Piippolassa majoituimme majataloon – entiseen Lottalaan – joka nyt on kunnan omistuksessa ja johon on sijoitettu paitsi majatalo, myös kunnan toimisto ja jokunen kansakoulun luokka. Siellä piti istuntojaan myös kunnan verotuslautakunta.

Kaksi iloista huomiota teimme heti Piippolaan päästyämme, nimittäin, että kylään on sitten viime käynnin ilmestynyt paljon uusia taloja, joitten joukossa melko kokoliaitakin, ja että kylässä on parturi, jollaista emme löytänyt Pulkkilasta, Rantsilasta eikä tällä kertaa Ruukistakaan, jossa sikäläinen Eeva-parturimme oli sairaana. Rantsilan osuuskaupasta saimme kyllä ostaa parranajovehkeet, mutta eihän niillä nykyajan korviketerillä aikamiehen parta putoa ja jos lähteekin, niin suuren työn ja tuskan takana se on. Ja hyvä on Piippolan parturi, aivan ammattitekijä, viipurilainen siirtolaisrouva.

Majatalossa majailimme ainoastaan yhden vuorokauden vaiheen, sillä vanha ystävämme, kunnan ”isä” Hankosen Kalle haastoi meidät kotiinsa, Kotilaan, jossa talon herttaiset, nuoret neitoset pitivät meidän ruumiillisesta hyvinvoinnistamme erinomaista huolta siitä huolimatta, että talossa oli tavanomaisen perjantaipäivän suursiivous. Talossa oli samanaikaisesti myöskin hyvin hauskapuheinen suutari, joka sitten illalla jonkin kulkevan viihdytyskiertueen karnevaaleissa voitti siellä toimeenpannuissa polkkakilpailuissa ensimmäisen palkinnon. Sen huomion myöskin teimme, että Piippolassa syödään vielä talkkunaa, savolaisten erikoisherkkua ja kansallisruokaa, joka onkin erinomaista syötävää, kun pistää voita ”silmäksi”. Myöskin kielimurteesta Piippola eroaa jossain määrin Oulun seudusta. Niinpä siellä sanotaan metsää mehtäksi, kun taasen oulunseutulainen sanoo sitä mettäksi j.n.e. Suuria eroja ei kuitenkaan ole. Muuten on Piippolan kieli erinomaisen kuva- ja sanarikasta, kuten jokainen esim. Pentti Haanpään tuotantoon tustunut huomaa. Siellä annetaan hyvin mielellään ihmisille n.s. korko- eli lisänimiä, jossa suhteessa sille tuskin vertoja vetävät muut kuin Revonlahti, vaikka lisänimien käyttöhän on kyllä melko yleistä kaikissakin seutukuntamme kunnissa.

Tuli jo mainituksi Pentti Haanpää. Hän asuu edelleenkin pienessä majassaan, joka on kuin ”varpusen häkki”, Piippolan kirkonkylässä. Pistäydyimme häntä tapaamassa, mutta turhaan utelimme tietoja hänen töistään. Sieltä ei tipu ennakkotietoja. Vierailumme sattui Pentin päivänä, jota viirattiin asianmukaisin trahtamentein mm. oikean kahvin kera. Talon esikoinen, suurisilmäinen Elsa-tytär jo kävellä köppäsi, yrittelipä seurustella meidänkin kanssamme, mutta hänen puheensa oli vielä meille outoa kieltä ja osaksi myöskin vanhemmilleen.

Kävimme myöskin tavottamassa Piippolan kuuluja hiihtomiehiä, Kalle Haudanlampea ja Yrjö Huttusta, joka jälkimmäinen on myös Suomen kuuluisin hirvenkaataja ja väsymätön erämies. Kalle Haudanlampea emme tavannut, sillä sattuivat samaksi päiväksi Piippolan kansakoululaisten hiihtokilpailut, jotka pidettiin Kangaskylän kansakoulun luona ja vieläkin hiihtoverinen suksimies oli mennyt niitä katsomaan. – Vasta kolmannella kerralla tapasimme Savelan isännänkin, Yrjö Huttusen, joka vieläkin käy, mikäli ilmat sallivat, joka päivä metsässä ja tuskinpa koskaan sieltä aivan tyhjänä palaa.

Yrjö Huttunen kertoili meille m.m. kuuluisista koiristaan, joita tällä kertaa on kolme. Vanhimman hirvikoiransa ”Penin” hän on hävittänyt syystä, että se vanhemmuuttaan oli äitynyt vihaiseksi, oli käynyt hirveenkin kiinni. Huttusella oli tällä kertaa ainoastaan yksi ”täysin oppinut” hirvikoira, ”Virkku”, mutta sen onkin sitten oikea mestari alallaan. ”Virkku” on vaaleanpunainen – vatsan alusta aivan valkea – narttu, jota täytyy aina sen ulkona ollessa pitää kiinni, sillä se vihaa naisia. Pienikokoinen, ruskea ”Pili” on orava- ja lintukoira. Kolmas koira, ”Huvi” on alokas, ”josta en tiedä vielä sanoa hyvää enkä huonoa”, kuten sen omistaja siitä sanoi, jatkaen ”otin tahallani aivan opettamattoman koiran, mutta hirvikoira siitä pitäisi kasvattaa.”

