Haave itsenäisyydestä viriää

Utajärviset olivat 1800-luvun lopulla ja osin vielä 1900-luvun alussakin hallitsijansa uskollisia ja nöyriä alamaisia. Muuttivathan he ikivanhan Savonlinnan postitien, Kuninkaantien, nimenkin tsaari-isäsen kunniaksi Keisarintieksi. Koulupirttien seinille hankittiin tsaarin muotokuva ja Venäjän kartta. Tuskin monenkaan utajärvisen mielessä kyti kapinallisia ajatuksia. Tsaari saattoi olla tyytyväinen alamaisiinsa. Tyytyväisyys oli molemminpuolista, sillä utajärviset, kuten useimmat muutkin suomalaiset, olivat hyvillä mielin Suomen erikoisasemasta ja pitkään jatkuneesta rauhantilasta.

Tilanne muuttui, kun emämaassa Venäjällä pääsi valtaan ja tsaarin suosioon kansalliskiihkoisia virkamiehiä. Heidän mielestään suomalaisille annetut erioikeudet olivat epäoikeudenmukaisia emämaan asukkaita eli venäläisiä kohtaan. Alkoivat sortovuodet, joiden aiheuttaman katkeruuden ja pettymyksen seurauksena itsenäisyysajatuksia virisi tavallisen kansan keskuudessa, jopa syrjäisessä Utajärven pitäjässäkin.

Venäjän tsaari Nikolai II lähetti 1898 Suomeen kenraalikuvernööriksi kenraali Nikolai Bobrikoffin. Kohta nimityksen jälkeen Venäjän hallitus julkaisi keisarin nimissä helmikuun manifestina tunnetun ukaasinsa. Se sisälsi uuden venäläistyttämisohjelman. Ukaasia vastustavaan vastalausenoottiin eli kansalaisadressiin kerättiin 522 931 allekirjoitusta. Utajärvelläkin pidettiin maaliskuussa 1899 salainen kokous, jossa kerättiin nimiä adressiin ja valittiin sitä Utajärven edustajana keisarille viemään silloinen Laitilan isäntä Antti Laitinen.

Kansalaisadressilla ei tietenkään ollut vaikutusta Venäjällä vallassa olevien viranomaisten toimintaan. Helmikuun manifestin periaatteiden mukaisesti Suomen suuriruhtinaskuntaan määrättiin sensuuri. Kokoontumisvapautta rajoitettiin ja säädettiin laittomaksi koettu uusi asevelvollisuuslaki. Suomen vanha sotaväki lakkautettiin ja uudet suomalaiset joukko-osastot määrättiin palvelemaan maan ulkopuolella. Samalla venäläisten joukkojen määrää maassa lisättiin 12 000 miehestä 40 000 sotilaaseen. Myöhemmin, vapaussodan edellä, venäläisten miehitysjoukkojen määrä nousi yli 100 000 mieheen.

Vastarinta-ajatus ja sen myötä itsenäisyyshaaveet heräsivät. Perinteiseen suomalaiseen tapaan syntyi kaksi toimintamallia. Aktiivisen vastarinnan näkyvin tulos oli vuonna 1904 tapahtunut vihatun kenraalikuvernööri Bobrikoffin murha. Passiivisen vastarinnan eräänä keinona pidettiin laittomiksi miellettyjen asevelvollisuuskutsuntojen boikottia. Utajärvellä järjestetty kutsuntalakko onnistui sataprosenttisesti. Yhtään utajärvistä ei osallistunut venäläisten viranomaisten määräämiin kutsuntatilaisuuksiin.

Myös kansakoululaiset osoittivat Utajärvellä mieltään tsaariaan kohtaan. Kouluilla olevia keisarin kuvia töhrittiin, ja pari Keskiniskan kansakoulupoikaa joutui poliisikuulusteluihin majesteettirikoksesta. Johtokunta asiaa käsitellessään hieman kaunisteli poikien touhuja ja merkitsi pöytäkirjaan poikien rikkoneen ”koulun seinäpapereita” ja lupasi antaa anteeksi, jos pojat korjaavat seinät sekä korvaavat poliisitutkinnan kulut. Kyläläisistä monet olivat tyytyväisiä poikien hommiin, ja kylän poliisi Pekka Hiltunenkin kehui luotetulle naapurilleen, että kylässä on kunnon koulupoikia.

