Sotien jälkeen lehdet kirjoittelivat asekätkentäjutuksi nimitetystä salamyhkäisestä tapahtumasarjasta. Siitä puhuivat ja kirjoittivat silloin henkilöt, jotka eivät tapahtumaketjua ja siihen osallistuneiden henkilöiden tarkoitusta tienneet, ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää. Utajärvisiä oli toiminnassa mukana parisenkymmentä miestä ja naista. Tässä tarinassa kerrotaan, mitä nämä utajärviset tekivät syksyllä 1944 ja talvella 1945 mahdollisen miehitysyrityksen varalta.

Utajärven uudet asevarikot

Aseiden hajavarastointi, josta julkisuudessa käytettiin myöhemmin nimitystä asekätkentä, tapahtui välirauhan teon jälkeen syksyllä 1944 ja talvella 1945 Lapin sodan vielä jatkuessa. Se hoidettiin salaisena, kuten puolustusvoimain liikekannallepanotoimet aina muulloinkin, sitä ennen ja sen jälkeen. Toiminnan tarkoituksena oli turvata mahdollinen uusi liikekannallepano, erityisesti sen varmistamisessa tarvittavien suojajoukkojen aseistus. Suunnitelmissa otettiin huomioon myös sissisodan mahdollisuus puna-armeijan miehitysyrityksen varalta.

Maan suojeluskuntapiireihin, joille liikekannallepanovalmistelut silloin kuuluivat, komennettiin syksyllä 1944 erityinen esikuntaupseeri asiaa hoitamaan. Nämä miehet oli valittu sodassa kykynsä osoittaneista upseereista; useat olivat Mannerheim-ristin ritareita. Oulun suojeluskuntapiirissä tehtävää hoiti majuri Aimo Keravuori, pohjoissuomalaisten tuntema, Kiestingin lohkolla sotinut rajaupseeri. Hän valitsi huolella paikalliset yhteyshenkilöt. Luotettavuus sekä organisointi- ja harkintakyky olivat tärkeimpiä valintaperusteita.

Utajärvelle Keravuori nimesi tähän tehtävään silloin 33-vuotiaan ylikersantti Paavo Sallisen, rauhantoimissa Niskankylän Tololan isännän. Paavo Sallinen palveli jatkosodan aikana pioneerijoukkueen varajohtajana Pioneeripataljoonissa 2 ja 15. Jo ennen talvisotaa hän toimi Utajärven suojeluskunnan Niskankylän kyläpäällikkönä. Varmaa on, että Keravuori ja Sallinen eivät epäilleet hetkeäkään olevansa laillisella isänmaan asialla ryhtyessään hoitamaan saamaansa tehtävää.

Aseet ja tarvikkeet tuotiin Utajärvelle autoilla monessa erässä. Suurin osa asekuormista purettiin ensin Niskankylän Tololan suureen elosuojaan ja kuljetettiin sieltä myöhemmin lopullisiin kätköihin. Pienempi määrä aseita jätettiin Niskankylän Sipolaan. Kolmas alkuvarasto oli kirkonkylän pappilan riihi. Osa kirkonkylään tuoduista aseista piilotettiin Putaansaareen.

Neljäs ja samalla kauimmainen alkuvaiheen kätköpaikka oli Vaalassa. Tämä kätkö oli jaettu kahteen osaan. Osa oli uittoyhdistyksen makasiinissa ja osa Toppila Oy:n omistaman Ahmalan tilan aitassa. Ahmalan avaimet olivat tuolloin Paavo Sallisen naapurin, työnjohtaja Hannes Kurttilan, hallussa. Hän ehti kuolla kertomatta puuhistaan edes pojilleen.

Utajärvelle tuotujen aseiden ja tarvikkeiden kokonaismäärää en ole pystynyt selvittämään. Se tiedetään, että Utajärvelle tuotiin useamman kuin yhden komppanian tarvetta vastaava määrä aseita ja varusteita. Tarvikkeissa otettiin huomioon, että valtaosa pitäjän asekuntoisista miehistä oli saanut erinomaisen pioneerikoulutuksen. Lisäksi tänne varastoitiin yhden sissijoukkueen tarvitsemat varusteet. Vaalan varastoihin sijoitettiin johtoesikunnan tarvitsemia viestivälineitä.

