Rantsilan kirkonkylä on kuin liivintaskukokoinen taajaväkinen yhdyskunta. Talot ovat miltei toisissaan kiinni kahden puolen maantietä pienoisella kunnalla, jonka molemmin puolin on alankomaata.
Rantsilaan kuuluu suuria syrjäkyliä, kuten usein keväisin Siikajoen tulvinnasta johtuen tulvan alla oleva Mankilankylä, jonka maat ovat erinomaisen hyväkasvuisia ja tulvan alla olleet niityt kasvavat rehevää heinää. Mankilankylässä olivat aikaisemmin Rantsilan suurimmat talot, kuten Mankila, Poikola, Pyrrö ym., mutta on nämä suuret talot myöhemmin jaettu. Muita syrjäkyliä on Kerälän-, pitkä Sipolankylä ja Savalojankylä. Näissäkin kylissä ovat varsinkin jokivarsimaat erittäin hyväkasvuisia. Niissä on lisäksi erinimisiä, pienempiä ”periä”, kuten esim. Savalojalla Pelkoperä.
Rantsilan nykyisen kirkon 150-vuotisjuhlaan, joka vietettiin syksyllä 1935, kirjoitti silloinen kirkkoherra Veikko Tena vihkosen ”Piirteitä Rantsilan seurakunnan kirkkojen vaiheista”. Tässä vihkosessa selostaa kirkkoherra Tena, josta sittemmin tuli Sotkamo ja on nykyisin Suonenjoen kirkkoherrana, lyhyesti Rantsilan vanhinta asutustakin. Käytämme tässä näitä tietoja hyväksemme.
Pitäjän asutus on vanhaa, sitä todistavat monet kivikauden aikaiset löydöt, joita on tehty eri puolilla pitäjää, kuten kirkonkylän alipäässä, Männistön- ja Kivelänkankaalta ym. Samoin on pitäjän eri puolilla, kuten Nivan- ja Nevalankankaalla, Porkanrannalla, Sipolankylässä Sarvikankaalla ym. kivitarhoja, joita luullaan ensimmäisen asukkaiden asuntojen ja kirkkojen jätteiksi. Mitä tämä kivikauden kansa on ollut ja minne se on hävinnyt, sitä ei ole toistaiseksi selvitetty. Mahdollisesti ne ovat olleet lappalaisia, kuten muuallakin näillä seuduilla ja etelämpänä.
Keskiajalla siirtyy sitten Pohjois-Pohjanmaan rannikkoseudulle asukkaita Hämeestä (pirkkalaisia) ja Satakunnasta sekä rannikon pohjoisiin osiin Ruotsista ja Karjalasta.
Ensiksi tulivat asutuiksi rannikkoseudut ja jokisuut runsaine lohivesineen. Vasta 1500 rupesivat uudisviljelijät ylempänä jokivarsilla olevia sydänmaita pelloiksi raivaamaan. Muistammehan historiasta, että 1500 puolivälissä rupeaa itse Ruotsi-Suomen silloin kuningas, Kustaa Vaasa, erämaita asuttamaan. Hänen tarmokkaan toimintansa kautta tulvii silloin suureen Siika-Savon kylään, johon kuuluivat mm. nykyiset Rantsilan, Pulkkilan, Piippolan, Kestilän ja Pyhännän kunnat, runsaasti savolaisia ja talojen luku moninkertaistuu. Esimerkiksi 1548 oli Rantsilassa ainoastaan 3 ”nokkaveroa” maksavaa taloa, mutta 1563 niitä oli jo 30. Eihän sekään määrä ollut nykyiseen aikaan verrattuna suuri, mutta siihen aikaan oli jo tuollainenkin asukasluvun kasvu varsin huomattava.
Vanhoissa virheellisissä asiakirjoissa mainitaan Rantsilan ensimmäisinä asukkaina Olli Toppi ja Frantz Eerikinpoika -nimiset miehet. Näistä on edellinen tullut Limingasta ja antanut nimensä nykyiselle kirkonkylän Toppilankankaalle. Frantz Eerikinpojan nimi liittyy läheisesti Rantsilankylän ja sitten koko seurakunnan nimeen. Hän oli aikoinaan mahtavin talonpoika koko laajassa Siika-Savossa, omistaen 19 lehmää, kun vain muissa ainoastaan muutamassa talossa koko erämaakylässä oli alun toistakymmentä lehmää. Frantz Eerikinpoika maksoi v. 1563 veroakin 21 pannin alasta peltoa, kun samana vuonna Olli Toppikin maksoi veroa ainoastaan 13 ½ pannin alasta peltoa. Edelleen mainitaan saman vuonna Sipo (Sigfrid) Matinpoika, joka maksaa 13 pannin alasta peltoa. Hän oli Sipolankylän ensimmäinen asukas ja hänen etunimestään on tämä kylä saanut nimensä. Esiintyypä tämän ajan veroluetteloissa myös Antti Manki -niminen talokas, todennäköisesti Mankilankylän ensimmäinen asukas, jonka nimen mukaan Mankilankylä on saanut nimensä.
Edellämainitun Frantz Eerikinpojan jälkeläisiä on sittemmin asunut v. 1598 ensimmäisen kerran tämän seudun historian aikana virallisissa asiakirjoissa esiintyvässä Frantzila-nimisessä kylässä. Kun muuta Frantz-nimistä ei niihin aikoihin esiintynyt koko jokivarrella, ei ole epäilystäkään, etteikö juuri tämä Franz Eerikinpoika ole antanut nimeään paikkakunnalle. Frantzila on merkinnyt ensin kylää Siika-Savossa ja sittemmin seurakuntaa.
Ensimmäiset asukkaat eivät saaneet suinkaan rauhassa raivaustyötään suorittaa, vaan saivat he kokea levottoman ajan ja rajaseudun kauhut, ollen Ruotsi-Suomen ja Venäjän rajan välittömässä läheisyydessä, vieläpä 12.8.1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhansopimuksen mukaan vedetyn epäselvän ja käytännössä aivan merkityksettömäksi jääneen rajan Venäjän puolella. Suomen ja Venäjän välinen rajahan kulki aikaisemman käsityksen (Yrjö-Koskinen) mukaan Pyhäjokea, myöhempien tutkimusten (Jalmari Jaakkola) mukaan Pattijokea pitkin Pohjanlahteen.
Tällä rajaseudulla käytiin alituisesti riitoja n.k. erämaan aution omistuksesta. – Kun sitten erämaan omistusriidat oli v. 1552 annetulla kuninkaallisella käskyllä ratkaistu tämän seudun asukkaiden hyväksi, seurasivat 1500-luvun lopulla n.s. vanhan vihan vainojen ankarat ajat. Venäläisten ja vienankarjalaisten hävitysretket, jotka aikaisemmin kohdistuivat rannikkojen asutuskeskuksilla Iihin, Liminkaan, Oulunsaloon ym., ulottuivat vähitellen myöskin sisämaihin. V. 1592, jolloin tammikuun 25 pnä vainolaiset surmasivat Limingan asukkaat ja polttivat talot, kohtasi täydellinen tuho myöskin koko Siika-Saloa. Useampien talojen kohdalle on veroluetteloon merkitty ”poltettu”. Hävityksen perinpohjaisuutta kuvaa sekin, että v. 1595 vapautettiin talot kaikista veroista, etteivät ne olisi aivan asumattomiksi jääneet. Seuraavana vuonna solmittu Täyssinän rauha lopetti nämä tuhoisat rajakahakat, vanhan vihan.