Utajärviset mukana jääkäriliikkeessä

Ensimmäisen maailmansodan aikana 1914 alkanut ja jääkäriliikkeen nimellä tunnettu vastarintatoiminta kosketti myös Utajärveä ja utajärvisiä. Niskankylän Kangas-Korholan nuori maisteripoika, tuleva historian professori Arvi Korhonen, ”värvärien värvärinä” myöhemmin muisteltu itsenäisyysmies, oli mukana jääkäriliikkeen maakunnallisessa ja valtakunnallisessa johdossa melkein sen alusta. Hän oli jääkäriliikkeeseen liittyessään vasta 24-vuotias.

Arvi Korhosen kotitalosta, Niskankylän Kangas-Korholasta, muodostui jääkärivärväyksen läntisen etapin solmukohta. Jääkäritarjokkaita, karkuteillä olevia sotavankeja ja muita salaisten polkujen kulkijoita liikkui Keski-Suomesta Kestilään ja sieltä Rokuan ja Kangas-Korholan talojen kautta Ylikiiminkiin ja edelleen Tornion kautta Ruotsiin. Korholan väki oli toiminnassa mukana vuodesta 1915 lähtien. Talo antoi myös turvapaikan venäläisiä virkamiehiä pakoileville itsenäisyysmiehille. Kangas-Korholasta turvaa hakeneista tunnetuin oli nivalalainen kirjailija ja jääkärivärväri Kyösti Vilkuna. Korholan naapuritalon Miettulan poika Juuso Haverinen toimi oppaana ja venemiehenä etappireitin kulkijoille.

Korholan lisäksi Utajärvellä oli toinenkin jääkäriliikkeen tukikohta. Kirkonkylän Pikku-Laitila oli myös läntisen etapin etappitalo, ja sen isäntä, vuosisadan alun suureen lähetystöön kuulunut Antti ”Setä” Laitinen, toimi jääkärivärvärinä sekä pitäjän edustajana vastarintaliikkeen maakunnallisessa johdossa.

Kovin monta jääkärikokelasta ei Utajärveltä lähtenyt, vaikka paikkakunnan kautta kulki lukuisa joukko muita kapinallisia. Niskankyläläiset Vihtori Nuojua ja Hannes Tervo pääsivät Saksaan asti, mutta heistäkin Tervo sairastui ja palasi kotimaahan vasta syksyllä 1918. Vihtori Nuojua toimi vapaussodassa ansiokkaasti joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä. Kolmas utajärvinen jääkäri Artturi Suomi kuului Saksassa jääkäreihin liittyneisiin merimiehiin.

Neljä muuta jääkäriksi värvättyä – Artturi Huhtelin, Juho Roininen, Heikki Piirala ja Arvi Pieniniemi – lähtivät matkalle joulukuussa 1916, mutta heidän matkansa keskeytyi jo kotimaassa, kun Kemin etappi paljastui venäläisille santarmeille ja omaa paljastumistaan pelännyt etappijohto määräsi Kemiin ehtineet utajärviset palaamaan kotiinsa.

Levoton kesä ja syksy 1917

Suomessa pidettiin kesällä 1917 eduskuntavaalit. Vaalien tuloksena eduskunnan vasemmistoenemmistö vaihtui porvarienemmistöksi. Sosialistit eivät tyytyneet valtansa menetykseen vaan valmistautuivat aseelliseen vallankaappaukseen ja perustivat pyrkimystensä tueksi ja aikaisemmin perustamiensa järjestyskaartien lisäksi uusia aseellisia ryhmittymiä. Niiden nimeksi vakiintui punakaarti.

Emämaassa, Venäjällä, bolsevikit tekivät marraskuun 7. päivänä väkivaltaisen vallankaappauksen ja perustivat Neuvostoliittona myöhemmin tunnetun sosialistisen valtion. Suomalaisetkin sosialistit saivat siitä esikuvan ja tavoitteen. Etelä-Suomessa koettiin monenlaisia levottomuuksia: lakkoja, ryöstöjä ja murhia. Lakot ja levottomuudet levisivät syksyn tullen myös Pohjois-Suomeen. Oulun punakaartilaiset ryhtyivät veljeilemään kaupunkiin sijoitettujen venäläisten sotilaiden kanssa ja saivat näiltä aseita.

Myös maan hallituksen tueksi ryhdyttiin syksyllä 1917 perustamaan aseellisia järjestöjä, milloin palokunnan, milloin suojelujärjestön tai jollain muulla nimellä. Näistä järjestöistä sai alkunsa suojeluskuntajärjestö. Maassa oli nyt kahdenlaisia aseellisia järjestöjä, toiset hallituksen tukena, toiset valmistautumassa kapinaan hallitusta vastaan.