Jos ihmetellään Utajärvelle tuotujen aseiden ja varusteiden suurta määrää, on muistettava, että jo välirauhan aikana Utajärvelle varastoitiin täällä koottavan pioneeripataljoonan ja siltakomppanian varusteet. Silloinen asevarikko sijaitsi parakkikylässä kirkonkylän nykyisen lämpökeskuksen lähettyvillä.

Kuljetukset tapahtuivat öisin

Suurimman osan useamman yön aikana tapahtuneista kuljetuksista Oulusta Niskankylän ja kirkonkylän varastoihin hoitivat Liminkaan sijoitetun ErP 4:n eli Päämajan kaukopartiopataljoonan miehet muhoslaisen, nykyisin Yhdysvalloissa asuvan vänrikki Sulo Uiton johdolla. Kun Uitto kotiutettiin, hän jatkoi asekuljetuksia ja kätköjen uusintavarastointia siviilimiehenä majuri Keravuoren ohjeiden mukaan. Sulo Uitto ja Paavo Sallinen tunsivat toisensa jo rauhanajalta.

Toista suurehkoa kuljetuserää johti Panssaridivisioonaan kuuluneessa PionP 2:ssa palvellut luutnantti Heikki Paarma, nykyinen oululainen professori. Hänen johtamansa kuljetuskolonna aloitti taipaleensa Sodankylästä, mutta täydennystä kuormiin otettiin Oulusta 3. divisioonan varastoista. Melkoinen osa näistä aseista ja varsinkin pioneerimateriaalista oli peräisin Utajärvellä sotaan lähteneen ja täällä myöhemmin kotiutetun PionP 2:n varastoista. Kirjanpitoon se merkittiin Lapin sodassa tuhoutuneeksi materiaaliksi. Oulussa 3. divisioonan varastoissa aseiden pakkauksesta ja suojarasvauksesta huolehtivat kapteeni Reino Palatsin johtaman aliupseerikoulun oppilaat, joukossa muutamia utajärvisiä nuorukaisia.

Vaalan kätköön sijoitetut radiolaitteet ja muu viestikalusto tuotiin armeijan autoilla Vaalan lentokentältä ja muu materiaali vänrikki Uiton johdolla Tololan elosuojan ”Välivarastosta”.

Alkuvaiheen kuljetukset Niskankylän Tololaan, Sipolaan, Vaalaan ja kirkonkylän kätköön sujuivat hyvin ja pysyivät salassa. Yksi viesti- ja räjähdemateriaalia sisältävä jatkokuljetus Vaalassa kuitenkin epäonnistui, kun paljastumista pelännyt automies ja hänen apulaisensa heittivät erän materiaalia Vaalan sillalta Oulujokeen. Muutamaa vuotta myöhemmin, kun Oulunniskaa perattiin, asiasta tietävät odottivat kauhulla, pamahtaako joessa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Vaalan pikkupojat, ja isommatkin, olivat ehtineet käydä kalastuspuuhissa ennen perkausta.

Varastoja hajautettiin

Paavo Sallinen jakoi valitsemiensa kyläläisten avulla Tololaan kuljetut aseet moniin eri kätköihin. Suurin osa kätköistä tehtiin Tololan lähettyville, osa talon kohdalle Oulujoen pohjoispuolelle. Eräs uusi kätkö tehtiin nykyisen Vaalan puolelle Askolanniemeen. Sinne vietiin talvella 1945 Tololasta raskas hevoskuorma aseita ja ammuksia Pertti ja Jouko Ukkolan toimesta.

Kätköjä tehtiin mm. tervahautojen pohjille. Ainakin yksi vanha maakellari sai sisälleen nauriiden ja pottujen asemesta aselaatikoita.

Lähemmäksi Tololaa tehtyjen kätköjen teossa Paavo Sallista auttoivat em. Hannes Kurttilan ja Pertti Ukkolan lisäksi hänen naapurinsa Juho Kurttila, Hannes Kemi ja Lennart Nygren. Heistä Juho Kurttila toimi lautturina eli hoiti venekuljetukset Oulujoen pohjoispuolelle. Nämä isänmaalliset Niskankylän miehet lepäävät nyt kaikki Tolpankankaalla eli Niskankylän hautausmaalla. He olivat vaiteliaita miehiä eivätkä kertoneet kätköpaikkojen sijaintia sivullisille, useimmat eivät edes kotiväelleen.

