Aate Söderbergin kanssa poristessamme Rantsilan kunnantoimistossa, tuli sinne myöskin vanha tuttavamme maanviljelijä Juho Parviainen, joka on syntyjään temmesläisiä, mutta asuu nykyään maanviljelijänä Rantsilan kirkonkylässä, jossa hän on muuten jo aikaisemminkin paljon oleskellut. Niinpä oli hän Rantsilan kirkonkorjaustöissä v. 1907, jolloin kyseellinen kirkko aivan perinpohjaisesti korjattiin. Kirkon korjaustyöt olivat urakalla rakennusmestari Jaakko Jäväjällä, Haapajärveltä, ollen koko urakkasummana 21 000 mk, johon summaan oli Jäväjän itsensä hankittava ja kustannettava korjaushommissa tarvittavat naulat ja ikkunalasit. Kun Jäväjällä oli samanaikaisesti rakennettavana Pulkkilan kirkko, ei hän joutanut itse valvomaan Rantsilan kirkon korjaustöitä, vaan oli hänellä Rantsilassa rakennustöitä valvomassa rakennusmestari Patoma, Karttulasta.

Työpalkat eivät olleet silloin suuret. Parhaille ammattimiehille sekä sellaisille, jotka olivat ”korkeimmissa” töissä, kuten kirkon tornin huipulla, maksettiin 50 penniä tunnilta. Mutta näin korkeapalkkaisia miehiä oli vain muutamia, mm. kertoja Parviainen, joka hänkin työskenteli kirkon tornissakin. Tavalliset tuntipalkat olivat 35–40 penniä.

Sitten keskusteltiin Rantsilan papeista ja lukkareista, jotka niin Söderberg kuin Parviainenkin – hänkin jo vanha mies – hyvin muistivat Rantsilan pitkäaikaista lukkaria Aaprami Mannermaata (Mennander) pitivät molemmat, mitä tulee äänen kauneuteen ja juoksevuuteen, kaikkien aikojen parhaana lukkarina. Söderberg sentään myönsi, että hänen aikalaisensa Abraham Ojanperän voi Mannermaahankin rinnastaa. No – niin. Tällaista vanhojen lukkareiden verrattomuuden kuvastelua olemme kyllä tavannut monissa muissakin paikoissa ja kuitenkin asia todellisuudessa on niin, että kyllä nykyajan äänellisesti ja muutenkin asianomaisesti kouluutetut lukkarit ovat entisiä omatekoisia lukkareita parempia. Mikään muu kuin hyvin kouluutettu ääni ei voi kestää kuolemaan asti, kuten kesti esim. Abraham Ojanperän ääni, joka soi vielä kuolinvuoteellakin kirkkaana ja metallikkaana.

Muistipa Parviainen Temmeksenkin pappeja ja lukkareita. On sielläkin ollut hyvä-ääninen lukkari Enqvist, jonka ääni oli kuulunut hänen haudalla veisatessaan kahden kilometrin päähän. Ja kun hän oli kirkossa veisannut, oli koko kirkko tärissyt, josta syystä kirkkoon sattunut savolainen oli sanonutkin ”saapasvarresta pärkeleellä on kurkkutorvi”.

Rantsilasta pyyhälsimme Kyrön linjurilla Pulkkilaan, jossa majoituimme vanhaan tuttuun Rinteen majataloon. Olimme kuulleet kummia tapahtuneen valtamaantiestä Haapavedelle erkanevan tien risteyksessä olevalle toukokuun 2 p:nä 1808 tapahtuneen Pulkkilan taistelun muistopatsaalle. Riensimme katsomaan, oliko kuulemamme totta ja aivan oikein, totta oli. Patsaassa ollut muistokirjoituslaatta oli revitty pois ja sen tilalle oli jäänyt syvä kolo. No – sepä siitä.

Jatkoimme sitten matkaamme Pulkkilan pappilaan. Ja aivan kuin tilauksesta löysimme sieltä äsken katselemaamme revittyä muistopatsasta koskevan asiakirjan. Nimittäin jäljennöksen eversti Sandelsin toukokuun 4. p:nä Rantsilassa luutnantti von Gerdtnerille Pulkkilan taistelun johdosta antamasta käskykirjeestä. Eversti Sandelsin kirjeen jäljennös taikka oikeastaan valokuva on joskus julkaistu Helsingin Sanomissa ja on selityksineen seuraavanlainen.

Arvokas asiakirja lahjoitettu sota-arkistolle.