Utajärvellä oli kesän 1917 eduskuntavaaleissa 1 139 äänestäjää. Heistä yli 75 prosenttia eli 857 äänesti porvarillisia puolueita. Vaalituloksesta huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, Utajärvellä perustettiin oululaisten sosialistien toimesta heti vaalituloksen selvittyä punakaartin osastot Ylisuvannolle ja kirkonkylään. Ne aloittivat välittömästi aseharjoitukset. Kirkonkylän punakaartin harjoituksia johti Pekka Holappa ja Ylisuvannon punakaartin harjoituksia Antti Kolehmainen. Alkuaikoina harjoitukset pyrittiin pitämään salassa pitäjän muulta väestöltä ja viranomaisilta, mutta toiminta muuttui syksyyn mennessä julkiseksi. Säräisniemeltä Utajärvelle muuttanut Väinö Pikkarainen yritti, tosin tuloksetta, perustaa uusia kyläkaarteja myös Pohjanperän kyliin.

Kohta pitäjän punakaartien perustamisen jälkeen joukko Niskankylän talojen poikia päätti perustaa punakaartien vastapainoksi ”kyläpalokunnan”. Päätös tehtiin eräänä heinäkuun sunnuntai-iltana iltamissa Niskan Pirtillä. Toiminnan henkisenä isänä oli Kangas-Korholan Arvi, jo jääkäriliikkeen alkuaikoina tunnetuksi tullut itsenäisyysmies. Paloruiskua ja letkuja ei palokunnalle hankittu, mutta kolme sotilaskivääriä ja muutama metsästysase onnistuttiin saamaan. Kun pojista kellään ei ollut sotilaskoulutusta, pyysi Yli-Sipolan Iikka-poika naapuriaan, kylän poliisia, vanhan väen vääpeli Pekka Hiltusta, kouluttajaksi – sikaripalkalla! Heinä–elokuun vaihteessa opeteltiin sitten Oulujoen rannalla Anttilan kentällä Hiltusen johdolla asentoa, lepoa, ojennusta ja kivääriotteita vanhan sotaväen ohjesäännön mukaan. Toinen harjoituspaikka oli Hiltusen vaimon kotitalo Pirilä.

Käytössäni olevien tietojen mukaan tämä Niskankylän kyläpalokunta oli ensimmäinen Pohjois-Pohjanmaalle perustettu maan hallitusta tukeva aseellinen ryhmä. Sen merkitys jäi kuitenkin vähäiseksi ja toiminta-aika lyhyeksi, sillä punakaartilaisten painostuksesta pojat lopettivat ”paloharjoitukset” jo elokuulle tultaessa.

Utajärvelle perustetaan suojeluskunta

Punakaartien toiminta ja aseharjoitukset aiheuttivat Utajärvellä myös kunnanvaltuuston puuttumisen asiaan. Se keskusteli kokouksessaan 1.9.1917 järjestyksen ylläpidosta kunnassa. Kokouksen pöytäkirja kertoo, että kunnanvaltuusto palkkasi Siiran talon isännän, vanhan väen vääpeli Uuno Juntusen ”puuhaamaan kunnan eri kylille suojelusjärjestöä”.

Juntunen ei vitkastellut toimeksiannon toteutuksessa. ”Palokunnan” harjoitukset aloitettiin uudelleen Niskankylällä, ja myös kirkonkylään perustettiin suojelujärjestön osasto. Harjoitukset alkoivat myös Juorkunassa ja Särkijärvellä. Pohjanperän kylissä toimi kouluttajana Uuno Juntusen ja Pekka Hiltusen lisäksi metsänvartija Juho Juntunen, vanhan väen aliupseeri hänkin. Vaikka suojeluskunnan perustamiskokouksia pidettiin pitäjässä myöhemmin kaksikin, voitaneen todeta, että Utajärven Suojeluskunta tuli perustetuksi 1.9.1917 pidetyssä kunnanvaltuuston kokouksessa.

Koulutus suojelujärjestön tilaisuuksissa sai sotilaalliset muodot. Pidettiin erilaisia harjoituksia, jopa oppitunteja. Apuna Uuno Juntusella oli viranomaisia harhauttavalla nimellä julkaistu Voima 1906 -niminen jääkärien Saksassa laatima opas. Kirkonkylän ja Pohjanperän kylien harjoituspaikoista ei ole säilynyt tietoa. Niskankylän harjoitukset pidettiin Pirilässä ja Miettulassa sekä niiden kartanoilla ja törmäpelloilla.

