Elettiin talvisotatalven helmikuuta. Oli helmikuun 22. päivä vuonna 1940. Kohta puolenpäivän jälkeen totesivat Juorkunan Ison Ruohosjärven rannalla sijaitsevien Korpelan ja Ruohosen talojen asukkaat, että etelän suunnasta tuli kaksi pientä yksimoottorista lentokonetta, jotka laskeutuivat kotijärven jäälle. Koneet olivat kaksitasoisia suksikoneita. Kummastakin hyppäsi jäälle kaksi miestä. Lentokoneet nousivat takaisin ilmaan oltuaan jäällä moottorit käyden vain muutaman minuutin. Korpelan isäntä Matti Väisänen, vapaussodassa Kuopion Krenatöörirykmentin mukana taistellut ja siten sotakokemustakin omaava entinen metsänvartija, lähti kirves aseenaan järvenrantaan tarkastelemaan näreikön suojasta yllätysvieraita.

Syrjäkylien asukkaita oli varoitettu desanteista, ja kun Väisänen totesi miesten olevan sotilaspukuisia ja aseistettuja, katsoi hän parhaaksi lähteä hakemaan apua ja tekemään ilmoituksen oudoista kulkijoista. Matti suuntasi suksensa kohti etelää eli Juorkunan kylän keskustaa. Talojen muut asukkaat jäivät peloissaan odottamaan tilanteen kehittymistä. Desantit jättivät kuitenkin talot ja niiden asukkaat rauhaan ja lähtivät hiihtämään kohti itää.

Puolangan kirkonkylässä oli tehty desantteja kuljettaneista lentokoneista surinahavainto. Myös Juorkunan ilmavalvonta-asemalla oli havaittu matalalla lentävät koneet mutta ei niiden laskeutumista. Havainnoista tehtiin ilmoitus Oulun IPAK:iin (Ilmapuolustuksen aluekeskukseen). Kun Matti Väisänen kertoi havaintonsa, ilmoitettiin tapahtuneesta myös Utajärven ja Puolangan ilmavalvonta-asemille. Desantteja pidättämään lähetettiin Ruohosjärvelle kolmimiehinen partio Olvasjärven Viinilästä. Sinne oli armeijan toimesta sijoitettu neljän miehen suuruinen desantintorjuntavartio. Tämä välillä myös Marttisjärven Ukkolassa tukikohtaa pitänyt ryhmä oli jo tammikuussa 1940 pidättänyt epäillyn, suomalaiseen sotilaspukuun pukeutuneen miehen.

Toinen desantintorjuntapartio Ruohosjärvelle lähti Puolangalta. Sen mukana Juorkunaan tuli desanttijahtia johtamaan silloinen Puolangan kirkkoherra, luutnantti Toivo Laitinen. Hänet oli talvisodan ajaksi komennettu Suomussalmen lohkolle ryhmä Susitaipaleen tiedustelu-upseeriksi, ja hän oli siten vastuussa tiedustelutoiminnasta ja desantintorjunnasta koko Pohjois- Suomussalmen lohkolla. Desanttijahdin alkuunpanija Matti Väisänen sai Juorkunan iv-asemalta kiväärin, palasi katsomaan tilannetta kotonaan ja toimi myöhemmin oppaana desantteja takaa-ajaville partioille.

Kolmas desantintorjuntapartio Juorkunaan lähti Utajärveltä. Se koottiin sinne sijoitetusta rautatienkorjausyksiköstä, joka oli juuri kunnostautunut korjaamalla pommituksessa vaurioituneen Vaalan rautatiesillan ennätysajassa. Partion johtajaksi määrättiin utajärvinen kersantti Kalle Kauto, ja siihen kuului hänen lisäkseen neljä muuta sotilasta. Tämän partion retkeä on sen johtaja, rakennusmestari Kalle Kauto, kuvannut lennokkaasti Tervareitissä 1970-luvulla julkaistussa jutussaan mm. seuraavaan tapaan:

…Jäällä oli lentokoneen suksien jäljet, ja sen pysähtymispaikalta erkani neljä latua kohti rantaa ja itää. Arvelimme, että jos rivakasti hiihdämme, parissa tunnissa saavutamme nämä matkalaiset. Tiesimme, että desantit ovat hampaisiin saakka hyvin asein aseistettuja. Arviolta tunnin hiihdettyämme rähmelletty latu toi meidät hevostielle. Nyt oli varovaisuus tarpeen. Tien kahtapuolta oli synkkä metsä. Sauvan piikki ja suksi äänsi kovassa tiepinnassa tulipalopakkasessa korvia särkevästi.

