Piipsjärveltä palailimme suksineuvoilla – Erkkilän Einon sivakoilla – takaisin Ilveskorpeen, joka onkin meille jo kuin toinen kotikylä. Oli niin tuikea pakkanen, että meidän täytyi poiketa Matti Viljamaan kauppaan kohmettuneita käsiämme sulailemaan – suksissa oli toinen kiinnipidin epäkunnossa, joten meidän oli sitä paljain käsin yhtenään korjailtava ja siitäkös ne kädet kontettuivat, jopa niitä aivan palelemaan rupesi.

Tunnin verran Viljamaalla käsiämme sulateltuamme läksimme jälleen jatkamaan matkaa. Ilta oli jo ehtinyt yhdeksiin, s.o. 21:n, mutta onneksi oli täysikuu, joten oli valoisampaa kuin sumuisena päivänä. Aavemaisena kummituksena kökötti tien varressa lumivaippainen Leppyykivi, jonka luona kolme Verkasalon veljestä ison vihan aikana muiden ilveskorpelaisten kanssa puolustivat kotiseutuaan ryöstämään, polttamaan ja surmaamaan tulleita vainolaisia vastaan pelastaen ainakin sillä kertaa kotikylänsä hävitykseltä. Nämä urhoolliset Verkasalon veljekset seurasivat sitten Kaarle XII:sta ja hänen suomalaista päällikköänsä Kaarle Armfeltia Norjaan, jonka tuntureilla ja lumihangissa löysivät myös hautansa.

Mutta Verkasalon sukua elää vieläkin Vihannissa etenkin kotikylässään Ilveskorvessa – yksi veljeksistä perheineen asuu Alpuassakin. He ovat vakavaa kunnon väkeä. Keskustelimme tässä tuonnottain erään näistä veljeksistä, maanviljelijä Kalle Verkasalon kanssa, joka muisteli Mestari-Heikkiä kertoen hänestä yhä uusia juttuja kuten seuraavankin:

– Kerran hautasi Mestari-Heikki Äijälän talon pellolla ”puolen uunin” kokoista kiveä peltoon. Mutta silloin kävikin niin hullusti, että Mestari jäikin itse irti vääntämänsä ja hautaan kääntämänsä ”puolen uunin” kokoisen kiven alle hautaan. Heikki rupesi huutamaan apua, jolloin koko Alpuan kylän väki tuli auttamaan Mestaria pinteestä. Lapioiden ja kangilla vääntäen saatiinkin Heikki kiven alta, mutta kolme kylkiluuta oli katkennut ja muutenkin oli Mestari niin huonossa kunnossa, että hänet täytyi paareilla kantaa Äijälän pirttiin. Äijälän miehet olivat kovia metsämiehiä ja pirtin seinällä oli monta pyssyä. Kovia tuskia kärsivä Heikki osotti seinällä olevia pyssyjä ja sormella päätään sekä sanoi: ”ottakaa nuo pyssyt ja ampukaa niillä kaikilla yhtä aikaa tänne.”

Mutta pian Heikki alkoi parata ja sai myös takaisin leikkisän luonteensa. Heikki oli poikamies ja sanoi, että Jumala alkoi kiven päälle pudottamisella tehdä hänen kylkiluustaan vaimon Heikille, mutta se teki alla kipeää, että hän alkoi huutaa ja silloin vaimon teko jäi kesken.

Katkenneet kylkiluunsa hän korjasi syömällä riisiryynipuuroa niin paljon, että kylkiluut napsahtivat paikalleen ja hän pysytti ne paikallaan tekemillään katajavanteisilla liiveillä.

Erään toisen kerran meni Mestarilta suoli mutkalle ja senkin hän paransi syömällä niin kovasti riisipuuroa, että suoli oikeni.

Kuten jo mainittiin, oli Heikki poikamies, mutta tällä ”selipaatillaan” hän katsoi rikkovansa luonnon lakia vastaan ja rangaistukseksi siitä hänen täytyy syntyä toisessa tulemisessa – Heikki oli teosoofi – naisena. Tottuakseen jo ensimmäisessä elämässään naisten tapoihin hän naulasi suurten kaksipohjaisten 8 kiloa painavien kenkiensä pohjiin korkeat ja kapeat naisten kenkien korot, joilla käveli sitten monta vuotta tottuakseen naiseksi, mutta hankalaa se oli.


Pidettyämme Ilveskorvessa muutaman kuorolauluharjoituksen – sekakuoro on sinne jälleen perustettu ja lauluharrastus on ilahduttavan virkeää – matkasimme Suopellon isännän, Lauri Harmaalan kanssa Matti Seppälän henkilöautolla Vihantiin, jossa meillä oli tähystimessä sikäläinen pappila.