Suomen eduskunta hyväksyi joulukuun 6. päivänä 1917 senaatin pari päivää aiemmin antaman itsenäisyysjulistuksen. Salamyhkäisyyden aika suojelujärjestön piirissä päättyi. Koettiin, että ollaan laillisella asialla. Kun päästiin vuoden 1918 puolelle, toiminta vilkastui, ja tammikuun 30. päivänä 1918 pidettiin kirkonkylän Laitilan pirtissä Antti Laitisen, Eera Mikkolan ja Uuno Juntusen kokoonkutsumana kansalaiskokous, jossa perustettiin yhdistys nimeltään Utajärven Suojeluskunta. Tässä kokouksessa oli mukana myös kylässä toimineen punakaartin edustajia, jotka puheenvuoroissaan vastustivat suojeluskunnan perustamista. Kokouksen puheenjohtajana toimi Antti Laitinen, vanha itsenäisyysaktivisti ja vuoden 1899 suuren lähetystön jäsen.

Punakaartilaisten poistuttua kokouksesta päätettiin yksimielisesti perustaa suojeluskunta eli ”sellainen järjestö, joka laillisella pohjalla seisoen tulee suojelemaan maamme ja kansamme laillisia oikeuksia, kansan sekä yksilöllistä vapautta ja omistusoikeutta”, kuten kokouksen pöytäkirjassa juhlavasti sanotaan. Suojeluskunnan johtokuntaan valittiin Antti Laitinen, Eera Mikkola, Emil Määttä, Matti Paavola, Kustaa Sipola ja Uuno Juntunen. Suojeluskunnan päälliköksi valittiin Siiran talon isäntä, vääpeli Uuno Juntunen.

Suojeluskunnan toiminta alkoi käytännössä jo ennen sen virallista perustamista. Kirkonkylän nuorisoseurantalossa Rientolassa, joka silloin sijaitsi Siiran talon vieressä, aloitettiin tammikuun loppupuolella harjoitusleiri. Harjoituksiin osallistui kolmisenkymmentä tulevaa suojeluskuntalaista. Maastoharjoituksia pidettiin nykyisen veteraanitalon tienoilla. Ampumaharjoitukset tapahtuivat Pilkänperän suoniityllä. Harjoitusleirin osanottajista suurin osa kirjoittautui suojeluskunnan jäseneksi 26.1.1918 eli neljä päivää ennen suojeluskunnan virallista perustamista. Harjoitusleiri keskeytyi Oulun taistelujen ajaksi mutta jatkui helmikuussa.

Leirin johtajaksi oli Antti Laitinen kutsunut oulujokisen ystävänsä, vuoden 1908 Lontoon olympialaisten kultamitalipainijan Yrjö Saarelan. Ei tiedetä varmuudella, oliko Saarela leirin johdossa jo sen ensimmäisessä vaiheessa, sillä leiriä koskevista asiakirjoista on tallessa vain Rientolassa suojeluskuntaan liittyneiden liittymislomakkeet ja lyhyt merkintä suojeluskunnan 20-vuotishistoriikissä.

Tammi–helmikuun vaihteessa harjoitusleirillä olleet suojeluskuntalaiset ottivat haltuunsa punakaartilaisten aikaisemmin miehittämän Laitilan talossa sijainneen puhelinkeskuksen ja käskivät punakaartilaiset koteihinsa. Utajärven punakaarti lopetti tämän jälkeen toimintansa, ja kaartilaiset luovuttivat suojeluskunnalle ainakin osan aseistaan. Vaalasta saatiin tieto, että Ylisuvannon punakaarti on lähdössä marssimaan Utajärven kirkolle auttamaan tovereitaan. Heille lähetettiin viesti, että kirkonkylään ei ole terveellistä tulla. Ja kotonaan Ylisuvannon punakaartilaiset pysyivät.

Vapaussota alkaa

Tammikuun 25. päivänä 1918 aloittivat punakaartit kapinan ja kaappasivat vallan suurimmassa osassa Etelä-Suomea. Samana päivänä Suomen laillinen hallitus julisti suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Ne aloittivat toiminnan maassa olevien venäläisten sotilaiden ja kapinallisten punakaartien riisumiseksi aseista.

Muutaman päivän kuluttua, 28.1.1918, julisti Suomessa oleva venäläinen 42. armeijakunta olevansa sodassa Suomen ”valkokaartin” eli siis Suomen hallituksen joukkojen kanssa.

