 lästiä, mikä vastaa 3 240:ää tynnyriä. Isonvihan jälkeen tervakaupan painopiste siirtyi Pohjanmaalle. Oulusta tuli tervakaupan keskus siksi, että Oulujoki tarjosi erinomaisen kuljetusväylän sisämaasta merenrantaan ja tätä väylää opittiin käyttämään. 1700-luvun lopulla vietiin tervaa Pohjanmaan satamista, lähinnä Kokkolasta ja Oulusta, 80 000 tynnyriä. Seuraavalla vuosisadalla tervakauppa oli suurimmillaan. Suomensodan jälkeen vuoden 1818 tienoilla Oulusta vietiin noin 30 000 tynnyriä. Vientimäärä lisääntyi siten, että vuonna 1865 saavutettiin uusi ennätys 83 580 tynnyriä (yli 10 miljoonaa litraa) tervaa ja lisäksi pikeä. Oulu oli silloin koko maailman tervakaupan keskus. Kansanrunoilija kirjoitti runon tervanpolttajista Oulun Viikkosanomiin vuonna 1859:

”että pojat Pohjanmaalla
ovat luotu luotaessa
sitä varten valmistettu
tehty tervan keittäjiksi
ruman rasvan ruukareiksi”

1800-luvun lopulla oululaisen tervan vientimäärät vähenivät noin 50 tuhanteen tynnyriin. Vuonna 1913 laivattiin Oulusta enää vain 2 700 tynnyriä. Tervakausi oli lopuillaan. Laivat tehtiin raudasta, terva korvattiin uusilla aineilla, ja sitä tarvittiin entiseen verraten vain pieniä määriä.

Tervan hinta oli hyvin herkkä suhdannevaihteluille. Lisäksi tervalla oli usein kaksi hintaa. Tervakomppania määräsi kiintiöimilleen määrille perushinnan, ja ylijäämätervasta tervanostajat maksoivat vain haluamansa alhaisemman hinnan. Tälläinen hinnoittelumenetelmä oli omiaan yllyttämään tervantuottajia sopimaan tervakaupat etukäteen hinnanalennuksia pelätessään.

Tervatynnyrin hinta oli 1730-luvulla noin 5 taalaria, mutta nousi jo 1750-luvulla moninkertaiseksi. Hintaa voidaan kuvata vertaamalla sitä suolan hintaan. 1760-luvulla suolatynnyrin sai viidellä tervatynnyrillä, mutta jo 1780-luvulla siihen riitti yksi tervatynnyri. Sodat nostivat tervan hintaa. Amerikan sisällissota nosti tervan hinnan ennätyksellisen korkealle, aivan kuten Korean sota puun hinnan kaksisataa vuotta myöhemmin. Vuonna 1860 tervatynnyrin hinta oli 5 ruplaa, vuonna 1862 hinta oli jo 8,5 ruplaa tynnyriltä, ja seuraavana kesänä se putosi 4 ruplaan 25 kopeekkaan. Huippuhinnan aikana 1862 Oulun tervaporvarit maksoivat tervanpolttajille yhteensä 400 tuhatta hopearuplaa (2 400 hopeamarkkaa). Siitä riitti tervapitäjien talonpojille kullekin vuosituloksi noin 120 hopearuplaa jokaista savua kohti. Se aika oli todella ”kultaisen tervan aikaa”.

Vielä jatkosodan jälkeen vanhimmat elossa olevat tervansoutajat ovat muistelleet tervatynnyrin hinnan vaihdelleen heidän aikanaan 8 markasta 24 markkaan. Myös pitäjittäin tervan hinta saattoi vaihdella paljonkin. Tervan ostajat yrittivät vakiinnuttaa tervan hinnan, toisinaan onnistuen, toisinaan epäonnistuen, sopimalla sen keskenään. Oulun tervaporvarien yhteistyön näkyvin ilmaus oli kuitenkin yhteisen varastoalueen eli Tervahovin perustaminen 1780-luvulla Toppilansalmen pohjoisrannalle.

