”Mennyttä aikaa muistelen
niin mielelläni vielä.
Niin moni armas tähtönen
minulle viittaa siellä.”

Vuoden 1808 Suomen Sodan aikaiset veteraanit muistelivat mielellään vanhoja sotamuistojaan, joista muistelmista Juhana Ludvig Runeberg kirjoitti kuolemattomat Vänrikki Stoolin tarinansa. Yhtä mielellään muistelivat myös Suomen vanhan sotaväen vielä elossa olevat veteraanit sotamiesaikojaan, joihin ei tosin mitään sotatapahtumia sisälly muilla kuin Suomen kaartilaisilla, jotka olivat mukana Turkin sodassa.

Revonlahdella tapasimme vanhan 83 vuoden ikäisen Oulun II:ssa tarkka-ampujapataljoonassa vuosina 1885–1888 palvelleen Jussi Virsun, jonka kohtalo on ollut siinä suhteessa vänrikki Stoolin – muistaakseni oikealta nimeltään Costiander – kohtalon kaltainen, että ”onni näytti menneen”. Hän elelee nimittäin kunnan sijoittamana maanvilj. Eemeli Korkalan Rautio-nimisessä talossa – kylläkin hyvässä talossa.

Mielellään muisteli Virsun Jussi sotamiesaikojaan laulaen aluksikin seuraavanlaisen ”Suomen sotaväen laulun”

”V. 1881 tuli laulu lauletuksi
ja tuli myös mietityksi,
kun muita nuoria Suomen poikia
sotakouluun vietiin.
Vietiin sinne herratkin,
rikkahat ja köyhät
sekä ylpiät ja nöyrät.
Vaan kun tullaan sotakouluun,
häätyy olla nöyrä.
Vaan tahtoopa se ikäväkin
tykönsä tyrkytellä,
kun nuo rakkaat vanhempani
minua surkuttelee.”

Sellainen se oli vanhan Virsun Jussin meille laulama ”Suomen sotaväen marssi”. Saattaahan olla mahdollista, että Jussi on tuosta vanhasta laulusta jotakin unohtanutkin. Se tuosta vanhasta laulusta kuitenkin selviää, että n.s. ruotuväen hajottua Suomeen perustettiin sotaväki uudelleen v. 1881.

Virsun Jussin palvellessa Oulun IV:ssä tarkka-ampujapataljoonassa oli pataljoonan päällikkönä ”eversti” Andelin sekä talouspäällikkönä ”everstiluutnantti Kattinki”. Kukahan tuo ”Kattinki” sitten lienee ollut? – Ensimmäisen komppanian päällikkönä oli kapteeni Bromberg, II:n alikapteeni Nilsson, III:n, jossa kertoja palveli, kapteeni Cemppel – kuoli v. 1888 – ja IV:n komppanian päällikkönä alikapteeni Nordensvan, sijaisena luutnantti Ehrström. Maikkulassa palvelevan reservikomppanian päällikkönä oli luutnantti Löfgren. Näistä upseereista olivat Turkin sotaan osallistuneet eversti Andelin, kapteenit Bromberg ja Cemppel sekä luutnantti Löfgren. Muistona ja arvomerkkinä siitä heillä oli punaiset sapelin tupsut, kun ne muilla upseereilla olivat hopianväriset.

Harjotukset pidettiin Oulun kasarmilla ja komennuskielenä venäjä. Komennussanat ovat painuneet päähän sikäli, että sen puolesta pärjäisi vieläkin sotaväessä, mutta nykyisin ruumis ei kylläkään enää taipuisi kaikkiin senaikaisiin temppuihin. Kuri senaikaisessa sotaväessä oli kova, mutta ruumiillinen kuritus oli jo silloinkin kielletty, joten lyödä ei saanut sotamiestä.

Ensimmäisenä vuonna oli ”ruokko” huonoa, mutta parani sittemmin. Voita ei saatu, mutta keittoruuat, liha- ja hernekeitot sekä puurot olivat hyviä ja voimakkaita.