Lähimmässä kaupungissa eli Oulussa majaili yli 1 000 venäläistä sotilasta. Siellä oli myös suuri ja vahvasti aseistettu punakaarti. Päinvastoin kuin monilla muilla Pohjanmaan paikkakunnilla, Oulussa venäläiset sotilaat ja punakaartilaiset eivät luovuttaneet aseitaan vapaaehtoisesti. Suojeluskuntien toiminta heidän riisumisekseen aseista alkoi tammikuun 30. päivää edeltävän yön aikana. Oululaiset pyysivät apua lähiseudun suojeluskunnilta. Maakunnan suojeluskunnat aloittivat siirtymisen Ouluun.

Oulua vapauttamaan lähti myös kolmisenkymmentä Utajärven suojeluskuntalaista. Ensimmäinen aseistettu suojeluskuntalaisryhmä, johon kuuluivat Pekka Blomberg, Arvi Haverinen, Iikka ja Matti Korhonen, Lauri Mikkola, Jaakko ja Yrjö Paavola sekä Juho Varis, lähti suojeluskunnan perustamiskokouksen jälkeen 30.1.1918 kello 22 hevoskyydillä kohti Muhosta ja Kestin taloa. Sinne saavuttiin kello 1 yöllä. Matkaa jatkettiin pienen lepotauon jälkeen taloon kokoontuneiden Muhoksen suojeluskuntalaisten kanssa Oulujoelle Puran taloon. Sinne tultiin 31. päivän aamuna kello neljän aikoihin. Päivällä miehet siirtyivät Kiviniemen kautta kohti Oulua. Tarkoituksena oli siirtyä merenrantaa pitkin hevoskyydillä Oulun keskustaan ja siellä Oulun suojeluskuntalaisten hallussa olevaan lääninhallituksen taloon.

Utajärviset saivat tulikasteen Nuottasaaren tienoilla asemissa olleiden Oulun punakaartilaisten kivääritulessa. Kotikylällä seurattiin illan tullen levottomina Oulusta näkyvää tulipalojen loimotusta. Oulun punakaartilaiset osasivat nykyaikaista tiedottamista, ja niinpä Laitilan puhelinkeskuksessa kuunneltiin kauhistuneina Oulun punaisten puhelinkeskustelu, jossa sanottiin utajärvisten lahtarien tulleen tapetuiksi Nuottasaaressa.

Seuraavat suojeluskuntalaisryhmät matkasivat Ouluun parin päivän kuluttua. Heidän mukanaan oli myös sellaisia innostuneita nuorukaisia, jotka eivät olleet saaneet minkäänlaista asekoulutusta. Nuorin oli isäni, jonka sotareissu päättyi nolosti. Hän oli täyttänyt 15 vuotta muutamaa päivää aiemmin ja lähti omin lupinsa vähän vanhempien naapurin poikien mukana ”Oulua vapauttamaan”. Isä Juho kuitenkin katsoi pojan liian nuoreksi sotaan ja lähti perään. Hän tavoitti karkulaisen Muhoksella ja toi kotiin kasvamaan seuraavia sotia varten.

Oulun vapautuksen jälkeen kymmenkunta siihen osallistunutta utajärvistä palasi kotiinsa. Jotkut heistä olivat yli- tai alaikäisiä, jotkut komennettiin vartiotehtäviin Utajärvelle. Ouluun jääneille ja Utajärveltä tulleille uusille vapaaehtoisille, joita oli kaikkiaan yli sata miestä, alkoi Oulun suojeluskunnan järjestämä ja ammattitaitoisten jääkärien johtama lisäkoulutus ja sen jälkeen siirto rintamakomennuskuntiin taikka rajavartijoiksi Lappiin, Suomussalmelle ja Kuusamoon. Muutamia jäi vartiopalvelukseen Ouluun. Oulun vapautuksessa ei kotipitäjään kantautuneista huhuista huolimatta kaatunut tai haavoittunut yhtään utajärvistä. Pari ensimmäiseen ryhmään kuulunutta, Matti Korhonen ja Juho Varis, joutuivat punaisten vangiksi mutta selvisivät hengissä.