Yleinen käsitys oli ja on yhä, että tervakaupan aikana talonpojat velkaantuivat Oulun tervaporvareille talven mittaan ottamiensa etumaksujen vuoksi. Joskus asia kyllä oli toisinkin. Ahmaksen Mustolan emännän Priitta Leinosen kuoltua pidettiin 20.8.1758 perunkirjoitus, jossa todettiin mm. että kuolinpesällä oli saatavia oululaiselta kauppias Uhlbrandilta 38 tervatynnyrin arvo 912 taalaria eli pienen talon hinnan verran. Tervatynnyrin hinta oli silloin peräti 24 taalaria. Vastaavanlaisia tapauksia löytyy asiakirjoista muitakin.

Tervan hinta olisi ollut tervakaupan alkuvuosina useimmiten parempi, ellei kauppamonopoli eli Tervakomppania olisi rajoittanut tervan perushintaa. Se piti tervan vientihintaa kurissa vuodesta 1648 vuoteen 1712. Tervakomppaniaa hallitsivat tukholmalaiset suurkauppiaat. Tervakomppanian monopoliaseman päätyttyä oululaiset tervaporvarit kyllä oppivat nopeasti uudet muodot yhteistoiminnalleen ja pystyivät silloinkin turvaamaan itselleen vähintään kohtuullisen välityspalkkion. 1800-luvulla Utajärvelle perustetut Myllyrannan ja Kurimon rautaruukit eivät tervaa suurempia määriä tarvinneet. Sitäkin enemmän ne kuluttivat tervanpolton sivutuotetta puuhiiltä. Varsinkin Niskankylällä kylän itselliset ja torpparit tuottivat ruukeille puuhiiltä erikoisissa sysihaudoissa eli sysimiiluissa. Niiden raaka-aineeksi kelpasivat sellaiset kuusi- ja koivurangat, joista ei saatu tervaa.

Kehittyneempää tervanpolttoa

Erikoisen selvästi tervanpolton jäljet ovat näkyneet näihin päiviin asti Niskanjoen Isollakankaalla. Siellä Oilingin, Kangas-Korholan ja eräiden naapuritalojen mailla kasvaa, tai ainakin kasvoi muutama vuosikymmen sitten, muutamien uudishakkuilla käsiteltyjen metsiköiden lisäksi laajat alat noin 110–120 vuotista komeaa mäntymetsää. Tämä metsä oli, ja on osittain vieläkin, muisto Oilingin, Korholan ja Palo-ojan isäntien hullunrohkeasta teollistamishankkeesta runsas satakaksikymmentä vuotta sitten. Pohjois-Pohjanmaalle rakennettiin 1800-luvun loppupuoliskolla Oulun Talousseuran ohjauksella ja rahoittamina muutamia tervatehtaita maakunnan eri puolille. Yksi niistä rakennettiin Oulujokivarteen Oilingin talon lähelle.

Nämä isännät, joita yhdisti se, että heillä kaikilla oli Lamminahon sukua olevat emännät, ostivat vuoden 1880 tienoilla kalliin tehdastekoisen terva- eli retorttiuunin. Tällä ”Rötöksi” kutsutulla, monin verroin entisiä tervahautoja tehokkaammalla laitoksella naapurukset jalostivat jokseenkin kaikki lähiseudulla omistamansa männiköt pieksi ja tervaksi ja myivät ne Oulun tervaporvarien välityksellä ulkomaille. Isoisäni kertoi isänsä pitäneen varsinkin pikikauppaa kohtuullisen tuottavana. Mikään rahasampo Rötön kuivatislausmenetelmällä toiminut tervatehdas ei kuitenkaan liene ollut. Kun Oilingin vanhaisäntä jäi vuonna 1900 syytingille ja möi talonsa pojilleen, niin siirtyneisiin vastuisiin sisältyi vielä ”tervatehtaan velkaa” 180 markkaa.

Rötön tervatehtaan muodosti vaakasuora paineenkestävä teräspönttö, jonka ympärille oli muurattu tiilikehikko uuneineen. Tervakset ladottiin kannellisen teräslieriön sisään, ja sen ympärillä tiilikehikon uuneissa palavan tulen kuumentamina ne tislautuivat tervaksi, joka otettiin talteen lauhduttajan avulla. Hiilet pudotettiin heti tislauksen jälkeen retorttiuunin alla olevaan umpinaiseen vaunusäiliöön, siirrettiin pois ja retortti täytettiin uusilla tervaksilla.

