Niin naapurissa kuin Lumijoki onkin, ei allepainetulla ollut siellä tullut käytyä pitkään aikaan. Mutta nyt tämän helmikuun ensimmäisen pakkasviikon eräänä pakkaspäivänä lähdimme käymään Lumijoella oikein hevoskyydillä. Kolmattakymmentä pykälää oli pakkanen, mutta kun oli virkku varsa aisoissa ja veltit jaloilla, eikä matkakaan kotitalostamme Lumijoen ja Virkkulan porstuasta ole juuri 6 kilometriä pitempi, niin eipä matkalla pahasti palellakaan kerinnyt, sen mitä naamanpuolta vähän vihainen viima viilteli.
Lumijoen kauniiseen kirkonkylään – varsinkin kirkko on kaunis – saavuttuamme painuimme ensiksi kunnantoimistoon, mutta se olikin suljettu ja ovella olevasta ilmoituksesta luimme, että se onkin yleisölle avoinna ainoastaan kahtena viikon päivänä. No, mikseipä niitä asioita kerkiä toimitella kahdessakin päivässä, kun vain asiakkaat oppivat tietämään aukiolopäivät. Meille puolestamme ei asiasta mitään haittaa ollut, sillä kävimme Lumijoen kirkolta palatessamme sikäläisen kunnan ”isän” kotona.
Pakkasen vuoksi kai oli Lumijoen kirkolla hyvin hiljaista – miksipä sitä pakkasella ulkona kärvistelemään, kun kotona olla saa. Myllyn ja sahan luona näkyi sentään vähän liikettä – täytyihän ne pakkasellakin sentään välttämättömät asiat toimittaa.
Pistäydyimme kahvilaan saamaan jotakin lämmittävää sisukuntaan. Ja olihan sitä, kuumaa marjamehua, joka sekä maistui että lämmitti. Ja kun pöytäämme tuli eräs jo äijäiässä oleva – yli 70-vuotias, kuten hän itse ilmoitti – ystävällisesti hymyilevä ukkeli, niin tarjosimme hänellekin kuumat mehut ja rupesimme juttusille. Saimme kuulla, että juttukaverimme on Maunun Kalle, posteljooni, joka on jo yli 30 vuotta kuljettanut postia kirkolta Kankaanpäähän. On siinä jo saanut patikoida.
Mutta muuten on jo Maunun Kallelta muisti heikentynyt. Niinpä hän ei muistanut, kuka oli Lumijoen kappalaisena silloin, kun hän alotti rippikoulun – Maunun Kalle kävi rippikoulun kahtena vuonna lopettaen sen Åströmin aikana, sen hän muisti. Siitä ensimmäisen vuoden rippikoulun pitäjästä hän muisti vain, että se meni Lumijoelta papiksi Hailuotoon ja että olikohan se ”Näälmanni”. Myöhemmin kyllä sitten Koukkulassa selvisikin, että ”Näälmannihan” (Snellman) se oli, joka meni Lumijoelta Hailuodon kirkkoherraksi ja kuolikin siellä.
Muisteltiinpahan sitten vieläkin vanhempia ja parempimuistisia miehiä ja muistettiinpahan Koukkulan Kustu, joka ainakin ennen oli hyvämuistinen ja kova porisija. No, senkun Liisa tielle ja Koukkulaan.
Koukkulassa olivatkin sekä vanha että nuori isäntä, Antti Ollakka, kotona. Antti-isäntä oli poikansa Reinon kanssa kovassa nikkaritouhussa. Siinä talossa ei nimittäin miehillä ole peukalo keskellä kämmentä, eikä ole myöskään miesten häpeä, että pirtin lattia on puhdas – lastuja oli kovasti nytkin pirtin lattialla. Tekevä mies on ollut aikanaan ensi kesäkuussa 83 vuotta täyttävä vanha isäntä Kustu Koukkulakin. Nykyinen isäntä Antti Ollakka ja hänen nuori Reino-poikansa tekevät kaikenlaisia astioita, kuten saaveja, kiuluja, pyttyjä ym. Ja viime aikoina on erityisesti ollut kirnujen kysyntä – niitä talossa tehdään myös – kovaa johtuen kai se osaltaan siitäkin, että Lumijoen meijeri lopetti viime syksynä toimintansa, joten nyt on pakko kirnuta voita enemmän kotona kuin ennen. Taitava länkien tekijä Antti Ollakka myös on ja senkin taidon hän on aivan itse oppinut. Osti kerran hevosen, jolle ei ollut sopivia länkejä kotona. Ajatteli, että puusta kai ne länkejä tekivät muutkin, ajoi metsään ja hakkasi sieltä länkikoivut, mittasi hevosen kaulan, teki mittojen mukaiset länget ja sopivat niistä tuli. Siitä asti on aina tehnyt länget omille hevosille ja paljon muidenkin hevosille. Ja tupakkarahathan sillä nikkaroimisella tienaa, sillä töillä, jotka ovatkin enemmäkseen tilaustöitä, on hyvä menekki.