Niin että näin jäljestäpäin ajatellen, mukavaa aikaa se oli, se vanhassa Suomen vakinaisessa väessä olo.


Vanha ruukkilainen ystävämme, ylikonemestari Matti Kallinen on myöskin vanhan Suomen sotaväen vakinaisen väen miehiä. Hänkin on suorittanut sotapalveluksensa Oulun IV:ssä tarkka-ampujapataljoonassa vaikkakin kymmentä vuotta myöhemmin kuin Virsun Jussi, sillä Kallinen on vasta 73-vuotias, siis 10 vuotta nuorempi Virsua. Kallinen kertoili sotilasmuistojaan seuraavasti.

– Kuten vanhempi väki muistaa, pidettiin ennen vanhan Suomen sotaväen aikana 21 vuotta täyttäneille miehille kutsunnat, joissa otettiin miehiä Suomen tarkka-ampujapataljooniin ja rakuunarykmenttiin arvan perusteella. Ennen arvannostoa oli kutsuntatilaisuudessa kuitenkin erittäin tarkka lääkärintarkastus, jossa pienimmätkin viat huomioitiin. Koettivatpa muutamat miehet pinnatakin, mutta enimmäkseen tuloksetta. Niitä miehiä, jotka jonkin vian tai sairauden vuoksi eivät kelvanneet sotapalvelukseen, sanottiin kruununraakeiksi, jolla nimityksellä oli vähän miestä halveeraava merkitys. Miesten otto vakinaiseen väkeen tapahtui pitäjien väkiluvun mukaan siten, että tavallisesti joka tuhatta henkeä kohti joutui yksi mies vakinaiseen väkeen.

– Miesten joutumisen vakinaiseen väkeen tai reserviin määräsi arpa siten, että alkupään numeron saaneet miehet, jotka olivat lääkärintarkastuksen arvannostoon läpäisseet, joutuivat vakinaiseen väkeen, kun taasen loppupään numeroita saaneet kutsuttiin reserviin. Nämä alkupään numerot olivat kunnianumeroita, jotka pistettiin komeasti näkyviin joko lakin etuosaan tai takin rintataskuun.

– Arvannostossa minulle nousi n:o 4. N:o 1:n nostaja oli talon ainoa poika ja pääsi sen nojalla reserviin ja minun oli astuttava hänen tilalleen vakinaiseen väkeen Oulun tarkka-ampujapataljoonaan. Minulla ei ollut kuitenkaan silloin mieluista vakinaiseen väkeen meno. Olin nimittäin juuri silloin saanut hyvän vakinaisen työpaikan, toisen koneenkäyttäjän toimen Pateniemen sahalla kuuluen toimeen vakinaisen kuukausipalkan lisäksi vapaa asunto ja ruoka. Ja toiseksi, pelkäsin, että minä pienenä, leininä ja vähävoimaisena miehenä en pärjäisi vakinaisessa väessä, johon miehet otetaan tarkan valinnan mukaan ja ovat siis valiojoukkoa. Valitin senvuoksi asiasta oikein lakimiehen avulla Oulun lääninhallitukseen ja kuvernööri määräsi uuden lääkärintarkastuksen toimitettavaksi. Sen toimitti tohtori von Fieandt, joka oli sen ajan etevimpiä lääkäreitä, mutta vapautusta ei tullut.

– Olin senvuoksi hyvin huolissani asiasta ja ajattelin jo Amerikkaan menoakin, mutta Pateniemen sahan silloinen ensimmäinen koneenkäyttäjä A. Juntunen (kunnia hänen muistolleen) rohkaisi minua ja sanoi ”kyllä sinä siellä pärjäät, eikä kestä kauan ennen kuin on nauhoja olkapäällä”, niin kuin sitten olikin. Muutenkin tämä Juntunen oli minulle enempi kuin isä, hän antoi minulle perusteellisen opetuksen niin höyrykoneen käytössä kuin kuparisepän töissäkin, hän kun oli paitsi toisen luokan koneenkäyttäjä myöskin täysin oppinut kupariseppämestari sekä lisäksi syvästi kristillismielinen uskovainen mies. Hänen kehoituksestaan minä jätin Amerikkaan menohaaveet ja menin sinne mihin käsketty oli, jolloin sotilaskomento alkoi.