Varatuomari C. Gunnar Almqvist on äskettäin lahjoittanut sota-arkistolle erään eversti Sandelsin toukokuun 4. p:nä Rantsilassa luutnantti voin Gerdtenille antaman käskykirjeen, mistä on oheinen kuva. Suomennettuna tämä asiakirja kuuluu seuraavasti:

”Herra Luutnantti käsketään määrätty vartiosto mukanaan viipymättä lähtemään täältä Oulun kaupunkiin Pulkkilan kahakassa otettujen vankien kanssa, joita on 18 aliupseeria, 21 kasakkaa ja 193 miestä sekä saavuttuaan sinne ilmoittautumaan sikäläiselle komendanttiosastolle, joka ottakoon mainittujen vankien vastaanoton ja hoidon huolekseen. Muonavaroista, mitkä lienevät tulossa Oulusta tänne tilatkoon ja vastaanottakoon Luutnantti sen määrän, mikä vankien ylläpidoksi tarvitaan siksi kuin he pääsevät kaupunkiin, mutta jos sitä (kuormastoa) ette tapaisi, koettakaa Herra Luutnantti mikäli mahdollista ruokkia heitä käteisesti maksaen. Suoritettuanne tehtävänne palatkaa Herra Luutnantti heti rykmenttiin sekä jättäkää minulle raportti.

Frantsila, toukokuun 4 p:nä v. 1808

Joh. Aug. Sandels

Herra Luutnantti von Gerdten”

Ylläolevassa käskykirjeessä mainitaan Pulkkilan kahakassa otetuista vangeista. Pulkkilan kirkon luona oli näet eversti J. A. Sandels pari päivää ennen, s.o. toukokuun 2. p:nä v. 1808 hyökännyt venäläisen n. 500 miestä käsittävän vartiojoukon päälle. Syntyneessä ottelussa kaatui venäläisiä n. 50 miestä ja Sandelsin joukosta haavoittui 50–60 ja kaatui 10. Venäläiset kärsivät sitä paitsi mieshukan kadottaessaan vankeina ainakin 232 miestä, jotka käskykirjeen mukaan oli kuljetettava vartioston saattamana Ouluun. Tämän tehtävän sai luutnantti von Gerdten. Viimeksimainittu oli vanhaa Virosta polveutuvaa sukua, joka 1640-luvulla aateloitiin Ruotsissa ja otettiin Ruotsin ritarihuoneeseen v. 1668 ja Suomen ritarihuoneeseen v. 1818. Suku sammui viimeksimainitulta haaralta v. 1869.

Sandelsin joukkoon kuuluva luutnantti von Gerdten oli Georg Gustaf Gerdten. Hän oli syntynyt v. 1775, nimitettiin Savon jalkaväen vänrikiksi v. 1792, armeijan luutnantiksi v. 1802 ja Savon jalkaväkijääkäriluutnantiksi v. 1804, ottaen sitten vuosina 1808 ja 1809 osaa sotaan. Viimeksimainittuna vuotena hänet koroitettiin armeijan kapteeniksi. Saatuaan erotessa armeijasta majurin arvon v. 1812 asettui hän asumaan Suomeen Hartolan Ekon kartanoon, jossa hän kuoli v. 1856. Hän oli naimisissa Vendla Fredrika Tandefeltin kanssa (kuoli v. 1867). Varatuomari Almqvist, jonka puoliso on tätä von Gerdten -sukua, on saanut aikoinaan puheenaolevan Sandelsin käskykirjeen Ekon kartanosta ja on nyt jättänyt sen sota-arkistoon.

Tämä esimerkki siitä, että yksityisten hallussa on arvokkaita historiallisia asiakirjoja, jotka ovat tutkijoille tuntemattomia ja jotka voivat jonkun tapaturman kautta joutua hukkaankin, jolleivät ne joudu yleisiin kokoelmiin, ei ole ainoa. Epäilemättä niitä on monissa käsissä. Sota-arkistonhoitaja K. Soikkeli totesi viime kesänä tekemällään matkalla Savossa, että siellä eräässä talossa säilytetään Savon jalkaväen rykmentin I ja II pataljoonan muonitusmestarin, majuri Molanderin kuukausitilejä ja tunnusteita vuosien 1808–1809 sodan ajoilta. Nämäkin on sukuperintönä säilytetty talossa, mutta on luvattu sota-arkistolle lahjaksi.

Suotavaa olisi, että vähitellen siirtyisivät samanlaiset tärkeät asiakirjat, jotka vielä ovat yksityisten hallussa, sota-arkistossa säilytettäviksi ja käytettäviksi.

Äskettäin on niin ikään tullut lahjaksi sota-arkistolle eräs valokuva, joka on harvinaisuus sekin. Sen on insinööri Ståhlberg aikoinaan ottanut Suomen kaartista sen ollessa Lappeenrannan suurilla manöövereillä v. 1891, joissa keisari Aleksanteri III:kin oli läsnä. Kerrotaan, että näillä manöövereillä oli myös joku komppania suomalaisia reserviläisiä, joihin venäläisten johtomiesten huomio kiintyi. Kun reservipataljoonia katsottiin valtakunnalle vaarallisiksi, lakkautettiin ne tämän johdosta, ja niiden kiväärit, vaikka ne olivat Suomen varoilla ostetut, vietiin kaikki tyyni Venäjälle. Valokuvan on lahjoittanut sota-arkistolla rautatievirkamies Hjalmar Krook Oulusta.

Tällainen on siis ollut se tapahtuma, jonka muistoksi pulkkiset ovat aikanaan kyseellisen patsaan pystyttäneet.