Suomen kansan rakastaman satusedän, Sakari Topeliuksen, tunnetuin yksittäinen satu lienee Koivu ja tähti. Satu kertoo tytöstä ja pojasta, jotka vihollinen sodan aikana vie mukanaan Suomesta Venäjälle. Vieraassa maassa lapsia kohdellaan hyvin, mutta he ikävöivät silti takaisin isänmaahansa ja kotiinsa vanhempien luo. Sisarusten ainoa muisto kodista on ”kartanolla kasvava koivu, jossa linnut laulavat auringon noustessa, ja jonka lehvien lomitse kirkas tähti iltasella tuikkii”. Ikävän kasvaessa he lopulta lähtevät etsimään koivua ja tähteä ja Jumalan avulla löytävätkin kotiinsa.

Liikuttavan tarinansa aiheen Topelius sai sukunsa historiasta. Hänen isoisänsä isä, oululainen Kristoffer Toppelius, ryöstettiin Venäjälle isonvihan aikaan, 1710-luvun puolenvälin tienoilla. Kristofferin isä, Mikael Toppelius, oli tuolloin tullitarkastajana Oulussa. Vainon vallitessa hän koetti koota omaisuutensa ja kuljettaa sekä sen että perheensä turvaan venäläisiltä. Kasakat ehtivät kuitenkin hyökätä ensin. Omaisuus meni, mutta Mikael ehti paeta Ruotsiin, jossa hän sittemmin kuoli Rånen tehtailla. Vaimo Maria Zebulon taas piiloutui perheen lapsien kanssa Muhokselle, Lumiaisissa sijainneeseen syrjäiseen metsätorppaan.

Montassa pakolaiset elättivät itsensä kalastelemalla sekä pyytämällä metsästä riistaa erilaisilla ansoilla ja satimilla. Piilopaikka ei kuitenkaan ollut riittävän syrjässä: kerran perheen ollessa metsässä keräämässä risuja karauttivat kasakat paikalle, sieppasivat Kristofferin hevosen selkään ja veivät mennessään. Poika oli tällöin noin 7–11-vuotias. Kasakoiden mukana Kristoffer kulkeutui Inkerinmaalle asti, jossa kasakat möivät hänet orjaksi tsaari Pietari Suuren lähipiiriin kuuluneelle pajarille.

Kristofferin ostanut pajari kiintyi vilkkaaseen ja hauskannäköiseen poikaan ja kohteli häntä pian kuin omaa lastaan. Hyvistä oloista huolimatta koti-ikävä vaivasi Kristofferia, ja kaihoissaan hän usein lauleli kotomaansa sävelmiä. Kun pajari kuuli pojan laulavan, hän huomasi tämän musikaalisuuden ja antoi tälle mahdollisuuden opiskella klaveerin soittoa. Kristoffer opiskeli ja sai kerran soittaa itse tsaarillekin, joka kehotti tätä jatkamaan musiikkiopintojaan. Kristoffer pääsi myös opiskelemaan venäläiseen kouluun ja sai venäläisen aapisen luettavakseen. Pojan koti-ikävä kuitenkin kasvoi koko ajan. Koulumatkallaan hän sitten kerran tapasi suomalaisia kirkonrakentajia, jotka suunnittelivat kotimatkaa. Tästä kuultuaan päätti myös Kristoffer paeta takaisin Suomeen.

Eräänä aamuna koulumatkallaan Kristoffer poikkesi metsään ja aloitti vaelluksensa Suomeen. Pakolainen kulki siihen suuntaan, mihin näki auringon laskevan; hän nukkui päivisin, kulki öisin rotkojen ja puiden suojassa, söi marjoja ja juuria elääkseen ja taivalsi väsymättä kotia kohti. Pitkän matkan päätteeksi hän pääsi Suomen puolelle rannikkokaupunkiin, mahdollisesti Porvooseen, mutta vihollisen miehittämälle maalla ei uskaltanut vielä jäädä. Niinpä Kristoffer nousi Tukholmaan menevään laivaan, joka oli juuri lähdössä.

