Virkkula ja varsinkin sen mökkiperä, jota ennen Puuteperäksi ja Turpaskaupungiksi karahteerattiin, oli meidän lapsuutemme aikoina kuuluisa kalastajistaan ja poppamiehistään. Vanhoista jo manalle menneistä Virkkulan kalastajista mainittakoon: Ranta-Antti (Ruonakoski), hänen poikansa Juho, jota myöhemmin mökkinsä mukaan Mylly-Juhoksi sanottiin, Hällin Mikko, Iso-Heikki (Saarikoski), Rito-Pekka, Mylly-Heikki, Nahkalan Heikki, Hyny-Jaakko, jolla oli liikanimet Kolttana ja Rieskapertana ja Krankka-Aappo, joka tosin asui Värminkoskella, mutta kuului Virkkulan vesien ahkerimpiin kalastajiin. Virkkulan poppamiehistä olivat kuuluisimmat Tokolainen (Jaakko Nikkinen), Kukkalainen (Juho Bom) ja Niemenkankaan Ukko (Jukka Pesonen).
Kun nyt pian alkaa (kirjoitamme tätä 12.5.) ja osittain on jo alkanutkin kalastuskausi, käväisimme haastattelemassa vanhoja Virkkulan ja Lumijoen Varjakan kalastajia, joista ensiksi saa sananvuoron Virkkulanperän nestor.
Kukkolainen alias Antti Ruonakoski
Antti Ruonakoski on Virkkulanperän entisen Puuteperän vanhin asukas, täytti viime maaliskuun 9. p:nä 80 vuotta. Hän on hiljainen, vaatimaton mies, suuren veljessarjan ainoa elossa oleva edustaja, taitava tekomies, joka tekee, mitä tahtoo, silloin kuin toiset tekevät, mitä osaavat. Hän kertoi:
Isäni, Antti Ruonakoski hänkin, oli kova kalastaja, mutta minulla ei kalastus ole mennyt oikeinkaan veriin. Olinhan minäkin joskus isäni kanssa nuotalla – sen aikainen kalastus oli pääasiassa nuottapyyntiä – mutta enimmäkseen isäni veti nuottaa vanhemman veljeni Juhon, joka viime kesänä kuoli, kanssa sekä myöskin Mylly-Heikin kanssa.
Myöhemmällä iällä olen jonkin verran kalastellut itsekin, mutta pääasiassa pöhnillä. – Varsinaisen elämänurani aloitin suutarina. Minun nuoruuteni aikoina käytiin suutaroimassa taloissa talojen täysihoidossa ollen. Meitä oli kolme vakinaista suutaria: vanhempi veljeni Jaakko, joka kuoli verrattain nuorena, minä ja nuorempi veljeni Joonas, joka on hänkin kuollut. Myös vanhin veli Juho ja nuorin veli Iikka, joka on jo ajat sitten kuollut, osasivat kenkientekotaidonkin. Vanhemmuuden on suutaroiminen jäänyt vähiin, mutta yhtä ja toistahan olen vielä vanhanakin maatalouden ohella näperrellyt. – Tulkoon mainituksi, että Antti Ruonakosken Iida-emäntä, o.s. Paldanius, kuoli 2.4.1956, haudattiin 6.5., joten Antti asuu nyt yksin Kukkolassaan, sillä kaikki lapset ovat naimisissa ja poissa kotoa.
Aktiivikalastaja Jaakko Greus juttelee:
Toinen käyntipaikkamme oli Nurkkalan pientila, entinen kotitalomme, Niemelän torppa, jonka aikoinaan rakennutti Niemelän Niemenkankaalle Heikki Martinkauppi vanhempi – kuollut jo kauan sitten – saaden Niemivainio-nimisestä pellosta vähän ”pottumaata”. Nyt omistaa Nurkkalan kalastaja Jaakko Greus, joka on asunut siinä jo 18 vuotta. Hänen kalastusjutelmansa oli seuraavanlainen:
– Minä olen syntynyt tammikuun 2. p:nä 1900 Lumijoen Hirvasniemen kylän Mikkolanperällä Savela-nimisessä mökissä, joten olen nyt 56 vuoden ikäinen. Isäni, Heikki Greus oli Savelan Heikki, Ameriikassa käynyt mies, oli kova kalastaja ja minun piti olla jo aivan poikasena Savelassa asuessani hänen mukanaan kalastusmatkoilla. Niin minustakin tuli kalastaja, jota ammattia olen muiden töiden ohella harjoittanut jo n. 30 vuotta ja edelleenkin harjoitan.