Tislauksen sivutuotteena saatiin tärpättiä, mäntyöljyä, pikiöljyä, pikeä ja hiiliä. Rötön laitos oli toiminnassa runsaat parikymmentä vuotta. Tuotetun tervan määrästä ei ole löytynyt muistiinpanoja. Pajahiiliä eli sysiä jäi talon tarpeeksi useiksi vuosikymmeniksi.

Tämä ”Lammin vävyjen” mallikelpoisesti suunniteltu tehdas sijaitsi vallan mainiolla paikalla Oulujokeen laskevan Oilinginojan rannalla. Tervatynnyrit voitiin vierittää tehtaalta suoraan veneisiin. Tervatynnyreiden siirto- ja kuljetuskustannukset olivat siten hyvin vähäiset. Parhaimmillaan päivä, pari tislauksen jälkeen ”ruman rasvan ruukarit” saivat rahansa ostajilta Oulussa.

Venäjän armeijakin on jättänyt jälkensä Oulujokivarren metsiin. Suomen sodan aikana vuosina 1808–1809 Niskanjoen talolliset polttivat Naamanjokivarressa tervaa Oulussa majailevalle Venäjän armeijalle. Venäläiset suunnittelivat hyökkäävänsä seuraavana talvena Uumajaan ja tarvitsivat varusteittensa ja laivojensa kunnostukseen paljon tervaa. Venäläiset hoitivat tervan kuljetuksen omilla hevosillaan Naamajoen törmässä sijainneista tervahaudoista Oilinginojan suulle ja sieltä veneillä Oulujokea pitkin Ouluun. Muistitiedon mukaan ”ryssät maksoivat tervasta hyvän hinnan, paremman kuin Oulun porvarit”. Muistoksi tästä tervasavotasta jäi marjastajien tuntema tiennimi Venäjäntie.

Tervanpoltosta jäivät jäljet

Tervakulttuurin alkuaikoina 1600- ja 1700-luvuilla Oulujokivarren metsiä käytettiin tervaksien tuotantoon varmaankin yhtä tehokkaasti kuin Kainuun männiköitä, vaikka kainuulaisista tervanpolttajista kirjoitetaan ja puhutaan paljon enemmän. Tervaksien koloaminen ja hakkuu on jättänyt Oulujokivarren metsiin jäljet, jotka näkyvät yhä, vaikka viimeisen talonpoikaista vientitervaa tuottaneen tervahaudan poltosta on kulunut jo lähes satakunta vuotta.

Utajärveltä tervahaudan paikkoja löytyy pitäjän kaikilta kulmilta. Eniten niitä on parhaitten kuljetusreittien eli jokien törmillä. Hautakankaalta, Oulujoen Ahmaskosken pohjoispartaalta, löytyy puolen kilometrin matkalla 6 terva- ja 2 sysihautaa. Myös joen etelätörmällä on tervahautoja. Paikka on ollut tervantuotantoon mainio. Tervatynnyrit on voitu pyöritellä suoraan veneisiin, ja Ouluun oli vain päivän taival. Kirkonkylältä, kirkon ja hautuumaan väliltä, löytyi poikavuosinani pelkästään etelärannan putaiden törmiltä seitsemän tervahaudan pohjaa. Viimeiset jäljellä olevat tervahaudan jäännökset olisi syytä säästää tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi.

Monien tervahautojen laiteilla kasvaa suuria puita. Niistä voidaan päätellä, että viimeiset tynnyrilliset ovat lähteneet kohti Oulua noin 100 vuotta sitten. Lähiympäristön männiköt ovat tasaikäisiä. Vaikka noita esi-isien jäljiltä jääneitä metsiköitä on käsitelty viimeisen sadan vuoden ajan nykyaikaisilla metsänkäsittelytavoilla harvennus- ja uudistushakkuineen, terva-ajan jäljet ovat yhä selvästi havaittavissa.

Entisajan leveranssimiehiä

Mastopuiden hankinta, jonka tiedetään alkaneen viimeistään 1600-luvulla, oli niin tuottoisaa, että siitä on jäänyt käräjäpöytäkirjoihinkin merkintöjä. Eräs tunnettu leveranssimies oli Muhoksen Nykälän isäntä, kappalainen Antti Selander. Hän riiteli Oulun käräjillä kesäkuussa 1680 mastopuiden omistusoikeudesta niskanjokisen Korholan isännän Brusius Korhosen kanssa.