Ei ole enää Koukkulan Kustullakaan sitä porinan vauhtia, kun oli ennen, ja kuulokin on hiukan heikentynyt. Mutta kun käytiin ystävällisen emännän Amerikan kahvilla kurkkua klaaraamassa, niin jopas taasen tarina luisti Kustullakin varsinkin kun Reino-poika asiain alulle opasteli. Muisteltiin muinaisia, sitäkin, miten Kustu Koukkulaan taloksi tuli.
Ennen Koukkulaan tuloansa oli Kustulla Koukkulan läheisyydessä mökki. Koukkulaa hallitsi Heikki Koukkula, vanha leskimies, jolla ei ollut lapsia, mutta piikana oli Maria Liisa Mällinen. Maria Liisa oli ollut kauan piikana Koukkulassa ja oli palkkaa saamassa talosta. Kerran hän jo tämmäsi Heikki-isännän käräjiinkin palkkasaatavistaan, mutta käräjäpaikalle tultua Heikki ilmoitti ”me oomme tehneet supliikin” ja ”supliikki” oli sellainen, että Maria Liisa jäi koko loppuiäkseen Koukkulaan.
Koukkulan Heikki-isäntä ei juuri välittänyt taloansa viljellä, hän vain asui. Ja talo oli sen mukaisessa kunnossa. Pirtissä ei ollut lattiaa muualla kuin kellarin kohdalla ja katto oli niin hajalla, että kun talvella tuiskusi ulkona, tuiskusi Heikin pirtissäkin, jossa Heikki asusti uunin päällä ja Maria Liisa pankolla, pää uunissa. Navetassa oli vain yksi lehmä ja yksi nuorukka. Sieltä ei koskaan luotu lantaa ulos ja viimein nuorukka seisoi mahaa myöten sonnassa niin että reisistä rupesi nahka lähtemään. Naapurit ilmoittivat asian poliisi Paavo Leiviskälle, joka määräsi Heikin teurastamaan nuorukan ja paistoi punasesta rössön, mutta jätti nuorukan muuten sillensä seisomaan sontaan. Samana päivänä iltapäivällä tuli poliisi katsomaan, onko Heikki noudattanut hänen määräystään, jolloin Heikki ilmoitti, että nuorukka on ”lahattu” ja rössökin syöty. Leiviskä meni kuitenkin navettaan, jossa nuorukka seisoi vielä vähän henkitoreissaan.
Heikillä oli myös hevonen ovettomassa riihessä, jossa naapurit kävivät sitä joskus ruokkimassa. Joskus Heikki päästi sen ulos jokiavannosta juomaan.
Olipa Heikki markkinamieskin. Osti kerran markkinoilta 2 talvisen hevosen, löi sitä lautasille ja sanoi ”nyt pääsetkin hyville päiville.” Hevonen pääsikin niin hyville päiville, että keväällä kuoli nälkään. Mutta Heikki ei uskonut hevosensa nälkään kuolleen, kutsui Kustun katsomaan ja näyttäen suolenpäätä sanoi: ”se oli tuon hevosen kuolema naapurin hyviä töitä. Loihti tulikäärmeen hevosen sisään ja siitä se kuoli.” Ja näyttäen uudelleen suolen pätkää penäsi ”kato nyt, tuossa se on tulikäärme!” Ei Kustu viitsinyt ruveta vanhan Heikin uskoa ruveta kääntämään.
Heikki rupesi tahtomaan Kustua ”rupea minulle pojaksi ja anna akkasi tytöksi, tehdään sellaiset kirjat, että pitää. Saat talon ja tavarat, kun elätät minut ja Maria Liisan hautaan.” Ensin ei Kustu tahtonut suostua, vaan esitti, että Heikki antaisi talonsa ja tavaransa sukulaisilleen, mutta siihen ei Heikki taasen suostunut millään, eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan. Viimein Kustu suostui, rupesi Koukkulan isännäksi ja rakensi sen hyvää kuntoon sekä viljeli metsistyneet maat. Heikki ja Maria Liisa Mällinen asuivat Koukkulassa kuolemaansa asti.
Mutta Maria Liisa oli rulli. Hän keritti pääsiäisyönä Kustun lampaat ja loihti niihin ruutanan. Ne kasvoivat kyllä isoksi, mutta sitten ne rupesivat takapuolet vipattamaan ja kuolivat. Kustu osti sitten Sippalasta yhden lampaan ja sanoi Maria Liisalle, jolla oli omissa nimissään muutamia lampaita ”annapa yksi lammas kaveriksi tuolle minun lampaalleni.” Maria Liisa antoi ja siihen loppui ruutana.