Vihannin pappilassa isännöi lääninrovasti Gust Strömmer jo elokuun 1. päivästä 1915 alkaen, siis jo yli 30 vuotta. Hänen tullessaan Vihantiin oli Vihanti vielä Saloisten kappeli, josta erosi vasta 1920 rovasti Durchmannin kuoltua, jolloin muodostettiin omaksi kirkkoherrakunnaksi ja on siis rovasti Strömmer Vihannin ensimmäinen kirkkoherra.

Rovasti Gust. Strömmer on syntynyt Limingan isossa pappilassa ja lukeutuu liminkalaisiin. Kuten kaikki Strömmerit, on Vihannin kirkkoherra, lääninrovasti Gust. Strömmerkin erinomaisen ystävällinen, todellinen kansanmies. Meidän keskustelumme tapahtui pappilan kansliahuoneessa ja kertoili rovasti Strömmer meille mm. seuraavasti:

– Vaikka Vihanti on kirkkoherrakuntana nuori, on se seurakuntana jo varsin vanha. Vihannin ensimmäinen kirkko rakennettiin nimittäin jo v. 1691. Omaa pappia ei silloin vihantilaisilla vielä ollut, vaan hoitivat Saloisten papit Vihannin kappelinkin seurakunnalliset tehtävät. Oma pappi, kappalainen saatiin vasta v. 1751 ja olin minä vuosina 1915–1920 Vihannin viimeinen kappalainen sekä viime mainitusta vuodesta, 1920 alkaen seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra.

– Mitä Vihannin seurakunnalliseen elämään ja uskonnollisiin suuntiin tulee, niin on täällä vanha laestadiolainen uskonsuunta vallitsevana ja heillä on oma rukoushuonekin, n.k. rauhanyhdistyksen talo Alpuassa. Uudemman suunnan laestadiolaisia on varsin vähän ja verrattain vähän on myöskin heränneitä Korvenkylässä.

– Kirkkomme on kylmä, joten siellä ei voida talviseen aikaan jumalanpalveluksia toimittaa, vaan on ne toimitettava pappilan pienelle puolelle muodostetussa seurakuntasalissa.

– Seurakunnan omistama Onnela on rakennettu verrattain hyvään kuntoon. Siinä on kanttorilla asunto ja kunnalle on siitä vuokrattu huoneisto kunnanlääkärin asunnoksi. Kunnanlääkäriä ei Vihannissa kuitenkaan nykyisin ole.

– Nykyisin vireillä oleva asutustoiminta on kohdistunut seurakunnankin omistuksessa oleviin kiinteistöihin. Niinpä on pappilaan jätetty maata vain 5 ha, josta viljelysmaata on 2 ha ja 3 ha laidunta. Kanttorille jäi viljelysmaata vain noin hehtaarin verran. Kipeimmin koskee kuitenkin metsien menetys, sillä metsistä on seurakunnalla ollut melkoisia tuloja.

– Seurakunnan asukasluku on nykyisin 3 882 henkeä.

– Pyhäkoulua on pidetty ja pidetään ainoastaan Korvenkylässä, jossa pyhäkoulunopettajina toimivat rouva Hilja Salovaara ja emäntä Maria Metsäharju.

– Vihannilla on kummikuntana Ruotsissa noin 22 kilometrin päässä Göteborgista sisämaahan päin Aspan järven rannalla oleva Lerumin seurakunta, joka on aivan suurenmoisella tavalla auttanut suomalaista kummiseurakuntaansa Vihantia. Sieltä on saatu runsaasti kenkiä, vaatteita, ym. sekä puhdasta rahaakin 200 000 mk, jolla on palkattu sairaanhoitajatar.

– Viime kesänä meille tuli montakin kutsua tulla käymään vierailulle ruotsalaiseen kummikuntaan ja viimein pitkien epäröimisten jälkeen matkustimme kauppias Juho Luukinen ja minä sinne syyskuun 15 pnä ja kesti vierailumme Lerumissa viikon päivät. Se oli yhtä juhlaa alusta loppuun. Matkan, jonka meno tapahtui Tornion ja Haaparannan kautta sekä tulo Tukholman-Turun kautta, kustansi kummikunta. Heti Ruotsin puolelle päästyä oli opas vastassa ja sen huomion teimme, että kolmannen luokan rautatievaunutkin ovat parempia kuin meillä toisen luokan rautatievaunut. Junat kulkevat nopeasti ja täsmällisesti.

