Toikan Riitu oli lausunut Kokon emännälle toivomuksen, että hän haluaisi tulla tuntemaan Tähystäjän, että saisi kertoa tälle elämänkokemuksiaan. No, mikäpäs helpompaa kuin toteuttaa tuollainen hurskas ja vaatimaton toivomus. Patikoimme Toikan Riitun kotiin, joka on erään Temmesjokeen laskevan puron varrella oleva pieni mökki. Aikaisemmin on Riitu asunut ränsistyneessä, puroon kaatumassa olleessa mökkirähjässä, jonka on kuitenkin hävittänyt ja rakennuttanut uuden, kaksi pientä huonetta käsittävän mökin, joista toinen huone ei ole vielä oikein asuttavassa kunnossa, mutta jonka Riitu kehaisi laitattavansa pian asuttavaan kuntoon senkin. Riitun koti on lähellä Yliarolan taloa.

Vaikka Riitun koti on pieni, on se varsin kodikas ja lämmin. Riitu ilahtui tulostamme ja pisti pannun heti odotellessa ja sitten kahvia juotaessa – sitä juotiin koko pannullinen, monen monta kupillista – kertoili Riitu suvustaan ja elämänkokemuksistaan mm. seuraavaa:

– Olen syntynyt joulukuun 29 pnä 1872, joten täytän pian 76 vuotta Koskelankylän Lepolassa. Isän isäni, Juho Hyväri oli Kärsämänkylän isolta Hyväriltä, mutta sortui ”seittemän nälkävuojen” aikana talostaan. Hän kulkeusi sitten Koskelan kylään, johon rakensi Lepolan mökin. – Juho Hyvärillä oli viisi lasta, kolme poikaa ja kaksi tytärtä, joista toiset kulkeusivat maailmalle, mutta Jaakko poika jäi kotiin hoitelemaan mökkiä ja vanhuksiaan. Kovin oli köyhää sen aikaisen Lepolan elämä, eikä siellä suinkaan voinut nimensä mukaista elämää viettää, vaan päinvastoin oli tehtävä työtä kovasti. Niin köyhä oli nuorena ollessaan isänikin, Jaako Hyväri, ettei hänellä ollut kunnon vaatteitakaan. Äitini, tyttönimeltäänkin jo Kaisa Hyväri, Kärsämänkylän pikku Hyväriltä – isä ja äiti eivät olleet samannimisyydestään huolimatta ollenkaan sukua keskenään ennen avioliittoaan – usein nauraen muisteli, kuinka isäni kulki äitiä ”riijuulla” hurstihousut jalassa ja vanha, kulunut ruotsinverkatakki päällä. Äiti oli jo toki silloinkin ollut vauraampi eläjä, mutta ei silti halveksinut hurstihousuissa hilkuttelevaa kosijaansa, vaan meni kuin menikin emännäksi Lepolaan.

– Ja vähitellen se köyhyyskin kaikkosi Lepolasta, sillä molemmat nuorikot olivat ahkeria ihmisiä. Varsinkin isä oli tavattoman ahkera mies, mutta ei ruvennut koskaan toisen työhön, vaan ahersi aina oman kontonsa kohottamiseksi. Isä oli mainio ojankaivaja ja ”aijat piti olla niin komiasti, ettei missään muualla”. Pastori Niilo Holmströmkin, joka oli Temmeksen kappalaisena 19 vuotta sanoi rengilleen Lautuan Antille ”katoppas esimerkkiä Lepolan ojista.” Ja minä olin aina, jo lapsesta pitäen isän mukana ojan kaivuussa.

– Myöhemmin isä osti lisämaakseen naapurimökin Pökkynin. Niin Lepola kuin Pökkynikin olivat Limingan Klaavulan ulkometsäsaralla. Klaavulaa hallitsi silloin Juho Heikkinen, jolta isä osti sitten mökkinsä itsenäiseksi tilaksi. Isän loppuiällä oli Lepola varakas talo, jossa oli kuusi lypsävää lehmää ja siihen hevonen, siat ja lampaat. Mutta heti isän kuoltua alkoi Lepolan elämä mennä alaspäin ja nyt se on vain ”Rähjälä”.

– Isäni oli luonteeltaan ylpeä mies. Kun naapurin Ojalan isäntä kerran suuttui isälle ja sanoi ”osta pois minut”, vastasi isä ”en osta Sinua, mutta itseni ostan irti talosta”. Sanoi ja meni Liminkaan, jossa osti torppansa itsenäiseksi taloksi. Nyt tuli Ojalaisellekin kiire ostaa ”ittensä irti” Klaavulasta ja Kaiterasta, joiden ulkometsäsaroilla hänen mökkinsä oli. Niin ne ovat Koskelankylän nuoremmat talot – vanhimmat ovat Koskela, Loue ja Eloniemi – muodostuneet mökeistä, joista vanhin on Yritys, toiseksi vanhin Lepola, sitten Törölä j.n.e.

– Täysi-ikäiseksi tultuani menin piiaksi Eloniemeen, jonka silloinen isäntä, Pekka Eloniemi oli kuuluisa maanraivaaja, mutta elämässään omalaatuinen. Pekka-isäntä oli lähtöisin Alatemmeksen Teposta, jonka vuoksi Eloniemen lehmänkellokin, joka oli suuri kuin pata, hoki ”Teppo-Pekka, Teppo-Pekka”.