Utajärviset eteläisellä rintamalla

Oulun vapauttamisen jälkeen alkoi Vöyrissä sotakoulu alijohtajien kouluttamiseksi. Sinne komennettiin 16. helmikuuta Utajärvellä Artturi Huhtelin, Pauli Juntunen, Juho Korhonen, Juho Heikki Merilä, Vihtori Suorsa ja Lauri Tiitinen. Viikkoa myöhemmin lähti Oulusta ensimmäinen utajärveläisryhmä Etelä-Suomen rintamalle. Kaikkiaan eteläisellä rintamalla taisteli Oulun suojeluskunnan henkilöstöluettelon mukaan 64 utajärvistä. Heidän lisäkseen vapaussotaan osallistui eteläisellä rintamalla toistakymmentä Oulun suojeluskunnan luetteloista puuttuvaa utajärvistä. He olivat utajärveläissyntyisiä virkamiehiä, opiskelijoita ja omin toimin rintamalle menneitä miehiä.

Eteläisen rintaman utajärviset oli sijoitettu niin moniin joukko-osastoihin ja heitä taisteli niin monessa paikassa Satakunnasta Rajajoelle ja Vilppulasta Helsinkiin, että heidän sotatiensä yksityiskohtainen kuvaaminen lyhyessä kirjoituksessa on mahdotonta. Kovimpiin taisteluihin joutuivat Vöyrin pataljoonassa ja 1. krenatööripataljoonassa taistelleet utajärviset.

Koillisrintaman utajärviset

Toinen puoli Utajärven vapaussotureista kävi sotansa koillisrintamalla. Maaliskuun lopulla lähti Oulusta jääkäriluutnantti, myöhemmin eversti, Lauri Starkin johtama 243 miehen suuruinen komennuskunta kohti Kuolajärveä. Miehistä puolet oli vapaaehtoisia suojeluskuntalaisia ja heistä 59 utajärvisiä. Lisäksi komennuskunnassa oli 9 kutsunnoissa palvelukseen määrättyä utajärvistä.

Pari utajärvistä määrättiin Lapin jääkäripataljoonaan Petsamon lohkolle. Ahmaslainen Jaakko Pekkala taisteli vapaussodassa Keski-Vienassa eversti Malmin joukoissa. Hän haavoittui Uhtuan kirkonkylässä käydyssä taistelussa.

Koillisrintaman ylipäällikkönä oli silloinen jääkäriyliluutnantti, myöhempi kenraalimajuri Kurt Wallenius. Hän laati suunnitelman Muurmanniin ja Kannanlahteen paenneiden punakaartilaisten ja tällä suunnalla olevien venäläisten joukkojen lyömiseksi ja Pohjois-Vienan liittämiseksi Suomeen. Ylipäällikkö Mannerheim hyväksyi tämän suunnitelman 5.3.1918. Tätä suunnitelmaa joutuivat Kuolajärvelle komennetut utajärviset aseveljiensä kanssa toteuttamaan.

Walleniuksen joukot kävivät monia taisteluja päämääränsä saavuttamiseksi mutta epäonnistuivat. Pohjois-Viena jäi liittämättä Suomeen. Verisin taistelu, johon luutnantti Starkin komennuskunnan utajärviset hänen johdollaan osallistuivat, oli Venäjän puolella Oulangan Kuivitsalammella 7.4.1918 käyty. Surkeasti johdetussa taistelussa Stark itse haavoittui ja hänen joukkonsa kärsi raskaat tappiot; kaatuneita oli 32 miestä ja haavoittuneita 22. Myös utajärvisiä kaatui ja haavoittui. Moniin muihinkin taisteluihin ja kahakoihin Utajärven miehet Oulangan seudulla joutuivat.

Kotiin palanneet utajärviset muistelivat aikaa koillisrintamalla elämänsä vaikeimpana. Huolto ei toiminut, ja ruuasta ja lääkkeistä oli kova puute. Sairaudet ja kulkutaudit koettelivat huonosti koulutettuja ja varustettuja joukkoja.

Vastoinkäymisistä ja kovista olosuhteista huolimatta tärkeimmässä tavoitteessa onnistuttiin: Neuvosto-Venäjällä toimivien punaisten joukkojen hyökkäysyritys Pohjois-Suomeen torjuttiin. Vapaussodan päätyttyä osa koillisrintaman utajärvisistä jäi jatkamaan savottaa eli sotimaan Vienassa silloin valtaa pitänyttä englantilaisten upseerien johtamaa palkka-armeijaa, ns. Muurmannin legioonaa, vastaan. Taistelujen tauottua viimeiset utajärviset heimosoturit palasivat kotiin joulukuussa 1918.