Hoksasimme sitten kaapin päällä komean uushopeisen pokaalin, joka oli Huttuselle annettu v. 1916 pidetyssä Oulun hiihdossa 30 kilometrin hiihdon kolmantena palkintona. Siitä kääntyikin sitten puhe vanhoihin hiihtomuistoihin, joista vanha suksimies kertoili seuraavaa:

– Kilpahiihtämisen alotin 16 vuotiaana paikallisissa kilpailuissa. Ensi kerran osallistuin Oulun hiihtoon 18 vuotiaana ja tulin 30 kilometrin hiihdossa kolmanneksi Tapani Nikun voittaessa ja Lauri Kiiskisen tullessa toiseksi. Kalle Haudanlampi jäi silloin 4:nneksi. Tästä ensimmäisestä Oulun hiihdostani on muistona tuo uushopeinen pokaali piirongin päällä. Seuraavana vuonna, siis 1917 Kalle Haudanlampi voitti Oulun hiihdon 30 kilometriä ja minä tulin toiseksi ja sain palkinnoksi tämän hopeisen taskukellon. V. 1918 ei Oulun hiihtoja pidetty, mutta sen sijaan hiihtelin rintamalla ja sain Ahlaisissa kuulan käsivarteeni, joka vioittui pahanlaisesti. Siitä huolimatta hiihdin vielä seuraavana talvena, 1919 Oulun hiihtojen 30 kilometriä ja tulin toiseksi Tapani Nikun voittaessa. Vielä seuraavanakin talvena hiihdin Oulun hiihdon 30 km, mutta jäin silloin 5:nneksi. Raahen sk-piirin edustajana hiihdossa ja hiihtoammunnassa olin pitkät ajat joka talvi ja niitä edustuksia on niin paljon, ettei niistä ole tullut lukuakaan pidetyksi. Käteni särkyminen vapaussodassa teki kuitenkin suurta haittaa myöhemmällä varsinaiselle hiihtotoiminnalleni.


Piippolan pappilassa pistäytyessämme saimme kirkkoherra Sepolta lainaksi edesmenneen Piippolan kirkkoherran Rurik Calamniuksen kirjoittaman kirjasen ”Tietoja Piippolan seurakunnan vaiheista”, jossa lyhyesti, mutta mielenkiintoisella tavalla kerrotaan Piippolan seurakunnan synnystä, papeista, lukkareista y.m. entisyyttä. Kyseellisen kirjan mukaan olemme eri kirjoituksissa selostaneet Piippolan seurakunnan syntyjä, alkuvaiheita ja pappeja. Seuraavassa muutama sana lukkareistakin.

– Piippolan ensimmäinen lukkari oli Elias Remahl. Hän oli ensin v.t.:nä, mutta v. 1778 valittiin hänet vakinaiseksi lukkariksi, koska ”hän kun lauloi välttävästi, osasi opettaa lapsia ja lisäksi oli raitis ja uskollinen”. Paitsi tavallista palkkaa, 3 kappaa jyviä talonsavulta, luvattiin hänelle ikivanhaan tapaan vähän voita ja juustoa sekä pala lihaa kunkin harkinnan ja varallisuuden mukaan. Puustelli päätettiin rakentaa ”Motkän autiolle”, mutta sitä ei rakennettu, kun Remahl oli itsekin sitä vastaan pitäen paikkaa sopimattomana puustelliksi. Remahl oli lukkarina 26 vuotta.

Hänen jälkeensä tuli lukkariksi Henrik Gulsten. Vaikka hän oli juoppo, oli hän virassa nelisenkymmentä vuotta ollen kuitenkin toisinaan virasta pidätettynä ja virkavapaana, jolloin useakin sijainen hoiti virkaa. Puustellia ei hänenkään aikanaan saatu kuntoon, vaan asui hän helmikuun 10 pnä 1844 tapahtuneeseen kuolemaansa asti Anttilan talossa, joka on hänen sukunsa hallussa ollut sitten myöhemminkin.

– Ensin sijaislukkarina ja sitten vakinaisena oli Thomas Mennander – alkuperäinen sukunimi Mämmi – tunnetun lukkari-, pappis- ja kauppiassuvun Mannermaa esi-isä. Tämä ”vanha lukkari” oli virassaan lähes 50 vuotta ollen myös taitava kirjotus- ja kunnallismies, joka hoiti aikanaan miltei kaikki kuntansa kirjoitustehtävät. ”Vanha lukkari”, jonka vielä vanhat piipposet hyvin muistavat, kuoli syyskuun 14 pnä 1892.

– Vuodesta 1892 alkaen oli samoin monta kymmentä vuotta lukkarina Iisakki Heinonen. – Hänen jälkeensä ovat lyhempiaikaisina lukkareina toimineet Piippolassa Elis Peltonen (muutti Muuruvedelle), Martti Jussila (nykyisen Oulun tuomiokirkon urkurin Jussilan veli, meni Laukaaseen), ja Viljo Huovio, nykyään Pattijoen lukkari-urkurina. Vasta hiljattain valittiin Piippolan kanttori-urkuriksi Mauno Hilander, joka on Suomen nuorin lukkari iältään.