Harvensimme jonoamme ja etenimme tien ulkopuolta pehmeässä, äänettömässä lumessa. Joku usvainen hattara tunkeitsi kuun eteen. Taisimme kadottaa jäljet? Neuvottelimme tilanteesta supisten, kun korviimme kantautui erikoinen ääni.

Suunnasta josta ääni tuli, olimme yksimielisiä, mutta etäisyys jäi epäselväksi. Varoen poikkesimme tieltä vasemmalle äänen suuntaan. Pilvenhattaran varjostaessa kuuta, aavistelimme edessämme olevan avointa maastoa. Näköämme äärimmilleen jännittäen olimme huomaavinamme oletetulla aukiolla jotakin tummaa, ehkä rakennuksen. Mahtoiko olla heinälato? Tästä johtopäätös, että desantit ovat ladossa. Alkoi varovainen eteneminen oletettua latoa kohden. Olimme lumipuvuissa, joten meidän havaitseminen iltaöiseltä hangelta oli mahdotonta. Taas se ääni kuului, nyt aivan läheltä. Sehän tulee tuon tumman kasan päältä. Se on ihmisen ääni, ihmisen jota palelee. Onko siinä desantti vartiossa?

Viiden miehen armeijan äänetön saarrostusliike lähti käyntiin ilman neuvotteluja. Muutaman minuutin kuluttua olimme valmiita vaatimaan desantiltamme ehdotonta antautumista.

Ällistyksemme ei ollut vähäinen kun saimme vastauksen: ”Älkää ampuko, täällä on vain Puolangan pappi”. Pappi se tosiaankin oli, sisukas sellainen. Olla nyt desanttivartiossa lantatunkiolla kolmenkymmenen asteen pakkasessa ja yöllä. Ei siis ihme, että pappi sotien jälkeen kelpuutettiin kenttäpiispaksi! Tältä puolankalaisryhmän johtajalta, luutnantti Toivo Laitiselta saimme seikkaperäisen tilannekatsauksen. Desanttien oli illansuussa nähty ylittävän hevostie ja he ovat nyt Kiiminkijoen pohjoispuolella olevassa kuusikkomaastossa. Kolme puolankalaista isäntämiestä on puolisen tuntia aiemmin hiihtänyt sinne tarkkailemaan tilannetta. Se riitti meille hoputukseksi puolankalaisten perään ”saaliinjaolle”.

Matkamme jatkui keulamiestä vaihtaen kunnes edestä kajahti kaksi vaimeaäänistä konepistoolin sarjaa ja heti perään muutamia pistoolinlaukauksia. Eräs meistä pysähtyi, pyyhkäisi naamaansa lumipuvun hihaan ja lausahti: ”Perkele, siinäkö ne nyt jo olivat”. Jatkoimme matkaa keulamiehen vaihtuessa. Saavuimme kuusikon ehkä suurimman kuusen juurelle. Sen syvälle lumeen painuneiden alaoksien välistä ryömi esiin mies jolla oli suomalainen suojeluskuntavormu yllään. Hän oli desantti. Puhui suomea ja sanoi antautuvansa.

Oli käynyt niin, että iltahämärän alkaessa puolankalaiset (todellisuudessa kyseessä olivat Viinilän desanttivartion miehet!) törmäsivät desantteihin jotka olivat kulkeutuneet noin viiden kilometrin päähän laskeutumispaikaltaan. Desantit olivat pitämässä ruokailutaukoa, kun havaitsivat takaa-ajajat ja aloittivat umpimähkäisen tulen. Tietysti puolankalaiset vastasivat tuleen…

Desanttiryhmä oli taivaltanut lumessa kahlaten kuutisen kilometriä Isolta Ruohosjärveltä Äyrisuon ja Äyrilehdon kautta Laamasenlehdon kuusikkoon, joka sijaitsi vajaa kilometri Kiiminkijoen rannalla olevasta Laamasen talosta pohjoiseen. Elävänä selvinneiden desanttien kuulustelupöytäkirjojen mukaan laukausten vaihdon alettua yksi desanteista, inkeriläissyntyinen Pekki, kehotti tovereitaan antautumaan. Ryhmän radisti, tverinkarjalainen Kustov, jatkoi kuitenkin tulitusta, kunnes kaatui suomalaisten tulitukseen. Myös Pekkiin, joka myöhemmin todettin desanttiryhmän johtajaksi, osui kolme laukausta. Kalle Kauton kuvaus tapahtumasta jatkuu seuraavasti:

…Tulituksen loputtua tarkastimme varovasti kuusen alustan ja löysimme sieltä yhden elottoman miehen, radiolaitteita ja muuta kamaa sekä neljä paria suksen kaleskoita. Pikainen tarkastus osoitti, että kaksi elävää on kuusen takaa livahtanut korven kätköihin. Siitäkös pojille into lähteä heti perään.