– Göteborg on kaunis, Helsingin kokoinen kaupunki, jossa on noin 300 000 asukasta ja josta esim. Amerikkaan matkustavat siirtolaiset astuvat laivoihin. Sieltä vietiin meidät sähköraitiovaunulla Lerumiin. Lerum on noin 6 000 asukasta käsittävä yhdyskunta, jossa on paljon göteborgilaisten ja muitten huviloita ja onkin se pääasiassa huvilayhdyskunta, varsinaisia maanviljelystiloja on siellä varsin vähän ja nekin pieniä. Siellä on paljon myös teollisuuslaitoksia, konepajoja, maalitehdas ja v. 1871 perustettu ja viime vuoden lopulla ennen joulua 75 vuotisjuhlaansa viettänyt kehräämö ja kutomo. Asunnoksemme saimme erään Göreborgin laivatelakan johtajan työläistensä lepokodiksi lahjoittama komean huvilan.

– Perille Lerumiin päästyämme pidettiin meille siellä komeat tervetuliaisjuhlat, joissa oli ohjelmana puheita, kuorolaulua – m.m. Suomen laulu suomeksi, ”Honkain keskellä”, j.n.e. ”Honkain keskellä” piti meidän sitten laulaa suomeksi. Myöskin me puhuimme. Kauppias Luukinen selitteli Vihannin puheessaan, jonka minä käänsin ruotsiksi, Vihannin huolto-asioita.

– Lerumin seurakunnan kirkkoherrana on Harald Gristenson, joka hänkin on ollut seurakuntansa kirkkoherrana jo 11 vuotta. Hän valmisti minulle tilaisuuden saarnata sikäläisessä kirkossa ja jumalanpalveluksen jälkeen pidin sitten esitelmän Vihannista. Muuten sieltä Lerumin kirkon saarnatuolista löysin sukuni äidinpuolisen Lilja- eli kuten se Ruotsissa kirjoitetaan, Liljen-suvun vaakunan liljoineen, saman, joka oli jo v. 1731 Kajaanin henkikirjoittajana olleen Matias Strömmerin – sukunimemme kirjoitettiin ennen Strömer eikä kuten nykyisin Strömmer – sinetissä. Matias Strömmer on sukumme suomalainen esi-isä. Milloin suku on muuttanut Ruotsista, jossa on m.m. eräs esi-isämme Mårten Strömer ollut Tukholman yliopiston professori, Suomeen, ei ole vielä tutkittu. Todennäköisesti on koko Aspan järven seurakunta kuulunut aikoinaan Lilja-suvulle, sillä Lerumin kirkossa olevassa vaakunassa on kirjoitus ”Lilje af Aspen”.

– Kuten jo mainitsin, oli koko Ruotsissa oloaikamme yhtä juhlaa. Meitä kuljetettiin ja meille näyteltiin ei ainoastaan Lerum ja sen olemiset, vaan Göteborg, kaunis ja lukuisa ulkosaaristo y.m. ja kaikkialla oli juhlia ja juhlapäivällisiä. Me aivan ihmettelimme, miten jaksavatkin olla meitä kohtaan niin pitkän aikaa ystävällisiä, vieraanvaraisia ja anteliaita.

– Sillä anteliaita he olivat. Niinpä meille lahjoitettiin uudet puvut ja uudet kengät, jotka oli heti puettava päälle ja vanhat kapsäkkeihin, uudet matkalaukut ja ne täyteen tavaraa. Kotiin vietäväksi annettiin paitsi paljoa muuta hyvää myös kumipäällystakit seurakuntamme sairaanhoitajalle ja terveyssisarelle sekä n.s. ameriikkalaista kahvia, joka jaettiin seurakuntamme vanhoille. Poislähtiessämme annettiin meille matkarahoiksi 60 kruunua mieheen, ettemme joutuisi pulaan Tukholmassa ja muualla.

– Kaiken kaikkiaan oli käyntimme ruotsalaisessa kummiseurakunnassa suurenmoinen, unohtumaton elämys. Lerumin Vihanti-toimikunnan jäsenet – sellainenkin toimikunta siellä on – lupasivat tulla ensi kesänä vastavierailulle Vihantiin. Valitettavasti me emme voi heille järjestää niin loisteliasta vastaanottoa ja täällä oleskelua kuin he meille, mutta syyt siihen he kyllä ymmärtävät. Sillä kaiken sen, mitä lerumilaiset ovat meidän vihantilaisten hyväksi tehneet, he ovat tehneet sulasta ihmisrakkaudesta, eivät missään palkkion ja kunnian toivossa. Sitä he vain valittivat, etteivät he ole tarpeeksikaan tehneet.

Keskustelun päätteeksi kutsui ruustinna Strömmer meidät kahvipöytään, jossa maisteltiin Ruotsista lahjana lähetettyä kahvia makealla ruotsalaisella marmelaadilla silattujen vehnästen kera.

Lähetämme parhaat terveisemme Vihannin pappilaan.