Sitten viime käyntimme oli Oulaisiin valmistunut rautatien alikäytävä sikäli, että junat kulkivat jo sen ylitse sekä autot, hevoset, ihmiset pikajalkoineen tai luonnonjalkoineen pääsivät junien kulun aikanakin kulkemaan odottamatta ja jonottamatta käytävää pitkin. Alikäytävän tasoitustyöt olivat vielä osaksi kesken ja niitä parhaillaan suoritettiin.

Oulaisissa on jo kauan ollut vireillä vesi- ja viemärijohdon saaminen taajaväkisen alueelle. Nyt tämäkin tärkeä seikka on jo siinä pisteessä, että viemäri- ja vesijohtoverkostoa ruvetaan aivan hetimiten rakentamaan – ellei jo ole tämän jutun julkisuuteen tullessa ruvettukin rakentamaan. Oulainen, tämä Pyhäjokilaakson vilkasliikkeinen keskuspitäjä on siis jo ehkä nopeinkin askelin kulkemassa kovasti toivomaansa lopullista tavoitetta – kauppalaa kohti.

Markkinameininki alkoi meitä pian ällöttää Oulaisissa, joten nousimme klo 17 sieltä lähtevään Pirttijärven linjuriin, johon emme tosin aluksi saaneet muuta kuin toisen jalkamme, niin kova oli tungos ja suuri linjuriin pyrkivien joukko, vaikka oli vasta ensimmäinen markkinapäivä menossa. Ystävällisen ja avuliaan kuljettajan avulla saimme sitten kuitenkin sovitetuksi kapsäkkimme aivan linjurin etuosaan kuljettajan viereen omaksi istumapenkiksemme. Olimme oikeastaan siinä kuljettajan haittanakin, mutta hän suhtautui tähänkin asiaan, kuten kaikkiinkin tungoksen hankaluuksiin hyväntuulisen ymmärtävästi. On yleensäkin annettava linja-autojen kuljettajille se tunnustus, että he ovat mitä ymmärtäväisintä, kärsivällisintä ja auttavaisinta väkeä. Harvoin heidän näkee hermostuvan, olipa tilanne mikä tahansa.

Tungosta linjurissa riitti tämän matkamme ensimmäiseen etappiin, Haapaveden kirkonkylään asti, sillä kun toisia matkan varrella lähti linjurista, toisia tuli tilalle. – Haapavedellä majoituimme vanhaan tuttuun ja viihtyisään ”Haapaveden Matkustajakotiin”, jossa olikin tällä kertaa hyvästi tilaa. Talon isäntä, maanvilj. Ville Uusitalo, joka on tunnettujen Haapaveden kanteleensoittajien vanhimpia ja parhaimpia taitajia, oli tehnyt samana päivänä syyslahtia – tämäkin vanha tapa on vielä ainakin osittain käytännössä Haapavedellä – ja Saara-emäntä oli parhaillaan paistamassa ”punasrössöjä”, joiden lämpimäisille juuri mekin parhaiksi ehdimme.

– Haapavedellä, kuten muuallakin maakunnassamme, oli ennen sellainen tapa, että syksyllä ilmojen alkaessa jäähtyä, toimitettiin suuri syysteurastus tai syyslahti, kuten tätä toimitusta kansan kesken kutsuttiin. Syyslahdiksi teurastettiin lehmä tai sonni, jopa molemmatkin tai pari lehmää riippuen talon karjan ja asukasluvun suuruudesta, useita lampaita ja sika. Lihat suolattiin ja palvattiin saunassa – parhaat palvalihat tulivat katajansavuisessa saunassa. Palvalihat vietiin aitan orsille ja riitti niitä koko vuodeksi seuraavaan syyslahtiin asti. Mikäli tuoretta lihaa välillä haluttiin, lahdattiin, s.o. teurastettiin vasikka tai lammas ja tietysti useampiakin tarpeen mukaan vuoden varrella. – Syyslahdissa teurastettujen eläinten verestä ja suolista tehtiin makkaroita, kampsuja (lampaan suolista ja verestä) ja punasleipiä. Makkaroista, kampsuista ja punasleivistä keitettiin talvisin aamiaiseksi ”paistia”. Heti teurastuksen jälkeen paistettiin verestä punasrössyä ja punaslättyjä (ohukaisia). Sian mahalaukusta tehtiin ohuisiin nuoriin käärittyä, pippurilla maustettua ”rässylttyä” sekä muista sisälmyksistä, kuten maksasta, keuhkoista y.m. sekä päästä ”russylttyä”. Vasikan ”räntyistä” tehtiin taasen ”alatoopia”. Kaikki nämä eri sylttylajit olivat mitä parasta juhlaruokaa, varsinkin kun oli pirauttaa vähän etikkaa joukkoon; sinappi, jota nykyisin niin paljon mausteena käytetään, oli ennen miltei tuntematon ja sen tunnetuksi tultuakin vain harvat maalaiset sitä käyttävät.