Koetin selittää, ettei kannata olla tyhmän uhkarohkea ja antautua väijytyksestä ammuttavaksi. Päiväsaikaan meillä on tilaisuus ottaa heidät kiinni tappioitta. Se oli siinä tilanteessa käsky ja sitä noudatettiin.

Joku oli lähtenyt hakemaan lähitalosta hevosta viedäksemme saaliimme kylän pintaan. Kun radistivainaa nostettiin rekeen, kysyin inkeriläiseltä vangiltamme, että onko hänkin heimolaisiasi. Tähän inkeriläinen vastasi, että se on ryssä ja aika iso sellaiseksi ja toimi partion johtajana…

Radisti Kustovin ruumis ja vangiksi otettu Pekki vietiin Laamasen talon hevosella silloista talvitietä pitkin ensin Laamaseen ja sieltä Toivoniemen kautta Auralaan. Vasta siellä selvisi, että Pekki oli haavoittunut vatsaan osuneista luodeista. Alkukuulustelussa hän myönsi valehdelleensa ja olevansa itse desantti-partion johtaja. Pekki vietiin Puolangan sairaalaan. Pakoon päässeet olivat aunuslainen Andrejev ja inkeriläinen Kolkkanen. He valitsivat yöpymispaikakseen oksien peittämän ison kuusen juuren kilometrin päässä kahakkapaikalta.

Pakoon päässeiden desanttien seuraavana päivänä tapahtuneesta pidättämisestä kertoo Kalle Kauto seuraavaan tapaan:

…Kolmen, neljän tunnin levon jälkeen olimme taas virkkuja poikia lähtöön. Saavuimme yöllisen kuusen juurelle ja aloimme jäljittää jalkaisin lumihangessa pakoon tarponeita karkureita. Paksussa lumessa olleista jäljistä havaitsimme, että karkurit eivät ole kovinkaan kookkaita miehiä koskapa joskus kainalokin oli hipaissut lumen pintaa.

Kohti itää oli jälkien suunta. Tiheä kuusikko muuttui harvaksi mäntykankaaksi. Tällöin kaverukset olivat erkautuneet toisistaan ja etenivät rinnakkain näköyhteyden päässä toisistaan. Mekin levittäydyimme ketjuksi siten, että uloimmat koukkasivat jälkien sivuilla. Ei aikaakaan kun vasemmalla koukkaaja huusi, että täällä on yksi. Samalla tuli toinenkin esiin oikealla. He heittivät aseensa pois ja jäivät odotteleman vangitsijoitaan. Läksin hiihtämään oikeanpuolimaisen luokse. Päästyäni hänestä 5–6 metrin päähän huomasin kaverin tuikkaavan jotakin väliimme lumihankeen. Syöksyin salamana desantin kimppuun sysäten hänet selälleen hankeen ja samalla syöksyin itsekin pää edellä lumeen. Tämä ei tapahtunut sekuntiakaan liian aikaisin, sillä miehen hankeen heittämä käsikranaatti laukesi heti kun paiskauduimme lumeen. Puistelin vastustajani ylös lumesta ja havaitsin, että hän oli kovin nuori, vielä melkein lapsi. Samanikäinen oli myös hänen toverinsa.

Otin kaverin puhutteluun, että miksi sinä tuon teit. Poika osoitti vyölläni roikkuvaa puukkoa sanoen: ”minä säikähdin tuota.” Otin leukun tupesta ja selitin pojalle, että terän tyviosalla hakataan nuotiopuita ja kärjellä levitetään voita leivän päälle.

Paluumatkalla näyttäytyi sydäntalven aurinkokin. Vankimme juttelivat kanssamme kuin kaverit konsanaan. Kertoivat, että heidät oli pakotettu tälle reissulle ja että se vanhempi inkeriläinen oli heidän johtajansa. Mukavasti jutustellen saavuimme lähtöpaikkaamme Juorkunan Auralaan.

Oulusta oli saapunut patrulli jolle luovutimme saaliimme. Sota on sotaa, mutta jonkunlainen tunnontilitys tuli mieleen kun hyvästelin poikapoloisia joiden nuoruus väkivalloin katkaistiin.