– Kirkollisena tuomioistuimena toimi kirkkoraati, joka ratkaisi mitä moninaisimpia riita-asioita. Niinpä oli v. 1780 kirkkoraadissa selvitettävänä talokas Olof Kamulan tyttären Annan ja renki Samuel Kumpulaisen kihlaus. Puhemiehenä oli talonpoika Matti Luttinen sulhasen puolesta morsiamelle ostanut kihloina 2 riksiä sekä silkkihuivin aikaisemmin ja yhtä ja toista pientä tavaraa kaikkiaan 8 riksin arvosta. Morsiamen isä Olof Kamula oli jyrkästi yhteenmenoa vastaan ja oli puhemies sen ilmoittanut, mutta tämä oli vaatimalla vaatinut lahjat luvaten asiasta itse vastata. – Kihlakumppaneita kuulusteltiin, samoin puhemiestä ja morsiamen vanhempia, joista äiti olisi myöntänyt nuorten yhteenmenon, mutta isä oli edelleenkin jyrkästi kielteisellä kannalla.  Silloin morsian sanoi juhlallisesti: ”Olkoon miten hyvänsä, mutta minun rakkauteni Samuliin ei sammu ennenkuin kuolemassa.” Sulhasen rakkaus ei ollut yhtä lujaa. ”Jos morsiamen isä välttämättä vaatii”, lupasi hän erota, vaikka tunnusti, että ”asiat ovat edistyneet jo vähän liian pitkälle.” Asia määrättiin kihlakunnan oikeuteen.

Sama juttu oli myöhemmin jälleen kirkkoraadin käsiteltävänä ja silloin olisi morsiamen isäkin ollut myöntyväinen nuorten yhteenmenoon, mutta silloin ei sulhanen enää sitä halunnut. Asia määrättiin uudelleen kihlakunnanoikeuteen ja miten se siellä päättyi, siitä ei ole tietoa.

– Myöskin monia noitajuttuja oli kirkkoraadin käsiteltävänä. Kirkkoherra Rurik Calamniuksen aikana eli Leskelässä kuuluisa Hätämaan tietäjä alias Juho Luomajoki, jonka parannusmenetelmiä kirkkoherra Calamnius piti taikuutena ja tuomitsi jyrkästi.

– Vuosina 1856–57 tuli koko Pohjois-Pohjanmaalla kato, jonka seuralaisiin, kulkutauteihin kuoli Piippolassa edellisenä vuonna 109 ja jälkimmäisenä vuonna 119 henkeä. Vuonna 1866, jolloin nälän seurauksena oli liikkeessä rokko- ja hermokuume, kuoli Piippolassa 184 henkeä. Mutta ylimmilleen kohosi suuren katovuoden 1887 tuottama kurjuus ja kuolevaisuus v. 1868, jolloin hautaan vietiin 268 henkeä.

– Asiakirjat näiltä ajoilta puhuvat epätoivon kieltä. Silloin otettiin nälän vastustamiseksi raha-, jauho- ja jyvälainoja. Jyviä ja jauhoja haettiin aina Jyväskylästä asti. Jauhokuli maksoi v. 1868 vähintäin 52 mk ja ruistynnyri 35 mk, mitkä olivat siihen aikaan suuria summia.

– Työhuone, joka sijaitsi Ikolassa, oli aina täynnä köyhiä, välillä oli parikinsataa henkeä syömässä. Leipään pantiin ⅓ puhtaita jauhoja sekä ⅔ petäjä- ja jäkäläjauhoja. Erikoinen henkilö kävi Ouluun oppimassa hätäleivän valmistusta. Kun Ikolassa kävi sairasten luku liian suureksi, vuokrattiin Paajulasta lisähuoneita sairaita varten. Myöskin Jatkolassa ja Sepänojalla oli sairasmajat. Syrjäkylässä olivat omat köyhäinkasarminsa, Ahokylässä Kujansuu ja Tavastkengällä Heiskala.

Piippolasta palailimme Kyrön linjurilla Pulkkilan ja Rantsilan kautta Temmekselle, jota aloimme tähystellä. Siellä olivat kuitenkin Ruottisen vanhan emäntävainajan hautajaiset, johon kaikki temmesläiset olivat menneet niin tarkoin, ettemme saaneet yhtään sikäläistä silmäätekevää puheillemme, joten katsoimme parhaaksi pudistaa sillä kertaa Temmeksen tomut jaloistamme ja palata sinne sitten, kun ihmiset ovat puhuteltavissa, siis kylläkin aivan lähitulevaisuudessa. Meidän palatessamme Piippolasta savusi vielä edellisenä yönä palanut Pulkkilan sähkölaitos, jonka lokomobiili oli silloin kolmannen kerran tulipalossa, sillä se on jo aikaisemmin ollut kaksi kertaa tulipalossa ja kerran merenpohjassa.