– Kalaa olen pyytänyt enimmäkseen verkoilla, mutta ensi aikoina, jolloin nuotalla pyynti avovesistäkin oli luvallista, vedin nuottaakin isäni ja veljieni kanssa. Myös pöhnillä ja koukulla olen kalaa pyytänyt. Parina talvena olin onkimiehenäkin Lumijoen Varjakassa.
– Minun kalastusaikanani on haukikala huomattavasti vähentynyt Limingan ja Lumijoen rantavesiltä, mutta muuta kalaa on niin kuin ennenkin.
– Paraan kalasaaliini sain n. 10 vuotta taaksepäin, jolloin sain yhtenä yönä 8 verkosta Liminganlahdesta yli 250 kg eli vankan hevoskuormallisen säynäviä.
Monitaituri Antti Eskuri kertoo.
Nurkkalasta patikoimme vanhimman siskomme pojan, Eino Pietilän, joka omistaa kotitalomme Niemelän, seitsenvuotiaan tyttären Maria-Liisan eli Mannun kanssa Kukkolan naapuriin Miettiselle. Sen isäntä on ikätoverimme, tosin meitä muutamaa vuotta nuorempi, Antti Eskuri. Jos voi Antti Ruonakoskesta sanoa, että hän tekee, mitä tahtoo silloin kun toiset tekevät, mitä osaavat, niin ainakin yhtä hyvällä syyllä sitä voi sanoa Antti Eskuristakin, joka on tekomies Jumalan armosta – suutari, venemestari ym. ym.
Antti Eskuri kuuluu vanhaan virkkulalaiseen talonpoikaissukuun ollen hänen isänsä, Juho Eskuri Virkkulan ”ryppäässä” olleen Eskurin talon poika. Virkkulan mäellä oli vielä meidän lapsuutemme aikoina neljä taloa: Annala, Anttila, Eskuri ja Pietilä. Näistä on Eskurin talo hävinnyt ja Eskurin maat kuuluvat nyt Matturille. Sepä siitä. Kuten naapurinsa, Antti Ruonakoski, on Antti Eskurikin vaatimaton mies, mutta saimme häneltä sentään seuraavanlaisen jutelman:
– Minä olen syntynyt elokuun 8. p:nä 1889 Lumijoen Hirvasniemen Sallisella, jonne vanhempani Juho Eskuri ja vaimonsa Sofia, o.s. Pakonen Lumijoen Hirvasniemestä, muuttivat myytyään Eskurin talon Virkkulassa.
– Kalastamaan rupesin 1912, jolloin aloitin kalanpyynnin pöhnillä. Hyny-Jaako kutoi sitten uuden nuotan, jonka vaihdoin häneltä tekemälläni veneellä. Tämä nuotta oli sitten minulle yhteinen veljesi Toivo Niemelän kanssa (hän on kuollut). Nuotalla saa kaikenlaista kalaa, pöhnillä pääasiassa vain ahventa.
– Nuottapyynnin loputtua on kala, erittäinkin ahven ja särki Limingan lahdessa runsaasti lisääntynyt.
– Veneiden teon aloitin omin oppeineni v. 1911. Lumijokinen venemestari, Juho Ollakka, jota sanottiin Varjakan Jussiksi, oli kuullut, että minä olen tehnyt veneen ja hän lähetti minulle kirjeen, jossa pyysi minua oppilaakseen. – Minä menin ja tein Varjakan Jussin kanssa eräänä keväänä suuria veneitä haukiputaalaisille.
– Varjakan Jussi vanheni sitten ja minä kävin tekemässä valmiiksi hänen aloittamansa viimeisen veneen, jota Jussi itse ei jaksanut valmiiksi asti tehdä.
– Veneitä olen tehnyt ainakin satakunta, mutta vielä paljon enemmän olen tehnyt kenkiä.
– Niin mikäkö on ollut suurin kalasaaliini. – Eräänä kauniina helatorstaina saimme jo edesmenneen Martti Matturin kanssa lyhyessä ajassa klo 15–16 välillä verkoistamme n. 500 ns. lehtisäynävää. Se on ollut paras kalasaaliini. Tulkoon mainituksi, että Eskuri on myös taitava kalanpyydyksien tekijä. Hänellä on nyt noin 30 uutta pöhnää tehtynä.