Samaisen Korholan Rusin, seudun vanhimman tiedetyn leveranssimiehen, puuhista ja taikurintaidoista on jäänyt elämään lukuisia perinnetarinoita ja niiden muunnoksia. Eräs hänen jälkeläisensä, historian professori Arvi Korhosen, muistiinpanema tarina kertoo Rusin kuljettaneen mastopuut kaukaa sydänmaalta ”pikku-ukkojen” avustamana jokirantaan ja sieltä lautalla Ouluun aina silloin, kun tiesi mastopuiden olevan hinnoissaan. ”Kun Rusi komensi apulaisiaan: ’Kaikki yhteen mieheen’, niin kolisten siirtyivät suuret rungot jokitörmälle näkymättömien apulaisten toimesta.”

”Kerrankin Rusi oli koonnut mastopuulautan ja lähti vaimonsa kanssa viemään sitä Ouluun. Pyhäkoskessa oli lohipatoja. Suurella mastolautalla oli hankala ohittaa niitä. Rusi huuti patomiehille: ’Pois pavolta! Rusi Matinpoika Korhonen mastoja laskee ja kohta kaapasee!’ Särkyneiden patojen omistajat lähtivät ajamaan takaa Rusia ja tavoittivat hänet lauttoineen Pyhän alla. Ottivat lautan takavarikkoon ja asettivat sille vahdin. Rusi kuitenkin taioillaan nukutti vahdin sikeään uneen, nosti miehen katajapehkoon ja vei lautan pois. Yöllä Rusi laski lautan Ouluun ja aamulla möi mastot porvareille.”

Vaikka nämä utajärviset perinnetarinat Korholan Rusista lienevät eräänlaista tositapahtumien ympärille kudottua kansanrunoutta, löytyy niiden takaa kuva tarmokkaasta, käräjöintiä pelkäämättömästä talonisännästä hyödyntämässä Niskankylän metsiä. Tuo edellä perinnetarinana kuvattu Pyhäkosken uittoriita löytyy myös käräjäpöytäkirjoista. Ylipäätäänkin voidaan todeta, että niin kauan kuin Oulujoessa on puuta uitettu, kalastajilla ja uittomiehillä on riittänyt riidanaiheita ja käräjätuomareilla töitä.

Pelko metsien loppumisesta

Metsien loppumista alettiin pelätä jo kaskeamisen ollessa suurimmillaan 1500-luvun puolivälissä. Siis jo 400 vuotta ennen metsänhoitoyhdistyslain säätämistä! Pelko kasvoi puunkäytön lisääntymisen myötä.

Vuonna 1646 Oulujokivarren talonpojat valittivat kuningatar Kristiinalle, että oululaiset porvarit haaskaavat heidän metsiään hakaten niistä ylen paljon hirsiä ja laivapuita. Valituksen tuloksena Oulunsuun ja Laitasaaren kylien välille hakattiin kylänraja, mutta eihän yksi raja-aita paljonkaan tilannetta parantanut.

Vuonna 1683 utajärviset talolliset Lauri Roininen ja Erkki Hiltunen valittivat, että laitasaarelaiset Aappo Määttä ja Jaakko Hakkarainen olivat tulleet yläpitäjän puolelle hakkaamaan hirsiä ja laivanrakennuspuita Oulun porvareille. Tuloksena oli, että maaherra Wrangel kielsi Oulun pitäjän alaosan talonpoikia kaatamasta puita yläpitäjän metsistä. Lisäksi ”sotkalaista Olli Vimparia ja eräitä muita kiellettiin ottamasta alapitäjän sukulaisia tai tuttavia mukaan metsänhakkuuseen”.