– Pekka-isäntä oli pahoissa väleissä isäntänsä Eloniemen Kaipun kanssa, joka suuttuneena sanoi miestänsä Eloniemen elatusvaariksi. Mutta sellaista isäntää kuin Eloniemen Pekka, ei Koskelan kylässä ennen häntä ole ollut ja tuskin tuleekaan. Hän se Eloniemestä teki Koskelankylän suurimman ja varakkaimman talon, sellaisen jymytalon, jossa ruokaa ja jyviä oli niin paljon, ettei varmastikaan missään nykyajan talossa ole, eikä ollut ennenkään. Kaikki aittojen vartaan olivat lihoja täynnä ja jos hallavuosi sattui, niinkuin niitä silloin sattui, niin Eloniemestä annettiin siementä tarvitseville ja siellä oli mistä antaa. Kuuluisan poutakesän 1901 hyviä rukiitakin Eloniemen Pekka säilytti vuosikausia.

– Ainoa heikko kohta silloisen Eloniemen maataloudessa oli karjanhoito. Kun silloin oli karjalle käytettävänä ainoastaan suoniittyjen heiniä, olivat Eloniemen lehmät laihoja ”kuin Egyptin lehmät”.

– Olipa siihen aikaan Kärsämänkylässä suuri tietäjäkin, Heikki Visuri. Jos joltakin katosi, haettiin Visurin Heikki ”päästäjäksi” ja jos esine sitten löytyi sanottiin ”Visurin Heikki päästi sen mettän peitosta”.

– Koskelan Riita emäntä uskoi, mutta samalla pelkäsi Virkun Liisaa, Tuikko Tiinaa ja Kammion Saaraa. Jos nämä kävivät Koskelassa ja useinhan he kävivätkin, peitti emäntä heidän jälkensä syytämällä tuhkaa, raudan romua, tulisia hiiliä y.m. heidän jälkeensä. Kun me tyttöhurmakot nauroimme tälle toimitukselle, suuttui emäntä kovasti, sillä hän uskoi täydellisesti taikoihin.

– Limingassa oli ennen hyvä veisuumies, Tuppi-Heikki. Hän tuli kerran Koskelankylän Koskelaan ollen hänellä silloin päällään tirehtööri kunnallisneuvos Antti Tuomikoski -vainajan vanha körttitakki, sama harmaa sarkatakki, joka yllään Tuomikoski oli Liminkaan lukkariksi tullut. Takki oli köysinuoralla kiinni köytetty. Tuppi-Heikki pysähtyi oven suuhun ja mitään muuta puhumatta alkoi veisata. Ja voi, kuinka hyvä ääni hänellä oli. Me naiset ensin häntä pelkäsimme, mutta ihastuimme sitten hänen veisuustaan. Koskelan isäntä ja me kaikki muutkin annoimme Tuppi-Heikille rahaa hänen kauniista laulustaan.

– Myöhemmän elämäni varrelta on minulla ainoastaan yksi katkera muisto. Mieheni oli kuollut ja olin yksin pienten lasten kanssa. Sattui vielä lisäksi hallavuosi, eikä minulla ja perheelläni ollut leipää laisinkaan. Limingan kunnan esimiehenä oli silloin eräs alatemmesläinen isäntä, jolle menin vaivojani valittelemaan ja pyysin jauhoja, mutta hän vastasi tylysti, että jauhoja ei voida antaa, ennenkuin on kokous pidetty. Hänen emäntänsä kyllä tuli perääni ja lupasi antaa ruokaa, mutta en sitä enää huolinut, vaan menin suoraa päätä Ylielsilään, jonka isännältä Antti Ylielsilältä pyysin 10 kg jauhoja. ”Tehän ette ole koskaan pyytänyt, annanhan minä toki jauhoja”, sanoi isäntä, antoi 10 kg ja mitään maksua ottamatta varotti vielä ”kun nämä loppuvat, tulkaa hakemaan lisää”.

– Nykyään menevät nuoret jo miltei lapsina ilopaikkoihin, tansseihin. Toista oli minun lapsuudessani, jolloin käytiin joka pyhä kirkossa, jonne vanhemmatkin toimittivat. Ei käyty ainoastaan Limingan, Temmeksen ja Tyrnävän kirkoissa, vaan kauvempanakin, Paavolan ja Rantsilan kirkoissakin. – En ole tanssitalojen ovia koskaan naruuttanut, enkä tanssin pyörteissä jalkojani vaivannut. Mutta niinpä ovatkin jalkani vielä aivan terveet. Ja siitä kirkossa käynnistä olen saanut hyvän elämäni koko elämäni matkalle.

Näin kertoili meille muistelmiaan reipas ja iloinen Toikka-Riitu. Ja tervetulleeksi toivotti toistekin luvaten silloin kertoa ”pappi parasta”, naimisissa olevasta papista, joka vei mukanaan Koskelankylän Loukeen tyttären. Lähetämme terveisemme reippaalle, huumorintajuiselle Toikka-Riitulle.