Lumijoen Varjakan Kotirannan isäntä Jaakko Taavittila tarinoi
Vaikka Jaakko Taavittila asuu Lumijoen Varjakassa, jossa hänellä on Kotiranta-niminen talo, on hän syntyperältään vanhaa liminkalaista maanviljelijä- ja kalastajasukua. Hänen isänsä, Samuli Taavittila oli Limingan Ketunmaan Ison Tuorilan poika, mutta suurina nälkä- ja kuolinvuosina joutui pois talostaan. Hän oli ensin Lumijoen Lapinkylässä olevan Taavittilan talon isäntänä ja siitä talosta on muistona sukunimi Taavittila. Mutta annetaanpa Jaakko Taavittilan itsensä kertoa:
– Minä olen syntynyt kesäkuun 9. p:nä 1885 Lumijoen Varjakassa, joten pian täytän 71 vuotta. Isäni, Samuli Taavittila oli kova kalastaja ja niin minustakin tuli kalastaja.
– Siihen aikaan, kun minä aloittelin kalastusta, ei kaupoista saanut ostaa nuottalankaa, vaan sitä kutoi Pertun talo – Pertun talo on Lumijoen ns. Mäkikylässä emäntä, jota sanottiin Pertun akaksi! Tämä kotona kudottu nuottalanka oli paljon paksumpaa kuin nykyiset kalanpyydyksiin käytettävät langat.
– Lumijoen Varjakka on ikivanha kalastuspaikka, josta todisteena ovat siellä vieläkin lukuisat nurmettuneet kalamajojen kiukaat.
– Kalastuksen aloitin noin 14–15-vuotiaana aluksi onkien talvisin kaloja avannoista. Ongensyöttinä käytettiin vieläkin syksyisin muuraismättäistä kaivettuja valkoisia toukkia, ”motukoita” ja lantaläjistä haettuja suolinkaisia eli lieroja. Limingalaiset luulivat, että lumijokiset kalastajat pitivät talvella suussaan ”motukoita”, että ne pysyisivät sulina ja rupesivat haukkumaan lumijokisia ”motukkaposkisiksi”, kun taasen lumijokiset nimittelivät liminkalaisia norsimahoiksi kysyen ”montako norrennahkaa menee kaputurkkiin”. Tyrnäväläisten haukkumanimenä oli ”tupenkääntäjät”, mikä tarkoitti sitä, että he olivat niin saitoja, että käänsivät vanhat tuppensa raskimatta uusia ostaa. – Kempeleläiset olivat kampaselkiä, laihoja ja myös oulunsalolaiset norsimahoja, kuten liminkalaisetkin. Olipa tällainenkin vanha sanonta ”Jos kellolaiset kuinka kehnoja, niin salolaiset samanlaisia.” – Nämä tällaiset nimittelyt ovat kuitenkin jo aikoja sitten unohtuneet.
– Ennen vanhaan vedettiin talvinuottaa hyvin yleisesti jään alta, kuten vieläkin varsinaisissa kalastusseuduissa tehdään. Talvinuotan vedossa tarvitaan 6 miestä ja kaksi hevosta kalastustarpeiden ja kalojen kuljettamista varten. – Talvinuotat ovat suuria 200 syllän pituisia, kun taasen ns. konttanuotat ovat paljon pienempiä, kokonuotat ainoastaan 50 syllän pituisia.
– Verkoilla olen myöskin pyytänyt paljon kalaa, silakkaakin, jota nykyisin pyydetään pääasiassa rysillä. Verkkopyynnistä ovat parhaat saaliini olleet 200–300 kg:n saaliita, nuottasaaliit väliin suurempiakin, joten kalastus on ollut minulle sievänä sivuelinkeinona yli 50 vuoden ajan. – Sinä aikana, jonka minä olen kalastanut, on kala merestä, Lumijoen ja Limingan vesiltä huomattavasti vähentynyt. – Olen tehnyt paljon myös kalanpyydyksiä, etupäässä verkkoja.
Kalastaja ja erämies sekä kalojen ja lintujen tarkka tuntija mv Aaro Härmä
Viime syksynä 60 vuotta täyttänyt, Rantakylän Junttilan talon isäntä Aaro Härmä on nykyisenajan innokkaimpia seutukunnan kala- ja erämiehiä. Nämä hänen harrastuksensa ovat sukuperintöä, sillä hänen isänsä, herastuomari Samuli Härmä, joka viime kesänä kuoli, kalasteli vielä lähes 90-vuotiaanakin.
Paitsi kalastaja ja metsästäjä, on Aaro Härmä myös suuri luonnon rakastaja ja sen olioiden, etenkin kalojen ja lintujen tuntija sekä kaiken lisäksi suuri humoristi. Ei siinä seurassa ikävä tule, jossa Jutilainen s.o. Aaro Härmä on mukana. – Hänen poikansa, Martti ja Tuomas ovat perineet isältään kala- ja erämiehen innostuksen.