Valtiovalta ryhtyi jo varhain säätelemään metsien käyttöä. Vanhin metsäsääntö säädettiin 1669, ja vuonna 1730 annettiin valtiovallan toimesta uusia tervanpolttoa koskevia rajoitusmääräyksiä. Vuonna 1748 annettiin päätös, että tervaa sai polttaa vuosittain vain 12 tynnyriä manttaalia kohti. Käräjäpöytäkirjoista löytyy mainintoja siitä, että monet jokivarren isännät saivat sakkoja tuon mielestään epäoikeudenmukaisen määräyksen rikkomisesta. Tämän määräyksen huomasivat viranomaisetkin kohtuuttomaksi, ja neljän vuoden kuluttua manttaalikohtainen kiintiö nostettiin 30 tynnyriksi. Tuskin kaikki tervanruukarit uuttakaan määräystä noudattivat, ja vuonna 1781 maaherra kaksinkertaisti kiintiön. Vuodesta 1852 virallista tervakiintiötä ei enää laskettu tuotetun tervamäärän mukaan, vaan tervanpolttoon käytetyn puumäärän mukaan. Alle ¼ manttaalin talot saivat käyttää tervaksia 30 kuutiosyltä (noin 100 m³) vuosittain ja isommat talot enemmän.

Jokivarren talonpojat eivät siis täydestä sydämestä omineet viranomaisten antamia tervakiintiöitä. Isojako sitten 1800-luvun puolivälistä alkaen kyllä vähensi tervaksien koloamista. Kylän yhteiskäytössä olleet metsät muuttuivat rajalinjoin määritellyiksi yksityismetsiksi. Kukapa sitä omasta metsästä raski tervaksia kolota, kun oli siihen asti saanut käyttää kylän yhteisiä metsävaroja!

Uusi riesa saatiin 1800-luvun loppupuoliskolla säädettyjen metsälakien myötä. Ne, varsinkin vuoden 1851 metsäasetus, olivat talollisten mielestä kovin typeriä! Monet, elleivät peräti useimmat, jokivarren tervanpolttajat uhmasivat uusia lakeja ja joutuivat maksamaan sakkoja metsänhaaskauksesta. Herroja ja lainlaatijoita parjattiin; ne kun vielä ilkesivät kieltää toisenkin hyvätuottoisen rahanlähteen, viinankeiton ja sen tuotteen myynnin hyville asiakkaille, kainuulaisille tervansoutajille.

Samoihin aikoihin kuin valtiovalta antoi uusia metsänkäyttöohjeita, virisi vilkas keskustelu vanhojen metsänkäyttötapojen tarpeellisuudesta, varsinkin tervanpoltosta. Oulun Viikkosanomat kannatti vanhoja elintapoja ja kirjoitti vuoden 1860 numerossa 16 pääkirjoituksen komealla tyylillä:

”Ota pois näiltä hallamaiden keskellä asuvilta puunhakkuu ja tervanpoltto, kolopuut ja tervakset, ota pois heti kohta heiltä tämä elinkeino, käske heitä peltoa muokkaamaan, kyntämään ja kylvämään, puimaan ja aittaansa eloa korjaamaan ja niistä elämään, käske heitä kovasti, pakota heidät siihen! Se on hyvä, aivan hyvä, mutta käske ja pakota hallakin ja pakkanen menemään pois näiden metsänhaaskaajien tiluksilta, niin etteivät heidän peltonsa touot turmeltuisi ja aitat jäisi tyhjiksi eikä nälän surkeus tulisi metsätyön sijaan taloon.”

Toisenlaisiakin mielipiteitä esitettiin, sillä eräänlaisia vihernuoria ja metsärahojen kadehtijoita esiintyi jo varhain. Eräs jokivarren asukas kirjoitti Oulun Viikkosanomiin vuonna 1862:

”Puitten vähyyteen on syynä se, että esivanhempamme ovat olleet puitten vihollisia, ja siihen todistukseksi otan ne lukuisat tervahaudat, joita on venäjän virstan sisässä kymmeniä, ja on siinä suhteessa esivanhemmat kadottaneet vaurastumisemme talouden hoidossa sekä muissa aineellisissa kohdissa.”