– Nuorten miesten, alokasten vanhimpana opettajana oli vanhempi aliupseeri Pekka Pulkko ja apulaisina hänellä oli 5 nuorempaa aliupseeria. Komento oli tiukka, kaikki temput piti oppia tekemään justiin eikä melkein; komentokieli oli venäjä. Kuri oli ankara, ei kuitenkaan liian ankara, pääasia oli, että teki niinkuin käskettiin ja komennettiin.

– Kun pääsin talon tapoihin tottumaan, oli minulla pikkusen myötätuultakin. Vanhemman aliupseerin Pekka Pulkon ansiosta sain minä vahtipalvelukset suorittaa enimmäkseen pataljoonan kansliassa ja pataljoonan komentajan lähettinä. Kerran kerkesin olla vahtipäällikkönäkin ruutikellarilla Nuottasaaressa, kerran lääninrahastolla ja kerran pataljoonan päävahdissa. Komppanioista oli aina yksi kerrallaan vuorokauden ajan vahtipalveluksessa tulipalojenkin varalta, jolloin siitä komppaniasta ei yksikään mies saanut lomaa. – Alkukesästä suoritettiin kurssiammuntaa berdankivääreillä Nuottasaaressa ja sitten kun tulivat käytäntöön kauemmaskantavat 3-linjan kiväärit pidettiin harjoitukset Hangaskankaalla. Kurssiammunnan jälkeen lähdettiin leirille joko Lappeenrantaan tai Krasnojo Seloon.

– Muistuu tässä mieleeni, millainen vastoinkäyminen minulle sattui Lappeenrannan leirillä. Minut komennettiin siellä Suomen sotaväen päällikön apulaisen kenraalimajuri Procopen lähetiksi. Ennen siihen toimeen lähtöäni minulle opetettiin, miten minun oli tehtävä sen arvoiselle upseerille Venäjän kielellä ilmoitus, kuka olen ja mitä varten olen hänen luokseen tullut. Mutta kenraalin luona kävikin niin hullusti, että puoliväliin ilmoitusta minä pääsin, mutta sitten unohdin toisen puolen.

– Tästä ei kenraali kuitenkaan suuttunut, vaan päinvastoin rupesi itse minua auttamaan. Hän sanoi sanan kerrallaan ja minä kertasin sen mukaan jälessä. Niin sitä mentiin yhdessä lävitse koko reklementti, eikä siitä jälestäpäinkään tullut sen kummempaa, vaikka kovasti sitä pelkäsin. Muuten samainen kenraali oli harvinaisen hyvä-ääninen komentaja, tuntui kuin koko ilma olisi tärissyt, kun hän komensi sen aikaista Suomen armeijaa.