Varastojen uudelleen sijoittamista

Tavallaan toinen vaihe piilotettujen aseiden varastoinnissa tapahtui vuoden 1945 puolella. Valvontakomission venäläiset upseerit olivat saaneet vihjeitä aseiden hajavarastoinnista. Suomen puolustusvoimain tiedustelumiehet saivat tietää tästä, ja tieto kulki edelleen majuri Keravuorelle. Hänen käskystään aloitettiin paljastumisvaarassa olevien varastojen siirto uusiin, parempiin kätköihin. Toimintaa johti Utajärvellä Paavo Sallisen ohella Sulo Uitto, nyt metsätyönjohtajan peiteammatissa. Vaalan arvokas materiaali siirrettiin ensin Parttuaisen metsäkämpän tienoille maahan kaivettuihin tilapäisvarastoihin. Niistä tarvikkeet myöhemmin siirrettiin parempiin varastoihin. Kauimmainen kätkö tehtiin Puolangan puolelle. Viestivälineille rakennettiin ainakin yksi hirsirakenteinen piilo erään kämppärakennuksen alle. Puolangan varastoa tehdessään Uitto sai ohjeet lopettaa hommat ja siirtyä Ruotsin puolelle.

Kirkonkylän pappilan riiheen Sulo Uiton toimesta varastoituja sissijoukkueelle tarkoitettuja aseita ja varusteita siirrettiin puulaatikoissa kirkon lähelle uuteen piilopaikkaan. Näiden varustelaatikoiden myöhemmästä kohtalosta minulla ei ole kuin epävarmaa, tarkistamatonta tietoa.

Melkoinen erä, yli 10 000 kappaletta, kirkonkylään tuotuja konepistoolin patruunoita kulkeutui Kormun tien läheisyyteen Salmelan heinäladon alle. Isäni Iikka Oilinki oli tehnyt tämän kätkön yhdessä naapurinsa Iikka Kangas-Korhosen kanssa. Pikkuveljeni Kalle Oilinki oli apulaisena tämän kätkön teossa. Joku tien vasenta laitaa kulkenut kyläläinen kaiketi näki heidät ladon luona työn touhussa, koska lato muutamaa vuotta myöhemmin paloi salaperäisellä tavalla. Velipoika kertoi, että hänellä oli hankala homma estää palokuntaa menemästä sammutustöihin liian lähelle kovalla ratinalla palavaa latoa. Palosta oli Liitossa uutinen, jossa kerrottiin palaneen ladon olleen ”haapahirsistä jotka kovin ratisivat ja säkenöivät ja siten haittasivat sammutustöitä”. Ehkä jotkut uskoivat, mitä lehdessä sanottiin. Kylän pikkupojille kuitenkin riitti hylsyjä monen vuoden ajaksi.

Niskankylän poikien leikit

Pari Tololan lähelle sijoitettua maahan kaivettua kätköä löysivät keväisiä variksenpesiä kolunneet kylän pikkupojat 1950-luvun lopulla. Toinen löytyi tervahaudan pohjalta ja toinen ojan törmästä. Pojat aloittivat hurjat sotaleikit, ensin kivääriaseilla, myöhemmin myös konepistooleilla. Metsäojat toimivat juoksuhautoina. Pojat löysivät myös räjähteitä: rotulia ja fosforia.

Erään mukana olleen kertoman mukaan jännittävintä oli ”paukkujen teko ja harmaiden pötkyjen polttaminen”. Myös miinansytyttimien räjäyttely ”pitkällä seipäällä” oli kuulemma tavattoman mielenkiintoista! ”Ne eivät vaan tahtoneet aina paukahtaa.” Eräs mukana olleista kertoi konepistooliammunnan olleen mukavinta. ”Siitä oli hyötyä vielä sotaväessäkin!” Ihmeellinen onni seurasi poikia näissä leikeissä. Yhtään onnettomuutta ei sattunut, eivätkä leikit tulleet ennen syksyä vanhempien tietoon.

Pojat osasivat olla hommistaan yhtä hiljaa kuin isät aiemmin. Olivat porukalla päättäneet olla puhumatta löydöstään ja puuhistaan. Tololan isäntä Paavo Sallinen kuuli paukkeen ja arvasi, mitä hänen kätköilleen on tapahtunut. Niin olivat olosuhteet viidessätoista vuodessa muuttuneet, että Paavo ilmoitti vapaaehtoisesti asiasta sotilaspiiriin. Viranomaiset lähettivät paikalle Oulun varuskunnan pioneereja. Nämä räjäyttivät herkistyneet panssarimiinat ja osan muistakin räjähteistä paikanpäällä ja veivät kaksi autokuormallista erilaisia aseita ja aseromua armeijan uusiin varikoihin.