Ennen Kustun tuloa Koukkulaan ei talossa ollut saunaakaan, vaan kävi Heikki kylpemässä naapurin saunassa. Mutta kun hänellä oli ahtaat saappaat, ei hän viitsinyt kiskoa niitä jalastaan, vaan kylpi saappaat jalassa ja housut nilkoissa.
Koukkulassa ei ennen Kustun tuloa voinut Heikinpäiviäkään pitää. Heikki tulikin aina Heikinpäivänä Kustun mökkiin ja vetäen suuren ankkastukin povestaan ”nyt on Heikinpäivä, panehan pannu poroon!”
– Oli niitä ennen poppamiehiäkin ja ”pikku-Matin” isä, Matti Korvelakin oli sellainen. Ennen pyydettiin Lumijoellakin paljon hylkeitä. Sellaisia hylkeenraatoja, jotka ajautuivat rantaan, sanottiin tuuliajoiksi. Korvelan Matti kokosi tuuliajoja, vei niitä ylimaihin ja myi siellä hyvästä hinnasta. Kerran tällaisella matkalla ei Matille annettu eräässä talossa yösijaa. Siihen aikaan käytettiin lehmillä puupantoja ja vitsaperiä, jotka kierrettiin navetan seinän ulkopuolellekin. Matti hankasi navetan ulkopuolelta lehmien periä tuuliajolla, jolloin lehmät rupesivat kovasti mölisemään. Mattia pyydettiin avuksi. Hän siveli lehmänperiä, nyiskeli niitä ja lehmät heittivät mölinän. Matti pääsi yöksi ja häntä pidettiin hyvänä.
Kummitusjutuista kääntyi sitten puhe kala-asioihin. Kustu on aikoinaan ollut kalamieskin ja kertoi niistä ajoista:
– Lumijoella kalastettiin ennen kovasti. Kauppiaat Haglund – elää vielä Kokkolassa ja lähettää minulle joka jouluksi joulukortin – ja Matti Lipponen, joka oli toisen Koukkulan isäntä, ostivat kilpaa kaloja ei ainoastaan lumijokisilta, vaan Siikajoen Säären kalastajiltakin! Matti Lipponen on jo kuollut. Kaloja pyydettiin talvisin talvinuotilla, joita oli Lumijoellakin kymmenkunta ja joka nuotassa oli useampia osakkaita. Tulkoon mainituksi, että nyt ei ole Lumijoella enää yhtään talvinuottaa.
– Talvinuotilla saatiin kaikenlaista kalaa – siikaa, maivaa, nortta, särkiä, kiiskiä jne., mutta Pietariin vedätettiin etupäässä nortta ja maivaa. Kalat jäädytettiin ja vakinaiset rahtimiehet vetivät niitä Limingan asemalle. Tällaisia vakinaisia rahtimiehiä oli minun lisäkseni Iikka Raappana eli Röpsän Iikka, joka hänkin vielä elää, vaikkakin laakin saaneena, Riston Iikka ja hänen poikansa, Heikki Risto.
– Kaloja kuljetettiin aina vaununlasti kerrallaan Liminkaan ja vakinaisten rahtimiesten lisäksi kuljettivat silloin monet talollisetkin kalakuormia, niin että niitä kertyi pitkä jono, toistakymmentä hevosta. Vakinaisena pysähdyspaikkana oli Virkkulassa Raution Riitan ja Matin mökki, jossa juotiin Riitan keittämää hyvää kahvia, joka oli mustaa kuin terva, mutta maistui mainiosti. Riitta kaateli ”pyykkärin kuppeja”, mutta hinta oli vain 5 penniä kupilta. Raution Matti oli lähtöisin Hirvasniemen Rautiosta. Hän oli suuri mies ja sanottiin hänen olevan jättiläissukua. Hän kutoi talvisin kahilamattoja.
Lumijoella, kuten muuallakin, on varsinaisten kylien lisäksi ”periä”, joista Kustu muisti seuraavat: Sallisen-, Ukuren-, Tiiron-, Hoijakka- eli Olkiperä, Keinäperä, Vallinkaara ja Vartinperä eli vain Vartti.
Olisi kai Koukkulan Kustulla ollut enemmänkin kertomista kerran alkuun päästyään, mutta kiire pakkasi päälle, joten enemmät jutut oli jätettävä toiseen kertaan ja lähdettävä vieraanvaraisesta talosta taipaleelle.
Kiitolliset terveisemme Koukkulaan.