Toimintaa Utajärvellä

Utajärven suojeluskunnan johto seurasi tammikuun lopulta lähtien tilannetta Laitilan talossa sijainneessa puhelinkeskuksessa ja sai puheluja kuunnellen tietoja Oulun ja Muhoksen tapahtumista sekä punaisilta että valkoisilta puhelimenkäyttäjiltä. Oulun punaisten antautumisesta saatiin tieto helmikuun 3. päivänä. Parin päivän kuluttua suojeluskunta lähetti Ouluun Uuno Juntusen johdolla kuormastokaravaanin viemään pojille evästä ja saamaan ohjeita.

Utajärvelle palattuaan suojeluskunnan päällikkö Uuno Juntunen apunaan Pekka Markus, Pekka Korhonen ja Juuso Haverinen takavarikoivat piiripäällikkö Weckmanin ohjeiden mukaisesti kirkonkylän punakaartin ja työväenyhdistyksen arkistot.

Ylisuvannon punakaartin johtajat pidätettiin muutamiksi päiviksi ja heidät tuotiin Niskankylän Pirilään kuulusteltaviksi. Kuulustelijoina oli talon vävyn, poliisi Pekka Hiltusen, lisäksi nimeltä mainitsematon jääkäri. Kuulustelujen jälkeen punajohtajat päästettiin koteihinsa. Ylisuvantolaisilta löydetty arkisto kuitenkin takavarikoitiin. Pidätykset ja takavarikoinnin hoitivat Uuno Juntusen käskyn mukaisesti niskanjokiset Juho Hekanaho, Juho Lamminaho sekä Matti Polvi.

Suojeluskunnan toiminta organisoitiin helmikuun aikana ulottumaan pitäjän kaikille kylille. Särkijärven kyläosasto, jonka päälliköksi määrättiin ”kapteeniksi” kutsuttu kauppias Mikko Kurkela, sai tehtäväkseen järjestää vartioketjun Pudasjärven ja Puolangan rajalle ja estää mahdollisten karkuteille pyrkivien punakaartilaisten matkat kohti Venäjän rajaa. Tätä tehtävää varten komennettiin muutamia Oulun valtauksessa mukana olleita särkijärvisiä suojeluskuntalaisia takaisin kotikylälle. Vartiointi lopetettiin toukokuun puolivälissä.

Huhtikuun alussa omaiset ja suojeluskunnan esikunta saivat rintamalta suruviestejä. Sotkalainen Edvard Into oli kaatunut Tampereen valtauksessa Pispalanmäellä pitkänäperjantaina eli 29.3. ja niskanjokinen Väinö Kolehmainen Vienan Oulangassa Kuivitsalammen jäällä 7.4.1918. Lievemmin tai vaikeammin haavoittuivat rintamilla suojeluskuntalaiset Yrjö Hiltunen, Väinö Karppinen, Hannes Tolonen, Lauri Mikkola, Artturi Huhtelin, Matti Tervo, Eetu Romppainen, Eemeli Juntunen, Aarne Leinonen ja Jaakko Paso. Heistä Eemeli Juntunen jäi Oulangassa sotavangiksi ja palasi vasta 1920 Neuvosto-Venäjältä kotiinsa Juorkunaan. Monta vapaussoturia menehtyi lähivuosina koillisrintaman ankeissa oloissa saamiinsa sairauksiin, heistä juorkunalaiset serkukset Arvi ja Kalle Jurvelin heti sodan jälkeen asepalvelusta suorittaessaan.

Suomesta tuli vapaa ja itsenäinen

Käytettävissä olevien tietojen mukaan vapaussotaan osallistui 160–165 silloista utajärvistä. Henkilön tarkkuudella ei lukumäärää pystytä esittämään, koska kaikista Oulun tapahtumissa mukana olleista ei ole säilynyt nimilistaa. Valtaosa, noin 150, lähti sotaan vapaaehtoisina suojeluskuntalaisina, muutamat värvättyinä krenatööreinä ja loput kutsunnoissa asepalvelukseen määrättyinä. Vanhin rintamalla olleista oli 57-vuotias ja nuorin 16 täyttänyt.

Utajärvisten vapaussoturien yhteiskunnallinen tausta edusti hyvin pitäjän nuorten miesten silloista ammattijakautumaa: talollisia, talollisen poikia, torppareita, käsityöläisiä, renkejä, työmiehiä ja joukossa muutama opiskelija sekä virkamies. Jokunen vapaaehtoisista lienee lähtenyt sotaan seikkailumielellä; useimpien kannustimena oli toteutumassa oleva unelma vapaasta isänmaasta.