Asia vuoti julkisuuteen, kun erään pojan vanhemmat saivat monipäiväisten kuulustelujen jälkeen ja selkäsaunan avulla tämän tunnustamaan aseleikit. Oululainen Kansan Tahto sai tapauksesta vihiä ja julkaisi aseleikeistä monipalstaisen uutisen. Pojat pääsivät leikeistään vanhempien puhutteluilla ja muutamalla selkäsaunalla. Paljon pahempaakin olisi voinut tapahtua.

Ahmakselle majoitetun luutnantti Mäntyvaaran komppanian kotiuttamisen yhteydessä jäljilleen jättämät aseet ja ammukset sen sijaan aiheuttivat kohta sodan jälkeen onnettomuuden, jossa ahmaslainen sotilaspoika Antero Seppänen loukkaantui vakavasti. Hänestä tuli jatkosodan viimeisiä ja nuorimpia sotainvalideja. Nämä Ahmaksen aseet eivät kuuluneet varsinaisen asekätkentäjutun materiaaliin. Myös Utajärven kautta vetäytyneet saksalaiset sotilaat jättivät jäljilleen sen verran räjähteitä, että eräs pikkupoika pääsi särkemään paukkuleikeissä kätensä.

Aseiden hajavarastointi paljastuu

Osa Paavo Sallisen toimista asekätkennässä ja koko asekätkentäjuttuna tunnettu tapahtumasarja paljastui, kun eräs Tololaan aseita kuljettanut ja kiristysyrityksessään epäonnistunut automies-hulttio, joka ei ollut utajärvinen eikä myöskään kaukopartiomies, kertoi asiasta Oulussa valvontakomission venäläisille upseereille. Asekätkentää tutki ensin silloinen kommunistijohtoinen Valpo ja myöhemmin erillinen tutkimuselin.

Läheskään kokonaan tutkimuselin ei pystynyt aseiden hajavarastointia selvittämään. Eikä luultavasti halunnutkaan! Tästä kirjoittajalla on omakohtaista kokemusta. Kun tutkijat kuulustelivat minua syksyllä 1945 Ruukin maamieskoululla, kuulustelupaikaksi valittuun koulun toimistoon mentäessä toinen etsivistä supatti korvaani, että ”ei meille tarvitse kaikkea kertoa”.

Muutamat asiasta tietämättöminä pidetyt poliitikot luulivat aseiden hajavarastoinnilla olleen myös poliittisia tavoitteita. Osa asekätkennässä mukana olleista upseereista pakeni tai siirtyi Päämajan käskystä ulkomaille, osa pidätettiin, ja heistä useimmat tuomittiin vankeusrangaistuksiin, kun eduskunta pakotettiin kommunistien ja valvontakomission painostamana laatimaan takautuva, liikekannallepanon suunnittelun kieltävä laki. Myös pitäjätason asekätkijöistä muutamat joutuivat kärsimään lyhyen vankeustuomion.

Utajärven kätkön miehistä majuri Aimo Keravuori ja vänrikki Sulo Uitto siirtyivät syksyllä 1945 Ruotsiin ja loivat sittemmin uuden uran talvisotakouluttajina USA:n armeijassa. Ylikersantti Paavo Sallinen joutui palvelemaan isänmaataan vankilassa istuen. Hän oli pidätettynä 4 kuukautta ja sai oikeudessa 2 kuukauden pituisen vankeustuomion. Hänet vapautettiin hieman ennen tuomion päättymistä, kun hänen uuteen SKDL:n osastoon liittyneet naapurinsa, joukossa ainakin yksi asekätkennässä avustanut vaitelias mies, kääntyivät kommunistisen puoluetoverinsa, sisäministeri Leinon, puoleen vapautusanomuksella. Valpon miehet tekivät luonnollisesti Tololassa kotietsinnän ja olivat tyytyväisiä, kun löysivät talon elosuojasta Paavo-isännän sinne olkikasan alle harhauttamistarkoituksessä ”kätkemän” kolmisenkymmentä vanhaa kivääriä sisältäneen laatikon. Sen löydettyään he lopettivat etsinnän, eikä Utajärvellä tapahtuneesta aseiden varastoinnista tainnut Valpon kirjoihin muuta tietoa tulla.