Juorkunaan laskeutuneet desantit kuuluivat ns. Kuusisen kansanarmeijaan (Finlandskaja narodnaja armia). Tämän joukko-osaston komentajana oli suomalaissyntyinen punakenraali Aksel Anttila. Desantit oli koulutettu venäläisten valtaamalla alueella Terijoen Kuokkalassa erään puna-armeijan majurin johdolla. Samalla kurssilla oli ollut 28 suomea puhuvaa oppilasta, joista osa oli pikakoulutuksen jälkeen siirretty Vienan Kemiin ja osa pohjoisemmaksi Murmanskin alueelle.

Desantit oli puettu suomalaisiin suojeluskuntamallisiin asuihin. Sarkahousuja ei kuitenkaan ollut riittänyt kaikille, vaan ainakin Andrejevillä ja Kolkkasella oli venäläismalliset toppahousut. Desanteilla oli myös väärennetyt suomalaiset henkilöllisyyspaperit ja komennustodistukset. Heillä oli suomalaiset reput ja niissä runsaasti eväitä. Eväskääreinä oli Hakkapeliitta-lehden sivuja. Aseina desanteilla oli toisilla konepistooli ja toisilla karbiinikivääri, lisäksi kullakin parabellumpistooli sekä 4–5 käsikranaattia. Heillä oli myös radiolaite, jolla tehdyt havainnot oli määrä ilmoittaa omalle esikunnalle Vienan Vuonniseen.

Kuulusteluissa selvisi, että desantteja kuljettaneet pienkoneet olivat lähteneet Vuonnisesta ja ensimmäinen lentoyritys oli epäonnistunut lumipyryn takia. Laskeutumispaikaksi oli alun perin määrätty Pudasjärven Jongunkylä, mutta sinne ei voitu havaittujen ihmisten takia laskeutua. Aika kauaksi määrätystä laskeutumispaikasta punalentäjät veivät partion, kun valitsivat uudeksi paikaksi Juorkunan Ison Ruohosen. Tehtävän partiolle oli antanut Vienan Vuonnisessa majuri Sokolev, joka oli siellä muodostamassa vapaaehtoisista itäkarjalaisista suurehkoja hiihto-osastoja lähetettäviksi sissiosastoina suomalaisten selustaan

Desanttien radisti Kustov haudattiin Juorkunan hautausmaan viereiseen metsikköön. Myöhemmin hänen ruumiinsa on venäläisten vaatimuksesta siirretty muualle. Haavoittuneena Puolangan sairaalaan viedyn Pekin kohtalosta ei ole löytynyt varmaa tietoa, mutta muistitietojen mukaan hän kuoli haavoihinsa Kajaanin sairaalaan siirrettynä.

Vangiksi saadut desantit Andrejev ja Kolkkanen tuotiin Utajärven Postilaan, suojeluskunnan toimistoon. Kuulusteluja jatkettiin iv-asemalla. Kirjoittaja oli siellä lähettinä ja sai seurata erikoista tapausta.

Inkeriläiselle Kolkkaselle oli Vuonnisessa annettu suomussalmelaisen sotilaan Hannes Moilasen nimelle kirjoitettu väärennetty komennustodistus. Kun iv-aseman varapäällikkö Antti Moilanen, Suomussalmella syntynyt Uksilan talon isäntä, tutki Kolkkasen papereita, hän huomasi erikoisen asian, katsoi pitkään Kolkkasta ja sanoi: ”Näiden paperien mukaan sinä olet minun serkkuni, jonka olen tavannut viimeksi toissa kesänä. Pannaanpa kahvipannu tulelle!” Kahvia juotaessa Kolkkanen ja hänen toverinsa kertoivat lapsuudestaan ja koulutuksestaan. Saman päivän iltana desantit siirrettiin Kajaaniin kenraali Tuompon esikuntaan, missä heitä odottivat Päämajan valvontaosaston kokeneet kuulustelijat ja divisioonan kenttäoikeus.

Lähdeluettelo

  • Sota-arkisto.
  • Seppo Sudenniemen teos Salaisen sodan varjot.
  • Kalle Kauton kirjoitus Tervareitissä.
  • Siiri Kososen käsikirjoitus.
  • Henkilöhaastattelut: Lyyli Ervasti, Heikki Holappa, Mari Holappa, Kalle Kauto, Aili Makkonen, Maija Mikkonen, Veera Mikkonen, Heikki Moilanen, Einari Väisänen ja Reino Peltoniemi.