Vapaussota oli utajärvisten osalta toisenlainen kuin eräät suomettumisvuosina koulutetut nykyhistorioitsijat sitä kuvaavat. Koillisrintaman utajärviset eivät edes käyneet sotaansa Suomessa vaan taistelivat rajan takana Neuvosto-Venäjällä, tarkoituksenaan valloittaa osa entisen emämaan alueesta liitettäväksi Suomeen. Kapinallisten eli punaisten puolella ei tiedetä sotineen ainuttakaan Utajärveltä sotaan lähtenyttä miestä. Ei, vaikka Utajärvellä toimi syksyllä 1917 kaksikin punakaartin osastoa ja niissä jäseninä reippaita, pelkäämättömiä miehiä. Muutamat punakaartissa aseopin alkeet saaneista pitäjän miehistä taistelivat vapaussodassa valkoisten puolella, useimmat pysyttelivät kotosalla. Sodan jälkiselvittelyt sujuivat Utajärvellä verettömästi ja rauhallisesti, aivan toisin kuin Etelä-Suomessa.

Vapaussodasta käytettiin Utajärvellä itsenäisyyden ensimmäisten vuosikymmenien aikana aika yleisesti myös nimeä kapina. Sisällissota- tai kansalaissota-nimeä vuoden 1918 sodasta olen Utajärvellä kuullut käytettävän vasta 1950-luvun suomettumisvuosien jälkeen, ja harvoin silloinkin.

Pulavuodet Utajärvellä

Ihmisten elämä Utajärvellä oli vapaussodan jälkeen köyhää ja ankeaa. Ei Utajärvellä ollut niitä vankileirejä, joiden surkeaa elämää monet tutkijat ja kirjailijat ovat kuvanneet. Elämä täällä, vapaussodan voittajien keskuudessa, oli vain muuten surkeaa ja puute ruuasta jokapäiväistä sekä talonpoikaistaloihinkin ulottuvaa.

Puutteen tasaaminen eli elintarvikkeiden pakko-otot talollisilta koettiin muutamien luovuttajien keskuudessa suurena vääryytenä. Itsekkyyshän ei ole koskaan ollut utajärvisille vieras ominaisuus. Pettua kuorittiin ja käytettiin leipäviljan jatkona monen vapaussoturinkin perheessä. Ajankuva löytyy Keskiniskan kansakoulun johtokunnan pöytäkirjasta 2.6.1918: ”Keskusteltiin petäjänkuoren ottamisesta Kampmanin maalta ja annettiin otto-oikeus vähävaraisille.” Pettuleipää ei vielä noina vuosina ymmärretty pitää terveellisenä ylellisyystuotteena!

Vähitellen ajat paranivat, kunnes sitten 1930-luvulle tultaessa alkoivat pulavuosina tunnetut vaikeat ajat. Ratatyöt päättyivät, ja metsäsavotat, joista utajärviset olivat tottuneet saamaan rahatuloja elämiseen, vähenivät, melkein loppuivat kokonaan. Työttömyyskorvauksia ei tuolloin tunnettu. Järjestetyistä hätäaputöistä saatiin kuitenkin hieman helpotusta. Kaivettiin kanavia Likosuolle, kuivattiin soita ja metsiä, ja rakennettiin teitä syrjäkyliin. Kunnan köyhäinhoitolautakunta jakoi suurimmassa puutteessa oleville jonkinlaisia sosiaaliavustuksia jauholappuina. Utajärven silloiset pienet paikallispankit, säästöpankki ja eri kylien osuuskassat yrittivät joustaa velkojen perimisessä ja ajautuivat itse vaikeuksiin.

Muuttoliike töiden perään oli jo tuolloin laajaa. Itärajan takaa Neuvosto-Venäjältä levitettiin tietoa, että siellä työtä ja leipää riittää. Niin sitä varmaan riitti niille kuudelle utajärviselle nuorukaisellekin, jotka lähtivät sieltä onneaan hakemaan. Useimmat olivat talollisten poikia ja tuskin monikaan heistä lähti matkaan poliittisista syistä.

Yksi palasi muutaman vuoden kuluttua karkulaisena Utajärvelle; useimpien kohtalo on vieläkin selvittämättä. Jokunen kirje on Siperian vanki- ja karkoitusleireiltä kotiseudulle saatu. Luulen, että näiden nuorukaisten kohtalo on auttanut kotimaahan jääneitä utajärvisiä ymmärtämään vapaussoturien tekojen ja uhrausten arvon ja merkityksen.