Toinenkin utajärvinen, niskankyläläinen vääpeli Eino Tolonen vangittiin asekätkijänä, mutta hän sai omien sanojensa mukaan ”ansiotonta kunniaa” kahden kuukauden vankeustuomion muodossa, vaikka ei ollut puuhassa mukana, sattui vain Lapin sodan aikana asumaan Kiimingin Puiravan talossa, jonka isäntä toimi asekätkennän yhteysmiehenä Kiimingissä.

Paavo Sallisen johdolla tapahtunut ”virallinen” asekätkentä ei suinkaan ollut ainoa sodan jälkeinen aseiden varastointi Utajärvellä. Toinen iso kätkö tehtiin Niskankylän Yli-Sipolan lähelle. Sipolan isäntää Iikka Sipolaa avustivat kätkennässä Anna-emännän lisäksi sukulaismiehet Matti Kangas-Korhonen ja komennusluonteisella lomalla ollut sukulaismies, pioneeriluutnantti Iikka Raappana. Viimeksi mainittu oli Sulo Uiton sotakavereita ja oli toiminut mm. kaukopartiomiesten pioneerikouluttajana. Tätä Sipolan kätköä voidaan pitää kotiseudun tulevaisuudesta huolestuneiden Niskankylän Kangas-Korholan miesten ja naisten hankkeena. Heillähän oli jo jääkäriliikkeen ajoilta perinne salaiseen toimintaan. Yli-Sipolaan kuljetetut aseet olivat peräisin em. luutnantti Paarman johtamasta Sodankylän kolonnasta, joka pysähtyi Sipolan pihassa ja jätti sinne osan kuormastaan. Tästä kätköstä ei Valpon miehillä liene ollut minkäänlaista vihjettä.

Suojeluskuntakin piilotti osan aseistaan

Myös Utajärven suojeluskunnalla oli omistuksessaan melkoinen määrä aseita. Osa kivääreistä ja vanhimmista pikakivääreistä luovutettiin suojeluskunnan lakkauttamisen jälkeen sotilaspiirille, mutta konepistoolit piilotti vääpeli Iikka Kangas-Korhonen isäni Iikka Oilingin kanssa kirkonkylän Sipolan riihen lattian alle. Hevoskuormallinen muita suojeluskunnan aseita vietiin vanhan Postitien varteen Orikankaalle. Hevosmiehenä oli Kangas-Korhosen Risto-poika. Sitä, olivatko samat Iikat tekemässä Putaansaaren eli Postilansaaren asekätköä, en ole saanut selville, mutta luulen niin. Molemmat Iikat ehtivät kuolla, ennen kuin asekätkennästä ryhdyttiin puhumaan edes perhepiirissä. Mahdollisia kuulusteluja varten perheenjäsenet kyllä saivat heiltä käyttäytymisohjeet.

Armeijan ja suojeluskunnan asekätköjen lisäksi Utajärvellä tehtiin yksityisiä asekätköjä. Vielä muutama vuosi sitten, Utajärven veteraanikirjaa tehtäessä, eräs vakaa veteraani kysyi minulta neuvoa, mitä tehdä ”kylän konekiväärille”. Neuvoin häntä soittamaan sotilaslääniin, että hakevat pyssyn pois, mutta isäntä sanoi: ”vain ruumiini yli, se on kylän turvaksi jemmattu”. Sovittiin sitten, että hän kertoo asian jollekin nuorelle kylän miehelle ja että aseen rasvat tarkistetaan ja se lahjoitetaan aikanaan Utajärven kotiseutumuseolle. Toivottavasti kotiseutuyhdistyksen väki varaa museoon riittävästi tilaa! Tavaraa voi tulla paljonkin!

Järein ase, minkä tiedän yksityisen utajärvisen miehen panneen piiloon syksyllä 1944, oli saksalainen 88 millin pst.tykki. Se haettiin Ylikiimingistä armeijan varastoon vuonna 1947.

On mahdoton arvata ja vielä mahdottomampi tietää, kuinka moni isänmaan tulevaisuudesta huolestunut utajärvinen mies ja sotilaspoika teki syksyllä 1944 oman henkilökohtaisen asekätkön. Aseista ei silloin Utajärvellä ollut puutetta. Tarkoitus oli tarvittaessa panna hanttiin mieluummin kuin lähteä Siperiaan teuraskarjan tavoin. Oma pystykorvani sai olla piilossa yli kolme vuosikymmentä. Valpon miehet aikanaan puhuttelivat vanhempien lisäksi meitä nuoriakin, mutta tämän kotiseututarinan kirjoittamisen aika ei ollut vielä silloin!

Kirjoitusta on täydennetty tammikuussa 1998.