Akanojan perkaustyömaalta käsin kävimme Koskelankylässäkin, joka onkin vain muutamien kilometrien päässä kyseelliseltä työmaalta. Koskelankylä on Limingan ja Temmeksen yhteinen kylä, enemmän sentään Limingan, sillä siellä on 22 liminkalaista taloa ja asumusta, kun temmesläisiä taloja ja asumuksia on ainoastaan 13.

Koskelankylä, vaikka se on ainoastaan 6–8 kilometrin päässä Temmeksen keskuksesta, on ollut kauan aikaa lapsipuolen asemassa. Siellä ei ole ollut kauppaliikettä, ei puhelinta eikä sähkövaloja. Nyt siellä nämä kaikki ovat. Jo puolikymmentä tai tarkkaan sanoen 6 vuotta on siellä jo ollut Limingan osuuskaupan myymälä Koskelan talossa, ja myymälässä on myös puhelin, tosin toistaiseksi ainoa kylässä. Sähkövalot ovat olleet parisen vuotta, mutta hetikään kaikki eivät ole niistä niiden kalleuden vuoksi huolineet.

Kylässä on ainoastaan kolme vanhaa manttaalitaloa: Eloniemi, Koskela ja Louet, jotka kuuluvat kaikki Temmekseen. Eloniemestä teki suuren ja vauraan talon Pekka Eloniemi eli Elo-Pekka, kuten häntä kutsuttiin. Elo-Pekka on ollut kaikenlaisten kujeitten mies, josta me, maanvilj. Heikki Pilton sairastuttua vaikeasti, emme tahtoneet löytää toista tietomiestä Koskelankylästä, mutta löysimme sentään maanvilj. Jaakko Paldaniuksessa. Hänen kertomaansa on kaikki seuraava:

– Koskelankylässä on liminkalaisia taloja ja asuntoja 22 ja temmesläisiä 13. Liminkalaisista asunnoista on ennen isoa vihaa tehtyjä Pökkylä, Yritys ja Liuttu. Temmesläisistä taloista ovat vanhimmat Koskela ja Louvet. Liminkalaisia ruotusotamiehen taloja on täällä ollut ainoastaan yksi, Törölä, joka on ollut Alakestilän maalla, mutta se on hävinnyt, Kaiteran maalla on asunut Vämlandi-niminen ukko, jolla on ollut maan sisällä päällekkäin kaksi sisäänlämpiävää huonetta. Niiden välissä on ollut eteinen, jossa ukko Vämlandi on säilyttänyt ruokatavaroitaan. Huoneita on pitänyt olla kaksi siitä syystä, että kun ne olivat sisäänlämpiäviä, hän on asunut toisessa huoneessa aina silloin, kun toinen on lämminnyt ja ollut savua täynnä. Nämä saunahuoneet näkyvät vieläkin kesäisin.

– Tyhtisen maalla on ollut ison vihan aikainen piilopirtti, ns. Ämmänpirtti, johon on muori kuollut pulla kainalossa. Isäni Iikka Paldanius ja Jaakko Hyväri kertoivat vielä nähneensä muorin pääkallon, joka oli ripustettu Ämmänpirtin lähellä olevaan männyn oksaan.

– Liminkalaisten talojen maiden keskimääräinen suuruus on 4,5 ha. Hankkeissa on Ritonevan kuivaus. Se on suuri neva ja aivan tässä lähellä, tästä minun talostani, Kuusistosta, ainoastaan noin 700 metrin päässä.

– Vaikka täällä on oltu takapajulla, niin eteenpäin on sentään täälläkin hiljalleen menty. Meitä on nyt kaksi liminkalaista täältä Koskelankylästä Limingan kunnanvaltuustossakin, Iikka Pilto ja minä sekä kolmas liminkalainen, Akseli Saarela vanhan tien varrelta. – Aikoinani olin puuhaamassa tänne kansakoulua. Lujassa se oli, mutta viimein se saatiin. Se toimi aluksi 6 vuotta Pilton talossa, mutta jo 25 vuotta sen on toiminut omassa komeassa koulutalossaan. Siinä on nyt täysin pätevä vakinainen opettaja. Oppilasluku vain pysyttelee vähänä ollen niitä nytkin jatkolaiset mukaan luettuna ainoastaan 25.

– Nuorena olin sekä kesäurheilija että talvisin hiihtäjä. Tunnettu hiihtäjä Kalle Molander on myös täältä lähtöisin ja hän olikin alituinen hiihdonharjoittelu- ja kilpakaverini, vaikka hän on minua muutamia vuosia vanhempi. Ensipalkintojakin on vielä tallella vähän yli 100, vaikka minun on täytynyt niitä köyhyyden vuoksi myydäkin ja toisia palkintoja on toinen mokoma.