Tämä suuren syyslahdin aikakausi on Haapavedellä, kuten muuallakin maakunnassa ”taakse jäänyttä elämää”. Nykyisin eletään maallakin lihan, kuten muunkin ruokatavaran suhteen ”kädestä kärsään”, s.o. ostetaan suuremmalta osalta kauppaliikkeistä, mitä kulloinkin tarvitaan.

– Maanvilj. Ville Uusitalon kertoman mukaan oli viime kesän sato Haapavedelläkin heinästä, viljasta ja perunasta hyvä, mikä olikin kolmen katovuoden jälkeen siunattu asia. Syystyöt olivat jo suurin piirtein tehtynä, kyntöjä lukuun ottamatta, jotka olivat vielä muutamilla osaksi kesken. Pitkälliseen kuivuuteen oltiin jo kyllästyneitä, sillä osa paikkakunnan kaivoista oli jo kuivunut.

Haapaveden kansanopisto alotti toimintansa 23.10. ja hyvästä vuodentulosta johtunee, että oppilaita oli hakeutunut opistoon enemmän kuin pitkiin aikoihin, nimittäin 79, joista eivät kuitenkaan kaikki vielä avajaistilaisuuteen saapuneet.

Haapavedeltä hurautimme jälleen linjurilla Kärsämäelle, jossa majoituimme vanhaan majapaikkaamme Konttilaan.

Konttilan sisarussarja ja Sako-veli selittivät allepainetulle, että Kärsämäellekin, jonka vilja- ja perunasadon on kolmena peräkkäisenä kesänä halla miltei tyystin vienyt, on nyt saatu hyvä sato kaikesta lajista. Kaikki syystyöt olivat jo Kärsämäelläkin loppuvaiheessaan.

Pyhäsalmelle menevällä linjurilla ajoimme Konttilasta noin kolmen kilometrin päässä olevaan Lepolaan, kansanrunoilija Leander (kansanomainen nimi Leko) Rauman kotiin tapaamaan runoilijaa, joka on vanha ystävämme, mutta tämä jo yli 80-vuotias vanhus olikin hiippaillut 10 vuotta nuoremman, hänen vieraakseen Oulusta tulleen veljensä kanssa Lepolasta kolme kilometrin päässä olevaan Kanttorilaan tapaamaan Kärsmäen kanttori V. J. Tuominiemeä. No eipähän meilläkään muu auttanut kuin marssia sinne Kanttorilaan, jossa sitten tapasimmekin Rauman veljekset.

Leko Rauma ja hänen veljensä – emme muistaneet kysyä hänen etunimeään – lauloi meille heti tervetuliaisiksi duettona Lekon tekemän ja säveltämän laulun ”Isänmaan kaiho”, jonka jälkeen Leko vielä lauloi yksinään heti perään samoin sepittämänsä ja säveltämänsä ”Kärsämäen laulun”. Tulkoon mainituksi, että Leko oli osallistunut olympiahymnin kirjoituskilpailuun ja osallistuu myös samaisen hymnin sävellyskilpailuun.

Leko olisi vienyt meidät Lepolaansa yöksi, mutta jäimme ”parrasta kiinni” kanttori Tuominiemen kanssa, emmekä malttanut lähteä, vaan lupasimme tulla toisella kerralla Kärsämäellä käydessämme.

Kanttori Viljo Ilmari Tuominiemi, joka on syntyisin Ilmajoelta, on ensimmäinen varsinaisen lukkariurkurikoulun käynyt kanttori Kärsämäellä. Hänen edeltäjänsä Kärsämäen kanttorina, Johan Sallmén, myöhemmin Salmi, oli kuuluisan Kärsämäen kappalaisen, rovasti Berndt Leonard Frosteruksen, joka piti Kärsämäellä lukkarikoulua, oppilaita. Tirehtööri Salmi, monitaitoinen mies, kuten oppi-isänsä rovasti Frosteruskin, oli Kärsämäen kanttorina 52 vuotta. Kanttori Tuominiemikin on ollut virassaan Kärsämäellä jo 24 vuotta.

Kärsämäen nykyinen asukasluku on noin 5 000 henkeä. Siirtolaisiakin siellä on, soanlahtisia, sillä Kärsämäki on Soanlahden Havuvaaran kyläläisten siirtopitäjä. Aikaisemmin on Kärsämäelle muuttanut paljon eteläpohjalaisia, varsinkin jalasjärveläisiä. Mitä muuta kanttori Tuominiemi kertoi, siitä kerromme eri kirjoituksessa.