Aikansa purjehdittuaan laiva saapui Tukholmaan, jossa Kristoffer astui laivasta Skeppsbron-sillalla. Lähistöllä oli naisia pesemässä pyykkiä, joista eräs katseli Kristofferia tarkasti ja kysyi sitten suomeksi, mistä tämä oli kotoisin. Kuultuaan pojan olevan Oulusta heittäytyi nainen hänen kaulaansa ja kertoi tämän olevan oma poikansa; Maria-äiti oli kaikkien erossa vietettyjen vuosienkin jälkeen tunnistanut lapsensa. Hän oli monien muiden tavoin joutunut lopulta lähtemään Suomesta pakosalle ja hakenut turvaa Ruotsista. Kuin ihmeen kaupalla poika ja äiti sattuivat kohtaamaan Tukholman satamassa.

Isonvihan päätyttyä, Uudenkaupungin rauhan jälkeen, Maria-äiti ja Kristoffer palasivat Ouluun, jossa Kristofferista tuli isänsä tavoin tullinhoitaja. Hän sai aikanaan kolme poikaa, joista keskimmäisestä, Mikaelista, kasvoi sittemmin tunnettu kirkkomaalari, Pohjois-Suomen puukirkkoihin lukuisia seinä- ja alttarimaalauksia luonut taiteilija. Myös Mikael sai kolme poikaa. Yksi pojista, Zacharias, oli piirilääkärinä Uudessakaarlepyyssä ja keräsi vienankarjalaista runoutta kiertäviltä laukkukauppiailta. Hänen työtään jatkoi myöhemmin Elias Lönnrot. Topeliukseksi nimensä muuttanut Zacharias sai vuonna 1818 pojan, joka nimettiin isänsä kaimaksi. Zachariaksesta eli Sakarista kasvoi aikanaan yhteiskunnallinen vaikuttaja, tiedemies, kansalliskirjailija ja satujen kertoja vailla vertaa. Isoisänsä isän vaiheet mielessään hän maalaili sittemmin tunnetun satunsa, joka on sukupolvien ajan sykähdyttänyt suomalaislasten mieliä.

[Kuva: Toppeliuksen muistokivi]
Toppeliuksen muistokivi.

Muhokselta alkunsa saaneen sadun muistoa vaalitaan paikkakunnalla monin tavoin. Esimerkiksi kunnan kulttuurikeskus sai valmistuessaan vuonna 1997 nimen Koivu ja tähti. Lisäksi paikkakunnalla vietetään Koivu ja tähti -päiviä, jotka järjestettiin valtakunnallisina ensimmäisen kerran vuonna 1999. Vuonna 1986 Muhoksen kotiseutuyhdistys pystytti Monttaan, Toppeliusten Lumiaisissa sijainneen piilopirtin perustuksille, muistokiven. Kiveen kiinnitetyssä laatassa lukee: ”Tällä paikalla sijaitsi Toppeliuksen piilopirtti isonvihan aikana v. 1714–1721.” Pirtin kivijalan kupeeseen on Muhoksen kunta istuttanut kauniin koivun.

Lähdeluettelo

  • Topeliuksen koivu kasvoi Muhoksella. Tervareitti 21.9.1985, s. 8, 12.
  • Oikarinen, Marjo: Kristoffer matkasi Venäjältä kotiin kohti koivua ja tähteä. Kaleva 2.2.1997, s. 17.
  • Aitamurto, Tanja: Muhos Koivu ja tähti -sadun lähtökohtana. Suomenmaa 26.7.2000, s. 5.
  • Närhi, Soili: Koivu ja tähti -sadun siemen Muhoksella. Päivämies 28.5.2003, s. 13.
  • Muistojen kirja Muhokselta. 2008.
  • Kilponen, Anna: Runonlaulun Oulujokilaakso. Kaleva 10.7.1999, s. 17.