Vasta nykyvuosina lähes viisisataa vuotta kestänyt metsien loppumisen pelko näyttää hieman hellittävän. Ja huoli huonosta puun hinnasta säilyy vuosisadasta toiseeen. Tilanne ei päättynyt tervanruukauksen loppumisen myötä. Tuli vain uudenlaisia puun käyttötapoja. Ylimetsänhoitaja, vapaaherra von Berg raportoi Suomen metsien tilasta ja puun hinnasta Suomen senaatille:

”Ylimalkaan saa metsänomistaja Suomessa puukalustaan tuiki vähäisen hinnan, vieläpä vähäisemmän kuin sopivata olisi. Puukalun kauppa on mielestäni täällä silla kannalla, että kauppamies siitä varmaankin rikastuu, mutta metsänomistaja harvoin saa puistansa suotavan hinnan, useasti ei muuta kuin työnsä ja kuljetusvaivansa palkituiksi. Ainoastaan työansio tulee sillä tavoin maksetuksi, mutta itse metsä ei hyödytä mitään.”

Oulujoki oli mainio kuljetusväylä

Oulujoki tarjosi tervankuljetuksen lisäksi muullekin metsien käytölle edullisen kuljetusväylän. Tiedetään jokivarren miesten joukosta löytyneen jo 1600-luvulla erinomaisen taitavia lautantekijöitä ja laskumiehiä. Kruunun kauppakollegion asessori Ulrik Rudenschöld kirjoitti 1738, ehkä toisen käden tietoon turvaten, että Oulujoessa uitetaan lauttoina mastopuita, jopa 15-sylisiä (26,7-metrisiä), kolme puuta yhteen sidottuina laskumiehen ohjatessa lauttaa veneestä köyden avulla.

Vuosisatojen aikana opittu lautantekotaito huipentui 1800-luvun loppupuolella käytetyissä veslalautoissa. Niiden voidaan sanoa olleen aikansa uittotekniikan huippusaavutuksia. Veslalautat rakennettiin yleensä 20 metrin pituisista rungoista 6 vanhan sylen (10,7 metriä) levyisiksi ja sidottiin vitsaksilla koivuisiin ruotareihin. Lauttojen molempiin päihin rakennettiin veslapenkit eli salvetut ja vitsaksilla lujasti sidotut lavat. Lauttaa ohjattiin veslapenkin puupollarien välissä liikuteltavalla lähes 10 metrin pituisella melalla eli veslalla. Veslan varteen tarvittiin 4–6 miestä. Suurimmat lautat olivat 30 metrin pituisia ja yli 10 metrin levyisiä. Niskakoskessa ei niin isoja lauttoja voitu käyttää, mutta Pyhän kuohuihin ne mahtuivat.

Veslalautoilla kuljetettiin 1800-luvun lopulla Vaalasta Ouluun myös ensimmäiset paperipuulastit. Pinotavaraa lastattiin 20 metrin pituiseen lauttaan noin 80 kuutiometriä kerrallaan siten, että lasti oli keskeltä hieman harjallaan ja noin metrin korkuinen. Lautta ei saanut koskien pohjakivien takia uida juuri tervavenettä syvemmällä, vaan enintään 60–70 sentin syvyydessä. Veslalauttojen kuuluisimpien laskumiesten Kalle Piiralan, Eera Merilän ja Antti Roivaisen voidaan sanoa edustaneen aikanaan korkeinta mahdollista uittomiesten ammattitaitoa. Muita lauttauiton utajärvisiä merkkimiehiä olivat Jaakko Nuojua, Heikki Karppinen ja Jussi Tolonen. Heikki Saarenpää laski eräänä kesänä urakalla 206 lauttaa Pyhäkosken alle. Hän sai palkakseen 25 markkaa lautasta.

Irtouitto tuli vähitellen lauttauiton rinnalle Oulujoessa suurten koskenperkaustöiden jälkeen 1880-luvulla. Vaikka uittosääntö vahvistettiin jo 1879, irtouittoa käytettiin laajemmin vasta 1900-luvulla. Myöhemmin monella eri nimellä toiminut uittajien yhteenliittymä Uleå Stockafverknings- och Flottnings Bolag eli Oulujoen tukinkaato- ja lauttausyhtiö perustettiin 1881.

Uusi aika, uudet keinot

Tervakauden jälkeen metsätuloja saatiin aluksi merkittävämmin vain tukkien myynnistä. Vähitellen, 1800-luvun lopulta lähtien, rupesi myös pinotavara, lähinnä ulkomaille vietävä kaivospuu ja kuusipaperipuu, kelpaamaan. Alkoi muutaman vuosikymmenen pituinen puutavaran välittäjien, leveranssimiesten ja ”joppareiksi” kutsuttujen hankintamiesten ja yhtiöitten kulta-aika.