Tunnustukseksi urheiluansioistaan on Jaakko Paldanius saanut Suomen urheilun pronssisen ansiomitalin.

– Urheiluharrastukset ovat Koskelankylässä nuorison keskuudessa varsin virkeitä ja me vanhatkin olemme vielä niissä mukana. Sellaisia nimimiehiä kuin me Molanderin Kallen kanssa aikoinamme olimme, ei täällä tosin nykyisin ole, mutta kun harrastus ja ennen kaikkea harjoitus jatkuu, niin niitäkin kyllä ilmestyy. Meillä on nyt tekeillä urheilukenttä, jota varten kunta on lahjoittanut maan. Kesäisin kenttää valmistellaan talkoilla. Olemme anoneet kenttää varten veikkausvoittovaroja, mutta emme ole onnistuneet niitä vielä saamaan.

– Tämä on minun syntymäkotini, Kuusela on Kaiteran maalla ja oli ihmeellistä, että löysin itselleni emännän torpasta, joka nyt tosin on itsenäinen talo, kuten tämäkin, mutta on Kaiteran maalla, nimittäin Limingan Lapinkankaan Keinäseltä, Anna-Liisa Keinänen.

– Puhutaanpa sitten vielä vanhoista rahtiteistä – Rahtitie lähtee Kestilän kirkolta ja kulkee Haaraojankylän sekä Järvitalon kautta Kärsämänkylään, sieltä suoraan tänne Koskelankylään, josta se haarautuu Lonkeen talojen läheisyydessä Ameriikkaan ja edelleen Kelttuun, Keltusta Akkanevalle, sieltä Tyrnävän Kolmikannan Mälliselle, jossa on ollut syöttöpaikka sekä sieltä Tyrnävän kirkonkylän kautta Ouluun. Tätä rahtitietä on sanottu Mällisen tieksi.

– Toinenkin rahtitie on lähtenyt Kestilän kirkolta. Se tie on suuntautunut Kestilästä Viirinnevalle, sieltä Latvanevan poikki Tammaan Temmesjokivarteen, josta se on jatkunut Luhaan, Luhalta Ojalannevalle, sieltä Pirttinevalle, jossa on ollut Ketunmaan Pyhtisen saralla majoituspaikka, joka näkyy vieläkin. Pirttinevalta on tämä rahtitie jatkunut Röhmöön sekä edelleen Suutarin kylän lähellä olevalle Kotinevalle, sieltä Suutarin taloon, jossa on ollut syöttöpaikka ja edelleen Tyrnävän kirkonkylän kautta Ouluun.

Ennen Kuuselassa käyntiämme, kävimme sen aivan naapurina olevassa Halosen talossa, jossa oli kotona ainoastaan emäntä Anna Halonen, joka kertoi meille omasta elämästään ja vähän muustakin seuraavasti:

– Kyllä on tämä kylä minunkin muistini aikana edistynyt. Ennen piti kaikki tavara hakea Temmeksen kirkolta. Lapsien oli kuljettava Temmeksen kirkonkylän kansakoulussa, jota en käynytkään kuin kaksi vuotta. Sitten naimisiin mentyäni oli minun haettava kaikki eväs ja muu tavara kirkonkylän kaupoista, sillä mieheni on täytynyt olla aina työssä. Lapsia meillä on ollut kaikkiaan 13, joista neljä on kuollut, yksi poika. Esikoinen hukkui kevättulvan aikana toukokuun 12. p:nä 1927 kolmivuotiaana Temmesjokeen.

– Nykyisen Eloniemen isännän isoisästä, Pekka Eloniemestä on paljon hauskoja juttuja, joista minäkin muistan muutaman. Sillankorvan talossa oli kerran ollut jotkut pidot, joihin Eloniemen isäntäkin oli kutsuttu. Hän olikin mennyt sinne, mutta oli ottanut oman eväslaukun mukaan. Kun muut menivät pitopöytään, oli Eloniemen isäntä ottanut eväslaukkunsa ja lähtenyt alaköökiin syömään omia eväitään.

– Toisen kerran oli jossakin naapuritalossa ollut kinkerit, joihin Elo-Pekkakin oli mennyt koko talonväkensä kanssa, mutta oli ottanut silloinkin omat eväät mukaan. Elo-Pekka oli ollut hyvä maanviljelijä, jolla oli aina ollut vanhojakin jyviä laarissaan. Kun joku köyhä tuli häneltä apua anomaan, hän mielellään antoi jyviä tai muuta apua ja sanoi: ”Käy sitten joskus kuokkimassa.”

Juotuamme kahvit Kuuselassa kyyditsi Jaakko Paldanius meidät tammallaan Saloisiin. Terveisemme Kuuselaan.