Päätöstä odottaessa

Kuusamon vesistökomitean kerättyä aineistonsa lokakuussa 1965, vetäytyi se tekemään päätöstä, jota odottaessa muun muassa Kalevassa julkaistiin vuoden 1966 kesäkuun aikana Kuusamon koskia käsittelevä kirjoitussarja. Samoihin aikoihin Imatran Voima Oy ilmoitti vesistökomitealle yhtiön olevan valmis luovuttamaan Kitkajoessa omistamansa vesiosuudet valtiolle luonnonsuojelutarkoitusta varten erikseen sovittavilla ehdoilla. Syynä päätökseen yhtiö ilmoitti olevan Naantalin höyryvoimalaitoksen valmistuminen, polttoaineiden hintojen alentuminen, matkailun tärkeys Kuusamolle sekä paikkakuntalaisten yleisen mielipiteen kääntyminen rakentamista vastaan. Kuusinkijoen osuudet yhtiö aikoi kuitenkin pitää mahdollisia tulevia rakennussuunnitelmia varten.

Kuusamon vesistökomitean päätöksenteon prosessi – tulokset ja johtopäätökset – pidettiin salassa, ja ainoa julkisuuteen annettu väliaikatieto oli mietintöluonnoksen valmistuminen kesäkuussa 1968. Tämä sai ihmiset epäilemään päätöksen mahdollisesti kääntyneen voimalaitosten hyväksi. Lisäksi atomivoimahankkeen raukeaminen Suomessa teki vesivoimasta taas tarpeellista, mitä komitean pelättiin käyttävän perusteluna mahdolliselle päätökselleen. Huomioon oli kuitenkin otettava vielä Iijoki-suunnitelmasta Neuvostoliitolle aiheutuva haitta ja sitä seuraavat korvaukset.

Lokakuun 3. päivänä 1968 teollisuusneuvos Hakkarainen esitti Helsingissä järjestetyssä keskustelukokouksessa, ettei vesivoiman rakentamiseen voida enää esittää riittävän päteviä perusteluja. Tilaisuuden oli järjestänyt Suomen Luonnonsuojeluyhdistys, mutta aloitteen oli tehnyt Lieksan Lehden päätoimittaja Martti Meuronen, joka oli edellisenä kesänä ryhtynyt ajamaan Lieksan ja Pielaveden uhanalaisten Ruunankoskien suojelukysymystä. Virikkeen tähän hän kertoi saaneensa Kuusamosta. Vaikka pääpuheenaiheeksi muodostuivatkin Kuusamon kosket, alettiin myös olla muiden Suomen jäljellä olleiden rakentamattomien koskien suojelun kannalla. Myöhemmin syksyllä kuusamolaiset ja posiolaiset alkoivat kerätä koskiadressia suojelun puolesta, johon saatiin nimiä myös paikkakuntien ulkopuolelta. Adressi luovutettiin presidentti Urho Kekkoselle helmikuussa 1969 ja sen oli allekirjoittanut 7 500 kansalaista. Presidentti kertoi adressin luovuttaneelle lähetystölle keskustelleensa itsekin koskista Kuusamon hiihtoretkillään ja huomanneensa koskien menettämisen pelon aiheuttaman levottomuuden alueella. Sekä presidentti että maatalousministeri Martti Miettunen kertoivat lähetystölle olevansa Iijoki-suunnitelmaa vastaan, vaikka eivät voineetkaan tehdä konkreettisia päätöksiä ennen vesistökomitean julkaisemaa mietintöä.

Komitean päätös

Kuusamon vesistökomitea työskenteli lähes neljä vuotta ja jätti mietintönsä valtioneuvostolle huhtikuun 15. päivänä 1969. Mietinnössä esitettiin viisi eri vaihtoehtoa Kuusamon vesistöjen käyttämiseen, joista kahdessa vesistöt esitettiin jätettäviksi luonnontilaan. Komitean oli otettava huomioon voimatalouden, maatalouden, matkailun ja luonnonsuojelun edut, joten sillä ei ollut mahdollisuutta esittää täydellistä suojeluratkaisua, vaikka olisi halunnutkin. Tämä ehdotus tarkoitti kuitenkin Kuusamon koskien rakentamisuhan huomattavaa vähenemistä, vaikkei se kokonaan poistunutkaan. Mietintö merkitsi koskisodan todellista loppua ja asenteet alkoivat muuttua selvemmin koskien suojelun kannalle. 1980-luvulla koskien suojeluhalukkuus oli jo niin voimakasta, että tammikuussa 1987 säädettiin koskiensuojelulaki 23.1.1987/35. Se tuli voimaan 1.2.1987.