Tunnetuimmat tuon ajan metsäyrittäjät olivat Utajärvellä ja muuallakin Oulujokivarressa Snellmanin kauppahuone kumppaneineen sekä oululainen Ravanderin puutavaraliike. Vuonna 1912 aloitti toimintansa Uleå-yhtiö. Kiiminkijoella toimi vuodesta 1889 alkaen Antti Santaholman puutavaraliike.

Utajärvisten omista puutavaran vientiyrityksistä suurin oli kauppias Juho Kemilän poikiensa Artturin ja Onnin avulla hoitama yritys. Myös vieraita yksityisiä yrittäjiä ilmaantui seudun metsiin onneansa koittamaan. Jokivarren isännille on jäänyt katkeria ja opettavaisia muistoja eräistä joppareista jotka toimivat periaatteella ”ei maksuilla niin väliä, kunhan tyhmien isäntien puut saadaan…”

Pitäjän molempien rautaruukkien yhteyteen perustettiin vesivoimalla toimivat sahat. Näillä sahoilla oli omalaatuinen toiminta-ajatus. Kumpikin saha nimittäin perustettiin ensisijaisesti sahausjätteistä saatavan puuhiilen tuotantoa varten. Myllyrannan ruukin omistajat olivat anoneet lupaa sahan perustamiseen jo toiminnan alkuvaiheessa, mutta saivat luvan vasta vuonna 1859. Ruukin omistus oli vaihtunut, eivätkä uudet omistajat käynnistäneet viimeistelyä vaille valmista sahaa, vaan se lahosi paikoilleen ilman, että siinä olisi sahattu montakaan tukkia. Kurimon ruukin omistajat saivat vuonna 1855 luvan perustaa saha. Kurimon saha toimi suunnitellulla tavalla, mutta viranomaisten myöntämä sahauskiintiö oli niin pieni ja valtion määräämä tukinhinta niin korkea, ettei sahasta tullut kannattavaa. Särkijärven kyläläiset käyttivät sahaa kotitarvesahaukseen vuosikymmeniä sen jälkeenkin, kun raudantuotanto Kurimossa oli loppunut vuonna 1861.

Utajärven Niskankylään perustettiin 1920-luvulla suurehko Vaala-yhtiön saha. Sahasta ei kuitenkaan tullut sellaista suuryritystä, kuin aluksi ounasteltiin. Suurimmillaan se taisi olla sotien jälkeen Jylhämän ja Nuojuan voimalaitosten rakentamisen aikana, kun paikalla sahattiin voimalaitosten rakennustyössä tarvittavaa sahatavaraa. Saha pysäytettiin lopullisesti vuonna 1956. Vaala Oy:n toiminta poiki uuttakin tuotantoa, kun sen pääosakkaaksi tuli englantilainen paperitehtailija Joseph Dixon. Hän osti yritykselleen Oulusta Toppilan sahan ja rakennutti vuonna 1927 sen paikalle kuusipaperipuuta käyttävän sulfiittiselluloosatehtaan. Utajärven kirkonkyläänkin saatiin saha, kun Väänäsen veljekset perustivat Utosjoen Nuojuankoskeen pienen vesivoimalla toimivan sahan.

Heikompilaatuiselle sellupuulle syntyi kysyntää kun Ouluun 1935 perustettu Nuottasaaren sellutehdas aloitti seuraavana vuonna puunhankintansa. Samoihin aikoihin aloitti Oulujokivarressa toimintansa MTK:n perustama Metsäliitto. Metsien hoidosta ja niiden järkiperäisestä käytöstä alettiin puhua. Puu ja siitä saatava hinta nousi uuteen arvoon. Tuota ajanjaksoa juuri ennen talvisotaa voisi verrata terva-ajan parhaisiin vuosiin Amerikan vapaussodan aikana.

Viimeisimmät ennen metsänhoitoyhdistyslain voimaantuloa Oulujokivarressa tehdyt suuremmat hakkuut tapahtuivat jatkosodan aikana tai kohta sen jälkeen. Viranomaisten määräyksestä sotavuosina hakattiin poikkeuksellisen paljon polttopuuta rautateiden tarpeisiin ja ainespuuta Toppilan ja Nuottasaaren tehtaiden käyttöön. Aikaisemmin vientiin mennyt tai puuhiileksi poltettu kuusipaperipuu kelpasi nyt myös Kajaanin ja Toppilan paperitehtaille.