– Silloisilla vuoden 1896 Lappeenrannan leirillä oli kovat taisteluharjoitukset, jotka olivat kerta kaikkiaan täyttä totta muuten paitsi, että kovia patruunoita ei annettu käytettäväksi, mutta löysiä kyllä riitti, eikä teräasetta saanut käyttää, niin kuin halu olisi ollut. Näihin 4 vuorokautta kestäneisiin taisteluharjoituksiin osallistui myöskin keisarillinen kaartin rykmentti Pietarista. Sen näki heti nuorempikin sotilas, että nämä keisarilliset kaartilaiset olivat todella valiojoukkoa, miesten pituus keskimäärin siinä 185 sm. Miehillä olivat kaikki kunniamerkit päällään, mitä vanhoilla kaartilaisilla vain voi olla. Tämä komea keisarillinen kaartin rykmentti taisteli samalla puolen kuin Oulun tarkka-ampujapataljoonakin ja loppurynnistyksessä, jossa vastustajat saarrettiin, meni suoraan, kuten venäläisten vanha tapa on niin sodassa kuin paraatissakin, kahlaamalla erään joen yli, jossa vettä oli miehille kainaloita myöten. Oulun pataljoonaa ei päästetty samaa väylää myöten joen yli, sillä sen pienimpiä miehiä olisi voinut jokeen hukkua. Noin 30 metriä alempana oli keskellä jokea saari, johon pataljoonan miehistö teki sillat. Mentyään siitä ylitse pataljoona yhtyi kaartiin osallistuen sen kanssa loppupistintaisteluun. Pataljoonamme miehistöstä uupui tässä tavattoman nopeassa loppurynnistyksessä ¼ ja toiset piti kantaa paareilla pois. Komppanian päällikkö kapteeni Löfgren luullen minunkin uupuneen kysyi: ”Kallinenko uupui välillä”, johon vastasin ”en ole uupunut, herra kapteeni.”

– Toisena palveluvuotenani komennettiin minut aliupseerikouluun, jonka kurssi kesti 6 kuukautta. Toisena ja kolmantena palveluskesänä olin reserviläisten kouluttajana Kajaanissa.

– Pataljoonan ”ruokko” oli minun aikanani erinomainen, voitakin annettiin 20 gr. päivässä miestä kohti. Aikaisemmin oli ruokakomento ollut kehnompaa. Kerran vuodessa pitivät sotaväen ylipäällikkö, parooni Ramsay tai hänen apulaisensa, kenraali Procope vuorotellen n.s. vuositarkastuksen, jossa miehiltä kysyttiin mm. ovatko he tyytyväisiä ruokaan. Kerran ei III komppania vastannut kysymykseen. Parooni koputti komeaa vatsaansa ja sanoi ”kyllä minä pojat arvaan, se on täällä, joka määrää.” Ruokko parani heti.

– Pataljoonan upseeristoon kuuluivat minun aikanani: Komentajana eversti Furuhjelm, esikuntapäällikkönä kapteeni Bromberg, adjutanttina alikapteeni Frey, komppanian päällikköinä: I alikapteeni Bergercrants, II kapteeni Nilsson, III alikapteeni Bruun ja VI kapteeni Löfgren. Opetusupseereina toimivat alikapteenit Ryselin, Löfgren ja Backman sekä luutnantti Härmä. Viime mainittu, Iikka Härmä, oli liminkalaisen maanviljelijän poika ja suuresti silloin ihmeteltiin, että suomalaisniminenkin mies oli upseerina armeijassa, jonka upseerit olivat miltei järjestään ruotsalaisnimisiä. Luutnantti Iikka Härmä kuoli nuorena ja haudattiin sotilaallisin juhlallisuuksin Limingan hautausmaahan. Hän oli herastuomari Samuli Härmän veli. – Majoitusupseerina oli alikapteeni Demidoff, myöhemmin II:n komppanian päällikkö ja vielä myöhemmin jonkin aikaa Oulun poliisimestarikin. Rahastonhoitajana oli alikapteeni Lydman, lääkärinä tohtori Moberg, sotatuomarina tuomari Lang ja pataljoonan pappina sotarovasti Aulin.

– Vanhan Suomen vakinaisen väen marssi oli ”komiata kattella” ja komeaa oli väkikin. Ihmeellisen paljon sotakomentoa oppivat lyhyenä harjoitusaikanaan myös senaikaiset reserviläiset, joiden harjoitus oli kylläkin tiukkaa ja ankaraa.

Paljon olisi muistelmia vanhasta vakinaisesta väestä Oulun tarkka-ampujapataljoonankin osalta, mutta riittäköön tämä kerrakseen.