Sotien jälkeen nämä hakkuut jatkuivat vuosina 1945–1949 ns. aavistushakkuina. Monien yksityisten lisäksi seudulta suuria metsäaloja hankkineet metsäfirmat yrittivät pelastaa metsänsä teollisuuden raaka-aineeksi mieluummin kuin luovuttaa ne asutusviranomaisten käyttöön. Yhtiöissä arveltiin myös, että jos puusto hakataan pois, ei pelkkä metsämaa kelpaa asutusviranomaisille.

Nuo aavistushakkuusavotat olivat suuria, monin verroin suurempia kuin savotat sotia edeltäneinä vuosina. Syitä hakkuumäärien suuruuteen oli muitakin kuin pelko asutusviranomaisten toimista: tehtaiden sotavuosina tyhjentyneet varastot, vientikaupan elpyminen ja näistä syistä johtuva huutava puupula. Utajärvellä asiaan vaikuttivat myös hyvät kuljetusyhteydet. Uittoa käytettiin nyt myös Kiiminkijoella ja Oulujoen sivujoilla Sanginjoessa, Poikajoessa, Utosjoessa ja Kutujoessa.

Työvoimasta oli noina sodanjälkeisinä vuosina ankara puute. Moni utajärveläinen nuorukainen, kirjoittaja muiden mukana, hankkiutui silloin savotoille ja sai itselleen ammatin. Alku oli kyllä huonoa harjaantumista metsämiehen taitoihin. Leimausten tasolla ei ollut väliä, ja aavistushakkuusavotoita hakattiin jopa ilman leimausmiesten ohjeita. Esimiehen välittämä työnantajan ohje oli pelkistettynä: ”Hakkauta kaikki rungot, joista yksikin propsi lähtee.”

Jokivarren metsämaisemaan jäi pakko- ja aavistushakkuiden jäljiltä rumia jälkiä. Kummasti kuitenkin luonto on taitavien metsäammattimiesten auttamana parantanut noita yli viidenkymmenen vuoden takaisia jälkiä.

Puutavaran kuljetustavatkin muuttuivat. Tärkeimmäksi kuljetustavaksi vaihtui heti sotavuosien jälkeen auto- ja rautatiekuljetus. Varsinkin Utajärven metsät olivat rautatien ja nopean autokuljetuksen ulottuvilla. Tasaisille soille oli helppo rakentaa talviautotieverkosto. Ahmaksen ja Rokuan hiekkakankaille syntyi tiheä tieverkosto kesäaikaankin autoilla kuljettavista maastoteistä.

Suuri osa hakatusta puutavarasta sai loppumatkaksi junakyydin, useimmiten Ouluun tai Toppilan satamaan. Puut ajettiin ensin rautatieasemalle ja lastattiin siellä rautatievaunuihin. Utajärven asema oli monen vuoden ajan Suomen suurin puutavaran lastauspaikka. Niinkin läheltä Oulua kuin Muhokselta vietiin puuta rautatien kautta Oulun tehtaille ja Toppilan satamaan. Myös Ahmakselta, Nuojualta ja Vaalasta lastattiin suuria puumääriä. Nyt, viitisenkymmentä vuotta myöhemmin, junakuljetusta käytetään enää vain pitemmillä kuljetusmatkoilla ja rautatieasemien varastoalueista useimmat ovat heinittyneitä kenttiä. Myös puutavaran ostajat ovat vaihtuneet ja vähentyneet. Tervakomppanian ajat ovat tulleet puukauppaankin.

Lähdeluettelo

  • Vahtola, Jouko. Oulujokilaakson historia.
  • Oulujoki Oy / Karjalainen. Entinen Oulujoki.
  • Julku, Kyösti. Faravidin maa.
  • Korhonen, Arvi. (toim.) Utajärven vaiheita.
  • Mäkelä, Simo. (toim.) Vaala – Oulujärven pitäjä.
  • Oilinki, Pekka. Oilingin varrelta.
  • Kirjoittajan arkisto ja muistitieto.